Carl Finnilä. / 1915 Metsästys ja kalastus no 4-5 ja 6.

Retkeilyjä ja venematkoja Sallassa


On sanottu, ja täydellä syyllä, että Salla eli Kuolajärvi sijaitsee eräässä Suomen äärimmäisistä sopista. Maantieteelliseen asemaansa nähden pitäjä on tosin hyvin eteläinen mutta samalla peninkulmanlaajuisine metsineen ja autioine tuntureineen äärimmäisenä rajavahtina itämaata, Kuolan niemimaata vastaan. Siten seutu piiloutuu etäälle niistä suurista valtaväylistä, jotka yhdistävät pohjois-Suomen muihin Lapinmaan seutuihin.




Eräs maantie johtaa tosin nykyään Kemijärveltä Kuolajärven kirkonky-lään, mutta se välittää niin sanoaksemme ainoastaan paikallista liikettä, ja kohta Sallan kirkon takana tie loppuu, häviää honkametsän syleilemä-nä variksen- ja puolanvarsiin ja erämaa alkaa. Harvat ovat ne, jotka muuten kuin virkansa puolesta ohjaavat matkansa Sallaan. ”Sehän on tuolla etelässä heti napapiirin yläpuolella, ja ken tahtoo nähdä oikean Lapinmaan sen on kai mentävä vähän matkaa pitemmälle pohjoiseen", sanoo ehkä moni, kun suunnittelee matkaa keskiyön auringon maahan, ja ilman epäilystä pyyhitään ohjelmasta Salla pohjoisempien Lapinmaan seutujen hyväksi.



Ja sillä tavalla on ja jääpi Salla erääksi maamme syrjäisimmistä seuduis-ta, jota piilossaan pitävät sinertävät vaarat ja humisevat, salaperäiset metsät - Oli keväällä 1914 kun minä ystäväni S:n ja preparaattori J:n seurassa suuntasin matkani näille seuduille tutkiakseni sen eläinmaa-ilmaa, varsinkin sen lintuja. Kun me pitkän ja vaivaloisen matkan suori-tettuamme saavuimme toukok. 25 p. Kuolajärven kirkonkylään, oli kevät tuskin alkanutkaan vielä.



Läheisillä Salla-tunturien huipuilla oli vielä tavattoman paljon lunta, vuor-ten etelärinteillä saattoi ainoastaan siellä täällä huomata paljaita paikko-ja; alangolla oli kuitenkin lumi suurimmaksi osaksi väistynyt auringon sä-teiden vaikutuksesta.

Salla nykyisessä asussaan 16.10.1941. Kuva: P. E. Janson. Sotamuseo. / Museovirasto. / finna.fi

Hornasen kuorma-auto Tuutikylässä 1930-luvulla; kaupantekoa sotilaiden kanssa. Kuva: Uuno Peltoniemi. / Museovirasto. / finna.fi

Härkäpeipposia ja keltavästäräkkejä oli hiljakkoin saapunut ja niitä näki suurissa laumoissa paljailla pelloilla kirkonkylässä, jossa hakivat ravin-toa. Vaikka pakkasten kuningas vielä hallitsi Sallatuntureilla, päätin kum-minkin seuraavana päivänä nousta noin 645 m korkuiselle Sallatunturil-le. Matka sinne muodostui vaivaloiseksi, ensin oli kuljettava Ahma-aa-van suomaan poikki. Täällä oli vielä routa maassa, ja siksi oli verrattain helppo päästä eteenpäin saraniittyjen yli. Heti Ahma-aavan toisella puo-lella maa alkaa tuntuvasti kohota, ympärille siroteltuja kalliolohkareita pistäytyy siellä täällä jäkälänummen hopeanharmaasta peitosta.


Ylempänä tunturilla tapaamme suuren rotkon - Kalliovaaran kurun. Piti päästä sen yli. Jyrkillä kallion pengermillä olevat jääpuikot kimaltelevat kuin timantit kirkkaassa auringonvalossa, lunta on syvältä rotkossa ja mahtavien jääsiltojen alta, jotka peittävät pohjan, kuulee ympäristöstä virtaavan tunturiveden hiljaisen lorinan. Kuunnellessa tätä ääntä tuntuu niin omituiselta, tuntuu siltä kuin syvällä tunturissa olisi pikkuväkeä, joka vasartelee ja takoo jotakin, ja väliin ratisee jäässä kuin metalli helisisi.


On kummallinen paikka, tämä rotko, täynnänsä Lapin mystiikkaa ja ten-hovoimaa - ehkä tämmöisellä paikalla kerran muinoin lappalainen näki haltijoita ja kuuli vuorenväen kalskeen, kun se takoi Lapin salaisia aar-teita. Nousemme tunturia myöten yhä korkeammalle. Meluten ja rääk-kyen lentää kuusankaparvi läpi havumetsän. Ne ovat syntyneet kevään merkeissä nämä Lapille ominaiset linnut; ne tulivat maailmaan, kun oli vielä paksulta lunta ja kevätauringon ensimäiset kultaiset säteet siivilöi-tyivät läpi kuusien tuuheiden latvojen.


Ne ovat Lapin metsien lapsia, ja luonnossaan ne ovatkin näiden metsien kuvastimena. Niiden vatsapuoli on ruosteenpunainen kuin petäjän kuori, kun aurinko välkkyy sen rungolla, selkäpuoli on väriltään yhtä kolkko kuin partajäkälä, jonka tiivis huntu roikkuen peittää kuusien tummat ok-sat, ja heidän karkea äänensä soi erämaan köyhyyttä ja kaihoa. Havu-metsä harvenee, siihen sekaantuu koivuja ja vähitellen se loppuu. Olem-me saavuttaneet koivuvyöhykkeen, ja edessämme häämöittää tunturin harja.


Tämä näyttää olevan aivan lähellä, mutta kirkkaassa ilmassa erehtyy helposti etäisyyttä arvostellessa; todellisuudessa meillä on vielä run-saasti yhden tunnin matka vuoren huipulle. Täällä ylhäällä koivut ovat ainoastaan nupuilla, paljaat oksat liehuvat hiljaa tuulessa. Kaatuneelta puunrungolta kuuluu härkäpeipposen särpivä ääni. Korkealla tunturirin-teellä pienen koivun latvassa istuu lahorastas tulkiten laululla sydämen-sä sisimpiä tunteita — äänet helähtelevät kauas yli kauniin seudun, jon-ka kiertelevät vedet kuin hopeiset juovat välkkyvät vasten kuusimetsän tummia rivejä.

Taideteos; Maalaus, "Kuolajärvi" (Salla v.:sta 1936) Harald Gallén, valmistaja 1915 “Kuolajärvi” oli Sallan pitäjän nimi vuoteen 1936 asti. Edellisen vuosisadan loppupuolella eksoottisuutta hakevat taiteilijat olivat lähteneet hakemaan maalausaiheita Karjalaan, mutta uudella vuosisadalla monen katse kääntyi pohjoisemmaksi: Lappi houkutti nyt. Kuva: Museovirasto. / finna.fi

Ja tunturin jäkälänharmailta kankailta kohoavat liverrellen kirviset siintä-vää taivasta kohti. Kuljemme tunturirinnettä yhä korkeammalle. Koivu-metsäkin alkaa harveta, puut kutistuvat, niiden rungot käyristyvät ja oksat vääntyvät, vielä korkeammalla ne käyvät pensaan näköisiksi ja luikertelevat melkein maata myöten. Kaikessa on tuulta ja lumimyrskyä vastaan käydyn taistelun jättämä merkki. Autio tunturikangas alkaa, kaikki ympärilläsi on niin kuolleen ja jylhän näköistä, sinut valtaa raskas tunnelma.


Mutta jos silloin käännät katseesi sitä aavaa seutua kohti, joka leviää jal-kojesi alla, näet siintäviä vaaroja, tummia metsiä, välkkyviä vesiä, sätei-levän auringon ja taivaan, joka mahtavana kupolina kaareutuu yli maan, ja raskas tunnelmasi häviää, ja mielesi muuttuu hilpeäksi ja iloiseksi. La-pin ihmeellinen tenho on sinut vallannut. Ja kun ajatuksissasi astuskelet tunturin harmaita kiviröykkiöitä ja nummia, herättää sinut äkkiä pitkäve-teinen, surullinen ääni, joka tulee edessä olevalta aavikolta. Tuo tunturili-ntu on käräjäkurmitsa, joka rakastaa tuntureita enemmän kuin useimmat muut.


Yksinäisellä ylätasangolla, joka on kaikille tuulille avoin, se on kasvanut peuranjäkälän hopeanharmaiden mattojen ja variksenmarjojen ja sian-puolukaiden(*. sotkevien oksien seassa. Sen puvussa onkin sentähden tunturin värit. Vaalea selkä ja kaula sopii hyvin jäkälien ruskeankeltai-seen vivahdukseen, ruosteenruskealla vatsalla on sama värisävy kuin sianpuolukan menneenvuotisilla lehdillä, ja valkea juova silmän yläpuo-lella sekä valkeat juovat selässä muistuttavat lakastuneita korsia.

*) https://fi.wikipedia.org/wiki/Sianpuolukka


Onhan aivan välttämätöntä, että tällaisella linnulla, joka valmistaa yksin-kertaisen pesänsä tunturinummen jäkäläpeiton kuoppaan, on ympäris-töön sulautuvat värit. Ja sentähden saatat lähestyä käräjäkurmitsaa(*. kun se hautoo muniansa, vieläpä parin metrin päähän silmäsi kumminkaan sitä näkemättä. Tästä suojelevasta yhdennäköisyydestään lintu näyttää, olevan varsin hyvin selvillä, ja se jättää munansa vasta silloin, kun tietämättäsi olet sen päälle astua.

*) https://fi.wikipedia.org/wiki/Ker%C3%A4kurmitsa


Sallatunturin harjalla löysin monta Lapin tuntureille luonteenomaista lin-tulajia kuten kivitaskun, niittykirvisen, pulmusen, korpin, tuntuririekon ja vastamainitun karäjäkurmitsan. Minkäänlaisten hyönteisten ja kukkien merkkejä ei vielä näkynyt, siellä täällä lumen peittämien paikkojen välis-sä oli kuitenkin muutamia vihreitä korsia, merkkinä siitä, että kesä oli pian tulossa. Mutta samoinkuin Etelä-Suomessakin ei Lapissakaan ke-vään tulo tapahdu yhtäkkiä. Lämpimiä ja päivänpaisteisia päiviä, joista luonto herää, saattavat aivan odottamalta seurata kylmät ja kolkot päi-vät, jotka hävittävät kaiken vastasyntyneen ja hennon kasvullisuuden.


Toukokuun 27 p. tein uudelleen retken Sallatunturille, tällä kertaa sen lounaiselle harjalle. Ollessamme tunturilla, kävi ilma iltapäivällä äkkiä pilviseksi, tuli kylmä pohjoistuuli ja siinä samassa saavutti meidät kova raesade. Muutaman minuutin kuluttua olimme pilvien ja sumun ympäröi-minä oli todellinen lumimyrsky - tuuli vinkui raivoissaan kiviröykkiöissä ja lämpömäärä laski -3 asteeseenC. Tuskin 10 metriä saattoi katsoa eteenpäin, ja tällaisten olojen vallitessa oli, kompassista huolimatta, hy-vin vaikea osata tunturilta alas, sillä meidän täytyi alinomaa väistyä jyrk-kiä kallionrinteitä ja kuiluja.


Tunturin äskeisestä rikkaasta lintuelämästä ei nyt näkynyt merkkiäkään, sillä jokaisen linnun oli ollut pakko rientää kivilohkareiden suojaan; näytti siltä kuin tunturi lumimyrskyn raivotessa olisi sulkenut kaikki asujamensa äidilliseen poveensa. Mutta tuulen ulina kiväärien piipuissa oli kuin kir-konkellojen jymy, kun ne soittavat häviötä ja kuolemaa sille, jonka kevät-aurinko on saattanut versomaan. Monien vaivojen perästä saavuimme lopullisesti kirkonkylään, läpikylminä ja nälkäisinä kuin sudet.


Yöllä alkoi sataa vettä, ja tätä sadetta kesti monta päivää ja teki mahdot-tomiksi melkein kaikki pitempimatkaiset retkeilyt. Öisin meillä oli nyt aina pakkasasteita. Lumimyrskyn ja pakkasaallon vaikutukset olivat sangen laajakantoiset. Vasta viheriöitsevät ja rehevät kevättaimet olivat nyt la-kastuneina ja katkaistuina, lintujen laulu oli lakannut ja useat suomaan höyheniset asukkaat olivat siirtyneet metsäseuduille suojaa hakemaan.


Ja varmaa on, että useiden varhaisinten pesimislintujen munat hävisivät. Sanotun yön jälkeen näin monta pikkulinnun emää, jotka kodittomina ja eksyneinä lentelivät ympäri. Mutta aurinko ja lämpö palasivat vähitellen, ja niiden seurassa karkuun lähteneet linnut, ja kun kello Kuolajärven kirkossa soinnillaan julisti helluntaijuhlan saapuneen koko Sallan maa-han, julisti se samalla sen kesän tulleen, joka ei tahtonut milloinkaan tul-la.


Helluntain jälkeen jätimme Kuolajärven kirkonkylän ja läksimme vene-matkalle pohjoiseen Tenniöjärvelle ja Tuntsajoen yläjuoksulle. Matka sinne oli hyvin vaivalloinen, sillä oli koko ajan vastavirta, ja vuolaat kos-ket tekivät usein estettä. Paikottain oli painavat matkatavaramme (30 kg leipää ja kaikenlaisia muita ruokavaroja, vilttejä y. s.) nostettava venees-tä ja kannettava rantaa myöten keventäen veneen painoa, sitä sauvot-taessa tai vedettäessä koskia ylös.


Kuola- ja Tenniöjcen tienoilla on lintumaailma rikas ja vaihteleva. Kah-laaja- ja vesilintuparvet liitelevät alituiseen ilmassa, pikku uunilinnun vie-no laulu hivelee korvia, härkäpeipposen urkuäänet soivat havumetsän korkeissa saleissa ja yörastaan sulosointuinen laulu elähyttää rantain töyryjä. Noin 100 km venematkan suoritettuamme saavuimme 7 p. ke-säk. Tenniöjärvelle, kauneimmalle ja jylhimmälle erämaanjärvelle, minkä me matkalla näimme. — Tenniöjärvi, sinä Sallan järvien helmi!


Sinä sallit auringonpaisteen laskea kimalluksensa väreilevälle pinnallesi ja lummekukan keinua aalloillasi! Ja tyynenä iltana kiedot avaraan ve-teesi auringon kultasateet ja pilvien purppuran! Rantojasi ympäröivässä metsässä on tilhin, härkäpeipposen ja kuusangan kotipaikka, pajukko-saarissasi pesivät useat erilaiset vesilinnut; kotka ja kalasääski käyvät melkein joka päivä sinua katsomassa — sinussa on yhtyneenä kaikki se suloisuus ja kauneus, jota Lappi tarjoo sille, joka etsii sen sisintä ole-musta!


Tenniöjärvellä viivyttiin pari päivää. Kuljeskelin rantoja pitkin ja etsin tur-haan täällä yleisenä esiintyvän tilhin pesää. Eräänä päivänä tein haus-kan havainnon, löysin nimittäin meillä hyvin harvinaisen hernan (Mergus albellas) pesän. Tämän linnun pesimäalue on selvästi pohjoisessa, ja se on ani harvoin muuttoaikana ammuttu etelä-Suomessa. Hylätty pesä oli kuivassa hongassa noin 4 m maasta. Siinä oli ollut 6 tai 7 munaa, joista nyt kaikki yhtä lukuunottamatta olivat säretyt. Eheässä munassa oli täy-dellisesti kehittynyt sikiö, joka tietysti oli mätänemistilassa. Arvelen, että pesän, joka oli edelliseltä kesältä (1913), oli ryöstänyt orava tahi kärppä.



Kesäkuun 9 p. läksimme Tenniöjärveltä. Edessämme oli nyt erittäin vai-kea työ suoritettavana, meidän oli nimittäin vedettävä 8 m pituinen kos-kiveneemme Tenniöjärven ja Tuntsajoen välillä olevan 3 km levyisen ve-denjakajan yli. Sai käydä kaikin voimin kiinni työhön, ja kumminkin kävi eteneminen hitaasti varsinkin ylämäissä, vaikka me kaikki viisi (päällikkö miehistöineen) vedimme touvista ja nuorista voimiemme takaa. Noin 3 tuntia kestäneen kamppailun jälkeen ”kuivaa" elementtiä vastaan luisui vene alas Naaliojan tyynelle vedelle.


Vielä oli noudettava matkatavaramme, ja sitten sitä mentiin kaakkoon päin pitkin vastamainittua jokea Tuntsajoelle, jossa suunta muuttui poh-joista kohti ja taas saatiin vastavirta. Kiviset ja vuolaat kosket tekivät uu-delleen vastusta, ja matka jokea pitkin ylöspäin sujui meidän mielestäm-me etanan vauhdilla. Korjan kylä Tenniöjoen varrella, puoli päivämatkaa Tenniöjärveltä, oli viimeinen paikka, jossa olimme tavanneet ihmisiä, ja nyt emme varmaankaan saisi nähdä sellaisia pariin viikkoon, sillä Tunt-sajoki juoksee kokonaan asumattomien seutujen halki.


Saimme nyttemmin viettää yöt nuotion ääressä (täällä sitä sanotaan ”rakovalkeaksi", mikä minun mielestäni on paljoa miellyttävämpää kuin makaaminen likaisissa torpissa, joissa vilisee syöpäläisiä ja ilma on sie-tämätön, kun ei ikkunoita voi avata. Ihanata oli näinä loistavina kesäöi-nä, jolloin ei ollut iltahämärää ja aamunkoittoa, loikoilla paukkuvan val-kean ääressä joen rannalla pilviä tavottelevien honkien keskellä, joiden latvoissa humisi erämaan hiljainen kaipuu, ja seudussa, jota ihmisjalka harvoin tai ei milloinkaan ole kosketellut.


Ja joka ilta kuului metsän syvyydestä yörastaan kauniit laulut, joita hiljaa säesti kosken unettava kohina ja taimenen loiske peilikirkkaassa tyve-nessä vedessä Tuntsajoen rannoilla kasvaa tavallisesti rehevää koivu-metsää, joka muodostaa ½ -1 km levyisen vyöhykkeen, joka kulkee yh-densuuntaisesti rantaviivan kanssa. Puolikuivilla hiekkapenkereillä on kusvullisuus rikas ja siinä näkee vaihdellen kieloja, oravanmarjoja, met-sätähtiä, lapinleinikköjä, rentukoita, kulleroita, mesimarjoja, horsmia ja kannukoita y. m. Kirjavat perhoset ja kullanhohtavat kovakuoriaiset len-televät yli rantaniittyjen vihreiden mattojen, ulkona aavoilla rämeillä kuu-luu metsäkanakoiraksen käheä nauru suopursussa.


Etäällä Sorsatunturin siniseltä hohtava harja kuvastuu jyrkkänä pilvetön-tä taivaanrantaa vastaan, ja korkealla sinisessä ilmassa mäkättää tai-vaanvuohi, tuo lapin soiden yleisesti tunnettu lintu. Alavien seutujen iha-nin aika on käsissä, koivikkojen uhkuvat lehdet hengittävät kesätuulen vienoja puuskia, metsästä ja vainiolta kaikuu lintulaumojen moniääninen yhteissoitto ja aurinko, ihana lapinaurinko loistaa yöt päivät yli laajojen seutujen. Pitkin joen hopeankirkasta pintaa lentää rantasipi kilpaa oman peilikuvansa kanssa, jota se ei koskaan saavuta, ja pajusirkku, joka is-tuu korkealla kukkivassa pajussa, sukeltaa lähestyessämme äkkiä alas sen piilottavien juurien sekaan.


Huolestuneina kirkuen lentää valkeita ja mustia vikloja jokea ylös, mutta ulkonevalla niemekkeellä seisoo vihreä vikla huutaen ikuista ”liro-Iiro-li-ro-liit'iänsä, jota jokainen lapissakävijä varmaankin ei koskaan unohda, sillä se on häntä usein häirinnyt lyhyenä lepoaikana jokirannalla.


Neljäntenä päivänä Tenniöjärveltä lähdön jälkeen saavuimme Hassari-koskelle Tuntsajoella. Minulla oli aikomus poiketa täältä noin 40 km etäi-selle Sorsatunturille (noin 700 tn; korkea). Kesäkuun 14 p. läksin matkal-le kahden miehen seurassa, joiden tuli kantaa matkatavaroitani. Mat-kamme päämäärä on hyvin kaukana, minkäänlaiset polut eivät näytä tie-tä, ja kompassin apuun on turvauduttava kun paikka-aisti pettää.


Kuljemme peräkanaa; minä astun ensimäisenä pyssy kainalossa, sitten tulevat miehet ruokavaroineen. Harvat ovat sanat, neitseellisen havu-metsän uinaileva salaperäisyys valtaa meidät kaikki, pikkulintujen viser-tely on ainoa, joka rikkoo suuren hiljaisuuden, mikä vallitsee näissä iha-nissa pilarisaleissa, jotka luonto on luonut saadessaan kehittyä häiritse-mättä ja kaukana ihmisistä ja sivistyksestä.


Levähdämme synkässä metsässä pienen lammen rannalla. Rahkasam-mal peittää sen rannat, ja ulkona vedessä pistäytyy paikoittain muta pin-nan yläpuolelle. Ja tästä erämaan sydämessä olevasta järvestä kohoaa kaksi kaakkuria huolestuneina ääntäen. Sitten ne kiertävät pari kertaa lammen ympäri ja katoavat puiden latvojen taa. Niillä on pesänsä tuolla ulkona eräällä mättäällä, sen me tiedämme, sillä meidän saapuessam-me ne uivat levottomasti siltä taholta, ja parin minuutin päästä olen löy-tänyt pesän. Ruskea munat kiiltävät metallin hohtoisina päivänpaistees-sa - varmaankin viimeisen kerran, nyt ne ovat erään munakokoelman synkissä piilopaikoissa.


Ja nuo molemmat kaakkurit, niidenkin tarina on pian lopussa, sillä ran-nalla olevilla miehillä ”oli kivisydämet" ja ”aseissaan salama ja ukkonen". Ne kaatuivat nuo molemmat kaakkurit, kaatuivat sankareina, niistä tuli tieteen uhreja ja nyt ne lepäävät säilytettyinä nimilippu jalassa yliopiston lintukokoelmassa. Ne ovat kuolleet pois, ne kuuluvat menneisyyteen; tahdon kuitenkin piirtää niiden muistosanat, kertoa niiden elämästä ja onnesta ennenkuin kuolema tuli, tuo leppymätön ja julma.


Toinen kuikka, koiras, oli jäänlähtöaikana tullut Tuntsan koskenniskoille, joissa oli yllin kyllin kaloja, ja joissa se saattoi odotella lämpöä ja lehden puhkeamista. Valkenevina kevätöinä ui se useasti jokea ylös, se kun oli osaksi jäistä vapaa, ja kun muuttolintuparvet äänekkäästi kirkuen lensi-vät jokea pitkin, nosti se vähän päätään ja päästi kurkustaan pitkävetei-sen ”kaaa'nsa". Ja sitten se pisti taas päänsä alas veteen ja ajoi pikku kaloja rantaan päin.


Sää muuttui päivä päivältä lauhkeammaksi, yksinäisten metsälampien jääpeitteeseen alkoi syntyä mustia, ammottavia aukkoja, ja väliin kuultiin jäälauttojen kalinaa, kun jääkappaleet puristuivat toisiansa vastaan. Vii-me aikana kuikka oli tehnyt pieniä retkeilyjä joesta lähiseuduille hakeak-seen itselleen puolisoa. Se lensi yli välkkyvien kirkkaiden järvien, jotka synnystään voivat kiittää tunturipuroja, se lensi yli suurten, synkkien metsien ja löysi silloin välkkyvän lammen pinnalta rakkaimpansa. Ja sit-ten nuo molemmat vetäytyivät Tuntsan luona olevalle kaukaiselle yö-mustalle lammelle.


Tuli kevät, pajun keltaiset tertut loistivat kultana vasten sammalta ja jä-käliä, ja koivut seisoivat vaaleanviheriässä puvussa. Keväiset tunnelmat näyttivät hurmanneen koko luonnon, ja kuikatkin joutuivat niiden valtaan. Ja tuskissansa olevana, vaaleansinisenä kevätyönä sulivat heidän elä-mänsä onnessa ja ilossa yhteen. Metsälammen rannalta olevalle rahka-sammalmättäälle ne valmistivat vesikasveista ja korsista yksinkertaisen pesänsä, ja eräänä kauniina päivänä oli siinä tummanruskea muna ja seuraavana päivänä yksi lisäksi.


Ja lämmitellen niitä ruumiillaan näkivät linnut valoisia unia hennosta elämästä, joka heidän tuli herättää. Mutta silloin tuli ihmisen muodossa onnettomuus, sammutti tuskin syttyneen elonkipinän ja saattoi kuikat ikuisesti vaikenemaan


Palatkaamme retkeilyyn pohjois-Sallassa. Viivähdettyämme vähän met-sälammella lähdimme uudelleen jatkamaan kävelyämme. Tämä muuttui pian hyvin vaivaloiseksi, sillä meidän oli nyt pakko samoilla korkeita tun-turikankaita, joita toisistaan erottivat jyrkät kalliolaaksot, joissa varsinkin ylämäkiä sai nelinkontin kulkea. Kolkkoja ne ovat nämä harmaat tunturit paljaine huippuineen ja kiviröykkiöineen. Koivuvyöhyke (regio subalpina) alkaa täällä noin 450—500 m ja ulottuu välistä aina 600 m merenpinnan yläpuolelle.


Merkillisenä seikkana on mainittava, että koivu nousee näillä keskikokoi-silla tuntureilla korkeammalle kuin matalammilla. Tämä johtuu siitä, että tuuli suuresti vaikuttaa kasvullisuuteen ja näkyy se m. m. siinä että jo kohtuullisen korkeilla, mutta tuulille alttiiksi jääneillä kukkulain huipuilla luonto ehtii muuttua suuremmassa tai vähemmässä määrässä tunturi-vyöhykkeeksi (regio alpina). Ylhäällä vuoriharjoilla vaeltaja tapaa jota-kuinkin rikkaan kasviston. Lintujakin on monenlaisia. Suurissa kiviröyk-kiöissä pesii tuntuririekko ja kivitasku, pitkin tasaisia, risupeitteisiä num-mia lentelee niittykirvisiä ja tunturikurmitsoja, ilmassa visertelee tunturi-kiuru ja lumisten rotkojen yli liitelee hiirihaukka vaanien sopulia y. m. pik-ku jyrsijöitä.


Portteekoivan tunturilta (694 m) on näköala suurenmoinen. Kaikilla ta-hoilla näkee lumenpeittoisia vuorenkukkuloita, jotka valon heijastuessa loistivat kaikilla sateenkaaren väreiltä. Toiset tunturit olivat tummansini-set, toiset punasiniset, melkein veripunaiset. - ”Tunturien värit ovat iha-nat ja ihmeelliset", sanoo lappalainen sananlasku.


Pohjoisessa kohoavat taivasta kohti Saariselän tunturijonon upeat ääri-viivat, luoteessa kuvastuu Nattastunturin sahateräinen kalliokeila. Mutta kaukana idässä Venäjän puolella kohoaa pilven korkuinen ja taivasta tavotteleva mahtava Chibinätunturi. Se hallitsee odottavaa hiljaisuutta ja sen juurella olevia erämaan seutuja ja kohottaa ylpeänä lumivalkoista harjaansa kohti aurinkoa, joka antoi sille sen loistavan komeuden. Ja tähän ihanaan tunturiin verrattuina painuvat toiset vuoret mitättömiksi.

Sallatunturi kirkonkylältä nähtynä. Kuva: E. T. Nyholm, 1899. GTK

Oleskeltuamme tunturiseudussa kolme päivää palasimme Hassarikos-kelle, rikas saalis muassamme. Retkikunnan jälelle jäänyt osa, ystävä S. ja eräs soutaja, oli sillä välin ahkeraan pyytänyt taimenia, lohia ja harre-ja, joiden lukumäärä nousi 50—60 kpl. — Tuntsajoki on Lapin kaikkein kalarikkaimpia jokia.




Seuraavana päivänä alkoi paluumatka Tuntsaa alaspäin. Nyt oli toinen puhti veneessä, kun se vinhaa vauhtia kiiti koskia alas. Minä toimin pe-rämiehenä ja siinä onnistuin yleensä hyvin. Pienehkössä koskessa sat-tui kerran veneen kokka kivelle, vene kääntyi ja oli vähällä kaatua. Sel-vittiin kuitenkin siten, että vene perä edellä ohjattiin koskea alas. Vähän hermoja kutkuttava oli sentään tämä eletty hetki.



Kesäk. 18 p. saavuimme aikaisemmin mainitulle Naaliojalle, jossa vene taas oli vedettävä vedenjakajan poikki. Pahaksi onneksi ruokavarat oli-vat melkein loppumaisillaan — jälellä oli vain 1/3 kg kahvia; tietysti so-keria ja kermaa puuttui ja leivästä oli jälellä ainoastaan muruja puoli lit-raa. Linnustoa edustivat Naaliojalla pääasiallisesti härkäpeipposet ja leppälinnut, joiden ruoka-arvo oli verrattain vähäpätöinen.



Kun aamiaiseksi oli syötävänä ainoastaan mukillinen kahvia ilman soke-ria ja muutamia lusikallisia leivänmuruja, ei veneen vetäminen vedenja-kajan yli ollutkaan mikään miellyttävä teko, mutta oli se kuitenkin suori-tettava. Tenniöjärvellä onnistui meidän aamupäivällä pyytää 20 cm pitui-nen hauki, joka veljellisesti jaettiin viiden miehen kesken. Tämä annos alustana jatkettiin matkaa Korjan kylään, jonne saavuttiin 5 tunnin sou-dun jälkeen. — Siellä söimme itsemme melkein pilalle.



Kesäk. 20 p. vaelsimme 35 km pituisen taipaleen Kuolajärven kirkonky-lään, jonne päästiin iltapäivällä. Tänne jäimme muutamiksi päiviksi, minä retkeilin uudelleen Sallatuntureilla ja Ahma-aavalla. 25 päivänä tein ve-nematkan pitkin Kuolajokea itäänpäin aikoen käydä kauneilla Kuolajär-villä. Päivä paahtaa kuumana selkeältä taivaalta, painostava kuumuus vallitsee seudulla, ja vieläpä muutoin aina virkeä uunilintu on lakannut visertelemästä ja lentänyt puolisonsa luo, joka viime vuoden korsista ja valkeista höyhenistä valmistetussa pesässä hautoo muniansa kesän so-reiden kukkasten keskellä.



Suuret paisuneet rentukat kullanhohtavine teriöineen loistavat vihreissä nurmikoissa, joen kirkkaassa pinnassa kuvastuvat rantojen villaiset pajut ja koivujen hopeanvalkoiset rungot. Ja illalla sääsket parveilevat vedenpinnalla. —



Kesä, valoisia ajatuksia sinä synnytät, rakkaita muistoja sinä tuot ilmi, iloa sinä tarjoot meille! Kevennät mielen, hajoitat synkät ajatukset, ehty-mättömästä lähteestäsi ammennat elämän nesteitä! Koivumetsä loppuu ja sijaan astuu kuusi, heleät kukkaset eivät enää jokea verhoa, sammal ja jäkälä peittävät maan. Kuusissa roikkuu partajäkälä tihein vanukkein, ja jotkut yksinäiset petäjät, kuusimetsikköihin sekaantuneina, hapuilevat puoleksi tukehtuneina kuivanluisevine, vääntyneine oksineen ylös kohti valoa, jota ne etsivät. Täällä on tilhin kotipaikka. Sinä kuulet sen äänen, kun se lentää metsän läpi, tuo on sama sihisevä vihellys, jonka kuulee, kun tilhit syystalvella vierailevat luonamme etelässä.



Mutta vasta täällä Lapin sydänmaanmetsissä, kaukana valtatieltä ja vil-jelyksestä, sulavat nämä liverrykset yhteen seudun kanssa häiritsemät-tömään sointuisuuteen, sillä juuri täältä lintu on oikeastaan kotoisin. Nä-mä hauraat, hienot vihellykset, jotka pienten hopeakellojen tavoin soivat, tuovat mukanaan lappalaisseudun pitkää kaipuuta ja ne laulavat sydän-metsän yksinäisyyttä. Kävelen joen lähistössä kuusien keskellä ja tähys-telen tilhien pesiä niiden oksilla. Molemmat emälinnut lentelevät levotto-masti erään kuusikon ympäri, ja tuossa ne asuvat, mutta missä puussa, siitä kysymys.



Hapuilen ja etsin ja viimein - onni on minulle tällä kertaa suotuisa -näen jäkälän peittämällä oksalla noin 4 m maasta tumman kasan kahden pie-nemmän oksan välissä - se on pesä! Kiipeän kuumeentapaisella innolla ylös pesälle, ja neljä sievää, pientä tilhiä katsoo minua avoimin, sametin-pehmein ruskein silmin. — Valokuvaamista varten pesä poikasineen ote-taan alas ja sijoitetaan matalaan kuuseen. Hakiessani noin 50 m päässä olevaa kameraa majapaikasta, tulevat molemmat vanhemmat tuoden suussaan ruokaa poikasille. On sangen mielenkiintoista kiikarilla katsel-la, miten tilhit hyönteisillä ja variksenmarjoilla ruokkivat pienokaisiansa.



Aivan äänettöminä he tulevat pesälle. Kun poikaset, jotka tähän asti ovat maanneet aivan liikkumattomina pesässä, näkevät vanhat linnut vilaukselta, korottavat ne aivan pystyyn päänsä ja kaulansa ja odottavat levollisesti hetkeä, jolloin jompikumpi tilheistä laskeutuu pesän laidalle. Vasta silloin ne näyttävät avaavan lohipunaiset kitansa — mahdollisesti tekevät sen vähän aikaisemmin — ja tuskin kuuluvasti sihisten nielevät ruoan ja vaipuvat uudelleen alas pesään. Valokuvauksen päätyttyä ase-tan pesän entiseen paikkaansa, ja vanhemmat jatkavat nyt poikasten ruokkimista huolimatta siitä, että minä seison noin 10 m päässä puusta. Taaskin todistus siitä, miten vähän arkoja tilhit ovat asumapaikalla!



Vähän myöhemmin samana päivänä löysin toisenkin tilhin pesän, senkin kuusesta. Pitkällinen vaivani tilhin pesän löytämiseen oli mitä runsaim-min palkittu, ja päätin palata kirkonkylään käymättä aikaisemmin maini-tuilla Kuolajärvillä. Paluumatkalla kohtasimme arvaamatta isonhanhen poikueen, ja niitä ryhdyttiin pyytämään. Tahdoin nimittäin saada muuta-mia sellaisia elävinä mukanani etelä-Suomeen, jossa aioin lahjoittaa ne Tvärminnen eläintieteelliselle laitokselle.



Meidän onnistui saada poikasista kiinni neljä kappaletta, vaikka kyllä sii-nä oli kova työ, kun ne erinomaisen taitavasti sukelsivat myötävirrassa ja juoksivat kuivalla maalla. Valitettavasti kuoli pitkällä kuletusmatkalla kol-me hanhea, ja päästin sentähden henkiinjääneen irti sen asianomaisesti renkaalla merkittyäni.



Viivyimme vielä muutamia päiviä Kuolajärven kirkonkylässä. Melkein kaikki linnut olivat jo lopettaneet hautomisen ja osa kuljeskeli jo ympäri seutuja. Koska matkani tarkoituksena oli ollut lintujen tutkiminen pesi-misaikana, ei enää ollut jälellä paljoakaan tehtävää, ja kesäk. 28 p. jä-timme kirkonkylän ja suuntasimme matkamme pitkin Kemijokea Savu-kosken ja Pelkosenniemen kautta Kemijärvelle ja sieltä Rovaniemelle, jossa retkikunta hajosi. Ja kuten ilta-auringon kajastus antaa pilville pu-naisen ja kullan värin, niin tulevat kyllyytensä valossa eloisina pysymään ne ijäti haihtumattomat muistotkin, jotka säilyvät Sallan taivaan alla vie-tetystä unohtumattomasta ajasta.