F. O. Viitanen. / Nuorten Nuija 1916. / 4-5.

Ristiin rastiin Pohjois-Skandinavias-sa 6.


Suomalaistuvalla.


Sama Ruotsi, joka Ahvenanmaata himoitessaan vetoaa ”kansallisuuk-sien itsemääräämisoikeuteen”, harjoittaa omalla alueellaan niin häikäi-lemätöntä kansallista ja kielellistä sortoa, ettei sille vedä vertoja edes Seynin aikuinen venäläistyttämistyö Raja-Karjalassamme.

Norrbottenin 25,000-henkinen suomalaisväestö on jätetty kokonaan vail-le omakielistä opetusta, ja jokainen kansallishengen ilmaus heidän kes-kuudessaan tukahdutetaan väkivallalla. - Pankinjohtaja F. O. Viitasen pieni matkakuvaus Ruotsin suomalaisseuduilta, jonka tässä julkaisem-me, ei suinkaan esitä räikeimpiä tapauksin eikä pyri mieliä kuohutta-maan; se onkin kirjoitettu ja meille saapunut jo ennen kuin kuninkaalli-nen ruotsalainen hävyttömyys nousi huippuunsa.


Olen ajanut Kiirunasta hyvän matkaa toistakymmentä kilometriä itään-päin ihanan Jukkasjärven koillisella rannalla sijaitsevaan vanhaan, haus-kasti rakennettuun kirkonkylään ja siitä kulkenut jalkaisin edelleen pari peninkulmaa Pauranginkosken mahtavia putouksia ihailemaan. Oppaani on jatkanut matkaansa muualle ja minä olen jälleen paluumatkalla Pau-ranginkosken ja jyrkkäputouksisen Luspan välillä Jukkasjärveä kohti.

Siinä vaarojen rinteitä kiertelevän jalkapolun varrella on pienoinen tupa. Minua janottaa ja poikkean sisälle. Huoneessa on perheen äiti kahden nuoremman lapsensa kera. Kolme vanhempaa lasta juoksenteli piha-maalla, mutta katosivat minut nähtyään pian piiloon tuvan taakse.

Perheen isä oli, mikä myöhemmin kävi keskustelussa selville, Kiirunassa kaivostöissä. Pyydän emännältä juotavaa. Hän lähtee huoneesta, ovi jää vähän raolleen, ja kuulen hänen ulkona huutavan lapsiaan suomeksi juotavaa vieraalle noutamaan.

Pistäydyn minäkin emännän jäljestä pihamaalle ja ryhdyn samalla kie-lellä hänen kanssaan puheisiin. Lyhytsanaista ja kankeaa on kuitenkin aluksi keskustelu. Emäntä vastaa kysymyksiini vältellen ja niukasti. Vä-hitellen hän kuitenkin tulee hiukan puheliaammaksi. Noin 13-14 vuoden ikäinen perheen vanhin tytärkin on jo noutanut kellarista juotavaa, mutta jää astioineen etäämmäksi huoneen nurkan luokse.

Toisten ulkona olleiden lasten päät näen myös varovasti pistiivän toisen nurkan takaa esiin. Äiti kehoittaa tyttöä juomatuoppeineen tulemaan lä-hemmäksi, mutta kehoituksesta ei ole apua. Tyttö seisoo ujona paikal-laan. Koetan puuttua asiaan minäkin. Mukanani sattuu vielä olemaan Kiirunasta ostamiani karamelleja, ja kehoitan häntä niitä ottamaan. Epäröimistä.

Mutta karamelleilla sittenkin on vaikutuksensa. Ja kun pari kertaa olen kehoitukseni uudistanut, niin jopa tyttö astuu lähemmäksi. Taas hän kui-tenkin alkaa epäröidä seisahtuu ja näyttää neuvottomalta. Koetan roh-kaista häntä. Ja pian kiirehtiikin hän muutamilla askeleilla äitinsä luokse, antaa hänelle kaksikorvaisen puuastiansa ja vetäytyy äidin selän taakse. Lopuksi saan hänet ottamaan karamellin, jopa toisenkin.

Ja jo lähestyvät nurkan takaa kurkistelleet pojanvekaratkin, jääden kui-tenkin jonkun matkan päähän minusta sormi suussa seisomaan Kehoi-tan heitäkin ottamaan karamelleja, mutta kaikista kehoituksistani huoli-matta pysyvät pojat paikoillaan, silmäillen vuoroin toisiaan, vuoroin mi-nua. Lähenen vuorostani poikia. Pojat ensin pari askelta peräytyvät, mutta pian on sentään karamelli luistanut poikienkin kouraan.

Näin alkaa vähitellen tuttavuus sekä äidin että lasten kanssa syntyä. Ja emäntä alkaa jo avoinielisemmin kuulumisia kertoa. Haluan päästä sel-ville yhdestä ja toisesta seikasta ja koetan parhaani mukaan saavuttaa sekä äidin että lasten luottamusta. Yksi pojista on jo ehtinyt minulta saa-da 25-äyrisenkin, jotta sillä saa os-taa ongenkoukkuja ja sitten - kalastaa isoja ahvenia.

Olen Ruotsin Suu-Lapin suomalaisessa perheessä, joka on suomalai-sen kielensä täysin säilyttänyt ja joka, kaikesta päättäen, tahtoo sen edelleenkin säilyttää, kaikista ruotsalaistuttamisyrityksistä huolimatta.

Edessäni on henkilöitä, jotka täällä pohjoisimman Ruotsin erämaissa ovat mökkinsä vaaran reunaan rakentaneet ja maata kaukana muista ihmisasunnoista viljelykselle koettaneet raivata, niin pienet kuin mahdol-lisuudet siihen seudun pohjoisuuden takia jo ovatkin, - henkilöitä, joiden huulilla täällä Lapin raukoilla rajoilla puhtaana ja sointuvana kaikuu suo-men kieli.

Siksipä haluan saada kuulla enemmänkin tämän yksinäisen erämaan perheen oloista ja vaiheista. Saadakseni keskustelun jatkumaan koetan johtaa puheen yhteen jos toiseenkin. Matti-poika - Matts hänen nimensä kyllä kirkonkirjoissa oli, mutta Matti tavallisissa oloissa - hänkin jo uskal-si, katseensa veljeään kohti luoden, arkaillen minulta kysyä:
- Oliskos vielä yks makeinen?

Suomesta tai Suomen oloista ei emäntä paljoakaan tietänyt. ”Haapa-rannan Lehti” oli muutama vuosia sitten vielä perheeseen tullut; viime vuonna oli, huonojen ansiotöiden vuoksi, lakattu sitäkin tilaamasta. Nuo-rin lapsista alkoi itkeä. - Täytyy mennä lasta katsomaan. Ja emäntä riensi huoneeseen.

Keskuistelumme ulkona oli kuitenkin jo luonut sen verran tuttavuutta, että hän pian palasi pihamaalle uudelleen.
- Ei suinkaan vieraalla niin kiirettä ole, jottei vähäksi aikaa tupaankin jouda istahtamaan? Harvoinhan sitä täällä vieraan kanssa omaa kiel-tään saa puhua.

Siirryin tupaan. Aapinen oli akkunalla, ja siihen pian huomioni kiintyi. Tuttu se oli. Samanlaista olin itsekin kolmisenkymmentä vuotta sitten tavaillut. Niin, suomenkielinen se oli. Ja iso kukkokin siinä oli viimeisellä lehdellä, aapistikku kädessä. Oli tuvassa muitakin suomenkielisiä kirjoja. Vanhemmilta oli perinnöksi jäänyt raamattu ja virsikirja, suvun perintönä oli hengellinen laulukirjakin rakkaana muistona säilynyt.

Ja tuvan seiniä verhosivat vanhat ”Haaparannan Lehdet”. Mutta siihen perheen kirjavarat supistuivatkin. Ei edes almanakkaa ollut, eikä ruotsin-kielisiä kirjoja ainoatakaan. Ja tietomäärä näytti emännällä olleen verra-ten pieni. Mutta älykkäältä hän näytti ja elämän monivaiheisessa koulus-sa paljon oppineelta. Lukea hän myös hyvästi osasi; äiti sen taidon oli hänelle opettanut. Ja aapista sanoi parhaillaan kahdelle vanhimmalle lapselleen opettavansa.

Niin, se akkunalle laskettu suomalainen aapinen. Vanha se oli ja hivuun-tunut, kirjaimet paljosta käytöstä jo monin paikoin himmeitä ja kuluneita. Mutta ehjä se siitä huolimatta oli, ja kaikesta näkyi, että arvossa sitä perheen keskuudessa pidettiin, eivätkä lapset yksikseen sitä käsiinsä saaneet. Täytyy parhaansa mukaan koettaa säästää; eihän niitä uusia täällä enää mistään saa, jos tämä rikkumaan pääsisi.

Kuusi vuotta sitten Hevonvaaran Sipri vielä sai ostaa suomalaisen aapi-sen Kiirunasta. Mutta eivät hanki niitä enää sinnekään. Ja lapset sen-tään joka tapauksessa on saatava lukemaan, vaikka köyhiäkin ollaan.
- Eikö näillä seuduilla ole minkäänlaisia kouluja?
-Onpa kyllä, Jukkasjärvellä ja Vittangissakin. Mutta ne ovat ruotsinkie-lisiä

Ja lähemmin asiaa tiedusteltuani jatkoi emäntä jotakin, jota helposti en tule unohtamaan, mitä vaihteluita elämä taipaleensa vaeltajalle tarjon-eekin
- Onpa kyllä, jatkoi emäntä, onpa kyllä niitä kouluja jo sentään, vaikka pitkä matka niihin kyllä on.. Ja ilmaiseksi niissä kyllä nykyään jo köyhim-päin lapset näiltä seuduilta kuuluvat valtion toimesta saavan hoidonkin. Mieheni kanssa on silloin tällöin ollut puhetta panna tuo vanhin tyttökin jo Vittankiin pikkulasten kouluun. Mutta ei siitä kuitenkaan mitään ole tul-lut. Mieheni jo siihen olisi taipunutkin, kun pastorikin siellä kirkolla on sii-tä monta kertaa puhunut. Mutta minä olen aina ollut sitä vastaan. En saa annetuksi lastani pois kotoa ... Tietääkös vieras, ei se ole niin helppoa.

Vasaratuntnri ja Jellivaaran uusi kirkko. Kuva: Uusi Kuvalehti 1.3.1894.

Poskellinen, kaksikerroksinen aitta sekä yksikerroksinen aitta, jonka posket on profiloitu (Lainio, Jukkasjärvi, Lappi, Ruotsi). / Ullenius G., kuvaaja 1930. Museovirasto.

Kahvilla Hietaniemen rannassa Ruotsin Jukkaisjärven kylässä 1932, Jenny Paulaharju istuu oikealla; toinen oikealta Jenny Paulaharju. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto.

Ja kyynel vierähti äidin poskelle hänen kehdossa tuudittaessaan nuorin-ta lastaan ja sen jälkeisen turvallisesti nojautuessa hänen polveaan vasten.

- Ei se ole niin helppoa. Vierasta kieltä ne siellä oppivat ja vieraasti ne siellä rupeavat ajattelemaan. Vieraan kielen mukana opitaan koulussa vieras mieli. Ja tätä meidän kieltämme ne koulusta tultuaan alkavat hal-veksia ja meitä vanhempia myös, jotka tätä kieltä puhumme. Niin se on täällä nähty monien kotien lapsiin nähden ja niin se kävisi meilläkin. Ja se on minusta niin katkeraa, etten saa untakaan yöllä silmiini, kun vain lapsen kouluunlähettämisestä tulee kysymys. Suomea ovat puhuneet vanhempani, ja suomea ovat puhuneet heidän vanhempansa, ja suo-mea puhun minä. Pitäisikö minun nyt vanhana ruveta lasteni takia tätä kieltä häpeämään, niinkuin Jukkasjärven kirkonkylässä jo veljeni tekee, kun hänen lapsensa ovat käyneet koulua Luulajassa! En kyllä osaa lapsiani itsekään paljoa opettaa. Mutta vaikea on sanoa, niitä tehdä ja mikä parhaaksi olisi.

Ja emäntä purskahtaa itkuun.
- Jos niille opetettaisiin ruotsin ohella myös suomea, tai jos koulussa edes opetettaisiin niitä antamaan arvoa myös meidän vanhempain kie-lelle, silloin ne kyllä saisivat ruotsiakin oppia. Mutta nyt ... Tuntuu niin raskaalta antaa lapsensa oloihin, joissa niihin kasvatetaan vieras mieli ja joissa ne alkavat halveksia kieltä, jolla me vanhemmat olemme lastem-me puolesta niin monta kertaa taivaan Hurraa rukoilleet...

Se oli yksinäisen, heimonsa suuresta enemmistöstä erilleen, vieraisiin oloihin joutuneen suomalaisen sitkeää, joskin monessa suhteessa ehkä itsetiedotonta ja vaistomaista kamppailua kansallisuutensa ja kielensä puolesta kaukana sivistyksen rajamailla, olemassaolon karua taistelua, jota oikein ymmärtää vasta niillä seuduilla itse kulkiessaan ja sikäläisiin oloihin perehdyttyään. Niillä seuduilla kulkiessa myös tällaiset rahvaan mietteet kansallistunteesta ja sen merkityksestä antavat varmasti ajatte-lemisen aihetta enemmän kuin toisissa oloissa parhaatkin ja kaunopu-heisimmat esitykset.

- Niin kauan ainakin kuin minä elän. puhutaan meidän talossa vain suo-mea”, lausui minulle Kaaresuvannossa Ruodusniemen vanha isäntä, kun viisitoista vuotta sitten nuorena ylioppilaana Lapissa kierrellessäni ensi kerran Saivomuotkassa astuin Suomen rajain ulkopuolelle, käydäk-seni Ruotsin Lapissa Raattamaan ja Lars Levi Laestadiuksen synnyin-seuduilla sikäläisten suomenkieltä puhuvien toimiin ja harrastuksiin tu-tustumassa.

Entistä elävämmin muistuivat nämäkin vanhan ukon vakaumuksen kir-kastamat miehevät sanat täällä Pauranginkosken ja Luspan välisten vaarain rinteillä olevassa suomalaistuvassa nyt uudelleen mieleeni. Jo-kohan vanha ja voimakas Ruodusniemen ukko on päänsä lepoon kallis-tanut ja elähyttävätkö talon nuorempaa polvea vielä samat harrastukset kuin ukkoakin? Katsomaan teki mieli päästä. Mutta matka oli jokseenkin pitkä, eikä aikakaan tällä kertaa myöntänyt tilaisuutta.