Suomen Kuvalehti 7.2.1925.

Vähä väliä pilvi juoksee kuun eteen, pysähtyy siksi aikaa kun kuu kerki-ää takaa pois - ja tekee sitten uudelleen saman kiusan. Mutta uusi purje on aina edellistä pienempi ja ohuempi. Ilma on seestymässä: kuolleen luonnon ihanuus kimmeltää kohta pensaissa, varvuissa, lumikinoksissa, tunturien kaltailla .. . lepää.

Mikään ei liiku, mikään ei saa liikkua - nyt. Yö lepää kurujen ja tunturien yllä kuin harso, opaalinvärinen, vaaleampi kuin varjo, mutta himmeä kui-tenkin, niin että Akalantanpahta, joka on penikulman päässä, ei näytä olevan kauempana Köngäspahtaa.

Yö, hopeansininen, vartioi itseään.

Mutta Röppäjalka kulkee kuhnustaa.

Yksi mänty kohoaa vaivaisvarpujen yli koko jokikurussa. Vaikea sitä oi-keastaan on männyksi tuntea, niin lyhyt se on - kohta kuin kota, lumi-huppu hartioillaan. Mutta ei tietäisi silti, että se on mänty; kaikki sen ovat nähneet ohikulkijatkin ja ajatelleet: se on viimeinen.

Röppäjalkakin sen tietää, ahma-äijä. Monta kertaa sen ohitse on likeltä ja kaukaa tallustanut, latvassakin käynyt, kuin oikeassa petäjässä ra-munnut. Ja silloin aina muistellut mennyttä aikaa, miten silloin istuskeltiin sarvekas poronpää sulissä jättiläismännyn latvahaarassa. Toisin kuin täällä.

Jäisen kirkkanen palavat jo tähdet tunturien yllä, pakkanen puristaa yhä voimakkaammin, ja kirpeä viima käy idästä länteen.

Kuu taivaalla kumottaa.

Lumihiutaleet hilisevät, ahma kulkee tallustelee, kallokasjalka, kieli ulko-na suusta: taitaa olla kuuma äijällä. Se laskeutuu viistoon alas tunturi-jyrkännettä. On helpompi siten, ei ole pelkoa kuperkeikasta. Viikset val-keina, posket ja lavat kahden puolen kuurassa. Jälkeä tekee kuin som-pasauvoilla, korttelin kerrallaan astuen. Ei kiirettä. Nuuskii ja penkoo mättäitä, joista risupiikki esiin pistää: hakee hiiriä - ja kun ei löydä, niin loikkaa pahan tuulen merkiksi, ja aikansa kuluksi, pari laukka- askelta ketun malliin. Vaikka ankaraa onkin tämä paksussa lumessa puurtami-nen. Ja vaikka ikääkin vaarilla kohta kuin sylimittaisella hauella!

Niin, hän on päivän levännyt tunturilla ison kiven laella, mistä on ollut hyvä näköala joka puolelle. Varuillaan sieti olla. Eihän tiedä, milloin se kaikkialla hiihtelevä Jonni on niskaan nakkaumassa. Röppäjalka kyllä tietää sen miehen metkut.

Mutta sitten - niin, Röppäjalka tiesi jo kyllin hyvin, että näin makeissa ta-pauksissa aina on jokin mutta - kun hän parhaillaan pureksi erästä palaa takahampaillaan ja oikein nauttiakseen vielä ummisti silmänsäkin, oli suuhun tullut ensin outo, sitten pistävä ja kylmä tuntu, ja sitten oli kuin päätä olisi ruvettu sisältäpäin halkaisemaan. Alkoi pyörryttää, tunturit heiluivat, tähdet tanssivat, ja ympäristö tuli mustaa savua täyteen. Hän oli säikähtänyt niin kauheasti, että siihen paikkaan oli häneltä päässyt hyvät ja huonot. Ja ellei vieressä olisi ollut kaltiota, mistä vettä latkia, ku-ka tietää miten olisi käynyt. Hän oli makaillut pitkät ajat siinä ympärillä, ennen kuin oli pystynyt mihinkään lähtemään. Ja kironnut hän oli enem-män kuin koskaan ennen.

Viisaana otuksena Röppäjalka miettii nyt, takajalallaan rintaansa rapsu-tellen, mahtavatkohan taaskin olla kyseessä ne makeat. Hän selvittää itselleen, että sopiihan tutkistella, kun ei koske. Sen päätettyään hän kahlaa ladulle ja lähtee sitä myöten varovasti pahnustamaan hyräillen, mutta tarkasti ympärilleen vainuten.

Hyisiä sydämiään lämmitellen seisovat äänettömät rajatunturit, nuo hä-märästi valaistut valkeat Niiden harjat ja keilat. takana, edessä ja sivulla - kaikkialla kymmenien penikulmien alalla - kohoaa lumisia huippuja, päi-tä, lakia, selkiä, pahtoja... Mitään muuta siellä ei olekaan, vain näitä, ja tietymätön määrä jäätyneitä jänkiä ja soita.

Silloin äkkiä kuin salama repäisee kylmyyttä raivonhuuto, se uudistuu ja tunturit vavahtavat, kaikki lumi- ja miljoonat vihreät ja siniset pienois- va-lot häilähtävät. Silloin kuuluu pedon murinaa, rautain ja vitjojen kalskah-telua. Röppäjalka riuhtoo päästäkseen irti: toinen eturaaja on melkein kyynärpäätä myöten Jonni Klemetsenin hukanraudoissa. Oomatunturin ja Pirun-Pääkallon notkelmassa pohjoisella ilmalla värähtelee vaalean-vihreä valohäivä kuin näkymättömän siveltimen kuljettamana. Sitä luulisi alkavaksi auringonnousuksi, ellei tietäisi päivän paenneen kuukausiksi; sitä voisi kuvitella näköhäiriöksi ja siksi otaksuakin, sillä heti ilmestytty-ään se on valmis häviämään....

Ei heltiä jalka hammasraudoista, joiden sangat on vitjoilla koivuun kiinni-tetty. Pedon pienet silmät kiiluvat raivoa ja kuoleman tuskaa; sen kita vuoroin ilmaa haukkoen, vuoroin rautoja puraisten; sen hampaat mure-nevat kirskahdellen jääkylmään rautaan, ja ohut nahka suusta repeilee pitkinä siekaleina siihen kiinni tarttuen. Luu on murtunut kuin joutsenen siipipankka, lihakset ovat luunsirujen ja rautain välissä poikki, ja suonet vain pitävät kiinni ja nahka, hirveitä tuskia tuottaen. Mutta jälleen on syt-tynyt himmeä valo Oomatunturin ja Pirun-Pääkallon välisessä alantees-sa. Se hiiviskelee ensi varovasti kuin tilan suuruutta tunnustellen, heitte-lee suopunkeja kirkkaimpina palavia tähtiä kohti - ja vihdoin, varmuuden saatuaan, syöksyy hulmuten taivaalle ja levittää allensa poimukkaita verhoja .. . Yhtäkkiä, kuin kuulumattoman komentosanan pakosta, palo pysähtyy. Silmänräpäyksen on kaikki ikiviheriää jääkaihia ja liikkumatto-mia valoharsoja. Sitten seuraa hiljainen väistyminen, takaisin vetäyty-minen ja hajoaminen kuin voitetun ja taistelukuntonsa menettäneen so-tajoukon ...