Carl Finnilä. / Metsästys ja kalastus. 1.1.1914.

Riestojoen linnuista Sodankylän Lapissa.




Autiossa erämaassa, kaukana Lapissa on pieni, mutkikas joki, joka juok-see Vuotson lappalaiskylän länsipuolella olevain suurten, paikoin järven-kaltaisten soitten halki Sodankylästä Inariin vievän maantien varrella. Rannat ovat paikoin alavaa suota, paikoin luonnonniittyä, missä Trollius ja Caltha vallitsevat, paikoin tavattoman laajaa miehenkorkuista paju-pensaikkoa. Alaville paikoille hylkääntynyt vesi muodostaa pensasten valikoihin pikku järviä. Siellä täällä näkee pienempiä saaria ja pitkiä joentapaisia poukamia (vuopaja). Toisin paikoin kasvaa rannalla rehevä koivu- ja sekametsä, välistä männikkökin. - Tämä on Riestojoki.

Riestojoki vähän Vuotson alapuolella v. 1929. Kuva: Mikkola, Erkki. / Museovirasto.

Kuva: Suomen Kuvalehti 1975

Tällä, vesilinnuista ja kahlaajista tavattoman rikkaalla joella tulin matkal-lani Sodankylän lapin halki kesällä 1913 käyneeksi kaksi eri kertaa. Siel-lä näkemästäni linnustosta nyt tässä lyhyesti kerron.


Kitistä ja Tankajokea noustessamme olimme, ystäväni H., soutaja "Roo-pe" ja minä vaivaloisen matkan jälkeen tulleet Vuotsalon lappalaiskylään ja sunnuntaina kesäk. 1 p:nä kello 6 i. p. lähdimme taas matkalle Ries-tojokea pitkin. Sää oli pilvinen ja aika-ajoin sataa tihuutti. Uhkaava pilvi kieppui Nattastunturin huipulla, härkäpeipponen visertelisurun voittoi-sesti alhaalla metsänlaidassa.


Vene liukuu hyvää vauhtia jokea ylös, kesyt vihreäjalkaviklat (Totanus glareola) astelevat edestakaisin rannalla ja pajusirkku virittää iloisen laulunsa pajupensaikossa. Silloin tällöin lehahtaa lentoon haapana ja katoo pian niemen taa. Lapinpöllö lentää aivan vieritsemme, mutta sa-detakit ja airot tekevät sen ettemme ehdi ampua. Ilma selkenee, keski-yön aurinko loistaa taivaalla ja Lapin kirkkaansininen ilma väräjää valon-heijastuksessa.


Heinäkurppa eli taivaanvuohi (Telmatias gallinago) määkii tuolla ylhäällä ja laskeutuu huimaa vauhtia suohon, mistä pian saa kuulla yhtämittaista jikjak, jikjak. Muutamassa joen mutkassa katselemme suokukkojen tap-pelua. Tappelupaikakseen olivat ne valinneet pienen saarekkeen, mihin puolisen sataa kukkoa oli kokoontuneet mittelemään voimiaan. Kurote-tuista kauloista loisti helakat värit.


Tulemme aivan liki niitä, nousemme maihin ja hiivimme noin 10 m. pää-hän niistä. Pajupensaitten suojassa seurasimme kotvan aikaa taistelun kulkua.


Taistelupaikalle tultuaan suokukko ensin oikasekse ja kurottaa kaulansa, sitten se hieman vilkuu ympärilleen, taivuttaa kaulansa alas ja juoksee kohti vastustajaansa. Toiset näkyvät tyytyvän katselemiseen, koska sei-sovat liikkumatta paikallaan toisten tapellessa. Oli komeata katsella, mi-ten nämä uljaat linnut hyökkäsivät vastakkain sokeina raivosta; välistä ne hyppäsivät sivuttain, välistä suoraan toista kohti. Nokan iskut sattui-vat tavallisesti kohotettuun kaulakilpeen, välistä vältettiin ne syrjähypyllä.

Laavu, oviaukossa peskipukuinen poika Riestojoen varrella v. 1882. Kuva: Granit, K. / Museovirasto.

Kun aikomukseni oli yliopiston laskuun ampua muutamia suokukkoja, käytin tätä erinomaista tilaisuutta hyväkseni ja tähtäsin noin 25 m. pääs-sä meistä tappelevaan joukkoon. Ihme kyllä, ainoastaan kaksi kaatui, toiset siirtyivät vähän loitommaksi ja jatkoivat taisteluaan. - Suokukon paksua kaulusta ja tuuheita selkäsulkia eivät haulit näy helposti läpäse-vän.



Vaikka ammuimme useita laukauksia eivät ne tulleet juuri aremmiksi. Näytti siltä kuin niillä ei olisi ollut aikaa välittää toisten kohtalosta, vaan olivat kokonaan taistelun ja rakkauden sisäisen äänen lumoissa. Että niin todellakin oli saimme nähdä paluumatkallamme, kun paritteluaika oli loppunut ja kukot kauluksensa pudottaneet. Silloin oli varsin vaikea päästä lintua pyssynkantaman päähän.


Muutamalta rämeeltä joen rannalla löysin tämän linnun pesän, jossa oli 4 äsken munittua munaa. Edellisen vuoden kasvinkorsien lomassa oli pesä hyvässä kätkössä ja munien vihreä pohjaväri ruskeilla täplillä näytti olevan erinomainen, ympäristön kanssa täydelleen sopusuhtainen suo-jelusväri.


Päivä oli kulunut pitkälle lähtiessämme jatkamaan matkaamme. Mustat viklat (Totanus fuscus) ja valkeat viklat (T. glottis) alkoivat tulla yhä lu-kuisammiksi ja Salix pensaikossa soi vuoroin sinirinta- (Luscinia sveci-ca) vuoroin kaislakertun (Acrocephalus schocnobaenus) laulu. Näitten molempain lintujen helisevä ääni kuuluu korviin jotenkin samanlaiselta, mutta äänen korkeudessa ja metallikirkkaudessa ei jälkimäinen vedä vertoja edelliselle. Lappalaiset nimittävät lintua kiellävälggu" (kulkus- tai kellolintu), suomalaiset taas satakieli tai kellolintu. Pieni, sievä sinirinta milloin istui näkymättömissä pajukossa, milloin taas jonkun yksinäisen koivun latvassa. Tuossa tuokiossa se taas pyrähti lentoon ja laskihe hulmuavin siivin alas maata kohden.


Ranta yhä kuivenee ja korkenee, petäjäkangas pistää aina rantaan asti. Kuivassa hongassa istuu tilhi ja viheltelee, rannan kivellä kaksi ranta-sipiä (Actitis hypoleucos).


Joen toiselta rannalta alkaa laaja neva ja siellä oli paljon metsäkanoja eliriekkoja. Huviksemme ryhdymme niitä "pettämään" s. o. luoksemme houkuttelemaan, kuten kansa täällä tekee. Se tapahtuu siten että toisel-la kädellä puristetaan umpeen nenäreijät, samalla kun avataan suu ja sanotaan njau, njau. Näin ääntelee naarasriekko soidinaikaan urosta odottaessaan. Tarvitsee vain niin ääntää pari kolme kertaa ja saa olla varma että jonkun ajan kuluttua lintu lentäen tahi juosten tulee ääntä kohti. Me piilouduimme muutamain tuuheitten kuusenoksien taa.


Riekkokukko muhkeassa hääpuvussaan oli ihana näky kaula ja pää pu-nasenruskea, muuten aivan valkea. Se nauroi rämäkästi, keikaili, luovi vähän aikaa sinne tänne ja tuli vähitellen niin lähelle että olimme noin 2-3 m. päässä siitä, jolloin sen terävä silmä huomasi minkälaisia "naaras-riekkoja" kuusen takana oli. Silloin lintu päästi pilkkanaurun ja katosi. Välistä se istuutui puuhun noin 50 m. päähän, pärskähytteli vielä muu-tamia kertoja ja lähti sitten lentämään kadoten viidakkoon.

Valok. C. F.

Rieston kylä v. 1930. Kuva: Mikkola Erkki. / Museovirasto. / finna.fi

Jatkoimme venematkaamme. Kuta kauvemmaksi tulimme sitä alavam-miksi ja vesiperäisemmiksi tulivat rannat, sitä enemmän lahtia ja pouka-mia joessa. Vesilintuja näki yhä enemmän. Jouhisorsa, tavi, telkkä ja koskelo melkein joka minuutti lensi vastaamme ja tavantakaa kuului hanhiparven rummutus. Punanokkaisia tiiroja (Sterna macrura) lenteli joella sinne tänne, västäräkkejä rannoilla.



Tavattoman suuri lintuparvi toisensa jälkeen lenti joen yli koirastelkkiä jotka jo olivat häämatkansa tehneet ja nyt harhailivat vapaina poikina sinne tänne. Mutta korkealla metsäisellä vaaralla ontossa puussa ryy-hötti telkkäemo sinisenvihreitä munia hautoen, lemmen ja armaan ke-vätauringon unelmissa - kaukana ei ollut sekään päivä, jolloin poikaset olivat kasvatettavia ja vaaroilta varjeltavia. Niin tuli muutos telkkäemo-pahasenkin elämässä: leikistä tosi.


Kesäkuun 4 p:nä saavuimme Rieston kylään, missä Riestojoki ja Luiro-joki yhtyvät. Luirojokea jatkoimme matkaamme Luirojärvelle Saariselän tunturilla. Kesäkuun 16 p:nä olimme takaisin Riestojoella. Auringon sä-teilyssä välkkyy kirkkaansinen vedenpinta, sääsket tanssivat joenäyräillä ja käki kukkuu metsässä. Monenvärisiä perhosia leijailee kukkaniityillä ja pieni uunilintu koivun vaaleanvihreitten lehtien lomassa virittää virren kesän kunniaksi. Erämaan sopusointusassa luonnossa hilpenee ihmisen mieli.


Nyt on talvi tuolla pohjoisessa. Laulu on joenrannalta aikaa sitten vaien-nut, linnut ovat muuttaneet eteläisempiin maihin, tyhjyys ja hiljaisuus vallitsee. Pakkanen on kahlehtinut joen, talvi pitkine öineen on tullut, luonto on vaipunut horroksiin. Mutta kun kevätauringon säteet lumen ja jään hävittää, silloin linnut palaavat ja joella on taaskin elämää ja iloa