Uusi Aura no 207. 08.09.1912

Rovaniemeltä - Muonion v. 1912


Jo matkalla Kemistä Rovaniemelle voipi junassa matkustaessa nähdä taivaan rannalla kohoavan siintäviä vaaroja, mutta vasta Rovaniemellä saapi ensi kerran tilaisuuden tutustua yhteen näistä sadoista Lapin vaa-roista, jotka tekevät maan kuuluisaksi kauneudestaan. Ikäänkuin suoja-na idän vihureilta kohoaa Kemi- ja Ounasjoen yhtymäkolkasta Rovanie-men itäpuolella vankka Ounasvaara.


Sinne on matkustajan noustava ennenkuin lähtee matkaansa jatka-maan, sillä Ounsvaaralla käytyä saapi ikäänkuin intoa tulevalle taipaleel-le, saa aavistuksen mitä Lapin tunturien vaarain ja virtain maa voi mat-kailijalle tarjota.

Soudettuani toverini kera joen yli nousimme Ounasvaaran kallioiselle laelle. Ensi kerran avautui eteeni Pohjolan kaunis siintavä maisema. En-si kerran näin vaaroja, metsiä, jokia loppumattomiin. Kukkula toisensa takana kohosi erilaisine muotoineen, kunnes sulautuivat sinertävään usvajuovaan. Kemi- ja Ounasjoki yhtyivät muodostaen laajan saarisen uoman ja mutkitellen vaarojen lomitse virtasi leveä Kemi etelää kohden tuonne äärettömyyteen, kerran purkaakseen vetensä mereen.

Seuraten joen uomaa eroittautui tuosta sinervästä ”merestä" rautatielin-ja, joka varmana, selvänä saavutti päämääränsä Suomen pohjoisimman sivistyskeskustan Rovaniemen suuren kauppalan. Pohjoiseen, itään, länteen ja etelään minne vain katsonetkin jatkui jylhää harvaan asuttua metsää. Ainoastaan jokilaaksoissa voit huomata ihmisasuntoja.

Aurinko paistoi vaan puolella valollaan usvapeitteisenä. Ilma oli raskas ja väsyttävä, mutta sittenkin tunsin jotain nostavaa voimaa. Istuin kauan tuolla ylhäällä haltioissani katsellen maisemaa, mutta jo täällä sain ko-kea noiden Lapin kuuluisien sääskien väsymätöntä intoa. Oli myöhäinen ilta. Täytyi laskeutua alas voidakseen seuraavana aamuna noudattaa noiden sinerväin vaarojen houkuttelevaa kutsua.

Rovaniemi. Midsommarnatt vid Ounasvaara 1865-1930. Kuva: Konrad Inha. Åbo Akademin / Museovirasto. / finna.fi

Niinpä lähdinkin aamulla toverini kera ajamaan pohjoista kohden. Tie seurasi uskollisesti Ounasjokea välistä hiukan loitompana, välistä kulki-en aivan sen rinnalla. Missä luonto vain salli oli jokilaakso peltojen ja niittyjen kirjailema, ja vaihtelua tarjosivat vielä lukuisat ladot ja siellä tääl-lä sijaitsevat asuinpirtit. Oli kuitenkin suuria aloja vain metsää molemmin puolin jokea ja kun tie kohosi vaaran harjalle oli edessä mitä herttaisin näköala.


Tuo mutkitteleva joki sulautui niin pehmeänä ja raikkaana metsien syliin. Paikotellen se muodosti kosken, jonka kohina kuului jo kauas. Tuo met-sä, joka kaukaa katsoen näytti niin samanlaiselta oli sittenkin hyvin vaih-televaa. Välista oli tasaista tiheää mäntymetsää ja missä vain oli kos-teampaa siellä rehoitti kaunista kuusikkoa.

Mutta kauneinta oli metsä silloin kun kuusien ja mäntyjen eri väriin su-lautui koivujen ja pihlajien sola-kat muodot. Minusta ei koivu solakkuu-dessaan ole koskaan saavuttanut sellaista kauneutta kuin Lapin metsis-sä, eikä pihlaja ole koskaan niin hyvälle tuoksunut kuin täällä kauniissa kukkaispuvussaan.

Koko metsä oli niin pehmeätä niin sulavaa, etten voinut muuta kuin ih-metellen katsoa sen nuorekasta rehevyyttä ja ottaa vastaan sen hyväi-lyn, jonka se matkustavaiselle tarjosi. En tiedä onko metsä etelässä kos-kaan niin kaunista. Paikoittain voi taas nähdä suoran vastakohdan.

Kuolleita, harmaita jäkälien peittimiä puita. Tuokin oli Lapin metsää, sitä köyhää alastonta kuollutta metsää. Ehkä sekin oli aikoinaan ollut yhtä rehevää kuin se, jota nyt ihailin, mutta sen aika oli ohi ja harmaine nur-mikkoineen se nyt katseli synkkänä eteensä.

Kaikkialla oli karua ja kuivaa ja missä pohja oli kivistä luuli näkevänsä edessään hävityksen ja julmuuden hallitsemia maita. Paikoittain oli ollut metsäpalo, ehkä pari tai montakymmentä vuotta sitten. Vielä seisoivat puut hiiltyneine runkoineen ja juurellaan makasivat maahan poljetut suu-ret hongat, jotka ehkä vuosisatoja olivat paikallaan seisseet uskollisina kutsumukselleen ja nyt aikansa täytyttyä jonakuna myrskyisenä yönä kunnialla kaatuneet.

Sinne saivat jäädä missä olivat seisseetkin ja katsella miten uusi polvi versoi rinnalla. Tällaisia kaatuneita puita ei nähnyt yksinomaan palopai-koilla, tai vanhemmassa metsässä, vaan niitä makasi joukottain myös rehevämmässä metsässä. Usein oli tietä raivattaessa puut kaadettu ja jätetty tien oheen mätänemään.

Kun katselet Pohjolan metsäisiä vaaroja, kirkkaita järviä, kohisevia kos-kia ja jylhiä tuntureita, tunnet ja näet Jumalan lahjan luonnossa. Vakavia sanoja puhuvat mielestäni laajat autiot suot. Vaivaiskoivuja, ruohomättäi-tä, vain märkää ja kolkkoa; tuokin on Suomeasi.

Muistuttakoon se että sinunkin elämässäsi on surua ja kolkkoutta, mutta että suon vieressä kohoaa ihana tunturi ja sinne pääsee se joka oikeaan tukeen turvaten kulkee suon yli.

Jos lähemmin seuraat kansan elämää, huomaat hyvinkin erilaisia luon-teita, mutta pohjalla on sittenkin sama vakava sävel. Tuo luonnon suuri jylhyys ja taistelu jokapäiväisestä leivästä ovat painaneet leimansa kan-saan. Niukkaa on lappalaisen maanviljelys, lyhyt on hänen kesänsä. Ei hän kylvä kauraa, ruista ja vehnää niinkuin eteläsuomalainen. Hän saa tyytyä ohraansa, voipa kuitenkin ruistakin kylvää, mutta harvoin hän siitä hyvän sadon saa.

Ei lappalainen niitä herneitä ja lihavaa rehua. Hän tyytyy perunoihin ja niukkaan niittysarkaansa. Mutta sittenkään hän ei nuku. Usein vie halla kesken kypsyneen viljan, mutta hän kiittää Jumalaansa kun jokapäiväi-sen leipänsä saa.

Suoraa ja rehellistä tämä kansa on ja jos vain alussa olet ystävällinen sekä kärsivällinen, saat osaksesi mitä hellintä kohtelua. Talosta lähties-sä pistää emäntä reppuusi tuoreen leivän ja kun tahdot suorittaa maksu-si muista tarpeistasi, sanoo emäntä: ”No ei se nyt mitään maksa".

Paikoittain kuiteniin, missä erittäinkin paljon matkustavaisia liikkuu, voit joskus huomata epäsiisteyttä ja rahanhimoa, mutta täytyy ilokseni tun-nustaa, että se on harvoin. Jos eksynet jonnekin salopirttiin, voit tavata luonnon lapsia. He iloitsevat ja puhuvat kuin pienet lapset ja ottavat kaikki avosylin vastaan.

He ihailevat luontoa ja katselevat kummeksuen jotain omituista heille uutta ja ihmettelevät jos sinä sivistyneen mailman lapsi edes jossain määrin voit heitä ymmärtää.

Heillä on vaatiwa Jumalansa armostarikas ja totuutta rakastava Vapah-tajansa ja iloitsevat kun sinullakin on sama Jumala. Lestadiolaisuus on näet täällä painanut syvän leiman kansan uskonnolliseen elämään. Joka pirtin seinällä näet raamatunlauseen ja monasti niiden rinnalla oppi-isän, pappi Laestadiuksen kuvan. Jo Kemistä lähtien sain tutustua näihin va-kaviin kristittyihin. Ruvaniemellä oli, juuri saapuessani sinne, noin 4,000 nousevan lestadiolaisten kokous.

Kittilästä erosi tiemme poiketen Ounasjoen laaksosta luoteiseen. Tästä lähtien alkoivat Pallastunturien eteläisimmät huiput, jotka jo Kittilässä olimme nähneet, kohoten yhä korkeammiksi. Niiden rinteitä kirjavoitsivat vielä valkoiset lumitäplät.

Tie kulki idempänä olevien Kätkä- ja Levitunturien välistä laakson pohjaa seuraten pientä vesistöä. Vähitellen häipyivät nämä tunturit sinerviksi kummuiksi ja Pallastunturin mahtava vuorijono kohosi yhä korkeammal-le.

Vielman tyttöt leikkivät pihassa v. 1920, taustalla Kätkätunturi. Kuva: Samuli Paulaharju. / Museovirasto. / finna.fi

Kuljimme poikki sen harjanteen, kunnes saavuimme Jerisjärven rannal-le. Kolmen penink. soutumatka oli edessämme. Oli jo ilta mutta olimme päättäneet jatkaa matkaamme lepäämättä perille asti. Kaakkoistuulen puhaltaessa soljui pieni purjeemme tunturien suojelemalla järvellä. Keskiyön auringon punertavassa valossa kuljettiin muutaman km. taival jatkaaksemme viimeisen matkamme jälleen veneellä.


Kapeana, koskisena purkautui Jerisjoki järvestään ja juhlallista oli kulku Lapin valoisassa yössä kauniilla, lämpöisellä säällä. Pelästyneet sotka-parvet lennähtivät tuontuostakin ilmaan ja kauempaa kuului viklan valit-tava ääni. Kirkkaina kuvastuivat saraiset rannat kapeaan jokeen ja vilp-paina kohisivat pienet kosket. Kolmetuntisen matkamme jälleen soljui venheemme Jeriskoskea alas Muonion sillan alitse vakavaan leveään Muonionjokeen. Me olimme siis saapuneet matkamme perille, Muonion kirkonkylään.

Verkot vapeilla Jerisjärven Keimiönniemen rannalla v. 1929. Kuva: Ilmari Manninen. / Museovirasto. / finna.fi

Muonio Ruotsin puolelta nähtynä v. 1921. Kuva: Ahola Juhani. / finna.fi

Seuraavina päivinä tutkittiin sitten lähin ympäristö. Noustiin Ruotsin puo-lella Muoniovaaralle, josta näet 3 km. laajuisen kirkonkylän. Hauskasti eroittautuu pieni, terävätorninen kirkko seisten kummulla keskellä kylää, korkea tummametsäinen Olostunturi taustana. Paljon huvia tuottaa myös Muonionkoski, joka pitkänä leveänä purkautuu etelää kohden saa-den kirkon luona Jerisjoesta lisävettä. Kivinen ja alava on kosken ranta, mutta juuri siksi sopiva olopaikka. Hauskaa on hypellä kiveltä kivelle, toi-sinaan aivan kosken rannalla.


Mustina pyörteinä liikkuu vesi, joka rannalla on niin kirkasta että ajatuk-sissasi voit jatkaa matkaasi kiveltä toiselle vielä syvälle kosken kuohui-hin. Toisella rannalla kohoavat Ruotsin kaunismetsäiset vaarat, mutta voidaksesi päästä joen toiselle puolen, täytyy sinun kulkea kauas jokea alaspäin, sillä Muonionkoski on pitkä, vähäväliä muodostaen jyrkimpiä putouksia.