Kirj. ja valok. Martti Rapola. / Suomen Kuvalehti 1935.

Ruijan pihlaja kukkii heinäkuussa.


Tässä on rehevä nurmikenttä häikäisevän taivaan alla. Käden ulottuvilla nuokkuu ennennäkemättömän uhkeita kulleroita - klupukukkia, kuten niitä täällä sanotaan - kellokukkia, papinkukkia ja kirjavanaan muita kel-taisia, valkoisia ja sinisiä kedon silmiä. Tuo tuossa niityn keskellä on Pieran Jänsin talo. Leppätörmän alla virtaa vuolas Raisinjoki, oikea ky-mi, jota juuri mennä viilettää tervatynnyrein lastattu hirsilautta kohti poh-joista merta. Joen takaa kaartuu jono tummaan sineen häipyviä lumikii-reisiä tuntureita: Vanasvarre eli Venetvaara komeine Jyppyröineen, Stoatshetgaisa, Roggilgaisat, Girjegaisa - kuka ne nimet kaikki luetteli-sikaan. Näiden lähituntureiden takana on jono vielä mahtavampia, ja niiden aletessa sinne toiselle puolelle alkavat laajat, rannattomat jänkät, metsät ja peltolakeudet. Mutta ne ovat jo hyvin, hyvin kaukana etelässä, ihan Suomessa, Suomen Lapissa ja Peräpohjolassa. Siellä, missä tai-vas kuuluu tulevan alas maahan asti, eikä ole ihmisparoilla tuntureita, joiden ääriviivoissa ja seinämissä, kuruissa ja kurkkioissa olisi turvallista silmäänsä lepuuttaa. Sieltä kaukaa ja vielä kauempaa ovat nämä vieraat tulleet.
- Vaan eikö ole soma tämä meänki maa?

Mutta muistellaanpa järjestyksessä.

Ensin oli Helsinki. Oli asfaltinhöyryä, oy Viarecta mylläsi Nervanderinka-dulla, nostokurjet (tai tekisi mieli sanoa norsut) kaivoivat hautoja Heikin-puiston uumeniin.Tukahduttavaa ja pölyistä oli junassakin ohi Seinäjoen, Oulun, Kemin. Sivuutettiin vihdoin Rovaniemi ja pohjoinen napapiiri, jä-tettiin lopulta postibussikin Ivaloineen, Virtaniemineen, Salmijärvineen, Kolttaköngäs lohineen ja lappalaisineen. Jo lienee tultu kilometrejä tu-hansin, ja penikulma, penikulmalta ovat elämykset käyneet täyteläisem-miksi, väkevämmiksi. Sitten seurasi Jäämeri: vasemmalla värjöttivät autiot kalliorannat, hyvän Euroopan kamaran kolkoin ääri, oikealta puhui ja vihelsi hyytävä äärettömyys heitellen suurta laivaa kuin lelua. Pilvinen ja sumuinen oli yönseutu uloimman kärjen, Nordkynin luona, lokaa ja ka-lantuoksua maailman pohjoisimman kaupungin, Hammerfestin kaduilla. Ja vihdoin: jumalainen Jyykeän vuono, lähes satakilometrinen huikaise-va peili, johon pilvenpäällisiltä jäätiköiltä valuu tunturipuroloistaan sätei-levämpi, toistaan laulavampi.

Jyykeän vuonoa, Lyngenin kirkonkylä.

Pieran Jänsin talo Raisissa.

Leppäjoen "kurkkio" Aitikka-tunturin kupeessa Markki-nan lähellä. Putouksen alapäätä on toinen mokoma kurun syvyydessä, ei mah-tunut kuvaan. Takana Aiti-kan korkein huippu, 1263 m. merenpinnan yläpuolella.

Tähän satumaahan on tultu tapaamaan pohjoisimpia suomalaisia, jotka viljelevät perunaa kämmenenkokoisissa peltotikuissaan, lypsävät leh-määnsä, keritsevät lampaitaan, polttavat tervaa ja juksaavat kalaa Nor-jan kuninkaan alamaisina. Tuossa mökissä, anteeksi, talossa on käyty jututtamassa 83-vuotiasta Piera Jänsiä, useita miespolvia takaperin Tor-nion Vojakkalasta lähteneen uudisasukkaan jälkeläistä, joka ei enää vuoteeltaan noussut. Tämä Raisinlaakson jokseenkin suoraan pohjoi-seen siitä, missä Suomen vasemman "käsivarren" kärki viittaa Jäämerta kohti. On rasitettu vanhusta muistelemaan entisiä ja erotessa on toivo-tettu hänelle yhtä pitkää ikä, kuin hänen 95-vuotiaaksi eläneelle isälleen. - Pitkä olis aika ellää siks, huokaisi vanhus. - Eikä ole mulla se muisto likikhän mikä isälä oli.

Jänsin tuvan seinustalla kukkii pihlaja. Heinäkuu on puolissa.

Ne Suomen korkealle kurkottavat käsivarret ovat saattaneet jonkun naa-purimme siellä pohjoisessa hienoisen pelon valtaan. Ei ole aina kesän keveyttä ja valoa ilmassa, ja talvipimeissä on nähty ja kuultu kummitus-lentäjiäkin. On siksi vaikeata vapautua epäilyksistä, että jokin siellä tun-turien eteläpuolella vaanii sopivaa tilaisuutta tunkeutuakseen tänne ja tuhotakseen norjan kielen samalla tavoin kuin se jo on omassa maas-saan tukahduttamaisillaan ruotsin kielen. - Mutta eihän meidän ruotsa-laisiamme sentään mikään sellainen uhkaa, uskallamme rauhoittaa. Heillä on toki omat kansakoulunsa, joissa heille ei opeteta suomen sa-naa, heillä on ...
- Ei opeteta suomea, valtakunnan kieltä? Siinä tet teettä tyhmästi.

Näistä asioista meitä suomalaisia ja meidän pohjoisia naapureitamme on totutettu ajattelemaan hieman eri tavoin. Niinpä meistä on vain etua siitä, että ihmiselle opetetaan esim. uskonnon ja muun kansalaistiedon alkeet sillä kielellä, jota hän yksinomaan tai parhaiten osaa. Ruijan suo-malaisille tällä kysymyksellä ei enää ole käytännöllistä merkitystä, sillä nyt heidän lapsensa osaavat jo poikkeuksetta norjaa paremmin kuin suomea. Mutta vielä miespolvi takaperin asianlaitaon ollut toisin.

Skibotn eli Markkina.

Jaako ja Henriika Seppalän kesäsija Buollamvarren, so. Palovaaran juurella

Jaako Seppälä opettaa meille, miten vikathela niitelhän.

Skibotnista luemme Tietosanakirjasta seuraavaa: "Kylä Jyykeänvuonon (Lyngsfjordin I. Lyngenfjordin) itärannikolla Ruijassa, Lyngenin pitäjässä Tromsanläänissä. Posti- ja sähkölennätinasema; höyrylaivain pysähdys-paikka. Huomattavat markkinat kolmesti vuodessa. Runsaasti suoma-laisasutusta. S:sta vie uusi maantie Enontekiöön (Kilpisjärvelle) suuren-moisen luonnonihanien seutujen kautta."

Käytyämme itse Markkinassa voimme oikaista, että vuotuismarkkinoita pidetään enää vain kahdet, mutta silloin täällä onkin väkeä Norjan, Suo-men ja Ruotsin Lapista niin runsaasti, että sitä varten kylässä on raken-nuksiakin kaksisen vertaa, mitä omaan asumiseen, tarvitaan. Toiseksi me painattaisimme myöskin sanan suurenmoisen näin harventamalla, vaikka täytyykin myöntää, että Tietosanakirjan tyyliin se ei sopisi. Muu selviää oheisista kuvista. Korkea valkea talo kylän keskellä on "huthäl-li". Sen päiväkirjassa on mm. seuraava historiallinen merkintä: 1916, 25/5 S. V.

Pekkola, Kontorist, Tromsö. Hotellirakennuksen päässä oleva tumma koju ei ole lasten leikkitupa, vaan valtion puhelin ja lennätinasema. Taempana näkyvistä majoista matalin on Markkinan postitoimistoja laivaekspeditöörin konttori.

Osui olemaan oikea etelän helle, kun marssittiin Jaako Seppälän karja-majalle, "kesäsijalle" penikulman päähän Markkinankentältä sisämaa-han. Suloista oli poiketa kylpemään kylmään puroon ja juomaan sen kristallinkirkasta vettä, ja sitäkin mieluisempaa oli periltä löytää Ruijan sydämellisin ja avomielisin vanhuspari, jonka matala ja koruton kesä-asunto avautui kuin koti "syvästä Suomesta" jutaneille. Oli tuliaisina ter-veiset koko Ruijan ystävältä Samuli Paulaharjulta, joka viimeksi kulkies-saan ei ollut ennättänyt tässä majalla poikkeamaan. Siitä oli Jaakon mie-li paha:
- Olisin menny tienpäälle ku olisin tienny.

Saamme vuorostamme Suomeen vietäväksi
- tervheisiä kaikile jokka minun tuntevat. Jaako kertoo, että - tääll on paljon norjalaisia, jokk ei taho puhua suomea.

Niinpä niin, ajat ovat muuttuneet. Meidänkin piti muutamasti matkallam-me puhua norjaa.

Aivan karjamajan vieritse nousee hyvä tie Siilastuvalle, Suomen Kilpis-järvelle, mutta silti voi vain "opas" löytää Seppälän kesäkentän iloisesti ryöpsähtelevän Kalkkuenon rantaleppien kätköstä. Hyville ihmisille suos-tumme polunpään neuvomaan. Ja oikeille kävijöille kerromme kenties joskus toiste, miten mukavaa oli kävelystä uupuneena yöpyä majan po-rontaljaiselle vuoteelle kosken kohistessa lautaseinän takana ja rastaan laulaessa jossakin siellä ylhäällä, mihin aurinko paistoi illasta aamuun. Ja toivomme heillekin illaksi kaurapuuroa vastalypsettyyn maitoon, aa-muksi kahvipiiskan, kernaasti kaksikin ja yöksi turpeen tuoksuisen sääs-kisauvun kytemään oven eteen, sillä muuten . . . No, itsepä näkevät. Ja tässä on sitten niitä tervheisiä.