Paavo Uutelo. / Turistföreningens i Finland årsbok no 1. 01.01.1895


Rakovalkealla.


Laavun rakovalkealla v. 1974. Kuva: Korhonen Tuure A. Museovirasto. / finna.fi

Oli syyskuun loppupäiviä, kun matkailin oppaani kanssa muutamaa kive-liön taivalta, pitkin kiemurtelevaa metsäpolkua, halki Lapin ikipetäjikköä. Ilma oli tyyni; ei huoju lakkapääaihkin latvos, ei liiku edes kannassaan helposti väräjävä, syksyn kellastama, levoton haavan lehti.

Taivas on selvänä pilvistä, laskeutuva aurinko ruskottaa lännessä, eh-tootähti tuikkii jo kirkkaana iltahämärän alkaessa, ja väliin vilkkuu tai-vaan laella joku pienempi tähtönenkin. Nämät jo todistavat pimeän pi-kaista tuloa.

Matkaa on vielä oppaan laskun mukaan yli peninkulman lähimpään ihmisasuntoon. Jalkani eivät kumminkaan epää astumasta, vaan yhä kasvava hämärä saa mieleni epäilemään, 'ett'emme voi ehtiä ennen pimeän tuloa yöksi taloon.
Edessä astuva oppaani istahtaa samalla polun vieressä olevalle kivelle. Hän sytyttää piippunysäänsä ja käännyttyään puoleeni lausuu päättäväisesti: ”Rakovalkean tekoon tässä nyt tulee ryhtyä, sillä emme voi enää ennen -pimeätä taloon ennättää.”
Tämä tuuma ei ollut minullekaan epämiellyttävä eikä outo, sillä olenhan jo useat kerrat rakovalkean ääressä ennenkin saanut tyytyväisenä kelliä. Tahdon nyt johdattaa Teidätkin, arvoisa matkailija, yöksi tänne salomaa-han, kauas kultakäkösestänne ja omaisistanne, rakovalkealle, joll'ette ole tottunut ainoastaan pehmoisilla patjoilla makaamaan ja kaikkien mahdollisten mukavuuksien ääressä uinailemaan.
Sanoin johdattaa, ja tällä en suinkaan tarkoita saattaa Teitä sinne ai-noastaan ajatuksillanne, vaan myös todellisuudessa, jos matkailijainton-ne saa jotain viehätystä ja huvitusta kokemuksestani rakovalkean ääres-sä.
Pikaan on salomaan vaeltaja tottunut tekemään päätöksensä useasti taistellessaan säälimätöntä luontoa vastaan. Niin nytkin oppaani oli koh-ta hakata paukuttamassa vaaran laiteella kuivanutta isoa honkaa, jotta vaarat kilvan vastasivat kaiullaan.
Lastut sinkoilevat empimättä joka hänen kirveensä lyönnillä kuivasta rungosta; väliin kyllä kimpoo äkkiä kirveensä tervasoksaan sattuessa, vaan ei mikään petäjä vielä ole pystyyn jäänyt vastoin tottuneen kirves-miehen tahtoa. Pian kaatuu rakovalkeaksi tuomittu honka ryskyen, jotta hapraat oksat latvassa murtuvat poikki. Ei säälitä sen lankeemus, sillä onhan tuo raihnainen puu jo kyllin kuoleman haamuna pystyssä seiso-nut.
- Vaan mitenkäs tuo rakovalkea sitten saadaan aikaan? kysynet kai sinä, siitä tietämätön matkailija.

Malttia vaan hiukan, ystäväni; pian tahdon tyydyttää uteliaisuutesi.

-Kolme syltä on rakovalkean paras pituus, sanoo oppaani katkoessaan kaadettua honkaa.

Tulta uurnaan sytyttäessään kertoo opastajani sitten, kuinka tällainen nuotio on laiskan-pojan keksimä: Laiska-poika oli nimittäin metsästys-retkellään maannut useita öitä perätysten toisten metsästäjäin tekemällä nuotiolla eikä ollut kertaakaan viitsinyt hakata yöpuuta nuotiota varten.
Kun toiset vaativat hänenkin osaltaan hakkaamaan puita, niin vastasi hän aina vaan heille:
-Hakatkoon se, jota vilu vaivaa!

Kun siten toisille aina tuli ennen vilu, niin ei laiska-poika särkenyt puita kertaakaan. Viimein kyllästyivät kumminkin toiset metsästäjät häneen ja ajoivat hänet miestuumin eräänä iltana, kun hän taasen tuli toisten laitta-malle nuotiolle venymään, kylmään metsään.
Ei laiska-poika kumminkaan alkanut valittamaan kohtaloaan, otti vaan kirveensä mukaan ja meni toisia sadatellen valkean tekoon vaaran lai-teelle. Hän kaatoi siellä hongan, laittoi rakovalkean siitä, katkoi jonkun kuusen oksan allensa ja paiskasihe levollisesti sen ääreen makaamaan.

Toiset metsästäjät tuumivat nuotionsa ääressä:
-Kyllä vaan laiska-poika tänä yönä viluun kuolee, sillä eipä hän juuri pal-jon puita viitsinyt itselleenkään särkeä.

Seuraavana aamuna menivät he kumminkin hakemaan laiskanpojan yösijaa siltä suunnalta, josta hänen hakkuunsa edellisenä iltana kuului. Varmana he pitivät, että laiska-poika on muuttunut jääpatsaaksi. Vaan suureksi ihmeekseen tapaavat he laiskan-pojan ihka elävänä paitahiha-sillaan valkeansa ääressä kuorsaten loikoilemassa ja hikikarpaloita on hänen otsallaan. Heidän sen ääressä pakinoidessa herää laiska-poika-kin. Haukotellen pyyhkii hän hikeä otsaltaan.

Hämillään sanoo muuan metsästäjistä hänelle:
-Lämmin teillä näkyy olevan.
- Ei lämmin luita riko”, vastaa laiska-poika ivaten. Nytpä toiset metsästä-jät pyytävät häntä opettamaan heitäkin samallaisen valkean tekoon, jott' ei heidän öisin tarvitsisi puita nuotioonsa lisätä.
-Oppi se maksaa, jota ei vähin toisille anneta, mutisee laiska-poika.

Viimein lupaavat toiset metsästää koko viikon hänenkin osaltaan, kun vaan hän neuvoisi heille nuotionteko-taitonsa. Tähän mielistyi laiska-poikakin, sillä kovin suloiselta tuntui hänestä kelliä valkeansa ääressä työtönnä sillä aikaa, kun toiset hänelle metsänriistaa pyytivät.

Laiskuushan oli hänen pää-ihanteensa, kun vaan työttä suinkin voi ai-kaan tulla. Hän kääntyi toiselle kyljelleen ja puoli nukuksissaan höpisi:

”Honka kahtia katkaistava,

Uurna rakoon uurrettava,
Tapit väliin väännettävät,
Tuki törmään työnnettävä,
Tuli rakoon raapittava,
Havut alleen haalittavat;
Hauska sitten haukotella,
Lämmin luonaan loikotella”.

Metsämaja ja rakovalkea. Sjöström J., piirtäjä 1894–1895. Museovirasto.

Matkamiesten leiri: laavu, jonka edessä rakovalkea 1933. Kuva: Manni-nen Ilmari. Museovirasto.

Karhunpesä Aksegielasssa, lähellä Saitsijokea Käsivarressa. Kuva: Vilhelm Tornensis.

Hyvillä mielin lähtivät metsästäjät metsästöön saatuaan tiedon, miten ra-kovalkea tehdään. Hyvillä mielin jäi laiska-poikakin valkealleen päiväksi venymään ja kai ajatellen:

-Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin.

Rakovalkean synnyn täten kerrottuaan saa oppaani jo valkean ja ma-kuusijan valmistetuksi. Vuode on yksinkertainen, karhun pahnan tapai-nen, kuusen oksista laitettu. Vaan ei siinä tunnu mitään ummehtunutta hajua, raitis ja terveellinen pihkan tuoksu virtaa siitä kohta keuhkoihini.

Rakovalkea paahtaa lämpimästi pitkin uupuneita jalkojani. Veri ikään-kuin iloisena taasen alkaa juoksunsa vaivatuissa suonissani. Pistän pa-perossin palamaan; sen savut tämän ääressä tuntuvat tosi nautinnolta. Kaikki maailman huolet katoovat mielestäni ja ajatukseni ovat hetken miellyttävässä ja virkistävässä lepotilassa.

Käännyn selälleni, tähdet vilkkuvat taivaslaella ja väliin ilmestyy niitä ikäänkuin uusia toisten sijalle. Kaukana vaan ovat nuot hämärimmät tähdet äärettömässä avaruudessa. Lienevätkö niiden radat tunnetut tai etäisyydet lasketut? Näkyy siinä kelliessäni tuhansittain maailmoja läpi syyspimeän.

Säpsähdän äkkiä pelokkaasti haaveiluistani huuhkajan ulvonnasta, tuon salomaan öisen matkailijan. Ilkeästi ja oikein valittavasti se taasen rääk-kyy; oihkii kuin veden hädässä oleva ihminen. Kolkosti vastaa kaiku lä-heisissä vaaroissa.

-Tee on valmista”, lausuu oppaani samassa.

Tämä tieto oli varsin tervetullut, sillä ikävältä tuntui istua ilman mitään nautittavaa huuhkajan valittavaa ääntä kuullen.

-Ei soi huuhkajan ääni kauniimmalta nyt kuin ennenkään, ryhtyy opas puhumaan.

-Joka kerran, kun äkkipikaan kuulen sen äänen, säpsähdän minä, sillä poikanulikkana ollessani peloitti se kerran minut pahanpäiväsesti.

-Olin nimittäin”, jatkoi opas, -noin 17 vuotiaana muutamana syksynä ora-vametsällä ja pimeä saavutti minut metsässä. Jouduin siis jotenkin säk-kipimeässä yöpuuta kaatamaan. Heti, kun ensikerran löin kirveellä hon-gan kylkeen, kuului sen latvasta oikein pirullinen huokaus:

-Oih, oih!

Säpsähdin kohta siitä aika lailla, vaan tarkemmin mietittyäni luulin korva-ni ehkä valehdelleen. Rauhotan sitten itseäni ja lyön kahta lujemniasti kirveellä honkaan, vaan nopeasti poukkosi kirveeni siitä, sillä nyt kuulin toistamiseen varsin selvään tuop valittavan äänen:

-Oih, oih!

Sydän lyödä kalkutti, jotta itsekin eroitin selvään sen lyönnin, ja oikeinpa pelkäsin, jotta tärisin. En enää uskaltanut liikkua paikaltani, sillä nuoruu-den hulluudessani luulin itse paholaisen sen latvassa istuvan. Kuuntelin, vaan ei kuulunut enään risaustakaan puun latvasta. Sattumalta olin huo-maavinani sen kiiluvat silmät korkealla hongan latvassa. En enää epäil-lyt, sillä näinhän itse paholaisen silmätkin. Vaikeasti uskalsin enää hen-gittääkään ja seisoin yhdessä kohden liikahtamatta kuin kuollut patsas.

-Uuh, uuh, kuului viimein oikeen pitkään ja samalla ikäänkuin linnun sii-pien röpähdys ja kapse hongan latvasta. Tämä ääni oli minulle tutumpi, sillä tällä tavalla olin huuhkajan kerran ennenkin kuullut huutavan. Tun-sin siis vihdoin viimein paholaiseni. Häpeissäni kaadoin sitten yöpuuni.

Tämän kertomuksen kestäessä oli jo huuhkajakin herjennyt huutamasta. Joimme sitten monta monituista lasia teetä leivän kanssa ja hyvin tuntui se maittavankin. Ilta vaan ei ollut vielä lopussa, sillä paljon saa jo yhden illan puhteessa jaaritella rakovalkealla.

Ei ole siellä aineen puutetta, kyllä vaan sukkela opastajasi niitä keksii. Sauvallaan pyyhkii nyt oppaani hiiliä pois honkain välistä, joissa valkea on laimenemaan päin, sekä viuhkoo valkeata kuusikarahkalla. Tasaisesti leimuaa taasen liekki raossa; ei liian raivoisasti ja kuumasti, vaan par-hailleen lämmittävästi ja raittiisti.

Ei kylmä eikä lämmin vaivaa, onhan vaan keskiväliltä.

-Onko herra koskaan ollut karhun pyynnissä”? Kysyy oppaani pitkän vai-tiolon perästä.

Valitettavasti täytyi minun vastata kieltävästi tähän hänen kysymykseen-sä, sillä ei minulla tähän asti ole ollut onnea päästä karhun tappoon.

-Kuinka monta karhua te sitten olette eläissänne kaatanut? kysyin minä puolestani oppaaltani.
-Viisitoista rötkälettä on minun avullani tantereelle jäänyt, vaan viimei-nen, peijakas, oli syödä minut ja olisi syönytkin, jos vaan lihani olisi hä-nelle maistunut, vastasi oppaani levollisesti.
-Muutamana syksynä, jatkaa hän, -noin viisi vuotta sitten, kun taasen satuin olemaan linnustamassa ”Palon Heikan” kanssa muutamalla sy-dänmaalla, sain tuon viimeisen kanssa häpeällisesti tapella. Silloin ei ollut vielä lunta maassa, vaan vedet ja vuomat jo kantoivat. Väsyneinä päivän jahdista olimme jo koti-matkallamme. Metsoja oli meillä kumpai-sellakin taakaksi asti ja olipa joku oravakin kuusesta tipautettu.

Äkkiä polkua kulkiessamme kuulemme ”Mustin” haukunnan, joka ei tun-tunut kaukana olevankaan. — Lähdimme sitten yhdessä Heikan kanssa jätettyämme taakat polulle sinne päin vakoilemaan, mistä ”Mustin” hau-kunta kuului. Luulimme taasen saavamme jonkun mustan metson tois-ten kumppaniksi. Hiivimme hiljaa haukuntaa kohti. Se tietysti ampuisi riistan, joka ennen saisi sen näkyviinsä. ”Musti” se vaan kiinnittää hau-kuntaansa ja samassa huomaankin sen karva pystyssä äristen haukku-van saation laiteella. Huomasin heti, ett'ei tällä erää ollut mikään metso ”Mustin” huomiossa. Pyssymme eivät olleet laitetut karhun jahtia varten, sillä ne olivat liian pienireikäiset, joten niistä ei tällä erää ollut suurta tur-vaa. Minulla oli toki kirves muassa. Pidimme pikaan Heikon kanssa so-taneuvottelun, miten pörhökarvaisen kanssa olisi taisteltava.

Heikka hakkasi pitkän kangen ja jätti oksat sen latvasta karsimatta. Tä-män aikoi hän työntää pesään ja minun muka tulisi kirveelläni vastaan-ottaa mesikämmen. ”Akka väliltä pyörtää”, tuumimme ja lähdimme Mus-tin elävää katsomaan. Pyssymme otimme kumminkin mukaan, sillä jos niillä hyvään paikkaan satuttaa, niin ei itse karhukaan siitä hyvin voi. He-ti paikalle saavuttuamme huomasimmekin siinä olevan karhun pesän. Heikka työnsi kohta kankensa pesään, vaan ei karhu siitä välittänyt.

Heikka punoi kankea, jos mihin suuntaan, ja jo viimein huutaa:

-Ammu pitkin kangenvartta, niin eiköhän se rupee ääntelemään.

Minä seurasin hänen käskyään ja ammuin. Tämäpä viimein saattoi pei-kon elämään, sillä samassa ryntää se pesän suuta kohti. Kirveen tem-paan käteeni ja aijon nyt sitä sillä mukuloida. Sen pää häärää pesän suulla edestakasin oikeaan ja vasempaan ja kaikin voimin tahtoo karhu ulos päästä pesästään.

-Lyö petoa kuonoon, niin lakkaa kai väännehtelemästä, sanoo Heikka kankeaan pidellessään.

Kaikin voimin mojautan sitten kirveen terällä karhua kuonoon. Karhu vaan ei ole siitä milläänsäkään, ei edes ääntänytkään, vaan aikoo nyt väkisin tulla ulos. Minä koetan saada irti kirvestä hänen leilipäästään, vaan siinä se pysyy, kuin hohtimissa. Viimein työntyi karhu pesästään kirves päässään sillä voimalla, jotta kanki meni poikki, minä kuperin keikkaa selälleni ja Heikka suu auki ammottamaan. Luulin nyt viimeisen päiväni tulleen, vaan mitäs vielä!

Kun selälläni olin jonkun silmänräpäyksen odottanut karhun hampaita ruumiiseni ja kun ei niitä kuulunut, niin kömmin ylös anturoilleni. Karhu vaan oli sillä aikaa mennyt pakoon kirveineen päivineen. Totta tosiaan olisi karhu meidän kanssa voinut tällä erää herkutella, jollei ukko olisi ol-lut liian lempeäluonteinen. ”Jumala se hulluja suojelee”, sanoo sanan-lasku ja toteen kävi se tällä erääkin. Myöhemmin talvella saimme kum-minkin senkin taljan ajoreen perässä pöyhistelemään.

Kuivaneet varvut samassa rakovalkean ääressä ottavat itseensä val-kean. Oppaani moiskii karahkallaan kuloa, jotta kipinät lentävät, kuten sepän ahjosta, pimeään ja synkkään metsään. Ei tällä haavaa ole tarvis pelätä maanpaloa, sillä syksyinen sade on kyllin maan kostuttanut.

Varvuista valkea pian tukahtuu ja rakovalkea jää taasen levollisesti ja tasaisesti palamaan. — Tuli vaan ikäänkuin nuoleskelee päällimmäistä honkaa pitkin nokipiiruja. Säästäväisesti se näkyy syövän honkaa, vaan aamulla, sen tiedän vanhastaan, ei kumminkaan paksuista rungoista ole paljon jälellä.

Petäjän tuuhea latvos huojuu pääni päällä verkalleen; se ikäänkuin tur-vaa heikolla ja humisevalla äänellään minua yölepoon, kuten äiti lastaan tuudittaessaan. En pelkää maata sen juurella, vaikkapa yöllä myrskykin syntyisi, sillä tiedän, sen vankka paalujuuri on tunkeutunut syvälle man-tuun.

-Ei vielä ole nukkuma-aika ja sopiihan vielä tuumailla, tällä lauseella he-rättää nyt oppaani minut torkuksista.

Kavahdan ylös ja katson kelloa, se osoittaa hiukan yli kahdeksan.

-Jumala se hulluja suojelee, alottaa oppaani, -se lauseparsi sopii seu-raavaankin karhujuttuun:

-Muuan hullunsekainen mies oli kymmenkunta vuotta sitten Rovaniemen pitäjään muutaman syrjäkylän takamailla löytänyt sattumalta karhun pe-sän. Hän kävi kylän väelle sitten ilmoittamassa, että heidän tulisi lähteä karhua tappamaan hänen kanssaan. Vaan hullunsekainen kun hän oli, ei kukaan luottanut hänen ilmiantoonsa.

Siis ei hän saanut ketään kumppanikseen karhun pesälle. Hullu mies ei ollut tästä milläänsäkään, otti piilukkopyssynsä seinältä selkäänsä ja lähti yksin lipuamaan suksillaan salomaahan karhun pesälle. Pesälle saavuttuaan asettaa hän sukset siivosti pesän suun eteen poispäin käännettyinä ja astuu itse sompasauvoineen suksilleen.

”Avonaiselle tantereelle on karhu saatava”, miettii hullu mielessään. Sel-kä käännettynä pesää kohti seisoo hän suksillaan. Molemmilla sauvoil-laan työntää hän sitten karhun pesään, vaan ensi työnnöstä ei karhu vä-littänyt niin mitään. Toistamiseen yhä syvempään ja kovemmasti syök-see höperö sauvansa karhun pesään.

Muristen ja kovasti karjahdellen työntyy mesikämmen ulos pesästään. Hupsu hiihtää karhun edellä, jotta lumi tuiskun hänen sommistaan, ja karhu jouduttaa juuri hänen kintereillään. Samalla tekee hupsu muuta-man palopöhkilön luona äkkikäänteen suksillaan. Tätäpä ei pimeästä pesästään tullut karhu huomaakaan, vaan juoksee kovassa vauhdissa entiseen suuntaansa suoraan kohti pöhkilöä.

Etukäpälillään läimäyttelee karhu muka korvapuustia palopöhkilölle, jotta lahopalaset siitä kauas kirpoavat. Tätä tilaisuutta käytti hullumies hyväk-seen. Hän tähtäilee pyssyllään muutamalta kuusen oksalta kannon kanssa taistelevaa karhua. Useasti pettää hänen piilukkopyssynsä, vaan kun viimein laukeaa, niin jää karhu kuoliaana paikalleen. Luoti oli hänen sydämensä lävistänyt”.

Totisena pistää oppaani piippuunsa kertomuksensa jälkeen. Eikä minulla ole syytä epäillä sen todenperäisyyttä, sillä liian vakavannäköiseltä hän näyttää, ja mitäpä häntä hyödyttäisi turhan jaarittelut.

Monta monituista karhu-kaskua kertoi hän vielä sen illan kuluessa. Hän oli ikäänkuin haltioissaan, kun sai puhua karhuistaan. Hupaisesti kului-kin tämä loppu-iltani rakovalkealla. - Petäjän latvos, jota tuuli vienosti liikuttaa, humajaa taasen niin nukuttavaisesti ja houkuttelevasti päälläni ja tällä erää se viihdyttääkin minut rauhaisaan ja suloiseen uneen.

Jos olet tosi urheilija, metsästäjä tai matkailija, niin suositan, sinulle ra-kovalkeata ”honkain keskellä”. Jos ehkä olet sattumalta kyllästynyt elä-määsi ja maailmaan, niin suositan vielä sinullekin rakovalkeata sopivana parannuskuurina; siksipä en tässä voikaan täysin sanoin sen viehätystä ja ansioita kuvata.

Sen ääressä ei ole vähintäkään pelkoa vilustamisesta, arka ja viehättä-vä neitonen! Siellä saat kuulla yhä uusia kaskuja urheiluelämästä, tuon erämaan urheilijan monipuolisia elämänvaiheita. Siellä hermosi paran-netaan, siellä järkesi virkistyy. Sen ääressä saat vielä hengittää täysin keuhkoin raitista ja puhdasta ilmaa ja näet ympärilläsi ainoastaan va-paan salomaan jylhää ja voimakasta luontoa.

Siellä tosiaan ylenpalttiset murheesi ja huolesi vähenevät ja Kanteletta-ren sanoin:

”Annat huolla haapasien

Kiukutella korpikuusen,
Surra suuren suopetäjän”