Seura 1938.
Sairaanhoitajattaren työ tiettömissä kiveliöissä vaatii rohkeutta, päättä-väisyyttä ja tahdonlujuutta.Perimmäisen Lapin terveyssisar kertoo lyhy-esti kokemuksistaan.
"Riuku, riuku - anna kukkua", huutavat lapinlapset, kun kiveliön sisar vilauttaa porolla erämaatalon ohi pitkillä sairaskäynneillään. Ja "riuku" antaa kakkua - silloin kun antaa, mutta usein hänellä on kova kiire, sillä yksinäiseen taloon, jossa potilas kenties on hengenhädässä, saattaa ol-la vielä kymmenenkin peninkulmaa. - Ajatelkaahan - kymmenen penin-kulmaa porolla, suksilla tai kävellen kuolemansairastakin auttamaan!
Niin - "riuku", erämaan sisar, on kaukaisten seutujen sairaanhoitajatar. "Riu'uksi" sanoo lappalainen yleensä kaikkia Lannanmaan naisia sen johdosta, että he ovat niin monin verroin solakampia kuin lapittaret; "riu-ku" on Lapissa jonkinlainen pilkkanimi, mutta terveyssisarelle se on myös lempinimi. "Sösteriksi" lappalainen tavallisesti häntä myöskin kut-suu.
Istun erään tämän maan yksinäisimmän terveyssisaren huoneessa. Hä-nen toimipaikkansa on Outakoskella. Ja hänen virkapiirinsä pituus on noin 120 tietöntä kilometriä. - Missäkö on sitten Outakoski? Katsokaa Lapin karttaa, etsikää siitä Utsjoen kaukainen kirkkopaikka, kulkekaa sitten Tenojoen vartta ylöspäin noin kahdeksan peninkulmaa, niin löydät-te Outakosken, sairaanhoitajatar Toini Hämäläisen syrjäisen virkapaikan. Hän huolehtii noin kolmensadan erämaan eläjän terveydestä. Neiti Hä-mäläisen hoivattavat asuvat hajallaan noin neljän elelä-suomalaisen pi-täjän suuruisella alalla. Ei yhtään ainoata metriä ole hänen virka-alueel-laan maantietä - rautatiestä tietenkin puhumattakaan.
Lähin norjalainen lääkäri on noin viiden peninkulman päässä Norjan Kaarasjoella ja lähin suomalainen lääkäri noin sadan kilometrin päässä Ivalossa. Sairaanhoitajatar Hämäläisen toimi-alueella ei ole edes puhe-linta.
- Mutta mitä teette silloin, kun teillä on hengenhädässä oleva potilas ja tunnit jopa minuutitkin ovat korvaamatlomat, tiedustan.
- Silloin taivallan niin nopeasti kuin mahdollista Norjan puolelle ensim-mäiseen taloon, jossa on puhelin, ja hälytän Kemistä sairaslentokoneen, vastaa haastateltavani.
- Onko lentokone koskaan käynyt täällä?
- Ei. Olemme vaikeimmissa tapauksissa kääntyneet Kaarasjoen norjalai-sen lääkärin puoleen. Suunnattoman kalliiksihan tuollainen vieraassa valtakunnassa suoritettu lääkärinhoito tulee - mutta on ihmishenki sen-tään kalliimpi.
Riippuu luonteesta, miten tuollaisella seudulla ja sellaisissa olosuhteis-sa, jotka siellä vallitsevat, viihtyy. Neiti Hämäläinen sanoo, ellei hän läh-de perimmäisestä Lapista pois koskaan. Kun viittaan hänen virkasisar-tensa työhön esim. Helsingin nykyaikaisissa sairaaloissa, hymyilee hän vain ja mainitsee, että lappalaistenkin terveydenhoidosta täytyy jonkun pitää huolta. Piittaamatta vähääkään seudun mitä alkeellisimmista olois-ta, kulkuhankaluuksista. jotka esim. kelirikon aikana ovat jopa mahdotto-mat, omista vaivoistaan - katsoo neiti Hämäläinen kuitenkin elämäänsä ja tulevaisuuttansa iloisin ja valoisin silmin. - Sellaisille naisille on annet-tava täydellinen tunnustus.
Outakosken taloja 1930-40 luvulla. Kuva: Hämäläinen Antti. / Museo-virasto.
- Mutta millä kulutatte vapaaaikojanne täällä yksinäisyydessä?
- Talvella pyydän riekkoja, kesällä kalastan, vastaa haastateltavani.
- Oletteko nähnyt susia erämaa-matkoillanne?
- En ole vielä nähnyt, vaikka olen koettanut niitä yhdyttää. Ajellessani porolla tai hiihdellessäni kiveliössä on minulla aina pistoli muassani juuri hukkia varten. Tähän asti en ole vielä sitä tarvinnut, mutta toivon joskus tarvitsevani.
Ja neiti Hämäläinen onkin erinomainen ampuja - mutta jos luulette, että hän on tuollainen hieman miesmäinen urheilunaistyyppi, niin erehdytte täydellisesti. Ei - hän on nuori, lämmin sydäminen nainen, joka on otta-nut elämäntehtäväkseen syrjiäsissä kiveliöissä ja tuntureissa asuvien lähimmäistensä auttamisen. Olemassaolon taistelu on kuitenkin siellä ylämaissa toinen kuin rehevissä rintamaissa ja ken sinne ylös aikoo jäädä, hänen on myöskin kyettävä selviytymään tuosta kamppailusta voittajana.
Haastateltavan huoneen nurkassa on alkeellinen lääkekaappi, joka on-kin koko Outakosken "apteekki". Eihähän pohjoisimmassa pitäjässämme ole kunnon apteekkia ollenkaan - Utsjoen suulla on vain nelipaikkainen sairasmaja lääkintätarpeineen. Mutta kahdeksan peninkulman päässä oleva Outakosken piiri saa siis tyytyä tähän neiti Hämäläisen hoidossa olevaan "rohtovarastoon", jossa vilustumis- ja reumatismilääkkeet ovat kuulema pääartikkeletta.
- Millainen on huolehdittavienne terveystilanne?
- Erinomainen, vastaa haastateltavani. Lapineläjän terveys - ainakin täällä peräkulmalla - on kuin terästä.
- Milen tulette toimeen lappalaisten kanssa?
- Kohlalaisen hyvin. Lapin kieltä en tosin vielä osaa, mutta opettelen sitä parhaillaan. Potilaani ovat rauhallisia ja ennakkoluulottomia ja luottavat "riukuunsa".
- Varmaankin olette joutunut jännittäviin tilanteisiin?
- Enpä useinkaan, vastaa haastateltavani, mutta jatkaa:- Erästä erä-maanmatkaa en kuitenkaan koskaan unohda. Saattelin täällä Outakos-kelta erään mielenvikaisen miehen Ivaloon. Matka - kuten tiedätte - on noin sadan kilometrin pituinen ja ainostaan yksi talo on välillä. Apunani oli eräs nuori mies. Vaikka en voi kertoa yksityiskohtia, niin ymmärrätte, miten vaarallista, rasittavaa ja hermoille käypää taipaleen teko oli. Poti-las sai tuontuostakin raivokohtauksia - hän oli voimakasrakenteinen lap-palainen, joka poti vainohulluutta.
Enempää ei neiti Hämäläinen tuosta surullisesta matkasta kerrokaan, mutta noista muutamista sanoistakin voi ajatteleva lukija päätellä kuinka vaarallinen se kaikille kolmelle - sekä itsellensä potilaalle ja kahdelle saattajalle - tuo sadan kilometrin autiotaival oli.
Niinkuin alussa kenties on selvinnyt, sijaitsee Outakoski aivan Norjan rajalla. Joskus hakevat rajan toisella puolella asuvat lappalaiset neiti Hä-mäläisen sikäläisiäkin sairaita hoitamaan. Usein käyvät he häneltä kysy-mässä neuvoja ja ostamassa lääkkeitä. Haastateltavani on siis tavallaan kahden valtakunnan rajalla olevien erämaiden yhteinen "söster". Norjan puolella asuvien asema on kuitenkin paljon parempi kuin meidän, mainit-see hän. Kaarasjoen kirkonkylä on "vain" viiden tiettömän peninkulman päässä syrjäisimmätäkin pitäjän seuduista. Sitä paitsi on Norjan puolella puhelimet kaikissa suurimmissa Inppalaistaloissakin, kun Outakosken puolella ei ole puhelinta ollenkaan.
- Vieläkö asukkaat turvautuvat täällä "tietomiehiin"?
- Sitä en voi sanoa, mutta mahdollisesti jossain kaukaisessa tunturiko-dassa manataan sairautta pois henkienkin avulla. Suomen puoleiset lap-palaiset turvautuvat kuitenkin ennemmin minuun.
Haastattelullemme tuli odottamaton loppu. Ovesta työntyi sisälle nuori lapinpoika peskeissään ja "neljäntuulen hatussaan» ja sanoi tulleensa hakemaan "sösteriä" kuuluun erämaataloon - noin seitsemän peninkul-man päähän Tenon yläjuoksulla. Poika selitti lappia ja suomea solkaten, että Kuolnassa syntyy tähän maailmaan uusi lapineläjä ja "sösterin" olisi lähdettävä tuloa auttamaan. No - neiti Hämäläinen kokosi välttämättö-mät lääketarpeet, veti peskin päällensä ja hyppäsi kohta odottavan po-ron ahkioon ja painui pyrynä Tenon jäälle.
Kuusi päivää myöhemmin, kun hiihdin pilkin Tenon jäätä Kuolnaan päin, ajeli hän paluumatkallaan minua vastaan ja kertoi, että mustasilmäinen lapintytär oli onnellisesti tullut tunturien maahan.
Terveyssisar TOINI HÄMÄLÄINEN Kuusamon Paanajärveltä kirjoittaa:
"Yleisesti tunnettua on, että rajaseudulla terveydelliset olot ovat huonolla kannalla. Ilahduttavaa on llut saada toisenlaisiakin kokemuksia rajaseu-dunoloista.
Viime talvena olin toisena terveyssisarena Utsjoen pitäjässä, tarkemmin sanottuna Outakoskella. Jo jonkin aikaa lappalaiskodeissa kierreltyäni huomasin ihmeekseni pikku lasten erikoisen hyvän terveydentilan. Riisi-tautia, tuota rajaseudun lasten pahinta vitsausta, ei esiintynyt juuri ollen-kaan. Lapset olivat melkein poikkeuksetta punaposkisia ja vankkoja.
Hans Palton perhe Akukoskelta Ylä-Tenolta v. 1938. Lapset: Niiles Antti, Anna-liisa sekä, äiti Inga Sofen sylissä Johannes.
Lähemmin tutustuttuani lappalaisten elintapoihin saatoin jo havaita joi-takin lasten hyvää terveydentilaa aiheuttavia seikkoja.
Lappalaisäidit kuljettavat aina nuorimman lapsensa mukanaan kulkies-saan porokylässä, kaupoissa ym. asioilla. Kun matkat yleensä ovat pit-kät ja hankalat, joutuvat pienokaisetkin täten olemaan paljon ulkoilmas-sa niin kesällä kuin talvellakin. Ravinto on kyllä melko yksipuolista, mutta äidinmaito on kuitenkin aina pääasiallisin ravinto lapsen ensimmäisellä ikävuodella. Jo ennen kuin lapsi on vuoden vanha annetaan sille lisä-ruuaksi kalaa ja kalanmaksaöljyä, jota viimeksimainittua käytetään aivan yleisesti kastikkeena merikalaa (turskaa) syötäessä.
Noin kolmannelle ikävuodelle saakka pidetään lapsen puhtaudestakin hyvää huolta. Suurempien lastensa ja omasta henkilökohtaisesta tervey-destään eivät lappalaiset paljoakaan välitä. Kenties näitä varhaisimmas-ta lapsuudesta saamiaan tottumuksia seuraten ovat lapset suuremmiksi vartuttuaankin paljon ulkona ja nauttivat ilolla jokapäiväiset kalanmaksa-öljy annoksensa. Niinpä he sitten ovatkin erinomaisia kestämään tuota Lapin pitkää ja ankaraa talvea.