Katri L. (Lohja) Partiolainen 15.10.1918.

Retkeily Lappiin.


Olimme innokkaita matkailijoita, mutta tähänastiset retkemme eivät ol-leet juuri ulottuneet kotiseutuamme kauemmaksi. Siksipä päätimme läh-teä kerran pitemmälle matkalle, matkalle, joka sivuttaisi oman maamme rajatkin. Tavallisimmat turistipaikat Italia, Sveitsi, Pariisi ja Berliini eivät houkutelleet. Viimein päätimme lähteä Lappiin.


Jotkut Lappimme suomalaisista asukkaista kulkevat Norjan kautta tänne etelään, se tie kun on pikaisempi ja mukavampi. Meillekin neuvottiin tä-mä tie, minkä yksimielisesti hyväksyimme. Saisimmehan siten vilauksel-ta tutustua Ruotsiin ja Norjaankin.

Lähdimme kesäk. 14. p. 1911. Olimme eräästä vanhasta uni- ja ennus-tuskirjasta huomanneet tämän päivän vuoden viimeiseksi onnenpäiväk-si. Varhain aamulla lähdimme hevosella Karjan asemalle ehtiäksemme junalla Turkuun hyvissä ajoin ennen Bore I:n lähtöä. Matka sujui erin-omaisesti, olihan onnenpäivä! Tukholmaa ihailimme pari päivää, sitten siirryimme jälleen laivaan. Kuljimme pitkin Mälaria ja Upsalan jokea Up-salaan. Katseltuamme yliopistoa, kasvitieteellistä puutarhaa ja tuomio-kirkkoa, missä viivyimme hetken Kustaa Waasan haudan ääressä, jat-koimme matkaa junalla aina Trondhjemiin.

Jo kauan ennen Storlieniä (Ruotsin ja Norjan rajalla) alkoi näkyä lumi-peitteisiä tuntureja. Matka rajalta Trondhjemiin kulki aivan tunturien lo-mitse. Tämä neljän tunnin junataival oli mielestäni kauneinta koko Nor-jan matkasta, ne tunturimaisemat kun ilmestyivät niin yhtäkkiä ja yllättä-vän jylhinä. Myöhemmin aloin niihin tottua, melkeinpä kyllästyä.

Trondhjemissa taas astuimme laivaan ja kuljimme pitkin Norjan rannik-koa aina Venäjän rajalle saakka. Matkalla pysähdyimme ensin Narvikis-sa, Oli Juhannus. Aatto-iltana kuljimme ylös Fagnästunturia ja luhannus- päiivänä teimme eräällä huvilaivalla matkan Lofoteille. Tarkoituksena oli saada ihailla keskiyön aurinkoa, mutta aurinko pahaksi onneksi oli pil-vessä ja koko yön satoi. Näimme vain harmaassa valaistuksessa rivin etäisiä tuntureita ja särmäisiä merestä nousevia luotoja.

Seuraava pysähdyspaikka oli Haimmerfest. Olimme juuri käyneet Nord-kapin luona, jossa kovan myrskyn tähden emme voineet laskea maihin. Hammerfest, maailman pohjoisin kaupunki, tuoksui kokonaan kalalle. Sen satama oli täynnä kalastajalaivoja ja melkein joka paikassa näkyi turskia kuivamassa. Täältä jatkui matka Jäämerta pitkin Vesisaareen (Wadsö), Keskellä yötä lähdimme. Aurinko paistoi, lapset leikkivät ka-duilla ja puodit olivat auki, mutta ilma oli viileä, vain +5-6. Hauskaa oli kulku pitkin Pohjoista Jäämerta! Kun seuraavana päivänä heräsimme, olivat tunturit poissa. Näkyi vain alastomia kallioita ja kalastajia aivan silmänkantamattomiin.

Bore I. v. 1928. Kuva Gustaf Welin. / Museovirasto.

Matkustajahöyrylaiva Bore I; interiööri, näkymä ruokasaliin. Kuva: Jorma Kontio. / Museovirasto.

Saavuimme Vesisaareen, pieneen kaupunkiin, jossa jo Hammerfestista tuttu kalanhaju tuulahti vastaan. Täällä jo tuli toimeen Suomen kielellä ja suomalaisella rahalla. Nyt teimme viimeiset ostoksemme, sillä täältä al-kaisi retkemme halki erämaiden, kuten luulimme. Liiat tavarat lähetimme kiertämään takaisin Suomeen. Olimme jo aikaisemmin varanneet tuntu-rijalkineet ja sauvat, puukot ja kompassit sekä sääskien varalle harsot ja pikiöljyä. Vielä ostimme kahvipannun ja pienen kasarin; kahvia, teetä, sakkariinia, ryynejä, keksiä ja varsinkin valmiiksi survotuita pähkinöitä oli repuissamme. Ja niin lähdimme heinäkuun 1 p:nä hevosella Tenojoen varrelle, mistä jalkamatkamme halki Suomen Lapin alkoi.

Oli ilta, kun saavuimme Tenon varrelle. Yövyttyämme eräässä lappalais-talossa lähdimme liikkeelle, kullakin runsaasti 10 kg painoinen reppu se-lässä. Soudatimme itsemme toiselle puolelle Tenoa ja aloimme taivaltaa pitkin jokivartta, kohti Suomen rajaa. Tie oli hauskaa ja vaihtelevaa. Mil-loin kulki polku pitkin rämeikkojä, milloin pitkin suuria hiekkasärkkiä, vä-liin nousi, vääliin laski. Useita lappalaisasuntoja sivuutimme, muutamiin pysähdyimme juomaankin, ja suuri oli silloin uteliaiden parvi ympärilläm-me. Mistä tullaan, minne mennään ja mitä varten ollaan liikkeellä? Ne kysymykset aina tehtiin ennen kuin alettiin juotavaa hakea. Joillekuille täytyi vielä selostaa mitä väkeäkin ollaan.

Illalla saavuimme mutkakohtaan, minkä Tenojoki tekee saavuttaessaan Suomen pohjoisen rajan. Päästyämme rajan yli olimme Polmakin kirkon-kylässä. Soutajamme neuvoi meidät sisarensa, norjalaisen professori Konrad Nielsenin, kielimestarin, luo. Siistiin, pieneen kamariin laitettiin meille vuode poronnahoille. Mieluisalta tuntuikin lepo jalkamatkamme ensimäisen päivän iltana. Aamulla taas eteenpäin. Jo muutaman kilo-metrin päässä sivuutimme Norjan ja Suomen rajan aivan huomaamat-tamme. Oli niin suloista päästä vimein Suomen puolelle, vaikkakin "La-pin raukoille rajoille".

Nordkapin luona.

Narvik. Kuva: Leo Björkman. / Museovirasto.

Näimme vain harmaassa valaistuksessa rivin etäisiä tuntureita ja särmäisiä merestä nousevia luotoja.

Seurasimme edelleenkin Tenojokea. Joki olikin ainoana oppaanamme. Leveänä virtasi se milloin vaarojen milloin soiden läpi, silloin tällöin muo-dostaen pieniä koskia. Silmäänpistäviä olivat risukasoja muistuttavat lo-hipadot. Emme olleet montakaan kilometriä kulkeneet, kun sade yllätti kastaen meidät läpimäriksi. Onneksi olimme lähellä Nuorgamia (Suo-men pohjoisimmassa nipukassa), jossa jouduimme erään kyläkoulun-opettajan kotiin. Hauskasti siellä kului sateinen päivä vaatteitä kuivat-taessa ja juteltaessa. Ystävällinen ja vieraanvarainen isäntä tarjosi meil-le päivällistä ja kahvit sekä kuletutti viimein meitä hyvän matkaa sauvo-malla Tenoa ylös. Seuraavan yön vietimme eräänlaisessa ladossa.

Hidasta oli kulku, emme vielä sinäkään päivänä ehtineet Onnelaan. Pari kertaa eksyimme suohon ja pari kertaa saimme kauan hakea sopivaa ylimenopaikkaa isompien purojen sattuessa. Lopen väsyneinä kahlattu-amme leveän ja virtaisen Vetsikkojoen poikki jouduimme jälleen poron-taljoille nukkumaan. Kauniina valkeni heinäkuun 5 p., ja virkkuina jat-koimme taas matkaa. Nyt pääsimmekin suurimman osan taivalta veneel-lä, ainoastaan loivemmissa virtapaikoissa juoksimme pitkin rantaa. Saa-vuimme Utsjoen suulle. Vielä Virran yli, ja olimme Onnelassa, Utsjoen nimismiehen puustellissa.


Čorgaštassa. (Niemimaa Tenonvuonon ja Laisvuonon välissä).

Näimme sieltä laajalti Tenojokea ja miten Utsjoki liittyy siihen.

Pihalle saavuttuamme juoksi kolme iloista lasta meitä tervehtimään ja kehoittivat käymään sisälle. Yhtä ystävällisesti ottivat myös vanhemmat meidät vastaan. Tuntui oudolta yhtäkkiä joutua aivan suomalaiseen per-heeseen kodikkaasti järjestettyihin huoneisiin vierasvaraisten ihmisten pariin ja samalla tietää olevansa Lapissa, Suomen pohjoisimmalla rajal-la. Ei siis ihme, että viivyimme Onnelansa useita päiviä.


Aivan Onnelaa vastapäätä, toiselle puolella Utsjokea oli Ailigaistunturi. Sinne kiipesimme. Näimme sieltä laajalti Tenojokea ja miten Utsjoki liit-tyy siihen. Kaukaa Norjan puolella häämöitti korkea Rastegaisa, josta
kerrottiin syntyneen monta tarua. Matka sinne olisi ollut liian pitkä. Saim-me tyytyä vain mielikumituksessamme ihailemaan sitä laajaa näköalaa, minkä kahdeksantuntisen nousun jälkeen olisimme nähneet täältä kuu-luisalta peikkojen asuinsijalta.

Kasvullisuus Utsjoella on hyvin niukkaa. Puita edustaa siellä vain mata-lat katajat ja vaivaiskoivut.Vaikea on sanoa, mikä siellä olisi pääelinkei-nona. Kesäisin lienee kalastus. Saimmekin tilaisuuden ikkunasta tarkata, kuinka uistimella vedettiin 10 kg painoinen lohi. Paitsi poroja näkee siellä yleisesti elätettävän myös lehmiä ja kanojakin. Maanviljelys rajoittuu si-tävastoin melkein yksinomaan perunan ja joidenkuiden keittiökkasvien viljelemiseen. Kaikki vilja ja siirtomaan tavarat kuljetetaan talvisin Tenoa myöten Vesisaaresta tai poroilla suoraan etelästä päin. Posti sinne kul-kee kerran viikossa.

Tenojoki Onnelan kohdalla v. 1939. Kuva: Jokinen Eino. / Museovirasto.

Utsjoen Onnelasta lähdimme 8 p:nä. Jo 5 km päässä pysähdyimme. Olimme saapuneet Suomen pohjoisimmalle kirkolle, Utsjoen kirkolle. Se on pieni, kivestä rakennettu, ilman kelloja ja urkuja, sijaitee Mandojärven rannalla. Pieni oli myöskin kirkonkylä, ainoina asukkainaan kirkkoherran perhe ja eräs 80-vuotias lappalais-eukko. Mökkejä oli kyllä useampia, mutta ne olivat tyhjiä kirkkotupia, missä pyhäisin kirkollakävijät majaile-vat.

Pari päivää pappilan vierasvaraisuutta hyväksemme käytettyämme jat-koimme matkaa postimiehen seurassa. Ensin oli 15 km yhtämittaista ve-nematkaa, ikävä kyllä, vastavirtaa. Usein nivapaikoissa (kovempi virta) täytyi kulkea rantaa pitkin. Yöksi aioimme ehtiä Petsikon autiomajaan, jonne matkaa oli penikulmaa. Kaunista oli seutu, ja kaunis oli ilma. Usein pysähdyimme lappalaistaloihin syömään ja juomaan. Syötäväksi saim-me viiliä, suolattua kalaa ja kuivattua poronlihaa sekä heidän paahdet-tua, jauholle maistuvaa leipäänsä. Juotavaksi tarjottiin maitoa, piimää, kahvia ja teetäkin.

Petsikkotunturin punaiseksi maalattu autiomaja.

Oli jo Lapin valoisa yö, kun sammumme Petsikkotunturille, ja kello osoitti kahta, kun astuimme sen punaiseksi maalattuun autiomajaan, Suomen valtio on rakennuttanut Lappiin kulkuteiden varsille n.s. autiomajoja mat-kustajia varten. Majassa on jonkinlaisia makuusijoja sekä takka keittä-mistä varten. Vielä on seinällä säännöt, jotka oikeuttavat asumaan tällai-sessa autiomajassa korkeintaan kaksi vuorokautta yhteen menoon sekä velvoittavat tuomaan ulkona olevasta pinosta puita sisälle kuivamaan seuraavia matkailijoita varten. Valmistettuamme lihalientä "Maggi"-kuu-tioista sekä teetä paneuduimme levolle tyhjiin puusänkyihin varpujen päälle.

Seuraavan päivän taipaleen aloitimme kulkemalla Petsikkotunturin yli ja samalla siirtymällä Utsjoen puolelta Inarin puolelle. Tunturin tälläkin puo-lella oli autiomaja, edellistä paljoa huonompi. Tähän emme pysähtyneet, vaan taivalsimme kohti Thulea (eräs suurempi suomalainen talo), jonne matkaa oli noin 5½ penikulmaa. Jouduimme soutamaan parin järvenkin poikki, Säyts- ja Syysjärven. Jälkimäisellä kastoi rankkasade meidät pa-koittaen viipymään useita tunteja viilipytyn ja pystyvalkean ääressä. Si-ten jouduimme taas yötaipaleelle, yö, minkä saapumisen aavistimme vii-lenneestä ilmasta ja kellosta. Ihanaa oli tie. Siellä täällä vilahti kirkas metsälampi. Laajat alat näkyi hoikkaa männikköä, minkä pohja oli valkoi-senaan poronjäkälää. Väliin taas kuljimme pitkät matkat suossa siltoja myöten tai vaivaiskoivun ja suopursun peittämiä rämeitä.


Aamupuolella yötä saavuimme virran rannalle, postimiehemme asunnol-le, mihin jäimme levähtämään. Tarpeeksi levähdettyämme lähdimme Thuleen, missä jo tiesivät odottaa. Joku lappalainen oli nimittäin nähnyt naisen jalanjäljen suossa ja siitä päätellyt vieraita saapuvaksi, Vaikeata on etelä-Suomessa kasvaneen ymmärtää.sitä ääretöntä vieraanvarai-suutta, mitä Lapin suomalaiset osoittavat matkailijoille. Kovin ystävälli-nen oli vastaanotto Thulessa, ja kerrassaan juhlallinen oli parin päivän päästä lähtömme sieltä. Ainoan kerran käytimme silloin asettamme, pientä revolveria, kun tahdoimme vastata isännän kunnialaukauksiin. Li-putetulla ja lehvitetyllä purjeveneellä saatettiin meitä Kaamasjokea pitkin kolmen penikulman päässä olevaan Riutulaan.

Riutulan on Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys rakennuttanut turvako-diksi lappalaislapsille. Täällä tilavassa ja kodikkaassa talossa vietimme useita päiviä. Teimmepä huiviretkenkin läheiselle Otsamotunturille, niistä aukeni näköala yli koko Inarinjärven. Tällä matkalla kuljimme pahasti harhaan, polkuja kun ei ollut ja usein täytyi kiertää nevoja. Monet tunnit saimme avojaloin harhailla pitkin kivikkoja ja rämeikköjä. Riututulassa olivat jo lähettää miehiä meitä hakemaan. Tällä vaiherikkaalla huviretkel-lämme, näimme myös ensi kertaa poroja irrallaan tunturilla. Niitä oli kymmenkunta, ja ne olivat kovin arkoja.

Näimme ensikertaa poroja irrallaan tunturilla.

Ritulasta siirryimme Inarin kirkolle. Inarin kirkko on vain puusta, mutta siinä on kellot. Koko kirkko tärisi, nun kelloja soitettiin. Urkuja ei täällä-kään ollut, vaan luja-ääninen lukkari johti virttä. Olikin suurempi kirkko-pyhä, väkeä oli runsaasti saapunut. Paitsi pappilaa, on kirkolla kansa-koulu, posti, joku kauppapuoti sekä useita muita asuntoja.

Kirkkoveneellä kuljimme Inaria myöten Ivalon suulle. Vaikka Inarinjär-ven saaret lasketaankin tuhansissa, näkee usein parilla ilmansuunnalla aivan ulappaa. Erääseen saareen pysähdyttiin aterioimaan. Kukin per-hekunta pani oman kahvipannunsa yhteiselle nuotiolle. Syötiin ja juotiin, maistettiinpa toistenkin pannuista; jotkut vetelivät unia.

Taas liikkeeseen! taivas oli vetäytynyt pilveen, tuuli kiihtyi, ja alkoi sataa. Illaksi ehdimme Ivalojoen suulle, missä yövyimme Veskoniemen taloon. Satoi vielä, kun seuraavana aamuna alotimme kulkumme Ivaloa ylös. Talosta saatiin takkeja ja peitteitä; niiden ja sateen painostuksesta nu-kuimme suurimman osan. Ehdimme kumminkin huomata, etta Ivalon varrella jo kasvoi joku hoikka kuusi. Ensimäiset männyt lienemme näh-neet siirtyessämme Petsikkotunturilta Inarin puolelle, Ivaloa kuljimme Törmäseen saakka. Törmänen on suuri talo, siinä on posti ja kauppa-puotikin. Täältä aina Utsjoelle saakka kulkee posti jalan, mutta tästä ete-lään päin on sillä hevonen. Mitään maantietä ei sinne vielä silloin ollut, vaan hevonen veti matalaa rekeä poikki soiden, yli tunturien ja kahlasi virtojenkin yli. Nyt saimme postin rekeen suurimman osan tavaroistam-me.

Laanilan postinkuljettaja Albert Seitaniemi syyskussa 1903. Kuva: Emil Sarlin. / GTK.

Lähdimme liikkeelle ennen postia. Oli helppo pysyä oikealla tiellä, kun seurasi hevosen kavion jälkiä. Matkamme määränä oli penikulman päässä oleva Laanila. Ukkosta oli ilmassa ja satoikin. Siksipä emme si-nä päivänä päässeetkään perille, vaan jäimme jo aikaisin illalla Poljakoi-sen autiomajaan. Matkalla olimme löytäneet tatteja, joista valmistimme erinomaisen illallisen. Lämmitimme vahvasti pirttiämme ja paneuduimme penkille nukkumaan. Oven panimme hakaan, vaikka tiesimmekin, ettei parin neliöpenikulman päässä ollut ainoatakaan

ihmistä.

Mutta uni ei tullut, oli liian kuuma. Menimme puroon vilvoittelemaan, siel-lä olivat sääsket, Lapin pahimmat pedot. Saapui viimein unetar ja pää-simme aamuun saakka. Ulkona yhä satoi. Emme häläilleet, vaan valmis-timme vankan aamiaisen ja pari pannullista kahvia. Viimein tuli pouta, ja heti lähdimme kiipeämään poikki Urupään ja Kaunispään tunturien. Laa-ja oli näköala tunturien paljaalta laelta, ja kovin kevyeltä tuntui ilma. Saa-vuimme Laanilaan, ennen niin vilkasliikkeiselle seudulle. Autioina seisoi-vat komeat rakennukset muistuttamassa kullankaivajien hukkaanmen-neitä yrityksiä. Mutta täältä oli vain 5 km Hangasojalle, missä paraikaa huuhdottiin kultaa. Sinne menimme!

Kuljimme pitkin jokivartta. Hiekka ja sora ja melkeinpä vesikin oli väril-tään aivan kullanruskeata. Eräässä paikassa matkan varrella oli tutkittu kultasuonta. Suunnattoman syvä kuoppa oli kaivettu ja havaittu viimein tulos 3 gr kultaa tonnia kohti liian vähäiseksi määräksi. Hangasojan huuhtomolla oli vilkasta elämää, kymmenkunta miestä ahkerassa työs-sä. Osa hienonsi maata, jotkut puhdistivat kiviä, toiset heittivät lapioilla soraa puuränneihin. Oli nimittäin rakennettu pitkiä rännejä, joihin vesi johdettiin joesta. Vesi kuletti hiekan ja soran mukanaan, jättäen paina-vamman kultahiekan rännin pohjalautojen rakoihin. Vesi seisautetaan, poistetaan helposti irroitettavat pohjalaudat ja korjataan sinne jäänyt kul-ta.

Vanhempaa huuhtomistapaa, vaskaamista, ei enää sanottavasti käytet-ty. Meille sitä kyllä näytettiin, ja saimmepa itsekin koettaa. Leveä vati täytettiin hiekalla, ja sitä heilutettiin sitten joessa. Aina silloin tällöin se-koitettiin hiekkaa, jotta kulta painuisi vadin pohjalle. Kun sitten hiekkaa on enää vähän pohjalla, saattaa jo paljaalla silmällä hyvin eroittaa kulta-jyväset ja sirut. Tämä on kumminkin hyvin hidasta ja raskasta, yhdessä vaskauksessa kun saa korkeintaan 1/4 gr kultaa. Paljoa tuottavampi oli rännilaitos. Siinä laskivat miestä kohden saatavan keskimäärin 3 gr päi-vässä eli n. 10 mk.


Kolmatta tuntia Hangasojan kultalaa katseltuamme siirryimme taas ete-lää kohti. Kello illalla saavuimme 14 km päässä olevalle Tankapirtin au-tiomajalle. Siellä tuli meidän kohdata postimiehemme. Postimies tulikin, mutta ei yksin. Retkikuntamme lisääntyi kolmella hengellä. Majan lattial-la oli heiniä, niille laitoimme vuoteemme ja paneuduimme nukkumaan sääskien meille hiljaisesti laulaessa.

Kuva: Kuva: Suomen Kuvalehti 1975.

Seuraavana päivänä, 21. 7., kuljimme aina Vuotsoon, viimeiseen lappa-laiskylään saakka. Matkaa sinne oli 5 penikulmaa. Oli usvaista sadetta, ilma. lämmin ja sääsket aivan hurjina. Kulku oli kovin raskasta. Nousim-me korkealle Tankavaaralle samalla nousten läpi usvapilvenkin. Laskeu-duimme taas alas ja vaelsimme suurimmaksi osaksi jänkien yli usein ai-van lahonneita siltoja pitkin. Illalla saavuimme Vuotsoon ja asetuimme Hetan taloon, kylän komeimpaan.


Talon varallisuuden osoitukseksi mainittakoon, että siellä oli m.m. "Sin-ger"-ompelukone ja gramofoonitin. Vuotsossa näimme ainoan täydelli-sen lappalaiskodan koko matkalla. Täällä myös ostin eräältä lappalais-eukolta rintaneulan, jommoista siellä yleensä käytetään kihlakaluna. Ut-sjoelta ostin naisten niipin (puukon), jonka pituus on 25 cm; ja myöhem-min sain Kemijärveltä lappalaissormuksen, jonka yhdeksästä renkaasta kerrotaan erilaisia taruja.

Yläkuvassa Iisak Hetan kota, jossa asui myös Piera ja Inkeri Marja Magga perheen kanssa kunnes saivat oman tilan. Myöhemmin samalla paikalla iso kievari ym. Alakuvassa Iisak Hetan talo. (Vuotson ensimmäinen hirsitalo.) Kuva: 19.02.1921 Suomen Kuvalehti no 8. Kuvateksti: Hilkka M. Magga.

Ostoksiani.

Jo alkoi jalkamatkamme olla loppupuolella, jälellä oli enää kolmen peni-kulman matka Könkääseen. Sieltä pääsisimme veneellä Kitistä myöten aina Sodankylään saakka. Tämän viimeisen jalkatiemme varrella kerrot-tiin erään karhun asustavan, mutta se kuului, samoin kuin Lapin sudet-kin, lähtevän pakoon ihmisten saapuessa. Ei tarvitse Lapissa peljätä ei ihmisiä eikä eläimiä, ainoastaan eksymistä.


Könkäsissä hankimme veneen, ja niin alkoi lasku koskien ja nivojen kautta kohti Sodankylää. Matkaa oli 60 km. Kaksi airoparia oli käynnis-sä, ja vuoroin soudimme, penikulman aina kerrallaan. Pari kertaa pysäh-dyimme matkalla. Kello 5 i.p. saavuimme Sodankylään. Matkalla olimme olleet 12 tuntia, ja 12 koskea ja lukemattomia nivoja olimme laskeneet. Se oli vilkasta kulkua! Erämailta kun tulimme, tuntui Sodankylä suurelta kuin kaupunki. Kylä on rakennettu kahden puolen jokea. Kapea jalkasilta on yhdistämässä, ja lautta välittää muuta liikettä. Ainoa nähtävyys lie siellä pitäjän vanha kirkko, rakennettu 1689, joka hauraana ja harmaana seisoo uuden kivikirkon vierellä.

Rovaniemen lauttauspaikka v. 1910. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Matkaa Rovaniemelle, rautatiemme päätepisteeseen, on 113 km. Sen päätimme kulkea hevosella. Teimmekin sopimuksen aivan perille saak-ka, mutta pahaksi onneksi oli markkina-aika ja hevosemme kulki omista-jalta omistajalle. Viimein otimme kievarikyydin ja jätimme Sodankylän. Seitsemän kestikievarin kautta saavuimme heinät. 26 p:nä Rovaniemel-le, oltuamme matkalla kolmatta vuorokautta. Pitkien sateitten jälkeen oli tie kuoppaista kuin aallokko. Ei ollut mitään huviajelua näin ollen ne 13 penikulmaa. Mutta näköalat olivat komeita. Usein saimme kulkea lautalla virran yli, ja uudet siistit sillat johtivat sysimustien metsäjokien poikki. Ke-mijoen poikki kuljimme "paketilla" ja niin olimme Rovaniemellä.


Lapista kun tulimme, ei Ounasvaara herättänyt mitään huomiota, mutta sensijaan rautatie. Mikä suloinen ääni onkaan junanvihellys sille, joka on kuukauden ajan kulkenut jalan pitkin Lapin soita ja saloja. Ihastuksella ajattelimme sitä pitkää junamatkaa, joka oli edessämme. Ensimäinen junamatkamme vei Tornioon. Sieltä pistäydyimme vielä hetkeksi "ulko-maille" Haaparantaan. Ja viimein alotimme kotimatkamme "7 unikeon" päivänä.

Rovaniemen ja Kemijärven välinen maantie lounaasta käsin katseltuna. Taustalla Niskavaara. Kuva: J. J. Sederholm, 1898. GTK.

Matkalla vielä kävimme Kemissä, Oulussa, Tampereella ja Hämeenlin-nassa. Ihastuksemme rautatietä kohtaan alkoi melkolailla vähetä, kun oli vaunu ahdaten täynnä ja kuumuus ääretön. Mutta kun katsoimme vau-nun ikkunasta ja näimme, millä nopeudella kuljimme pitkin Pohjolan la-keuksia ja miten luonto kävi yhä vihannammaksi ja rehevämmäksi, em-me saattaneet olla kunnioittamatta höyryn voimaa ja uuden ajan keksin-töjä.


Nyt oli kauan suunniteltu Lapin-matkamme tehty. Aivan toisenlaiseksi olimme kuvitelleet oloja ja elämää siellä. Kaunis oli Lapin kevät ja vielä kauniimmaksi kiittävät Lapin asukkaat talveansa. Ei kuulu olevan mi-tään, mikä vetäisi vertoja porolla ajelulle revontulten loimutessa. Ei edes pitkä pimeä aika ja se ääretön hiljaisuus peloita asukkaita. Tyytyväisinä he odottavat valoisaa kesäänsä, joka on niin lyhyt, mutta kumminkin eh-tii korvata pitkän pimeän.

Ja me, etelän lapset, saavuimme sinne kauneimpana aikana. Kun kotoa lähdimme, oli ihanin aika, omenapuut parhaassa kukassa. Kun tulimme Norjaan, olivat puut silmukalla ja tuntureilta suli lumi virraten lukematto-mina puroina laaksoihin. Kun tulimme Lappiin, kukki siellä tuomi ja pih-laja. Kun palasimme kotiin, oli syksy. Mutta raskaalta ei tunnu silloin syk-syn saapuminen ja talven tulo, kun on elänyt yhteenmenoon kolme ke-vättä.