Kirj. Eero Nelimarkka. / Finlandia 1.1.1918.

Rovaniemeltä—Petsamoon sotatalvena 1918.


Taitaapa meillä kaikilla vielä muistissa olla ne lapsuuden unelmat, jolloin mielikuvissa Lapinmatkat tehtiin. Lappalaiset poroineen, tunturit peikkoi-neen ja menninkäisineen ovat aina olleet mielenkiintoisia aiheita lapsen aivoissa. Ken kerran on Lapinmatkan tehnyt, niin ei se voi olla jättämättä mieleen kuvia ja muistoja, jotka sinne syöpyvät elinajaksemme.

Tavallisesti alamme matkan Rovaniemeltä, josta jo jonkun verran saam-me esimakua odotuksillemme, sillä näemmehän jo joitain poroja kauppi-aitten pihamailla ja niitä mainittavia Perä-Pohjolan "rislarekiä", jossa voimme tämän maailman huolet ja murheet unohtaa, oikaista pitkäkseen ja herätä jossain kievarissa, johon jäämme harvapuheisen kyytimiehen kera syöttämään hänen vakavaa mietiskelevää hevostaan.

Eipä täälläpäin ole tapana hevosia rissailla, tuumailee kyytimies, jos hänelle huomauttaa hevosen harvatahtisesta astuskelemisesta. Siihen kulkuun tosiaan saa tyytyä koskapa ei täälläpäin ole tapana juoksua ajaa ja "rissata hevosta".

Ja niin kuluu matka reessä maatessa. Kevät-ilma raukaisee. Sivuute-taan kievari toisensa perään. Kaukaa kuuluu, koirain haukuntaa. Kyyti-mies virkkaa ajatuksissaan että:

- Sotankylä kuuluu.

Ihmetyttää jonkun verran tämä vastaanotto, mutta matkan varrella tekee sen huomion että se vaan kuuluukin lappalaiskoiran tapoihin. Kun sitten reestä nousee, niin ympärille kerääntyy koko lauma häntäänsä hipsutte-levia pystykorvia.

Jäälauttoja Kitisellä toukokuun lopussa 30.5. 1902. Kuva: Emil Sarlin. / GTK.

Ollaan jo Sodankylässä, joka kylläkään ei niin suuremmoista vaikutel-maa anna näin etelästä tultua. Tosin ihmiset ovat ystävällisiä ja vieraan-varaisia, kuten yleensä kaikki Lapissa eläjät. Tuottaahan vieraan tulo vir-keyttä heidän muuten niin yksitoikkoiseen elämäänsä, sillä tuo yksinäi-syydessä eläminen ja talven pitkät pimeät tekee Lapin asujamen umpi-mieliseksi ja kaikkeen mystilliseen ajatteluun taipuvaiseksi. Koska mat-kan päämäärään on kiire, jätämme hyvät Sodankylän asukkaat, lääkä-rin, apteekkarin, metsäherran ja kauppiaat hyvin voimaan.

Ensimmäinen lappalaisasutus on Vuotsossa jossa jo nähdään terhakoita lappalaisnaisia lylleröisiä, kirjavissa pukimissaan.

Huomaa joutuneensa Lapin maille, jossa kuulee tuota outoa kieltä pu-huttavan. Tuvassa hääräilee koko joukko miehiä ja naisia, ompa lapsia-kin, joita äidit kantaen hyssyttelevät sylissään.

On huhtikuun päivä, ja tuntuu täälläkin luonnon aavistelevan kevään tu-losta. Ulkohuonerakennukset heittävät heleänsiniset varjot hangelle. Ka-toilla on poronlihoja telineillä kiikkumassa, joita aurinko ja lumisade vuo-rotellen kypsyttävät.

Talon emäntä tarjoo ruualle, keitolle. Leipää täällä ei ole. Lihalla ja kalal-la lappalainen yleensä tuleekin toimeen. Maito on varattava lapsille ja harvassa ne lehmätkin ovat. Eipä perunakaan tahdo menestyä näin pohjoisessa, ja se vähä joka mahdollisesti saadaan korjatuksi hallalta, on hyvinkin kehnoa laadultaan. Lappalaiselta on luonto kieltänyt kaiken herkuttelun, ja siihen tyytyväisenä hän alistuu.

Peurasuvannon lossi v. 1914. Kuva: Paulaharju, Samuli. / Museovirasto.

Istumme rekeen. Tie alkaa nousta ja riittää sitä jokunen kilometri. Tul-laan maanselälle. Molemmin puolin tietä näkee merkittyjä paikkoja, jotka kuuleman mukaan ovat kullan ja muiden metallien etsiskelijäin valtaamia alueita. Ne eivät kylläkään kiinnitä mieltä, sillä tämä tunturilla kulkemi-nen, josta aukee valtava näky, tempaa meidät kokonaan. Mielellään as-tuu reestä jaloittelemaan. Ilma tuntuu niin keveältä hengittää, unhoittaa kokonaan tämän raskaan maallisen olemuksensa.

Tie laskeutuu, ja kaiken nautinnon lisäksi ilokseen huomaa että hevo-nenkin kulkee eteenpäin juoksujalkaa - kuin tästä kaikesta huumaantu-neena. Laaksoon tultua mielellään vaipuu tässä mukavassa reessä puo-liuneen, ja hevonen käyskentelee.

Kun ollaan jokunen kievari sivuutettu, jotka yleensä kaikki ovat hyvinkin siistejä ja kodikkaita ja nähty Kultalan ja Törmäsen seudun suuremmoi-set jokimaisemat, ne laajat näköalat jotka mieleen tuovat EteläPohjan-maan lakeuksia, saavutaan pitkin Ivalon jokivartta Kyrön kylään. Teem-me sen havainnon, että Lapin luonto on täällä tyypillisintä. Koillisessa ja lounaassa tavoittelevat tunturit pilviä ja nuo karaktäristiset vaivaiskoivut ja pensaikot ruskealla värityksellään antavat vaihtelua muuten niin yksi-toikkoiseen värittömään talvimaisemaan.

Siitäkin syystä on Kyrön kylä merkillinen, koska pohjoisin lennätinase-mamme, Ivalo nimeltään, sijaitsee täällä. Kyrö—Petsamo maantie, jota sotavuosina rakennettiin ja käytettiin, saa alkunsa täältä.

Tiemme kääntyy itään, pitkin mainittua jokea. Pieni kylä jää taaksemme. Kun kapean kannaksen poikki ollaan kulettu, niin aukee eteemme pitkä Nanguvuona. Eräästä kohdasta näemme vilaukselta Inarin ulapan. Pis-täymme Poromies Nirralan torpassa kahvit keitättämässä ja pakinoimas-sa. Torpan naisväellä tapaa aina olla jotain käsitöitä myytävänä, joten saamme lämpimät lapaset, koreat paulat tahi muuta Lapin kirjailtuja, vä-rikkäitä töitä.

Luonto muuttuu aivan ihmeteltävän äkkiä täällä, ja ellei etelästä siintäisi tunturit joiden huippuja ikuiset lumiläikät elävöittää, niin tuntuisi kuin matkailisimme jossain Keski-Suomen seuduilla.

Vuotson majatalolla 1919-1920. Kuva: Museovirasto. / finna.fi

Saavutaan Nanguvuonan viimeiseen sopukkaan. Syötämme hevosen ja porot ja käymme itse turvemajaan (kämppään) aterioimaan ja vaikkapa oikaista itsemme porontaljalle pitkäkseen.

Ajaa pyräytämme kannaksen yli. Mitattuamme kapean Patsvuonan päästä päähän ja kulettuamme jonkun matkaa metsätietä pitkin, olemme Virtaniemen rajamajatalossa. Kalarikas, ihana ja aina elävä Patsvirta kii-tää ohitsemme, antaen aavistuksen Jäämeren lauhkeasta ilmastosta ja sen aina avoimista satamista.

Sinne nyt mieli tekeepi ja tästä lähtein tuntuukin kaikki oudommalta, sillä olemmehan rajapyykin sivuuttaneet.

Kuletaan läpi metsäisten seutujen. Nautsjoen majataloon pysähdymme, joka on samannimisen joen partaalla. Vaikka jokitöyrät ovat hyvinkin kor-keat on tulvavesi ylettynyt vähäisen matalammalle sijaitsevat ulkohuo-nerakennuksetkin vedellä täyttämään ja ompa virta mennessään hipais-sut talon porraskäytäviinkin, jälkeensä jättäen suuret jääröykkiöt. Tulvat täällä, kuten arvata sopii, ovat aivan titaanimaiset kaikessa suuremmoi-suudessaan.

Ajamme pitkin korkeita jokiäyräitä, paikoin hyvinkin vaihtelevaa tietä, metsäisiä seutuja, mäkien ja purojen yli kiidämme porollamme aina Höy-henjärvelle saakka, josta tiemme suuntautuu pitkin Pitkäjärven jäitä mahtavalle Salmijärvelle.

Tuntee tulleensa asutuimmille seuduille, sillä jo etäältä näkyy tavallista suurempia asumuksia. Asukkaat ovatkin suomalaisia kauttaaltaan, enimmäkseen Pohjoissuomesta vaeltaneita, ja elinkeinoinaan nyt har-joittavat pääasiallisesti kalastusta, mutta sen lisäksi maanviljelystä, kar-jan- ja poronhoitoa, sillä ilmasto ja muut luonnonedellytykset sen heille sallivat. Elämä on koko vilkasta, on kirkko jossa ei tosin sielunpaimenta ollut käynyt muutamiin vuosiin, mutta eihän lapsen kastamiset, vihkimi-set y.m. toimitukset täällä niin kiireellisinä pidetä. Norjan raja halkaisee järven, niin käsitämme, että seurusteleminen norjalaisten kanssa on ai-van jokapäiväistä. Heiltä salmijärveläinen kaiken tarvetavaransa ostelee.

Nuotta kuivumassa uluilla Höyhenjärven rannalla v. 1927. Kuva: Vilkuna, Kustaa. / Museovirasto.

Kolttaköngäs. Kuva: Museovirasto.

Seuraava pysähdyspaikka olisi Töllevi, joskin talvella, matkaa lyhentääk-seen sen sopii jättää mutkaansa. Kerrassaan ihanalla paikalla saman-nimisen kalarikkaan järven rannalla. Jylhät vaarat nousee eteemme Nor-jan puoleisella rannalla, ja varmaankaan ei matkailija kadu täällä siistis-sä majatalossa käyntiään ja jos aikaa olisi, pistäytyä täältä rajan luon-nottomaan sopukkaan, Boris Glebin luostariin, ihmeellistä luontoa ihai-lemaan. Sinne johon nämät venäläiset hurskaat munkit asettuivat, ra-kentaen kirkon ja jääden sinne Jumalaansa palvelemaan, kaukana pa-hasta maailmasta. Täällä jos missään avautuu romanttiselle mielenlaa-dulle suuremmoisia näkyjä jotka mystillisyydellään meidät saattelevat ta-rumaailmoihin.

Kuvernöörinkosken ohi ajamme ja kun tunturimajan saavutamme, alkaa nousu ylös tuntureille, joilla ikuiset lumet lepäävät. Näin kevyessä ilmas-sa poromme kiitää vinhaa vauhtia kilometrittäin eteenpäin, ja kun las-keumme alas näiltä silmänkantamattomiltaikuisilta lumiaavikoilta joissa tyhjyys ja luonnon suuremmoinen avaruus kierii lumoihinsa, valtaa mei-dän kumma mykistyminen.

Tuolta, kilometrien takaa, pilkistää majatalo, joka raukean mielen elä-vöittää. Onhan tämä luoman suurpiirteisyys ja äärettömyys ihmispoloi-selle painostavaa ilmapiiriä.

Viimeinen taival on nyt edessämme. Kuletaan mieltäkiinnittäviä seutuja pitkin. On yö, mutta yöllä ja päivällä ei tiedetä täällä nyt mitään eroitusta olevan. Aurinko tuolta tunturien takaa sinkauttaa ihmeelliset säteensä. On kuin jotain etelämaan eksoottista väritunnelmaa olisi täällä korkeas-sa Pohjolassa.

Olemme joitain kilometrejä Petsamosta, luostari, kirkko kupoolineen väikkyi edessämme, mutta ikävä kyllä, perille emme päässeet. Vastaan alkoi luodit sataa, konekiväärit rätisivät ja jokunen tykinjymähdyskin juh-lallisesti tätä kaunista, ihmeellistä kevät-aamua tervehti.


Olihan sotavuosi 1918.

Täydellä terällä paistoi aurinko hangelle joka jo paikoin aavisteli häviä-vänsä kevään tieltä.