ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLISKIR-JASTO.FI

Rovaniemellä.


Rovaniemi on Lapin pääkaupunki, vaikka se ei sijaitsekaan Lapissa. Mutta kaksi suurta Lapin jokea, Kemi ja Ounas, yhtyvät Rovaniemellä. Tähän kerääntyvät Lapin tukit, tähän Lapin tukkijunkkarit, tähän porojo-not, tähän Lapin muukin väki ostoksille. Tässä on Suomen rautatiever-kon pohjoinen pää.


Etelästä tuodaan tavara Rovaniemelle ja täältä se sirotellaan yli laajan Lapin hevosilla, poroilla, Jalkasin ja nykyään myöskin biileillä. Rovanie-mellä kuuluu alituiseen pidettävän markkinoita, jolloin kaikki eläminen ja tavara kohoaa huippuhintoihin, sellaisiin, joita ei muualla Suomessa tun-neta.


Kun me saavuimme Rovaniemelle juhannusaaton edellisenä iltana, oli myöskin markkinat. Väkeä oli ylenpalttisesti koolla tässä laajassa, kome-assa kylässä. Rovaniemi tekee kaupungin vaikutuksen, ja vielä päälle-päätteeksi lavean kaupungin vaikutuksen. Itsekukin talonomistaja vilje-lee perunoita ja muita hyödyllisiä kasveja tontillaan.


Tämä leventää kylän aluetta siihen määrin, etten minä ainakaan sen lai-toja nähnyt hotellini ikkunasta. Väki liikkuu erittäin komeissa pukimissa. Naisilla korkeat, terävät kengänkorot, jotka Lapin jängillä uppoavat varmaankin pohjasoria myöten. Miehillä nuhteettomat juhlapuvut ja mustat paidat.


Tämä on Lapin keikarin univormu. Mistä tämä tapa? Olisiko hihhulien maailmaa vierova ajatusmeininki vaikuttanut sen, että valkoinen paitakin pidetään suruttomuuden merkkinä, pirun lippuna, jota pitää karttaa, vai käytetäänkö mustaa paitaa vain sentähden, että ei voi eroittaa, onko paita puhdas vai ei. Ehkäpä molemmat näkökohdat, siveellinen ja käy-tännöllinen, tässä paitakysymyksessä ovat lyöneet veljenkättä toisilleen.

Rovaniemi. Lapin pääkaupunki.

Asuttiin Schroderuksen hyvässä hotellissa ja syötiin 23 kg:n painoista lohta, josta muutaman kylkirivin väli täytti koko tarjottimen. Lähdettiin markkinoille tuossa klo 10 ½ illalla. Se on paras kävelyaika Rovaniemel-lä kesällä, melkein sama kuin Helsingissä vahtiparadin aika 12 ½ päiväl-lä. Lapissa mennään levolle kesällä aikaisintaan klo1 yöllä.


Markkinoilta ei puuttunut mitään mitä markkinoille kuuluu, ei edes huma-laisia. Oli karusellikin ja onnenlehtien kauppiaita. Palokunnantalon suu-ressa salissa survoivat ihmiset tanssia. Ulkona seisten näin miehen päi-tä puikkelehtivan ikkunasta ikkunaan. Näin keltatukkaisen töyhtöpään, jota rupesin seuraamaan. Hänen armahaistaan en nähnyt. Mikä tallukka lienee ollutkaan, ehkä lappalaissekoa, mutta sen huomasi miehen tus-kaisesta ilmeestä ja hänen koukistuneista käsivarsistaan, että hän laa-hasi jotakin raskasta mutta rakasta taakkaa mukanaan.


Montako kertaa luulette hänen kiertäneen salia? Minä laskin 12 kertaa. Enempää en jaksanut. Montako kertaa hän jo oli kiertänyt ennen minun ajanottoani, ja montako sen jälkeen, sitä en tiedä. Mutta sen huomasin, että mies aikoi tanssia koko pääsymaksun edestä. Seuraavana päivänä ällistyin kovasti, kun aamulla klo 10 saavuin samaan paikkaan. Tanssi oli jo täydessä käynnissä. Klo 10 aamulla!


Sama töyhtötiainen tek otsansa hiessä työtä salissa näkymättömän henttunsa kanssa. Olivatko he tanssineet koko yön? Tanssittiinko salis-sa vuorokausi umpeen? Sen sain tietää, että salonki tyhjennetään mää- räaikojen perästä, mutta uudella pääsymaksulla saa jatkaa, niinkauan kuin anturat kestävät. Sydän näillä pareilla kyllä kestää kauemmin kuin kengät.


Mutta onhan tämä ymmärrettävissä. Kun nuoret ihmiset tulevat Lapin raukoilta rajoilta Rovaniemen kauniiseen kylään ja pääsevät tanssimaan suureen saliin kymmenien muitten parien kanssa yhdessä, niin ne tans-sivat ulos ruumiistaan sanomattoman pimeän talven koko ikävän ja yk-sinäisen erämaan pinttyneen uhon.


Ennenkun se lähtee, vaaditaan vuorokauden kestäviä karkeloita. Pitkän poudan perästä ukkonen on raju, pitkän pimeän ja ikävän perästä tanssi on hurjaa. Korvissani rupesi soimaan laulu:

Siellä ilo loppumaton

Niinkuin enkeleillä.

Eiköpä yksi tällainen, yltäkylläinen juhannusyö liene salolaisesta samaa kuin taivaan esimaku. Tapasin kadulla vanhan vaimon, pienen erämaa-mummon, jonka kasvot ilmaisivat tuskallista puhehalua, jonka tähden armahdin häntä ja kysyin majataloa.

- Enhän minä sitä tiedä, vastasi mummo kiitollisena. Vieras »rukka» mi-nä tässä vilinässä olen.
- Rukkako? Menkää tanssimaan! Siellä tapaatte pojanpoikanne ja tyttä-rentyttärenne.
- Ei vanhasta enää ole konkariks'!


Ei hän kaivannut enää tanssia, hän halusi »kokouksia» ja »seuroja». Tanssikeijukaisista tulee aina ikäloppuina heränneitä. Se on kaunotta-rien elämänrata.


Nuori väki vetäytyi yöksi Ounasvaaralle keskiyön aurinkoa töllistele-mään. Minulla oli parin viikon aika mulkoilla samaa taivaankappaletta keskiyöllä, niin että jätin Ounasvaaran ja menin Rottieruksen hotelliin kuulustelemaan paikkakunnan oloja.


Saatuani uteliaisuuteni tyydytetyksi, vetäydyin yläkertaan ja avasin huo-neeni akkunan aikoen näin mukavasti ottaa vastaa mahdollista kesäyön aurinkoa. Sytytin pitkän rantsalmelaisen piippuni ja vaivuin mietteisiin

Rovaniemen kauppakatu.

Kirkas ilma oli, tyyni sää, mutta hieman kylmä, niinkuin juhannusyö meil-lä Suomessa aina on.

- Elä saata- kurkkuani purista. Kuka per— se minun rintaani polkee, kuulin aivan yhden äkin jostakin ulkoa.


Kurkotin ulos ikkunasta ja näin kankarella parinsadan metrin päässä ry-kelmän miehiä maassa. Yksi oli pilkallaan maassa ja kaksi hääräsi hä-nen päällään. No niin! Oikein aito suomalainen juhannusnäytelmä!


Puukotusta, tappelua, murhaa. Sanomattonan vastenmielinen tunnelma
valtasi minut. Muistui mieleeni kymmeniä samanlaisia juhannuksia joka taholla Suomea, etelässä, pohjoisessa idässä ja lännessä. Muistin, kuin-ka Lohjalla lääkäri vasta klo 11 aikaan juhannuspäivänä pääsi levolle, si-dottuaan ja ommeltuaan alkuasukkaitten haavoja kokonaisen juhannus-yön.


Kuinka paljon inhimillisempää ja luonnollisempaa onkaan tanssia pienen tytön kanssa koko juhannusyö kuin tuolla tavalla viinan avulla saattaa hermonsa luonnottomaan tilaan ja sitte esiintyä rumana, sairaana ja in-hoittavana olentona. Humalan epäesteettisyys minua enemmän vaivaa kuin sen epämoraalisuus.


Mutta sitä ääntä vain jatkui. Maahan nujerrettu mies ei sekunniksikaan herennyt puhelemasta tai oikeammin sanottuna kiroilemasta. Kiroussa-nat olivat ehdottomasti voitolla, muita sanoja oli vain siksi siteiksi. Oli keskiyö, klo 12. Mutta ihmisiä tulvi tulvimistaan taistelupaikalle, sillä mie-hellä oli kova, kantava ääni.


Tuli naisia, tuli lapsia, tuli miehiä mustissa paidoissa jos valkeissakin. Tuossa tuokiossa niitä oli kerääntynyt joku satanen painipaikalle. Mutta ei ainoastaan ihmisiä sinne tulvinut, sinne juoksivat myöskin kaikki pys-tykorvat ja porokoirat ympäristön taloista. Rovaniemeläisillä on tavatto-masti koiria.


Mies kiroili, pystykorvat haukkuivat ja porokoirat ulvoivat. Mutta väkijouk-ko seisoi äänetönnä kuin muuri, peloittavan äänettömänä. Vihdoin läksi korteesi liikkeelle ja se lähti kulkemaan sitä taloa kohti, jossa asustin. Nyt näin, että miehen kädet olivat sidotut yhteen liinalla, ja että häntä kuletti kaksi poliisia. Ja miehen suu kävi lakkaamatta. Mikä pohjalainen se noin suulas on? mietin mielessäni.


Juhlakulkue saapuu juuri ikkunani alle. Silloin mies kimposi pitkin pituut-taan pystyyn, rimpuili, kampesi jaloillaan, pääsi hetkeksi irti, mutta sortui ojaan. Siinä hän nyt makasi nojaten ojanreunaan, kasvot minun ikku-naani päin käännettyinä. Väkeä yhä vain tulvi lisää, niin että katu oli ai-van mustanaan.


Niitä tuli nyt jo polkupyörillä pitemmiltäkin matkoilta. Sillä miehen huuto tuli yhä voimakkaammaksi ja pystykorvat ja porokoirat »pettrasivat» myöskin, niinkuin Rovaniemellä sanotaan. Mies lepäsi voikukkien ja na-papiirinrehevän yrtistön helmassa ja puhui ja kiroili.

- Mitä sinä Räisänen siinä joutavia hihkut, sanoi eräs ääni mykän kan-san keskuudesta.


Räisänen, Räisänen! vallan oikein, vallan oikein! Hän olikin savolainen, ehkä lisalmesta kotosin. No nyt minä ymmärsin tuon sanantulvan. Sa-volainen tapellessaankaan ei unohda käyttää hyväkseen sielunsa lah-joja. Hänestä tuppisuuna tappeleminen on eläimellistä, härkämäistä.
Morjens Räisänen! Anna tulla vain! Henki sinulla näkyy olevan virkku ja ruumis samaten

Kemijoen ranta.

Poliisit seisoivat ojan reunalla ja pistivät paperossiksi. Mitäs nyt! Tähän-kö näytelmä loppui. Ei. Hevonen lähestyy tyhjät hiekkakärryt perässään. Kolmas poliisi saapuu. Poliisit laskeutuivat arvokkaasti Räisäsen kukite-tulle vuoteelle ja hääräsivät hänen kanssaan hieman. Räisänen nostet-tiin maantielle, ja katso, Räisäseltä oli otettu pois rumentavat, naiselliset käsiliinat ja sijalle oli pantu aivan uudenuutukaiset kirkkaat, nikkeliset rannerenkaat.



Nyt Räisänen kärryihin voimalla kolmen miehen! Mutta Räisänen peppu-roi ja piehtaroi, ja hänen kinttunsa toimivat kietovasti kuin mustekalan hetulat. Räisänen ei noussut ilveellä millään.
- Ei saa miestä rääkätä, ei saa, kuului äkkiä vahva huuto mykän kansan-joukon keskuudesta


Kuule kansan ääntä, kuule kansan ääntä!

Poliisit lannistuivat. Eiväthän he rääkänneet Räisästä. Eivät ollenkaan. Mutta eivät he myöskään tahtoneet aikaansaada ikävyyksiä kansan-joukon kanssa. Räisänen pääsi pystyyn ja seisoi keskellä maantietä. Hänen toverinsa kietoivat kätensä hänen kaulaansa ja supattelivat tyyn-nyttäviä sanoja hänen korvaansa.


Mutta ei Räisänen tukkinut suutaan. Raikuvalla äänellä hän vaan saar-nasi:
- Kyllä minä tiiän, että te saaaata siat siellä putkassa kiusaatte ja mur-haatte ihmisiä, mutta tämä poika.....


Tähän jäi Räisäseltä puhe. Nuori nainen oli hyökännyt väkijoukon kes-kuuteen, hermostuneesti siirtänyt ihmisiä tieltään syrjään, oli päässyt Räisäsen taakse, kietonut käsivartensa Räisäsen kaulaan, vetänyt hä-nen kasvonsa vasten omiaan, ja Räisänen vaikeni sillä kertaa kuin kala meressä. Äskeistä räiskinää seurasi kuolon hiljaisuus. Väkijoukko pidätti henkeään, sillä Räisäsen äkillinen äänettömyys pelotti sitä. Heittikö Räi-sänen henkensä, vai mikä sille tuli?


Pystykorvat ja porokoirat luimistivat hämmästyksestä korvansa ja heitti-vät luskutuksensa ja ulvontansa. Minä näin kuinka nuori nainen lähti hil-jaa viemään mykkää Räisästä pois tietä pitkin. Hänen helakan sininen hihansa oli kaulaliinan tavoin kiedottu Räisäsen kaulaan ja nikkeliset rannerenkaat Räisäsen käsissä kumottivat niin koristeellisesti keskiyön-auringon lempeässä valossa. Sinne ne katosivat pois keskikylään päin.


Väkijoukko seisoi kauan aivan tyrmistyneenä tämän äkillisen mielen-muutoksen takia. Mutta vihdoin muuan vanha akka lausui pelastavat sanat, tämän yksinkertaisen mutta sisältörikkaan lauseen:

- Sen se rakkaus tekeepi!


Niinkuin Sofokleen tragedioissa kuoro pauhaa iskulauseita, niin nytkin väkijoukko toisti eukon sanat:
- Sen se rakkaus tekeepi.


Ja minäkin siellä ikkunassani en voinut olla yhtymättä tähän: sen se rak-kaus tekeepi. Mitä kolme poliisia ei mahtanut aikaansaada käsiraudoil-laan, sen tuo sininen hiha silmänräpäyksessä suoritti. Räisänen tukkesi suunsa ja lähti lemmessä liikkeelle.


Onko ketään parempaa kirjailijaa maailmassa, joka ei olisi käyttänyt hy-väkseen tätä aihetta teoksissaan? Ei suinkaan! Mutta minä ja 300 rova-niemeläistä näimme lemmen suunnattoman vaikutuksen ja voiman ei elävässä kuvassa tai kuvauksessa, vaan aivan todellisessa elävässä elämässä.


Laulu tulipunaisesta kukasta oli soinut viehkeänä nocturnena minun ik-kunani alla. Se oli sitäkin ihanampaa, kun alku oli kaikkea muuta kuin lemmen laulua. Ensimäinen osasto sinfoniassa, sen allegro osa, oli pi-kemminkin laulu »tulipunaisista kukoista», yhdestä Räisäsestä ja kol-mesta poliisista.

Kemijoki tulvii.

Olisiko aviovaimo voinut tehdä tämä ihmeen? Ei, kuiskasi paholainen korvaani, avioliitossa tulipunainen kukka kellastuu, silloin kun se ei tyk-känään näivety. Hirveää, mutta totta! Salainen rakkaus se ihmeitä tekee, harvoin laillinen.



Yö teki tuloaan, kello lähestyi l:tä, ja lähitalojen miehet tulivat kelteisil-lään ulos suorittamaan vuorokauden viimeisen toimituksen. Laskeuduin lakanoiden väliin. En päässyt unen päähän kiinni, vaikka ulkona nyt val-litsi haudan hiljaisuus. Korvissani rupesi soimaan Sibeliuksen ylen ihana laulu Kantelettaren sanoihin, eikä se laulu suonut minulle rauhaa:

»Mikä sorti äänen suuren,

Äänen suuren ja sorian,
Äänen Räisäsen
Jott'ei nyt jo
Vesivirtana vilaja,
Lammikkona lailattele,
Neito sorti äänen suuren,
Äänen Räisäsen sorian».

Pääsin vähitellen jonkinlaiseen unenhorrokseen.


Silloin taas kuului Räisäsen kova möky kaukaa kylän laidalta. Arvatta-vasti Sinihiha oli heittänyt otteensa, arvattavasti olivat rannerenkaat päästetyt käsistä, ja silloin ei enää kukaan voinut tukita Räisäsen siunat-tua, savolaista suuta. Pauhua kuului loitolta kotvan aikaa, kunnes se sammui kaukaisuuteen.


Kun me seuraavana iltana, juhannusaattona, ajoimme karusellia, sanoi takana ajava nainen toiselle:
- Tunti sitten pääsi Räisänen putkasta.

Sinne hän sittekin lopulta oli joutunut, Räisäs-rukka, oljille.


Kun minä sittemmin kävin vanhaa luokkatoveriani. Rovaniemen apteek-karia, tervehtimässä ja ihailemassa hänen muhkeita asuinsijojansa ja hänen tosinaisellisen viehkeää, kääpiömäistä pystykorva-narttuaan, joka ei edellisenä yönä ollut säestämässä muitten hurttien kanssa Räisäsen sololaulua, niin sain kuulla, että Räisänen selvänä on maan parhaita.



Siitä siis saa selvityksensä hänen hirveä vastenmielisyytensä poliisi-putkaa kohtaan Patajuoppo nukkuu yönsä yhtä mielellään putkassa muitten aatetoveriensa kupeessa kiinni, kuin kotonaan, aviovaimonsa
vieressä.

Näköala Ounasvaaralta.

Mutta, kuitenkin kaikitenkin, ei tällainen juhannuksenvietto ole oikein su-loista. Sellaista se sentään on yli koko Suomen aina täältä napapiirin lin-jalta Rovaniemellä muutamat ihmisethän väittävät, että oikein kirkkaalla ilmalla voi Rovaniemen kirkon kivijalassa nähdä napapiirin viivan aina Lohjan nummelle saakka.


Ja tällaista menoa on kestänyt niin kauan kuin juhannusta on vietetty maassamme. Kirkolliset juhlat ovat hurmauksen hetkiä. Ne, jotka eivät hurmaannu sanasta ja sakramenteista, ne hurmaantuvat viinasta. Mutta hurmausta olla pitää. Bakkuksen juhlat muinaisessa Trakiassa olivat us-konnollisia juhlia. Uskonnollisiin juhliin kuuluu sekä puhdas sielullinen hurmio hyvin harvinainen nykyään että myöskin keinotekoinen, etten sa-noisi kotitekoinen, hurmio, yhtä yleinen nyt kuin ennenkin.



Paras ystäväni Vanhalta Ajalta, Lukianos, kertoo usein hienostuneitten helleenien juhlista. Ei kukaan niissä rähise eikä kiroile, paitsi kyynikot. Ne esiintyvät prikulleen samalla tavalla kuin Räisänen Rovaniemellä. Mutta kyynikot, Johannes kastaja, munkit, heränneet ja monet muut
lahkolaiset ovatkin sukulaisia siinä, että he kopeilevat alkeellisilla puvuil-laan, kaavuillaan, kauhtanoillaan, hurstipaidoillaan ja pieksuillaan

Jään lähtö Kemijoesta.

Ja myöskin alkeellisilla eleillään ja karkeilla lauseillaan. Olikohan Räisä-nenkin herännyt tai hihhuli, kun hän kerran selvänä oli niin kunnon mies. Olen ennenkin tavannut Pohjanmaalla, Raahessa, heränneen merkki-miehen täydessä seilissä, vaikka hän oli tuppisuu, sillä hän oli täysveri pohjalainen, kotosin Piehingistä (kts. »Suomea maitse ja meritse»). Räi-sänen ja hänen heimolaisensa, Paavo Ruotsalainen, taas tahtovat juo-vuksissakin huutaa maailmalle:
- Humalassa on hyvä olla. Ei oo köyhä eikä kippee.


Minun mielestäni suomalaiset ovat sentään väärin käsittäneet Johannes kastajan oppia ja esimerkkejä meille myöhään syntyneille ihmispolville. Tosin Johannes kastaja kehui olevansa »huutajan ääni korvessa», mutta varmasti hän ei ole tarkoittanut, että hänen nimipäiväänsä vietettäisiin niinkuin Räisänen ja tuhannet muut suomalaiset tekevät, huutamalla niin, etteivät koko kyläkunnat saa nukkua.


Kun junassa tulimme Helsingistä Rovaniemelle, satuimme kuokkavie-raina näkemään erästä maallista juhlaa. Miten toisenlainen se olikaan kuin tämä juhannus. Meidän laulujuhlamme, urheilujuhlamme ja kulttuu-rijuhlamme ovat siivon elämän juhlia. En ainakaan minä koskaan ole kuullut mitään rähinää näissä juhlissa.


Sivistysriennot velvoittavat ihmeellisesti nykyaikaista ihmispolvea. Kult-tuurijuhlissa juoppo vaikuttaa kuin spitaalinen muinoin Vähässä-Aasias-sa. Kauhua!


Seinäjoella seisoi juna täyteen ahdettuna ruotsalaista maalaisrahvasta, joka matkusti Vaasaan kulttuurijuhliin. Miten erittäin siivosti ja kohteliaas-ti tämä väki käyttäytyi. Ja miten sirosti se oli puettu! Jokaisella pitäjällä oli hieman erilainen pukumallinsa. Pukujen väriloisto oli mitä ihaninta nähdä. Kansan kasvonpiirteet olivat kauniimmat kuin suomalaisten, var-sinkin naisten, siitä emme pääse mihinkään. Heidän käytöstapansa nii-nikään.


Meidän ruotsalaisella väestöllämme sekä etelässä että lännessä on etu- askel ulkonaisessa käyttäytymisessä ja pukeutumisessa verrattuna suo-malaiseen väestöön. Heillä on vanhempi kulttuuri. Kulttuuri vaatii vanho-ja juuria Miten sirosti tapahtuikaan seuraava pieni kohtaus!


Ihmiset olivat sullotut härkävaunuihin. Yhdessä oli vain nuoria miehiä. Silloin ilmestyi sen vaunun kohdalle junakunnan kaikkein kaunein neiti, pitkä, solakka, punaposki, kaitakasvo. Tuntien oman kauneutensa ja tie-täen, että sellainen tehoo miesten mieliin, hän pyrki vaunuun, sillä hän sanoi, että kaikki muut vaunut olivat täpösen täydet.


Kokonainen parvi miehiä pyrähti häntä auttamaan ylös, vaunustakin syöksyi kymmenkunta nuorta miestä alas kiviselle sillalle, mutta neiti vain pyristeli käsillään ja viserteli:
- Ei, ei, hankkikaa tikapuut!


Kilvan nuoret sulhot livistivät tikapuita hakemaan. Tikapuut tuotiin, ja nei-ti autettiin mitä kohteliaimmin ylös härkävaunuun. Kaikki tapahtui niin perin sulavasti kuin hovimiehiltä ainakin. Ei kaikilta meidän ylioppilailta-kaan temppu luonnistuisi niin sujuvasti. Punatulkku seisoi siellä yksinäi-senä naisena 30 miehen ympäröimänä kuin Neitsyt Maaria taivaassa apostolitten ja profeettain keskellä. Ja häntä kumarrettiin kuin Saban ku-ningatarta ainakin. Kohteliaasti, sirosti. Niinkuin kulttuurijuhlassa tulee-kin.


Sellainen on hauskaa nähdä, hauskempaa kuin juhannuksen vietto Suo-messa. Herännäisyys, muuten niin tärkeä ja siunauksellinen liike maas-samme, on tappanut kohteliaisuuden naista kohtaan meidän sivisty-neessäkin säädyssämme. Heränneet sivistyneetkin viljelevät kernaasti teoreettista moukkamaisuutta.


Se kuuluu lahkokunnan opinkappaleihin. Heidän naisensa eivät saa panna päällensä mitään sellaista, joka korottaisi heidän naisellista su-loaan. Heränneitten mielestä naisen täytyy vaikuttaa säkkikankaankin läpi. Ja sen se vaikuttaakin heränneeseen mieheen, joka melkein sään-nöllisesti on kiihkoinen naisen rakastaja. Mutta tärkeintä maailmassa on heidän mielestään peitellä tätä tunnetta, jollei muuten, niin epäkohteli-aisuutta tai välinpitämättömyyttä osoittamalla.

Kemin ja Ounaan yhtymäkohta. Taustalla Ounasvaara.

Mutta sieluun syövytetty kohteliaisuus on hyvä turva ihmisellä, kun jos-kus raaka hetki sattuu, viinan tai lemmen tunteen paisutuksissa. Luulen että ruotsalaisella väestöllämme on helpompi suoriutua kunnialla tällai-sista tilanteista. Luulen että ne juhannustakin viettävät kauniimmin kuin suomalaiset.



Mutta yhdessä he ovat takapajulla suomalaisista. Se on luvun ja taiteen harjoituksessa. Paljon laulettiin Seinäjoella, ja hyvin paljon väärin. Jos karjalainen ja savolainen lähtee kulttuurijuhlille laulukuntineen, niin totta toisen kerran hän laulaa oikein, vaikka laulaja tai laulajatar voikin olla kuvatus näitten ruotsalaisten rinnalla. Se olkoon meidän lohdutuksena!


Kun kaikki kirkolliset juhlat kerran maailmassa muuttuvat kulttuurijuhliksi, silloin ei enää Suomessa mylvitä, reuhata eikä kiroilla. Nämä olivat lohd-ulliset mietteeni, ennenkuin vaivuin uneen Rovaniemellä, napapiirin päällä, juhannusaaton aamuna armon vuonna 1921.

Tuhansia valokuvia Lapista, mielenkiintoisia juttuja, videoita ym. Tutustu: https://www.hetan-jussa.com/