M. Kankaanpää. / Rajamme vartija 15.12.1944

RETKI KUTSAN TARUMAILLE




Sallan luovutetulle alueelle jäi eräs huomattavimmista nähtävyyksistäm-me, Kutsajoen Jänisköngäs. Seuraavassa muuan entinen rajamies muistelee käyntiään tuolla mahtavalla könkäällä.

Istuin toverini E:n luona iltaa viettämässä. Koetimme kahvikullan avulla saada jutun luistamaan ja ylipäänsä olon mukavaksi. Sattumako lienee ollut, että täällä "Lapin porstuassa" jouduimme toisemme tapaamaan. E:llä oli tosin vain kuukauden vakanssi täkäläisen postitoimiston v.t. hoi-tajana, minulla sentään ainakin vuoden kerrallaan kestävä sitoumus pohjoisimmassa rajavartiostossa.


Elokuu oli puolivälissä, ilmat mitä kauneimpia, joskin keskikesän helle oli jo nämä tunturiseudut jättänyt. E., samoin kuin minäkin ,oli harras luon-nonihailija, ja olimmekin sunnuntait käyttäneet tarkasti lähimpien vaaro-jen ja tunturien kiipeilemiseen.

Eikä meidän tarvinnut vaivojamme katua, sillä lähimmiltä, n. 600 m. kor-keilta Sallatunturilta ja Rohmoivalta avautuivat mahtavat näköalat retkei-lijän ihailtavaksi: paljaslakisia tuntureita kymmenittäin, kimaltelevia järviä ja hopeaisina nauhoina polveilevia jokia, metsien vihreätä mattoa ja rus-keita jänkiä loppumattomiin.

Kaikki tämä yhtyi kaukana, äärettömän kaukana, taivaanrannan siniseen autereeseen. Muistelimme näitä elämyksiämme ja mietimme, mistäpä löytyisi reitti parin päivän retkelle, joka kruunaisi E:n kesänvieton täällä Lapin rajoilla. Yht`äkkiä E. tokaisi:

- Hei, rajakarhu, nyt minä tiedän! Sinä lähdet näyttämään minulle Kut-san kuulua Jänisköngästä."

Minun täytyi tunnustaa, etten itsekään ollut käynyt tuota nähtävyyttä kat-somassa, joten hyvinkin halukkaasti suostuin toverini ehdotukseen. Teimme pienen matkasuunnitelman, ja seuraavana lauantaina päätim-me aloittaa matkan kohti Kutsan tarumaita.

Erotessamme E. varoitti minua laittamaan kaikki varusteet kuntoon, lu-vaten tulla hyvissä ajoin lauantaiaamuna. Lomani järjestyi mutkattomas-ti, samoin kaikki tarvittavat varusteet, niiden joukossa myös suunnistus-välineet ja tukeva sotilaspistooli. Kukapa tietää, vaikka sattuisi karhu vastaan tallustelemaan! Niinpä olinkin pyörineni ja reppuineni lauantai-aamuna valmiina odottamassa, kun E:n vaalea tuulitakki ilmestyi tien mutkasta. Toivotimme hyvät huomenet ja painuimme saman tien taipa-leelle.

Edessämme olikin noin 60 km:n pyörätaival ja sen jälkeen vielä runsas 1 ½ peninkulman marssimatka, joten ei sopinut laiskotella, jos mieli jota-kin nähdä käytettävissä olevan kahden vuorokauden aikana.

Näköala Sallatunturille Sallajoen yli johtavan sillan seuduilta v. 1938. Vas. varsinainen Sallatunturi, oik. taustalla Rohmoiva. Kuva: Eino Nikkilä. Museovirasto. / finna.fi

Hyvillä pyörillä sujui matkanteko mukavasti, varsinkin kun ei ollut enää kuumuudesta eikä sääskistä haittaa. Välillä piti sentään aina hetkeksi pysähtyä johonkin vaaran laelle ihailemaan itäisen rajan takaa näkyviä mahtavia tunturijonoja tai sammuttamaan janoa tietä leikkaavasta kris-tallinkirkkaasta purosta.

Kyliä ja asumuksia on tuolla monipeninkulmaisella taipaleella vain paris-sa kohden. Samoin vastaantulija on melkeinpä harvinaisuus. Jossakin saattaa tien yli loikata yksinäinen poro tai piipittävä riekkopoikue. Ei ole bensiininkatku eikä pöly siellä kulkijan kiusana!

Ympärillä levittäytyvät hiljaiset, asumattomat, joskin paikoitellen melkein-pä lohduttoman yksitoikkoiset salot. Poljemme tunnin toisensa jälkeen, ja puolenpäivän maissa pääsemme pyörätaipaleemme päähän, Vuoriky-lään.

Sikäläisessä vartiossa juomme rajapoikain tarjoamat kahvit. Vartiopääl-likkö, suurhiihtäjä Remes ,vielä neuvoo ja näyttää kartaltani paikan, jos-sa polku Jäniskönkäälle haarautuu. Sitten painumme jalkaisin taipaleel-le.

Pienillä peltotilkuilla kylän liepeillä on väkeä leikkaamassa tuleentunutta ruista. Leipä kasvaa täälläkin! toteamme ohikulkiessamme. Kävelemme arviolta n. 3 kilometriä kapeaa, somasti mutkittelevaa metsätietä. Nyt kääntyy tuosta polku vasemmalle. Katson karttaa. Tämä se varmasti on, tuumimme, ja matka jatkuu sitä myöten.

Tietysti se on väärä polku, kuten muutaman kilometrin kuljettuamme to-teamme, sillä polku suoraan sanoen loppuu jalkojemme alta. Vanhana suunnistajana en halua palata takaisin, siksi otan niin tarkan suunnan kuin 1:200,000 kartalta voi saada. En ota suuntaa suoraan Jäniskön-käälle, vaan 4-5 km. sen alapuolelle.

Tuon loppumatkan päätämme kulkea pitkin rantoja. Muuten tuo muuta-man kilometrin taival on, kuten myöhemmin tulimme kokemaan, kor-keuskäyristä rikkain matka, minkä eläissäni olen tehnyt, ja samalla hi-tain, mutta kuitenkin silti suurenmoisin.

Alamme siis kompassisuunnassa marssia kohti tavoitettamme. Kilometri toisensa jälkeen asumatonta saloa. Mutta minkälaista saloa! Kaikki al-kaa muuttua kuin taikaiskulla. Hongat ovat mahtavia jättiläisiä, useat vanhuuttaan paikoilleen kaatuneita, toiset jo vuosikymmeniä sitten kui-vaneita keloja.

Ne ojentelevat muhkuraisia oksiaan kuin mitkäkin jättiläisluurangot. Kir-ves ei ollut koskaan näiden vanhuksien kylkiä tapaillut. Pintakasvullisuus on tavattoman rehevää. Mustikanvarret ulottuvat kulkijan polviin, ja not-kelmissa kasvavat sananjalat tuovat mieleen tropiikin aarniometsät. Kaikkialla on miellyttävän viileätä ja varjoisaa. Hiljaisuuden rikkoo vain silloin tällöin rymisten siivilleen kohoava metsokukko.

Kilometri toisensa jälkeen asumatonta saloa.

Hirven "käyntikortteja" samoin kuin poikkipurtuja lehtipuun vesoja näkyy tuon tuostakin. Samassa kantautuu korviimme raskas kohina. Edessäm-me levittäytyy kilometrejä laaja metsäpeitteinen vuoma. Vasemmalla nä-kyy kaukana joitakin yksinäisiä tuntureita. Kartan avulla toteamme niiden olevan Venäjän puolella.

Tuolla edessämme, rotkon pohjalla, täytyy jossakin meidän Kutsamme virrata. Maasto alkaa laskea jyrkästi ja muuttua louhikkoiseksi, joskin kasvullisuus on edelleen yhtä rehevää. Ylitämme pari pikku puroa ja olemme mielestäni kulkeneet jo usean kilometrin, mutta mitään erikoista ei näy.

Kohinakaan ei tule voimakkaammaksi, vaikka aina vain laskeudumme alaspäin. Olen jonkin matkaa toveristani edellä, kun äkkiä vilahtaa jota-kin kimaltelevaa syvällä alhaalla edessäni. "Vihdoinkin!", hihkaisen täyttä kurkkua ja alan pujotella valtavien kivilohkareitten välistä alaspäin.

Saan kumminkin vielä hyvinkin satakunta metriä keinotella eteenpäin, ennenkuin seison mahtavassa kanjonissaan virtaavan Kutsan rantaki-villä. Kanjoni, se on juuri sana, joka hieman Pystyy kuvaamaan sitä valtavaa uomaa, jossa tarunomainen Kutsajoki virtaa. Tulee mieleen Greyn y.m. kuvaukset Pohjois-Amerikan jylhistä erämaista.

Juuri tämän tapaista siellä varmaan on, ajattelen. Rannat kohoavat lou-hikkoisina ja jyrkkinä useita kymmeniä metrejä. Kasvullisuus on kuiten-kin mitä rehevintä. Lähes miehen korkuiset sananjalat, vattu- ja villit vii-nimarjapensaat muodostavat paikoitellen suorastaan vaikeasti läpikuljet-tavan alakasvullisuuden. Tuntuu aivan uskomattomalta, että karu Lappi saattaa tarjota tällaista nähtävyyttä.

Könkäälle ei ajellakaan autolla.

Keitämme nopeasti kahvit ja haukkaamme samalla muutaman voileivän. Kutsa virtaa vierellämme kimaltelevana, mahtavana kyminä, halki hiljais-ten erämaiden, poikki rajojen, kohti omaa päämääräänsä Vienanmertä. Aivan lähellämme hypähtää kookas harri hyönteistä tavoitellen.

Kalamiesvaistoni heräävät. Repussa on minulla pari pientä devonia, mutta päätän siirtää niiden kokeilun myöhemmäksi, sillä meidän pitäisi pyrkiä vielä iltaan mennessä Jäniskönkäälle, varsinaiseen tavoittee-seemme. Emme siis joutaneet kauan lepäilemään, vaan heitimme reput selkään ja aloimme taivaltaa jokivartta ylöspäin.

Oli vielä melkein keskipäivä, joten aurinko paistoi suoraan sinne kanjo-nin pohjallekin. Myöhemmin tulimme huomaamaan, että aurinkoisenakin päivänä siellä saa enimmäkseen kulkea varjossa, niin jyrkkärantainen uoma on. Rannat ovat äärimmäisen vaikeakulkuisia, useinkin valtavia louhikoita, mitkä paikoitellen nousevat melkein pystysuorina vedenpin-nasta.

Siinä saa kynsin hampain kiivetä ylöspäin, ennenkuin onnistuu kiertä-mään tuollaisen jyrkänteen. Tuossa on lohkare jostakin syystä lähtenyt vyörymään alas, irroittaen matkalla toisia jättiläisiä, ovatpa suuret hon-gatkin tempautuneet mukaan. Sinne kanjonin pohjalle, kohisevaan kos-keen, on vyöry vasta pysähtynyt.

Louhikkoisissa rinteissä on mustia, vettätippuvia luolia ja onkalolta. En-pä suuresti hämmästyisi, vaikka karhu kömpisi jostakin niistä, onhan tä-mä muutenkin kuulua karhupitäjää. Varmuudeksi, siirrän pistoolikotelon
repusta vyöhön. Nyt sopii tulla!

Joki puristautuu useissa paikoin kapeaan uomaan, muodostaen pari kol-mekin metriä korkeita könkäitä ja putouksia. Jänisköngästä vain ei kuulu eikä näy. Parin kolmen tunnin vaelluksen jälkeen ehdotan lopulta pikku pysäystä erään kosken alle, jonka suvannossa harrit yhtenään hypähte-levät.

Toverini suostuu, ja niin heitän repun maahan ja kaivan pienen hopea-devonin siimoineen esille. Läheisestä pensaasta vielä vapa, ja kohta olen valmis koettamaan onneani! Heti ensimmäisellä heitolla tuntuu va-vassa sähköinen nykäys, ja hetken kuluttua sätkyttelee komea harri ran-takivikolla.

Uusi heitto ja uusi kala! Tajuan päässeeni oikein kalamiehen paratiisiin, sillä jokaisella heitolla jymähtää toinen toistaan komeampi harri tai forelli kiinni. Devonini pienuuden vuoksi pääsee muutamia kookkaimpia irti, kun ei ole haavia matkassa, mutta se ei pahastikaan tunnelmaa laske.

Päinvastoin, kimalteleva, kohiseva koski ja sen villi riista viehättävät ja lumoavat mielen ,ettei millään malttaisi lähetä. Mutta täytyy, aika rientää! Kokoamme kalat reppuun ja matka jatkuu.

Kutsajoen kanjonia Könkään alapuolella.

Nyt ei aurinko enää paista kanjoniin, vaan on hämärän varjoisaa ja vii-leätä. Tuntuu aivan kuin kulkisi tuonelan joen varsia, niin jylhän mahta-valta näyttää virran omalaatuinen ympäristö.

Nousemme matkaa jouduttaaksemme kanjonista ylös tasaisemmalle maalle. Otamme suoran kompassisuunnan Jäniskönkäälle ja kotvan ai-kaa kuljettuamme alkaa, korviimme erottua aivankuin valtavan rankka-sateen kohina. Se muuttuu vähitellen yhä selvemmäksi. Tuo ei voi olla minkään pikkukönkään ääntä, vaan sen täytyy olla itse Jänisköngäs!

Hyvän aikaa saamme kuitenkin vielä tarpoa salaperäisen hämäriä ranta-jyrkänteitä, ennenkuin kohina tai paremminkin jylinä alkaa kuulua aivan edestämme. Joki virtaa edelleenkin samanlaisessa satumaisessa kanjo-nissa kuin alempanakin. Ihmeeksemme emme kuitenkaan näe itse köngästä täältä ylhäältä, vaikka tajuamme sen partaalla seisovamme. Samassa huomaan alhaalla puiden lomissa valkoista usvaa. Ahaa, köngäs savuaa, ei tahdo näyttää meille mahtavuuttaan!

Edessämme on poluntapainen. Alamme sitä myöten laskeutua jyrkän-nettä alas. Se on hämärässä vaikeata hommaa, sillä rinne putoaa mel-kein pystysuoraan ja lisäksi sattuu jalan alle irtokiviä, jotka tahtovat vä-kisin viedä mukanaan. Pensaita ja mättäitä apuna käyttäen sentään lo-pulta selviämme rantaan. Siinä se nyt on, meidän vaivojemme palkka! Jos on itse joki ympäristöineen ainutlaatuisen mahtava, niin kyllä putous on vielä kruununa sillekin.

Joki puristautuu kallioiden väliin kapeaksi uomaksi, tekee pikku kään-teen ja samalla putoaa aivan pystysuoraan kymmenkunta metriä valkoi-sena, kohisevana massana. Alapuolelle muodostuu vielä raivoisasti hyppelehtivä lyhyt koski, päätyen muutaman kymmenen metrin päässä vaahtopintaiseen, pyörteilevään suvantoon.

Könkään yläpuolella leijailee pienoinen usva aivankuin savuna, pitäen rantakivet putouksen alla laajalla alalla aina kosteina. Seisomme pitkän aikaa kuin lumottuina, ennenkuin tulee mieleen, että nythän on yö ja pi-täisi kai hakea jonkinlainen asentopaikkakin. Huomenna on vielä päivän-valossa aikaa ihailla köngästämme.

Heitän repun selästäni ja perkaan nopeasti kalat. Sitten kahvipannu vet-tä täyteen ja alamme kiivetä takaisin. Jos oli alastulo tuottanut vaikeuk-sia, niin ylöspääsy tuntuu vieläkin mahdottomammalta. En voi käyttää kuin toista kättä apuna, koska toisessa on kahvipannu kallisarvoisine vesineen.

Sisukkaasti ponnistellen pääsemme sentään tuuma tuumalta ylemmäk-si, joskin vesi "kaisassa" matkalla arveluttavasti vähenee. Helpotuksesta huokaisten vihdoin löydämme itsemme tasaiselta törmältä. "Olipas siinä urakka!" tuumii E. istuessamme väsyneinä mättäiköllä, ja minä yhdyn häneen täydellisesti.

Asentopaikka löytyy nopeasti. Kuiva notkelma, ympärillä keloja riittämiin. Käyn kirveen kanssa lähimmän kimppuun, ja E. alkaa hommata päiväl-listä. Saan kaatamani kelon katkotuksi sopiviksi pölkyiksi, kun E. huutaa: "Valmista!" Eikä minua totisesti tarvitse kahdesti käskeä.- Levitämme huovat nuotion ääreen ja käymme ruhtinaallisen aterian kimppuun.

Ihania paistettuja forelleja, voileipiä, mustaa, väkevää kahvia ja näitä kaikkia täydentämässä erinomainen ruokahalu. "Kaisa" tahtoo tyhjentyä liiankin nopeasti, mutta kumpaakaan ei huvita tällä hetkellä vedenhaku tuon jyrkänteen alta. Päätämme etsiä aamulla täältä ylhäältä sopivan vesipaikan.

Jänisköngäs kaikessa komeudessaan.

Onkimies onneaan koettelemassa könkään alapuolella.

Kutsajoen alajuoksun rantamaa, taustalla Pesioiva. Kuva: E. T. Nyholm, 1899. GTK.

Maisema Kutsajoen alajuoksulta. Kuva: E. T. Nyholm, 1899. GTK.

Kutsajoen Joutsenköngäs. Kuva: E. T. Nyholm, 1899. GTK.

Kutsajoki, Kuvassa yksi monista Jäniskönkään yläpuolella olevista könkäistä Kutsajoessa v. 1892. Kuva: I. K. Inha. / Tuottaja: K. E. Ståhlberg. Museovirasto.

Ruokailtuamme lisään puita nuotioon ja sovimme, että kumpikin vuorol-laan pitää tulesta huolta toisen nukkuessa. Kääriydyn huopaani lähelle nuotiota. Tuntuu niin miellyttävän rauhalliselta ja huolettomalta olo, että unikin tuntuu karttavan.

Jossakin alhaalla kohisee köngäs väsymättömänä ja ympärillä lepää suuri, asumaton salo turvallisena. Nuotio paukahtelee silloin tällöin, ja sininen savu kohoaa ohuena verhona kohti tummia hongan latvoja, hä-märään, pehmeään yöhön. — Kunpa saisi olla täällä koko kesän koko elämänsä!

Kaukana kavalasta, levottomasta maailmasta. Täällä koskemattomien korpien keskellä, mahtavan virran, mahtavien könkäiden äärellä. Täällä ei varmastikaan tuntisi itseään yksinäiseksi, täällähän todellinen elämä sykkii. Täällä voisi löytää oman itsensä lähellä suurta luontoa ja Juma-laa! Ja eikö tänne olisi kerran päivien loputtua väsyneenä rauhallinen nukahtaa, honkien ja kosken soittaessa ikuista hautalaulua.

Herätessäni on aurinko jo korkealla. E. nukkuu vielä, enkä malta häntä herättää, vaan lisään puita melkein sammuneeseen nuotioon ja lähden etsimään kahvivettä. Noin parinsadan metrin päästä löydänkin pienen puron ja saan pannuni täyteen.

Palatessani on E: kin jo herännyt ja tuumii unisin silmin: "Nousinpa liian aikaiseen, koska ei ole aamukahvi vielä valmista!" "Heti saat", lohdutte-len minä. Eikä kauan kestäkään, kun mustakylkisen "kaisan" höyryävä nokka vahvistaa puheeni. Kahvia juodessamme päätämme vielä päivän-valossa tutustua könkääseemme, sitten levätä jonkin tunnin ja illansuus-sa lähteä paluumatkalle.

Sammutamme nuotion, otan onkivehkeet mukaan ja painumme yöllistä polkua alas. Nyt se käykin helpommin, kun on valoisaa, ja ilman suu-rempia vaikeuksia pääsemme rantakalliolle. Auringonpaisteessa näyttää köngäs suorastaan ihmeelliseltä, sillä putouksen päälle muodostuvassa vesihuurussa auringonsäteet taittuvat sateenkaaren satumaisiin värei-hin, ja vesi syöksyy hurjana .loppumattomana massana alas poreilevaan suvantoon.

Tulee mieleen, että mitenkähän mahtava tämä on keväällä, kun vesi on korkeimmillaan? Rantoja tutkiessamme löydämme erään männyn kyl-jestä, vedenpitävästä peltikotelosta, vaatimattoman vieraskirjan. Sitä se-laillessamme huomaamme, ettemme suinkaan ole lähimainkaan ensim-mäiset kävijät, niin erämaan köngäs kuin tämä onkin.

Ennen meitä on juuri ollut jokin saksalainen retkikunta useampia päiviä tänne leiriytyneenä. Onneksi ovat jo lähteneet! Kirjoitamme mekin ni-memme, ja lähdemme sitten könkään vaikeakulkuista rantaa ylöspäin. Nyt huomaamme ihmeeksemme, että ylempänä on toinen, melkein yhtä valtava putous kuin sekin, johon olemme tutustuneet.

Välillä on vain toistasataa metriä pitkä suvanto. Tämä ylempi köngäs ei ole juuri niin jyrkkä kuin toinen, mutta mahtava nähtävyys sekin. Raivois-asti kiitävät vesimassat siinäkin kallioista uomaansa. Äkkiä loiskahtaa komea harri ilmaan tuossa välisuvannossa. Minulle tulee kiire kaivaa de-vonini esille.

Saan kuitenkin heitellä pitkän aikaa ennenkuin jymähtää kiinni. Se onkin iso, yli puolen kilon painoinen harri. Jonkin ajan kuluttua saan vielä toi-sen samanlaisen, ja niin onkin aamiaiskalat hankittu. Kummastelemme, millä ihmeellä kalat ovat päässeet tuohon könkäiden väliin. Ylös ei pää-se eikä alaskaan kala elävänä selviä.

Päättelemme lopuksi, että kutuaikana on mätiä tullut yläkönkäästä alas, ja siitä on kehittynyt asukkaita välisuvantoon. On jo puolipäivä käsissä, ennenkuin maltamme lähteä asentopaikallemme. Samalla löydämme polun, joka Vuorikylästä johtaa suoraan tänne könkäälle.

Päätämme käyttää sitä paluumatkalla. Käyn vielä kerran täyttämässä kahvipannun. Lähtökahvit! Sitten pakkaamme raskaalla mielellä reput, luomme viimeisen silmäyksen savuavaan, kimaltelevaan könkääseen ja alamme taivaltaa jälleen kohti ihmisten ilmoja. Kilometri toisensa jälkeen
mutkittelevaa kinttupolkua. Aina heikommin kuuluu könkään surunvoit-toinen kohina, häipyen lopuksi punertavien haavanlehtien suhinaan - - -