Ristiin rastiin Pohjois-Skandinavias-sa 1.


Ruotsin rajalle.


Käsissä olivat kesäkuun 9—12 päiväin väliset ajat ja olin Oulussa. Tuo-met siellä olivat juuri alkaneet kukkia. Ja asuntoni huomaavainen palve-lijatar toi minullekin huoneeseeni kauniin kimpun kukkivia, tuoksuvia ok-sia. Mutta muuten puhuttiin Oulussa niinä päivinä vielä hyvin ”jäisistä" tapahtumista. Sanomalehdentoimittajat telefonoivat eri tahoille, tiedus-tellen, joko se ja se laiva miehistöineen oli pelastettu jäiden keskeltä, jo-ko se ja se laiva oli päässyt jäistä irti, joko se ja se paikka oli jäistä va-paana j.n.e.

Kylmiä kuvia! Aurinko jo kuitenkin loihti lämpöä täydeltä terältä, ja var-maan Oulussakin jo vähitellen, sen jälkeen kuin sieltä olin lähtenyt, siir-ryttiin askel askeleelta lähemmäksi kesäisiä kuvia. Oulusta pohjoiseen kävi lehti yhä pienemmäksi. Kemin ja Tornion välillä se oli koivussa vas-ta hiirenkorvalla ja haavat näyttivät vielä aivan alastomilta. Tuuli henki kylmää, vaikka aurinko tuulen suojassa varsin lämpimästi lekottikin. Siis varsin toisellaisia kuvia kuin mitä Lahden kaupunki, josta matkani oli al-kanut, jo toukokuun loppupuolella tarjosi; siellähän puistot jo silloin mel-ko rehevinä kasvoivat, ja laivaliike Lahden ja Jyväskylän välillä oli täy-dessä vauhdissa.

Näköala Torniosta Raatihuoneen tornista. Kuva: Finlandia 1.1.1919.

Tornion venäläinen kirkko.- Kuva otettu kuutamossa, valottaen 5 minuuttia.

Kemissä erosin tuttavastani venäläisestä sanomalehtimiehestä, joka jat-koi matkaansa Rovaniemelle kesäöiden laskematonta aurinkoa ihaile-maan. Aavasaksahan on jo alkanut jäädä pois muodista, sillä Rovanie-mellä Ounasvaaralla näkyy aurinko kautta vuorokauden useampina öinä kuin Aavasaksalla, ja Ounasvaaralle, rautatien Rovaniemelle valmistut-tua, on myös nykyisin paljon helpompi ja mukavampi pääsy kuin Aava-saksalle. Mielellään hän olisi nähnyt minunkin jatkavan matkaani Rova-niemen kautta, sillä olipa hänen suomen ja ruotsinkielen sanavaraston-sa hyvin vähäinen voidakseen paikallisen väestön kanssa montakaan sanaa puhua.


Mutta kun aikoinani olin noin kuukauden päivät ihaillut kesäöiden laske-matonta aurinkoa pohjoisempana Suomen Lapissa ja matkani suunta tällä kertaa oli toinen, en kuitenkaan hänen toivomustaan voinut noudat-taa, niin mieluisasti kuin hänen hauskassa ja virkistävässä seurassaan viihdyinkin. — Erotessamme hän ripusti vyölleen Kauhavan asemalta ostamansa siron ”kauhavalaisen", johon hän näytti erittäin ihastuneelta. Sen hän sitä paitsi arveli Perä-Pohjolan asukkaissa herättävän kodik-kaampaa ja tutunomaisempaa luottamusta, sillä puukko hänen käsityk-sensä mukaan kuului Suomessa varsinaisesti kansallisiin esineisiin.

Tornion asemalla. Useat teistä ehkä arvelevat rautatien menevän Tor-nion kaupunkiin saakka. Eikä tuo käsityksenne ole muuta kuin luonnol-linen, jos ette ennen ole Torniossa käyneet, sillä tavallisestihan rautatiet päättyvät kaupunkeihin. Ja lisäksi: emmehän me suomalaiset yleensä tunne omaa maatamme. Mutta itse Tornion kaupunkiin asti ei rautatietä kuitenkaan ole. Se päättyy Tornionjoen itäiselle rannalle. Siinä on Tor-nion asema, muttei alkuakaan Tornion kaupungista. Kaupunkiin pääs-tään vasta sen jälkeen kuin on menty tilavalla, uudenaikaisella höyry-lautalla yli leveän Tornionjoen. Se on uhkea kulkuneuvo, tämä höyry-lautta, näillä pohjoisilla seuduilla, Suomen valtionrautateitten ylläpitämä. — Tornion kaupunki alkaa heti joen läntisestä rannasta.

Tuomet Torniossa eivät vielä siellä ollessani kukkineet. Mutta Ylitornios-sa, pohjoisempana, ne jo kukkivat, ja sieltä saapuneet toivat tuomisina tuomenkukkia Tornioonkin. Tornio on pieni, idyllinen puistokaupunki, jos-sa melkeinpä joka talon pihaa kaunistavat rehevät puut ja pienoinen puutarha, missä viinimarjapensaat siellä ollessani parhaillaan tekivät lehteä ja raparperi antoi jo ensimäiset lehtirunkonsa kyökkiin ravinnoksi valmistettaviksi.

Tornion asematalo. Asema ja koko laaja ratapiha sijaitsevat äärettömillä kustannuksilla täytetyssä notkossa. Asema on eristettynä kaupungista ja päästään sinne lautan avulla yli Tornionjoen. Kuva ja kuvateksti: SK 18. 10.1919.

Ruokatavarakauppa Torniossa Kauppakadun varrella.

Suomea kuulee kaikkialla. Asukkaat ovat ystävällisiä ja puheliaita. Asun-non saa hyvän ja halvalla; ainakin minulle niin kävi. Mitä tähän nähden myöhemmin on muutoksia tapahtunut, Tornion viime syksynä meille kai-kille tunnettujen tapausten johdosta tultua suureksi kauttakulkupaikaksi, se ei enää kuulu tämän kirjoituksen puitteisiin. Matkailijakodin päiväkir-jaa selaillessani pisti erikoisesti silmään, että eipä ole Torniokaan jäänyt rauhaan niiltä monilukuisilta ja monenkarvaisilta kiertäviltä teatteriseu-rueilta, joita maahamme viime vuosina on ilmestynyt kuin sieniä sateen jälkeen, mutta joiden esittämä ”taide", valitettavasti, säännöllisesti on kaikkea muuta kuin taidetta.

Huomattavimpia Tornion kaupungin nähtävyyksistä epäilemättä on kau-pungin kirkko, joka rakennusmestari Martti Joosepinpojan johdolla on rakennettu vuosina 1684—86 ja jonka rakentamiseen oli koottu varoja Ruotsin koko silloisesta valtakunnasta. Yksityisten henkilöiden sanotaan lisäksi kilvan lahjoittaneen tarpeellista kalustoa ja koristeita kirkon sisus-tamiseksi mahdollisimman kauniiksi.

Kirkon kuoriosan kauniit maalaukset on v. 1688 teettänyt omalla kustan-nuksellaan kirkkoherra Gabriel Tuderus, alttaritaulun lahjoitti v. 1701 por-mestari Johan Corté ja hänen puolisonsa. Yksityisten lahjoittamia ovat enimmäkseen myös kirkon taiteellisen kauniit kynttiläkruunut, kynttiläja-lat ja kynttiläkilvet sekä alttarivaatteet ja messupuvut.

V. 1872 kirkko perin pohjin korjattiin ja uudistettiin. Lattian alta silloin löy-dettiin m.m. verraten hyvin säilyneitä muumioita. Kirkon sisustus koko-naan maalattiin ja somisteltiin uudelleen. Kattomaalaukset selvensi ja tarpeellista varovaisuutta käyttäen uudisti tunnettu suomalainen koriste-maalari John Engelberg. Uudistus- ja korjauskustannukset tulivat verra-ten kalliiksi, mutta harvat maamme vanhemmista kirkoista vetävätkään nykyisin vertoja Tornion kirkon sisäiselle kauneudelle.

Tornion kirkko ja kellotapuli.

Osa Tornion kirkkoa sisältä.

Ulkopuolelta on kirkko ikivanhaa pohjalaista pitkäkirkko-tyyliä. Kaunis kirkkomaa runollisen romanttisine aitoineen tekee kirkon ympäristön var-sin miellyttäväksi, mutta mitään erikoista ja varsinaisesti puoleensa vetä-vää ei kuitenkaan huomaa ennenkuin vasta astuttuaan kirkon sisälle. Ja siihen nähden tämä kirkko on oikein harvinainen ja arvokas, että täysin maksaa vaivan siihen lähemmin tutustuminen, kun Tornioon päin sattuu kulkemaan.

On aamupäivä, tuossa kello 10 seuduissa. Aion juuri lähteä matkailija-kodista ulos Torniota eri puolilta lähemmin katselemaan. Silloin alkaa oven takaa käytävästä kuulua keskustelua, joka saa minut siirtämään kaupungille lähtöni vähän tuonnemmaksi ja tilaamaan kahvia huonee-seeni. Käytävässä joku miesääni tiukasti tutkii matkailijakodin palvelijat-tarelta, kumpiko Torniossa ilmestyvistä lehdistä on ”suomettarelainen" ja kumpiko nuorsuomalainen. Keskustelun aihe on minusta siksi mielen-kiintoinen, että enpä malta olla kiinnittämättä siihen huomiotani.

Miesääni tutkii. Palvelijatar ei näytä olevan oikein selvillä asiasta. — Kumpaanko puolueeseen kuuluu tämän matkailijakodin pitäjä? Täällä lukuhuoneessahan on Uusi Suometar ja Helsingin Sanomat, Kaiku ja Kaleva, Tornionlaakso ja Tornion Lehti! Ei tästä tule hullua hurskaam-maksi. — En minä niin varmaan tiedä, kuuluu jälleen palvelijattaren vastaus.

Eikä keskustelu vienyt sen parempaan tulokseen.
- Kling — kling — kling!
- Voivatko neidit siellä puhelinkeskusasemalla sanoa, kumpiko näistä Tornion lehdistä kuuluu nuorsuomalaisten äänenkannattajiin ja kumpiko »suomettarelaisten"?
- ? ? ?
- Vai niin! Kylläpä te täällä Torniossa olette rauhallista väkeä, kun ette edes sellaista asiaa tiedä — vaikka, no niin, hyvähän se on sekin, aina-kin naisväelle. Olkaa hyvä ja yhdistäkää poliisi-asemalle!

- Täällä puhuu eläinlääkäri X Oulusta. Hyvää päivää! Voisivatko herrat siellä poliisilaitoksella sanoa, kumpiko näistä Tornion lehdistä on ”suo-mettarelainen" ja kumpiko nuorsuomalainen? Olisi erään asian takia välttämätöntä saada se selville, enkä entuudesta satu sitä tietämään. — Mitä? Molemmatko puoluettomia? Ei suinkaan! Täytyyhän niiden johon-kin puolueeseen kuulua. — — Vai molemmat nuorsuomalaisia! Vai niin.
Mutta kuinkas ne molemmat samaan puolueeseen kuuluvat; eikös niillä sitten ole mitään eroa? — Vai ette tarkemmin tunne. Vai hän tietää! Ja hän on sattumalta siellä. Oletteko hyvä ja kysytte? — Jaha, jaha! Vai on Tornion Lehti taatumpi! No, hyvä tietää. — — Vai sellainen se Tornion-laakso onkin. Vai ei voi paljoa ”suomettarelaisesta" erottaa, varsinkaan kielikysymyksessä! — No, kiitoksia nyt oikein paljon ja anteeksi että vai-vasin. — Hyvästi! Ja puhelin soi kiinni.

Vai on Tornion Lehti ”taatumpi"! Mutta miten ja missä suhteessa? ajatte-lin itsekseni. Ehkäpä ”taatusti" ruotsinmielinen, vaikka suomenkielinen. Tornionlaakso taas on ”sellainen". Mutta millainen ”sellainen"? Ainakin se on lyhyen olemassaolonsa ajan tarmokkaasti ajanut suomalaisuuden asiaa ja kiitettävällä sitkeydellä, kaikista vastuksista ja kirjapainonsakin menettämisestä huolimatta, puhunut Pohjois-Ruotsinkin suomalaisten puolesta.

Puhelin soi uudelleen. —
- Saako Tornion Lehden päätoimittajalle? Onko herra päätoimittaja itse? Jaha! Täällä puhuu eläinlääkäri X. Oulusta. Minä olen toverini, eläinlää-käri Y:n kanssa tullut tänne Tornioon keskustelemaan lihantarkastusky-symyksestä ja järjestämään sitä nyt siihen suuntaan kuin aikaisemmin täällä on päätetty. Ja pitäisi saada asiasta vähän neuvotella hra päätoi-mittajan kanssa. Sopiiko hra toimittajalle lähteä klo 12:lta kaupunginho-telliin? Sinne saapuu silloin tohtori A. ja apteekkari B. ja muutamia mui-takin kaupungin vaikutusvaltaisia.

Sen enempää ei minua keskustelun seuraaminen huvita. Otan hattuni ja lähden kaupungille. Mutta nähtävästi Torniossa ei siis vielä voitu keskus-tella yleisistä kunnallisista ja hygienisistä kysymyksistäkään sanomaleh-timiesten kanssa, ennenkuin on otettu aivan tarkka selko, miten ”taattu-ja" he puoluekarvaltaan ovat. Täällä etelämmässä jo, onneksi, aletaan voida. Toivottavasti herrat asianomaiset eivät sentään minulle aivan pa-hastu, jos sattumalta joutuvat tämän lukemaankin.

Onhan tämä joka tapauksessa ”tapainkuvaus Torniosta" vuonna 1914 ja olen koettanut kertoa sen aivan niinkuin se tapahtui, sitä mitenkään värittämättä tai liioittelematta.

Tornion erottaa muusta Suomesta virtava Tornionjoki. Ruotsin puolelle päästään Torniosta sekä maitse että vesitse. Oikeastaan on Tornio aikai-semmin sijainnut saarella, Sornisaarella 1. Suensaarella, josta väännel-len lienee saatu karttoihin merkitty Svensarö. Mutta jo ammoisina aikoi-na on Ruotsin puoleinen Tornionjoen väylä monin paikoin maatunut, niin että vain korkeimmat tulvat siinä tuntuvat.

Suomen puolella tullissa ja rajavartiostossa on viime vuosina tultu entis-tä, tarkemmiksi passien y.m. suhteen. Niinpä käyttävätkin vesiteitä taval-lisesti ne, jotka syystä tai toisesta haluavat Tornion kautta Ruotsin puo-lelle, mutta joilla ei ole passia ollenkaan tai se muuten ei ole asianomai-sessa kunnossa.

Veneessä, tavallisimmin tavallisessa kalastajaveneessä, pujahdetaan sangen sievästi rajan yli toiseen valtakuntaan, vaikka tuollainen pieni esine kuin passi sattuisi puuttumaankin. Ja kun kerran on päästy Haa-parannan puolelle, ei sitä tavallisissa oloissa enää juuri kysytä.

Vähän pohjoisempaa, lahden ympäri kaartavaa maantietä käytetään joskus samasta syystä kuin vesiteitäkin. Mutta ensi sijassa sitä käyttävät hevosella ja automobiililla kulkijat. Ne taas, joilla passi on tarpeellisessa kunnossa ja joilla on siksi vähän tavaraa mukanaan, että se voidaan kuljettaa joko kantain tai käsikärryissä lykäten, siirtyvät rajan yli vanhaa, ränsistynyttä, noin ½ km. pitkää, paalujen varaan rakennettua, kapeata puusiltaa pitkin, jolla kyllä voi lykätä käsikärryjäkin ja ajaa polkupyörällä, mutta joka hevosta tuskin kannattaisi ja jolla oikeat hevoskärryt, sillan kapeuden vuoksi, eivät mahtuisi kulkemaankaan.

”Valtakunnan portti” Tornion ja Haaparannan välillä. Passittomia senaattorejakaan ei siitä äskettäin päästetty läpi. / 12.07.1913 Helsingin Kaiku no 28.

Sillan Tornion puoleisessa päässä, jos mielit tätä tietä Ruotsiin päästä, tarkastetaan passisi ja kaikkien rajan yli menevien nimet merkitään kir-jaan. Tavarat tarkastetaan vasta Ruotsin puolella. Joutuessani, Torniota katsellessani, tuon edellämainitsemani tullisillan kohdalle, päätin huvin vuoksi pistäytyä käymään Haaparannankin puolelle, vaikken vielä lopul-lisesti aikonutkaan Torniota jättää. Passi oli taskussa.


Suuntasin matkani sillan päässä olevalle portille. Siinä sattumalta ei sil-loin ollut tullivirkamiestä. Mutta sen sijaan alkoi muuan portilla seisova, Ruotsinmaan ruotsia puhuva herrasmies, joka jotenkin, puhuttelusanois-ta päättäen, näytti saaneen tietoonsa, että olen sanomalehtimies, heti selittää minulle Ruotsin silloista ulkomaapolitiikkaa sekä sitä nurinkuri-suutta, joka vallitsee Suomen ja Ruotsin rajalla Suomen puolella, kun passiasiaan kiinnitetään niin suurta huomiota, ennenkuin mies Ruotsin puolelle päästetään.

Samassa saapui siihen tulliaseman virkapukuinen poliisikin. Hänelle al-koi outo ruotsinmaalainen ”ystäväni" heti selittää minun menevän vain käymään Haaparannan puolella ja tulevan hetimiten takaisin, joten pas-sia ei sitävarten tarvitse näyttää. Missä tarkotuksessa hän tätä kiirehti selittämään, en ehtinyt saada selville. Kentiesi hän arveli minunkin kuu-luvan niihin passittomiin, joiden luku, kaikesta päättäen, viime vuosina ei liene niillä seuduin ollut niinkään vähäinen.

Mutta kun passini kerran oli kunnossa eikä minulla sattunut olemaan halua muutenkaan tässä kokeiluihin, esitin sen poliisille, selittäen kyllä samalla, että vielä palaan Tornion puolelle tavaroitani noutamaan. Hän leimasi passini ja niin jatkoin matkaani. Ruotsinmaalainen ”ystäväni" oli sillä aikaa jo poistunut paikalta. — Keskellä siltaa toimitettiin pieni vero-tus. Siinä on nim. siltavahti, joka kantaa sillan yli puoleen tai toiseen kul-kemisesta 7 penniä tai 5 äyriä hengeltä, jopa pienen verotuksen käsikär-ryistäkin. Sen enempää ei passiani enää kysytty, vaikka sen jälkeen kul-jin sillan yli vielä useampiakin kertoja.

Tornion piskuinen, mutta aikoinaan maailman ehkä huomattavin tulliasema. / 26.10.1918 Suomen Kuvalehti no 43.

Haaparannassa.


Edellämainitsemani sillan toisesta päästä alkaa Haaparanta, mikä aina-kin vielä toistaiseksi on Ruotsin pohjoisin kaupunki. Samaa aihetta kuin nimi koskettelee kaupungin vaakunakin, missä on piirrettynä joen ran-nalla kahden haapapuun välissä seisova rajakivi ja näiden yli säteitään valava päivä.

Haaparanta on monessa suhteessa merkillinen kaupunki: se on satama-kaupunki, mutta mitään satamaa, johon vähänkään isommat laivat voisi-vat tulla, sillä ei ole; se on kaupunkiyhteiskunta, mutta pormestaria ja varsinaista raastuvanoikeutta ei sillä ole; sillä on komea kaupungintalo, mutta siinä on päätekijänä hotelli; eipä kirkkokaan ole kaupungissa, vaan kaupungin ulkopuolella.

Joka tapauksessa kaupunki kuitenkin tekee miellyttävän vaikutuksen ja on olosuhteisiin nähden hyvin rakennettukin. Talot ovat sieviä, joskin ra-kennukset ylimalkaan ovat pienenlaisia. Istutettuja puita, etupäässä koi-vuja, kasvaa torilla ja katujen varsilla. Tontit ovat tilavia ja niillekin on is-tutettu puita. Onpa melkein joka talossa tontillaan pieni puutarhakin, jos-sa kasvaa kyökkikasveja y.m.

Varsin huomattava on kaupunginpuutarha, jossa sen hoitaja selitti kas-vavan noin 60 erilaista puuta ja puutarhakasvia. Ja todella olikin tämä puutarha-puisto siellä käydessäni sellainen, ettei siksi monipuolista ja rehevää puistoaluetta olisi odottanut niin pohjoisessa tapaavansa.

Kaupungin perustamista niille seuduille alettiin ajatella heti Ruotsin ja Venäjän välisen sodan v. 1809 päätyttyä, ja v. 1812 julkaistiin kuninkaal-linen kirjelmä, jossa määrättiin, että kaupunki, jonka nimeksi oli annetta-va ”Kaarle Juhanin kaupunki", oli perustettava 1 ¼ penikulmaa Tornion kaupungista (joka oli saanut kaupunginoikeudet jo v. 1621) eteläänpäin.

Mitään kaupunkia tälle ajatellulle paikalle ei kuitenkaan saatu synty-mään. Mutta sen sijaan alkoi vilkas rakennustoiminta Oystinkännässä.
Rakennukset täältä siirrettiin kuitenkin pian Haaparannan kylään. Ja sin-ne perustettiin sitten v. 1821 annetulla kuninkaallisella käskykirjeellä kauppala jonka nimeksi tuli Haaparanta. V. 1842 sille annettiin tapulikau-punki-oikeudet ja varsinaiset kaupunkioikeudet v. 1903, vaikka se vielä-kin oikeudellisesti osittain kuuluu maaoikeuden piiriin ja sillä siis vieläkin on osaksi munisipaalihallinto. Asukkaita kaupungissa nykyisin on 1,500 vaiheille.

Joen syventäminen, jotta isommatkin laivat pääsisivät kaupunkiin asti, on jo useita vuosia ollut Haaparannassa neuvottelujen alaisena ja tulee nyt epäilemättä entistä paljon tärkeämmäksi, kun Haaparanta, kuten tuonnempana lähemmin tulen selostamaan, ensi tilassa vihdoinkin näyt-tää saavan rautatien.

Kauppakaupunki Haaparanta nykyisin ensi sijassa on. Mutta henkilöön, joka muualta tulee sinne, se ensi näkemältä tekee sen vaikutuksen kuin eläisi se etupäässä maanviljelyksellä ja karjanhoidolla. Valtaiset laumat lehmiä kulki siellä ollessani aamuin illoin kaupungin kaduilla, joita itse asiassa pikemmin voi sanoa hyvin hoidetuiksi teiksi kuin kaduiksi, sillä katu on samanlaista kadun toisella puolella olevan talon seinästä kadun toisella puolen olevan talon seinään asti; mitään jalkakäytäviä ei katujen sivustoilla yleensä ole.

Ja karjankellot kaupungissa aamuin illoin kalkattivat kuin suuressa hä-mäläiskylässä täällä kotona Suomessa. - Mistään sellaisesta liikentees-tä, mikä noin puolitoista kuukautta sen jälkeen kuin Haaparannasta läh-din alkoi tämän kaupungin kautta kulkea, ei siellä, yhtä vähän kuin Tor-niossakaan, silloin osattu edes uneksiakaan.

Haaparanta 1908. Kuva: M. L. Carstens. Museovirasto.

Sen sijaan että Tornio jo ensi havaintojeni perusteella tuntui yleensä hy-vinkin suomalaiselta, tuntui Haaparanta aluksi jo melko tavalla ruotsa-laistuneelta. Heti matkailijakotikin, johon asetuin asumaan, tuntui ruotsa-laiselta. Kysyin huonetta suomeksi. Minut ymmärrettiin. Mutta vastauk-set kysymyksiini olivat niin niukkasanaisia, joskin kohteliaita, että joka tapauksessa arvelin matkailijakodin väen vain vaivoin puhuvan suomea. Että olin erehtynyt, sen kuitenkin pian huomasin.


Jonkun tunnin matkailijakodissa oltuani alkoi viereisen huoneen takaa, jonka ovi oli auki, kuulua tuttu suomalainen laulu: ”Yksi ruusu oli kas-vanut laaksossa" j.n.e. Sitä opetettiin, mikäli myöhemmin kuulin, eräälle, joka ei oikein vielä suomea osannut, mutta jonka kuitenkin jo pian toivot-tiin sitä oppivan. Suomalainen oli matkailijakodin pitäjän nimikin, niinkuin sittemmin selvisi.

Ja kun Haaparannasta lähdin, huomasin ilokseni, että koko suuri talo, missä olin asunut, puhui aivan yhtä selvää suomea kuin minäkin. Mutta asianlaita näytti olevan niin, että Haaparannassa kuitenkin joka tapauk-sessa jo ollaan Ruotsissa. Virallinen kieli on ruotsi, kouluissa opetetaan vain ruotsiksi, virastoissa puhutaan vain ruotsia; kaikkialla suositaan hal-lituksen puolelta vain ruotsia ja koetetaan sen käyttöä saada yhä enem-män ja enemmän juurtumaan sekä suomen kielen käyttöä unohtumaan.

Ja ulkokuori onkin jo saatu melko tavalla ruotsinkieliseksi muuttumaan, niin että suomen ja ruotsinkielen voimasuhteista Haaparannassa ensi aluksi voi vieras helpostikin erehtyä. Tätä erehdyttävää vaikutusta on omiaan lisäämään m.m. se, että suomenkielisiä tai edes kaksikielisiä osote- ja liikekylttejä näkee verraten harvassa. Yksinpä ”Haaparannan Lehden" kirjapainonkin akkunoissa luettiin vain ”Boktryckeri" ja lehden konttorin ovella ”kontor". Vaikka eihän tuo mikään ihme olekaan, sillä onhan tämä suomenkielinen lehti, jossa aikoinaan on ollut jonkun verran suomenmielisyyttäkin, jo v. 1914 tilausilmoituksessaan selittänyt ”tär-keimpänä tehtävänään olevan Ruotsin suomenkielisen kansan ruotsa-laistuttamistyön".

Haaparannan uusi asematalo- Edustalla näkyvälle ratavallille saapuvat Suomen junat. Sen alitse kulkee käytävä asemataloon. Toiselle puolelle saapuvat Ruotsin junat. Kuva ja kuvateksti: SK. 18.10.1919.

Haaparanta 1908. Kuva: M. L. Carstens. Museovirasto.

Evakkokarjaa matkalla Torniosta Haaparantaanb19.9.1944. Kuva: Sot. virk. M.Volanen. SA-kuvat.

Voi jo tulla surullisiinkin mietteisiin katoavasta suomen kielestä näillä ai-koinaan aivan supisuomalaisilla seuduilla. Mutta asianlaita ei kuiten-kaan, ei ainakaan vielä, niin onnettomasti ole, ei nuorimman polvenkaan keskuudessa, vaikka heille ei enää suodakaan minkäänlaista suomalais-ta opetusta kodin ulkopuolella. (kts. kirjoitusta ”Tuokiokuvia läntiseltä rajalta", Nuorten Nuija n:o 10, 1914.)

Joka tapauksessa on kuitenkin Ruotsinpuoleisen Tornionjokilaakson ruotsalaistumisen vaara nykyisin sangen suuri. Ja Ruotsin hallituksen ja kansanvalistuslaitosten puolelta tehdään nykyisin kaikki, mitä siellä vain voidaan, näiden seutujen ruotsalaistuttamiseksi. (Vrt. kirjoitusta ”Pohjois-Ruotsin suomalainen asutus", Nuorten Nuija n:o 11, v. 1914.)

Auttavaa kättä Suomen puolelta, esim. suomalaisten ja suomalaisen kansallishengen elähyttämien sanomalehtien sekä suomalaisen kirjalli-suuden levittämisen muodossa, noiden seutujen suomalaiset siinä suh-teessa kipeästi tarvitsisivat. Ja se olisi ojennettava. Mutta meillä kotona Suomessakin — niin, paljon on täälläkin vielä suomen kielen hyväksi tehtävää, ylivoimaistakin tehtävää . . .

”Kun arvostelukyvytön kansa on nähnyt, miten korkeassa arvossa ruot-sinkieltä pidetään, miten valtio sitä kaikin tavoin koettaa levittää, miten virkakunta ja n.s. ”hienompi väki" sitä käyttää seurakielenään, on ym-märrettävissä, että jo ihmisen luontainen apinoimishalukin on vienyt tuon ”paremman" kielen käyttämiseen. Eipä ole sekään käsitys aivan harvas-sa esiintyvä, että kulttuurikieli olisi muka vain ruotsinkieli ja suomenkieli ei olisi sitä ensinkään.

Käyttäytyäkseen kyllin hienosti ja aikaansa seuraavasti on vältettävä, jo-pa hävettäväkin suomenkielen puhumista. Ja kummakos sitten, että täl-laisia ajatuksia syntyy, kun suomenkieltä ei ole luettu edes senkään ar-voiseksi, että sille olisi sallittu yksikin tunti koulujen opetusohjelmassa muiden aineitten rinnalla.

Kun kansan äidinkieltä tällä tavoin kohtelevat ”sivistyneet" kansalaiset, niin voi ymmärtää, että nuorempi väki ja arvostelukyvytön vanhempikin ei voi muuta ajatella, kuin että suomenkielen täytyy olla hyvin halpaar-voinen ja sen puhuminenkin jo jonkunlainen Kainin merkki, jota on kaikin mokomin kartettava."

Näin kuvaa asemaa muuan Norrbottenin arvossa pidetty suomenkieli-nen Ruotsin alamainen viime kevännä Torniossa ilmestyvälle ”Tornion Laaksolle" lähettämässään laajassa kirjoituksessa.