Carl Finnilä. / Metsästys ja kalastus. 1.1.1914.

Tällä, vesilinnuista ja kahlaajista tavattoman rikkaalla joella tulin matkal-lani Sodankylän lapin halki kesällä 1913 käyneeksi kaksi eri kertaa. Siel-lä näkemästäni linnustosta nyt tässä lyhyesti kerron.

Vene liukuu hyvää vauhtia jokea ylös, kesyt vihreäjalkaviklat (Totanus glareola) astelevat edestakaisin rannalla ja pajusirkku virittää iloisen laulunsa pajupensaikossa. Silloin tällöin lehahtaa lentoon haapana ja katoo pian niemen taa. Lapinpöllö lentää aivan vieritsemme, mutta sa-detakit ja airot tekevät sen ettemme ehdi ampua. Ilma selkenee, keski-yön aurinko loistaa taivaalla ja Lapin kirkkaansininen ilma väräjää valon-heijastuksessa.

Heinäkurppa eli taivaanvuohi (Telmatias gallinago) määkii tuolla ylhäällä ja laskeutuu huimaa vauhtia suohon, mistä pian saa kuulla yhtämittaista jikjak, jikjak. Muutamassa joen mutkassa katselemme suokukkojen tap-pelua. Tappelupaikakseen olivat ne valinneet pienen saarekkeen, mihin puolisen sataa kukkoa oli kokoontuneet mittelemään voimiaan. Kurote-tuista kauloista loisti helakat värit.

Taistelupaikalle tultuaan suokukko ensin oikasekse ja kurottaa kaulansa, sitten se hieman vilkuu ympärilleen, taivuttaa kaulansa alas ja juoksee kohti vastustajaansa. Toiset näkyvät tyytyvän katselemiseen, koska sei-sovat liikkumatta paikallaan toisten tapellessa. Oli komeata katsella, mi-ten nämä uljaat linnut hyökkäsivät vastakkain sokeina raivosta; välistä ne hyppäsivät sivuttain, välistä suoraan toista kohti. Nokan iskut sattui-vat tavallisesti kohotettuun kaulakilpeen, välistä vältettiin ne syrjähypyllä.

Kun aikomukseni oli yliopiston laskuun ampua muutamia suokukkoja, käytin tätä erinomaista tilaisuutta hyväkseni ja tähtäsin noin 25 m. pääs-sä meistä tappelevaan joukkoon. Ihme kyllä, ainoastaan kaksi kaatui, toiset siirtyivät vähän loitommaksi ja jatkoivat taisteluaan. - Suokukon paksua kaulusta ja tuuheita selkäsulkia eivät haulit näy helposti läpäse-vän.

Muutamalta rämeeltä joen rannalla löysin tämän linnun pesän, jossa oli 4 äsken munittua munaa. Edellisen vuoden kasvinkorsien lomassa oli pesä hyvässä kätkössä ja munien vihreä pohjaväri ruskeilla täplillä näytti olevan erinomainen, ympäristön kanssa täydelleen sopusuhtainen suo-jelusväri.

Päivä oli kulunut pitkälle lähtiessämme jatkamaan matkaamme. Mustat viklat (Totanus fuscus) ja valkeat viklat (T. glottis) alkoivat tulla yhä lu-kuisammiksi ja Salix pensaikossa soi vuoroin sinirinta- (Luscinia sveci-ca) vuoroin kaislakertun (Acrocephalus schocnobaenus) laulu. Näitten molempain lintujen helisevä ääni kuuluu korviin jotenkin samanlaiselta, mutta äänen korkeudessa ja metallikirkkaudessa ei jälkimäinen vedä vertoja edelliselle. Lappalaiset nimittävät lintua kiellävälggu" (kulkus- tai kellolintu), suomalaiset taas satakieli tai kellolintu. Pieni, sievä sinirinta milloin istui näkymättömissä pajukossa, milloin taas jonkun yksinäisen koivun latvassa. Tuossa tuokiossa se taas pyrähti lentoon ja laskihe hulmuavin siivin alas maata kohden.

Ranta yhä kuivenee ja korkenee, petäjäkangas pistää aina rantaan asti. Kuivassa hongassa istuu tilhi ja viheltelee, rannan kivellä kaksi ranta-sipiä (Actitis hypoleucos).

Riekkokukko muhkeassa hääpuvussaan oli ihana näky kaula ja pää pu-nasenruskea, muuten aivan valkea. Se nauroi rämäkästi, keikaili, luovi vähän aikaa sinne tänne ja tuli vähitellen niin lähelle että olimme noin 2-3 m. päässä siitä, jolloin sen terävä silmä huomasi minkälaisia "naaras-riekkoja" kuusen takana oli. Silloin lintu päästi pilkkanaurun ja katosi. Välistä se istuutui puuhun noin 50 m. päähän, pärskähytteli vielä muu-tamia kertoja ja lähti sitten lentämään kadoten viidakkoon.

Jatkoimme venematkaamme. Kuta kauvemmaksi tulimme sitä alavam-miksi ja vesiperäisemmiksi tulivat rannat, sitä enemmän lahtia ja pouka-mia joessa. Vesilintuja näki yhä enemmän. Jouhisorsa, tavi, telkkä ja koskelo melkein joka minuutti lensi vastaamme ja tavantakaa kuului hanhiparven rummutus. Punanokkaisia tiiroja (Sterna macrura) lenteli joella sinne tänne, västäräkkejä rannoilla.

Kesäkuun 4 p:nä saavuimme Rieston kylään, missä Riestojoki ja Luiro-joki yhtyvät. Luirojokea jatkoimme matkaamme Luirojärvelle Saariselän tunturilla. Kesäkuun 16 p:nä olimme takaisin Riestojoella. Auringon sä-teilyssä välkkyy kirkkaansinen vedenpinta, sääsket tanssivat joenäyräillä ja käki kukkuu metsässä. Monenvärisiä perhosia leijailee kukkaniityillä ja pieni uunilintu koivun vaaleanvihreitten lehtien lomassa virittää virren kesän kunniaksi. Erämaan sopusointusassa luonnossa hilpenee ihmisen mieli.