F. O. Viitanen. / Nuorten nuija no 12/1915 ja no 2./1916.

Ristiin rastiin Pohjois-Skandinavias-sa 4.


Pohjois-Ruotsin suomalainen asutus.



Tutustuimme Nuorten Nuijan viime vuoden 11:nnessä numerossa Poh-jois-Ruotsin suomalaiseen asutukseen ja sen viimeaikaisiin ruotsalais-tuttamispyrkimyksiin. Mutta ennenkuin jätämme nämä suomalaisille mo-nessa suhteessa erikoisen mielenkiintoiset Pohjois-Ruotsin suomalais-seudut ja jatkamme matkaamme edelleen, lienee syytä muutamissa suhteissa vielä täydentää sitä kuvaa, minkä tämän lehden edellämaini-tusta numerosta saimme.

Ruotsin Norrlannin vanhin ruotsalainen asutus kävi yleensä rannikolta jokivarsia pitkin vähitellen sisämaihin käsin. Rauhalliset ja luonnostaan arat lappalaiset, näiden seutujen aikaisemmat asukkaat, vetäytyivät tiel-tä, ja jo 12:nnella ja 13:nnella sataluvulla lienee heidän varsinainen asu-tusalueensa supistunut Norrbottenin ja Vesterbottenin lääneihin -ranni-koita lukuunottamatta - sekä Ångermanlannin ja Jämtlannin pohjoisosiin. Tämä kaikki muodosti alueen, jota silloin sanottiin Lapinmaaksi.

Kultuurin ensimäisiksi tienraivaajiksi Ruotsin Lappiin tulivat - suomalai-set. Sillä aikakirjat kertovat ”Pirkkalan pitäjässä asuvain sinne lähte-neen" Maunu kuninkaan kirjeen mukaisesti, pakottaakseen lappalaisia alamaisuuteen. Eräästä asiakirjasta vuodelta 1328 näkyy, että pirkkalai-set (birkkarlar; birk=kauppias) vanhastaan olivat tottuneita lapinkävijöitä kauppaja veronkantoretkillä, mutta että muitakin uutisasukkaita seurasi heidän järjissään ja alkoi asettua Pohjanlahden länsi- ja pohjoispuolisiin rantaseutuihin. Pirkkalaisiksi näitä Lapin ensimäisiä kultuurin tuojia nimi-tettiinkin.

Vähitellen saatiin Ruotsin Lappiin jonkun verran kristinuskon siemeni-äkin kylvetyksi ja 1400-luvun alulla rakensi, tarinain kertoman mukaan, Tosten herra Lapin ensimäisen kappelikirkon. Mutta vasta vuosisatoja myöhemmin voidaan sanoa kristinuskon syvemmin juurtuneen lappa-laisten keskuuteen. Pirkkalaiset polttivat Tosten herran kappelin ja vasta vuoden 1600 tienoissa rakennettiin Lappiin uusi kristitty kirkko. - vuonna 1672 antoi Ruotsin kuningas Kaarle XI erikoisen julistuksen Lapin asut-tamisesta ja pari vuotta myöhemmin, vuonna 1674, tapaamme Ruotsin Lapin ensimäisenä paikallisena varsinaisena asujana, raivaajana ja to-dellisena viljelijänä suomalaisen Vilppu Hiltuisen, jonka ruotsinmaalai-nen kirjailija Valdemar Lindholm on nykyajan yleisölle mielenkiintoisesti esittänyt kirjassaan ”Ruotsin salo-suomalaisia".

Kevät teki tuloa erämaahan


Mutta yksinkertaisessa siniseksi maalatussa sängyssänsä vanhassa tuvassa nukkui Vilppu Hiltuinen rauhallisesti ja makeasti. Auringonsäde leikitteli hänen päänalusellansa, ja hänen vanhat kurttuiset kasvonsa loistivat omituisesta rauhasta. Suloinen oli erämaan vanhan uranaukai-sijan, Lapin ensimäisen uutisasukkaan, Vilppu Hiltuisen lepo. Historiasta tiedämme, että 1500-luvun viimeisinä vuosina Suomessa raivosivat nui-jasodan melskeiset, rauhattomat ajat.

Monen monet pyrkivät vieraille maille etsimään vapautta ja rauhaa, suu-ret joukot vaimoineen ja lapsineen etsivät itselleen uuden kodin Suomen ulkopuolelta. Muutamia siirtyi Saksaan, Viroon ja Puolaan, mutta useim-mat pyrkivät Ruotsiin, jonka olot parhaiten tunnettiin. ”Vielä kerran nä-emme siis suomalaisten Ruotsin Lapissa esiintyvän kultuurille tienrai-vaajina", lausuu edellämainitsemani ruotsinmaalainen kirjailija. ”Eikä ainoastaan Lapissa, vaan myöskin maakunnissa etelämpänä, Ånger-manlannissa, Taalaissa, Medelpaadissa ja Vermlannissa.

Kuin suomalaisesta heimosta hajaantuneina vesoina ovat he tehneet työtä ruotsalaisen kultuurin palveluksessa raivaten ja viljellen maita."
Ensiksi näyttävät nämä 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun kotimaas-taan siirtyneet suomalaiset tulleen Helsinglantiin, joka on Norrlannin eteläisimpiä rannikkomaakuntia. Täältä he näyttävät suurissa joukoin siirtyneen länteen päin Taalainmaahan ja Vermlantiin, jonka suunnatto-mat metsät tarjosivat tulokkaille hyvän ja luotettavan turvapaikan, sekä pohjoiseen päin Medelpaadiin ja Ångermanlantiin.

Kaskeamisella, metsästyksellä ja kalastuksella, sen mukaan kuin koti-puolella olivat tottuneet, suomalaiset keski- ja sisä-Ruotsissa monin pai-koin elelivät vuosikausia ruotsalaisten tuskin aavistaessa suomalaisia siellä olevankaan. Mutta vuosien kuluessa ruotsalainenkin uutisasutus kävi yhä ylemmäs jokilaaksoja sisämaahan. Metsistä tavattiin vihdoin salosuomalaistenkin asumukset, ja taistelu maan omistamisesta ruot-salaisten ja suomalaisten uutisasukkaiden kesken alkoi.

Ruotsalaiset eivät suinkaan lempein silmin suomalaisiakatselleet. Oma-kätisesti kävi yhä lisääntyvä ruotsalainen asutus oikeutta suomalaisia vastaan. Suomalaisia vainottiin ja suurin joukoin murhattiin. Niinpä ker-too vanha historiallinen perimätieto, että hurjistunut ruotsalainen talon-poikaisjoukko kerran hyökkäsi Ångermanlannin Finnsjön suomalaisten kimppuun, murhaten heidät viimeiseen mieheen.

Ruotsin hallituskin käytti veristä kieltä, kuten m.m. v. 1664 annettu, tä-män lehden viime vuoden ll:nnessä numerossa selostettu kuninkaallinen käskykirje sangen kuvaavasti todistaa. Ja niin on suomalainen asutus vuosisatainkuluessa, vaikka suoranaiset väkivaltaisuudet suomalaisia kohtaan sittemmin kävivätkin yhä harvinaisemmiksi, vähitellen keski- ja sisä- Ruotsista yhä enemmän hävinnyt.

Vähälukuisina, toisistaan erillään ja saamatta omalla kielellään minkään-laista koulusivistystä he vähitellen jo ovat useimmisssa paikoin koko-naan sulautuneet ruotsalaisiin. Vain Vermlannissa yhä vieläkin löytyy noin 900 suomea puhuvaa suomalaista. Mutta nopeasti suomen kieli sieltäkin on innokkaan ruotsalaistuttamistyön vuoksi häviämässä, sillä vielä 1880-luvulla laskettiin Vermlannissa olleen noin 3,000 suomea pu-huvaa suomalaista. Mutta elinvoimaista ja sitkeää suomalainen asutus joka tapauksessa on Ruotsissa ollut niilläkin seuduilla, joilla suomalaisia on ollut vain vähemmän.

Niinpä kertovat Medelpaadin Borgsjön pitäjän vanhimmat nykyiset suo-malaista heimoa olevat asukkaat, jotka itse eivät enää osaa suomea, et-tä siellä vielä 50 vuotta sitten oli vanha vaimo, joka puhui suomea. Mutta jos suomalaisilla eteläisen Norrlannin ja Taalainmaan viljelyksen histo-riassa on ollut tärkeä sija, niin aivan erikoisen tärkeä merkitys tässä suh-teessa on Ruotsin Lappiin nähden suomalaisille myönnettävä.

Kun Kaarle XI v. 1672 julkaisi jo aikaisemmin mainitun asiakirjan Lapin asuttamisesta, ei ollut, kertoo Valdemar Lindholm, ”ainoatakaan ruotsa-laista, joka olisi uskaltanut muuttaa Lappiin uutisasukkaaksi. Sillä lappa-laiset olivat ruotsalaisten kesken huudossa jumalattomasta noituudesta, jota ei kukaan voinut vastustaa. Jopa aikalaiset sivistyneetkin luulivat lappalaisten taitavan loihtia, ja varmaankin he tunsivatkin monta muilta salattua luonnonvoimaa, kuten nykyajan intialaiset fakiirit.

Ei ole siis kummasteleminen, ettei tahdottu panna itseänsä alttiiksi lap-palaisten noituudelle. Mutta suomalaiset olivat itse taikatietoista väkeä, ja vaikkeivät olisi olleetkaan, oli heillä kumminkin sellainen maine, ja se jo riitti pitämään arkoja lappalaisia aisoissa".

Näissä pohjoisissa seuduissa, varsinkin nykyisen Norbottenin läänin alueella, on suomalainen asutus näihin asti myös tavallista suuremmas-sa määrässä säilyttänyt suomalaisen äidinkielensä, vieläpä tämän kielen käyttö siellä viime vuosisadan loppupuolella osotti huomattavaa laaje-nemiskykyäkin.

Niinpä kirkonkirjojen mukaan Norrbottenin läänin suomea puhuvan väestön lukumäärä v. 1860 oli 13,739 henkeä, v. 1870 14,015, v. 1880 16,510, v. 1890 19,315 ja v. 1900 21,940 henkeä. Myöhemmiltä vuosilta en ole saanut mitään koko suomalaista aluetta käsittäviä numerotietoja käytettäväkseni. Tuskinpa niitä niiden seutujen viime vuosien kiihkoisain ruotsalaistuttamispyrkimysten aikana on laadittukaan.

Nuorten Nuijan viime vuoden 9-10 n:ssa mainittiin, että Norrbottenin läänin asuttamiskysymys ja sen viljellyksi saattaminen on viime aikoina tullut Ruotsissa yhä enemmän tärkeäksi päivänkysymykseksi. Mutta sa-malla on myös entistä enemmän työtä ja huolta Ruotsissa omistettu tä-män läänin itäisimmän ja asutuimman sekä viljellyimmän osan ruotsa-laistuttamiseen, mihin työhön jo tämän lehden 1914 vuoden ilmnessä numerossa jokseenkin laajasti tutustuimme. Johan siihen työhön on saatu mukaan Haaparannassa ilmestyvä suomenkielinen Haaparannan Lehtikin, joka aikaisempina vuosina niillä seuduin ajoi myös suoma-laisuuden asiaa.

Ja perin heikosti on suomalaisuuden asiaa viime vuosina ajanut myös Torniossa ilmestyvä Tornion Lehti, jota Norrbottenin suomalaisten kes-kuuteen myöskin jonkun verran leviää; aivan äskeisimpinä aikoina on kuitenkin muutosta parempaan päin ollut huomattavissa. Nuorten Nuijan 1914 vuoden 10:nnessä numerossa myös tutustuimme siihen vaasa-laiseen maisteriin, joka sinne on Suomesta saatu ruotsalaistuttamistyön avustajaksi, mieheen, jonka vuosia sitten Helsingissä monastikin kuulin ylioppilaspiireissä niin lämpimästi puhuvan ”vähemmistön kielellistä sor-toa" vastaan.

Nyt hän on jo Ruotsin alamainenkin, voidakseen Ruotsin suomalaisen väestön ruotsalaistuttamiseksi paremmin toimia. Norrbottenin läänin ja varsinkin Tornionjoen ruotsinpuoleisen jokilaakson ”suomalaisvaarasta" toitottavat yhä uudistuvasti Ruotsin sanomalehdetkin. Niinpä samoihin aikoihin, jolloin vielä liikuin Pohjois-Ruotsin suomalaisalueilla, oli ”Stock-holms-Tidningarissä'' huomattavalla paikalla Norrbottenin läänistä mat-kakirje, missä m.m. sanotaan: ”Koko Tornionjoenlaaksossa on suomi valtakielenä.

Asukkaat ovat kyllä oikeita Ruotsinmaan alamaisia, mutta siitä huolimat-ta aletaan ruotsia puhua vasta noin parin peninkulman päässä sisämaa-han päin. Ja etelästäpäin Ruotsista tulevaa kansalaista ymmärretään vain kestikievaritaloissa, missä jonkun verran puhutaan myös ruotsia. Lapsille kyllä opetetaan kouluissa ruotsia (ja yksinomaan ruotsia, lisään omasta puolestani), mutta tämä opetus vaikuttaa hyvin hitaasti, kun ko-tien kielenä on suomi. Norjan sisäinen itselleen takaisinvalloitus on ollut lauselma, josta on puhuttu paljon ja hartaudella. Täällä pohjoisessa on kuitenkin Ruotsi valloitettava takaisin itselleen omain rajainsa sisällä.''

Niin, kunpa vain jaksaisikin Tornionjoenlaakso säilyä suomalaisena, li-sää varmaan jokainen kansallistunnon elähyttämä suomenmaalainen. Mutta merkit siinä suhteessa eivät kuitenkaan puhu nykyisin meille suo-malaisille ilahuttavaa kieltä. Sen lisäksi, mitä Pohjois-Ruotsin suomalai-sen väestön ruotsalaistuttamistyöstä kirjoitin Nuorten Nuijan 1914 vuo-den ll:nnessä numerossa, kerron seuraavassa vielä muutamista uusim-mista ilmiöistä näiden ruotsalaistuttamispyrkimysten alalla.

Pohjois-Ruotsin suomalaisten ”sivistämiseksi" ovat Luulajan tuomiokapi-tuli ja Norrbottenin läänin kuninkaallinen käskynhaltia äskettäin ehdotta-neet myönnettäväksi 46,141 kr. 70 äyrin suuruisen määrärahan. Saman kuninkaallisen käskynhaltian ehdotuksesta on myönnetty jälleen 6,000 kruunua vuodeksi 1916 suomea puhuvien Pohjois-Ruotsin lasten ruot-salaistuttamiseksi.

Kun tällaisen ”sivistyksellisen erikoisavun" antaminen on jatkunut jo mo-net monet vuodet, niin onpa jo ainakin jonkun verran ihmeteltävää suo-malaisten visapäisyys ”sivistyksen" vastustamisessa! Ja asian laita to-della kyllä niin onkin, että Pohjois-Ruotsin suomalainen väestö, jota Luulajan tuomiokapitulin äskettäin toimittaman uuden tilastollisen tutki-muksen mukaan siellä nykyisin on noin 30,000, yleensä on hyvin taka-pajulla olevaa väkeä.

Yhteispyrinnöt ovat sangen heikkoja ja kaikki edistyspyrinnöt hyvin la-massa. Äskettäin ovat Haaparannassa lopettaneet toimintansa suoma-laisten raittiusseura ja osuuskauppa. Omaa kirjallisuutta ei Pohjois-Ruot-sin suomalaisilla ole, eivätkä he myöskään yleensä osota mitään harras-tusta sitäkään kirjallisuutta kohtaan, jota rajantakaa, Torniosta, helposti olisi saatavissa. Ruotsin suomalaisen kotikirjaston muodostavat tavalli-sesti almanakka ja virsikirja, joiden lisäksi usein tapaa kiihkomielisiä, eri uskonnollisten lahkojen levittämiä lentokirjasia, joissa ”omaa” uskonlah-koa kehutaan ja toisia parjataan.

Sanomalehtiä tapaa jokseenkin harvoissa perheissä, varakkaammis-sakin. Kunnioitus ja harrastus luterilaista kirkkoa kohtaan on siksi lai-meata, että papit viime vuosina ovat jo usein saaneet saarnata tyhjille huoneille, sen sijaan että vielä noin 10— 15 vuotta sitten kirkossakäymi-nen oli jokseenkin yleistä. Haaparannan kaupungin asukkaista on suurin osa suomalaisia ja aivan aito suomalaista on tämän kaupungin ympä-ristö. Mutta vaikka kirkossa saarnataan suomeksi vain kerran, pari kuu-kaudessa, supistuu useastikin kuulijain luku silti noin pariinkymmeneen.

Ei myöskään sosialidemokraattinen järjestäytymistyö ole Pohjois-Ruot-sin suomalaisten keskuudessa suuremmassa määrin ottanut onnistuak-seen. Esim. suomalaisen työväenyhdistyksen Haaparantaan perustami-nen ei onnistunut. Haaparannan suomalaisen raittiusseuran toimintansa lopettaminen ei suinkaan johtunut siitä syystä, että paikkakunnan suo-malainen väestö olisi niin raitista, että raittiustyötä sen keskuudessa ei enää kaivata.

Päinvastoin ovat juoppous, kortinpeluu ja huonot tavat viime vuosina Haaparannan seuduilla yhä olleet lisääntymässä. Mutta toiselta puolen ei myöskään luterilaisesta kirkosta luopuminen ole aiheutunut siitä, että näiden seutujen suomalaiset nyttemmin olisivat melkein kokonaan luo-puneet aikaisemmista vakavista uskonnollisista periaatteistaan. Päin-vastoin on uskonnollista elämää Pohjois-Ruotsin suomalaisten keskuu-dessa yhä edelleen jokseenkin paljon, mutta sitä harjoitetaan siellä ny-kyisin ensi sijassa monennimisten uskonnollisten lahkokuntain piireissä.

Ikävänä piirteenä näiden lahkokuntain toiminnassa on ennen kaikkea ankara suvaitsemattomuus toisia lahkokuntia ja niihin kuuluvia kohtaan. Mutta sen sijaan, että Ruotsin hallitus ja monet ruotsinmaalaiset järjes-töt, jotka nykyisin ovat erikoisella innostuksella käyneet Pohjois-Ruotsin suomalaisia ”sivistämään”, todella myös työskentelisivät tämän väestön sivistys- ja valistustarpeiden tyydyttämiseksi näiden sanain oikeassa merkityksessä, supistuu tämä ”sivistyttäminen" vain ruotsalaistuttami-seen. Pohjois-Ruotsin suomalaisten varsinaisista tarpeista ja heille to-della hyödyllisistä pyrkimyksistä ei paljoakaan välitetä. Tähän ruotsa-laistuttamistyöhön uhrataan vuosittain kymmeniä tuhansia kruunuja, sitä harrastavat sekä kirkko että koulu.

Ja kuitenkin saadaan aikaan vain henkistä ja aineellista lamaannusta, vanhain vakavain tapain turmeltumista, yleistä villiintymistä ja väestön yhä kasvavaa vaipumista henkisen yön usvaisiin hämäriin. Kouluista on suomenkielen opetus jo kokonaan poistettu; sen puhuminenkaan lasten keskinäisissä keskusteluissa koulun piirissä ei ole sallittua. Vain kirkon piirissä suomen kieli vielä jossain määrässä on asemansa säilyttänyt. — Umpisuomalaiset lapset ovat pakotettuja käymään umpiruotsalaista kansakoulua.

Kun koulunkäynti on päättymässä, lukevatkin nämä umpisuomalaisten kotien lapset jo läksynsä yhtä sujuvalla ruotsinkielellä kuin ruotsalaisten-kin kotien lapset. Sen sijaan suomenkielen lukeminen näiden suomalais-ten kotien lapsille jää vieraaksi, ja vain harvoin nykyiset Pohjois-Ruotsin suomalaisten kotien noin 8 -12 vuotiset lapset enää suomea lukea osaa-vatkaan.

Läksyjen sujuvasti ruotsiksi lukemisen ja ”ulkoa" oppimisen ei kuiten-kaan vielä tarvitse ollenkaan merkitä sitä. että tällaisen suomalaisen kodin lapsi myös läheskään täydellisesti ymmärtäisi lukemansa ja ulkoa oppimansa ruotsinkielisen tekstin koko sisällyksen. Ja kun kotona puhu-taan suomea, oppivat lapset myös puhumaan suomea ja sitä myös pu-heessaan käyttävät. Näin voi koululla olla ainoastaan pintapuolinen vai-kutus, joka pian sen jälkeen kuin lapsi on lopettanut koulunkäyntinsä supistuu hyvinkin vähään.

Virallisesti pidetään nämä ruotsalaista kansakoulua käyneet suomalais-ten kotien lapset kuitenkin ruotsinkielisinä, ja kun he saavuttavat rippi-kouluiän, pakotetaan heidät käymään ruotsinkielistä rippikoulua. Kansa-koulun antamat vaikutteet ovat jo ehtineet käydä yhä pintapuolisemmiksi ja siellä opittu ruotsinkielikin on vuosien kuluessa jo ehtinyt monelta mel-kein kokonaan unohtua.

Ja rippikoulussa käy sitten surullisella tavalla ilmi, että kansakoulussa suoritettu ”sivistyttämistyö" on tavallisesti mennyt aivan hukkaan ja saa-nut aikaan vain henkistä tylsyyttä ja väsymystä. Vaikeuksia tällaisten las-ten ripillepääsyssä sitten usein onkin. Ja monissa kaksikielisissä seura-kunnissa on lopulta täytynyt siirtää useita ruotsalaisen kansakoulukurs-sin suorittaneita lapsia ruotsinkielen taitamattomuuden takia suomen-kieliseen rippikouluun.

Mutta silloin on tavallisesti edessä jälleen uusi vaikeus. Rippikoululai-nen, joka suomenkieltä selvästi ymmärtää ja puhuu, ei osaakaan tätä kieltä lukea, sillä siihen häntä ei koskaan ole opetettu. Pohjois-Ruotsin suomenkielisen väestön ”sivistyttämistyössä" on sen vuoksi täytynyt ruveta miettimään yhä uusia ”sivistämiskeinoja". Niinpä Luulajan tuo-miokapituli kääntyi jo v. 1907 Upsalan yliopiston professorin K. B. Vik-lundin puoleen, joka on hyvin perehtynyt myös suomenkieleen, anomuk-sella, että hän niin pian kuin mahdollista ryhtyisi laatimaan oppikirjaa, jonka avulla määrätyn menettelytavan mukaisesti voitaisiin työskennellä suomenkielisten lasten alkuopetuksessa.

Huolimatta tuomiokapitulin kerta toisensa jälkeen tekemistä huomautuk-sista mainitulle professorille, on tämä työ kuitenkin jo pian kahdeksan vuoden ajan saanut rauhassa lepäillä ja vasta aivan äskettäin on Ruot-sin lehdissä näkynyt tietoja, että työstä sittenkin lopulta jotakin valmista tullee. Prof. Viklund on nim. tehnyt anomuksen, että myönnettäisiin 2,000 kruunun määräraha tärkeihin valmistustöihin mainittua oppikirjaa varten, sekä ilmottanut samalla, että hän on hankkinut apulaisekseen tässä työssä ennestään tunnetun, edellämainitun ”suomalaisen" mais-terin Einar Spjutin.

Mainittujen valmistavien toimenpiteiden tarkotuksena on m.m. panna toi-meen kokeiluja siitä, miten tämänsuuntaisen kirjan avulla parhaiten voi-taisiin työskennellä, ja siksipä hra Spjut jo ennen kirjan lopullista valmis-tumista kokeilee käytännössä kirjaan aiotuilla erinäisillä lukukappaleilla. Sillä nyt todellakin aiotaan saada lopultakin aikaan oppikirja, jonka avul-la oikein perusteellisen metoodin mukaisesti suomen kielen juuret lap-sista jo pienestä pitäen nujerretaan.

Myös on Ruotsin suomalaisen asutusalueen paikannimiä viime vuosina alettu järjestelmällisesti ruotsalaistuttaa. Ensin alettiin postitoimistoista ja rautatienasemista, ja nyttemmin on koetettu tämä ”isänmaallinen" sivis-tystyö ulottaa yhä uusille aloille. Niinpä jo muutamia vuosia sitten Hieta-niemi muutettiin virallisesti kuulumaan Hedenäset, Vitsaniemi Risudden j.n.e. Aivan äskettäin taas on Mattilasta yritetty tehdä Mattsby, Kukko-lasta Tuppby, Koivukylästä Björkby, Korpikylästä Ödeby j.n.e. Jopa on Haaparannan kaupunkikin ehdotettu ristittäväksi uudella nimellä Asps-trand (nykyisin jo kirjoitetaan Haaparannan nimi Ruotsissa tavallisimmin Haparanda).

Aikaisemmin nämä suomalaisten paikkain uudet ruotsalaiset nimet ovat joutuneet paikallisten suomalaisten keskuudessa monien väännösten esineiksi, jopa melkein naurunalaisiksi. Että asianlaita, ainakin osittain, tulee olemaan sama vielä yhä edelleenkin, siinä ei ole paljoakaan epäi-lemistä sille, joka näiden seutujen oloja edes vähänkin tuntee. Pian voi Risudden vääntyä Resuteeniksi j.n.e.

Mutta kaikki tapahtuu Ruotsin viranomaisten puolesta kuitenkin määrä-tyn suunnitelman mukaisesti, jonka toteuttamiseksi ponnistellaan; ja kun varsinkin postitoimistojen ja rautatieasemien nimet on ruotsalaistutettu, pakotetaan suomalaiset sittenkin ainakin ”virallisesti'' käyttämään uusia, ruotsinnettuja paikannimityksiä aikaisempien suomalaisten asemesta. Viattomat paikannimetkin, jotka muualla maailmassa yleensä saavat säi-lyä historiallisina muistoina, ainakin sanan rungolta entisyyttä kuvaavina, ne Pohjois-Ruotsissa vihitään uusiin, kansalle suureksi osaksi ymmärtä-mättömiin muotoihin.