E. N. Manninen. / HS, 1933.

Ruijan rannikkoa


Täytyy lähteä siis Nuorgamista aikaisemmin kuin alunperin oli ajateltu, vaikka pappa Holmberg kyllä syöttäisi lohta kovasti Utsjoen malliin. Mut-ta sitä ennen on kysästävä Prahlin asiaa, että pääsikö mies kunnialla maasta. Nuorgam on nähkääs Suomen viimeisin huippu. Joka siitä vielä pohjoisemmaksi soutaa, tulee äkkiät urskan valtakuntaan; Tenon ranta kahden puolen muuttuu nimittäin Ruijaksi.

- Kyllä tässä yksi saksalainen kävi, selittää Holmberg; -tuli Posti-Ovlan mukana, jätti kyytinsä maksamatta. Ovla oli siitä kovin pahoillaan. Täs-sä hän söi päivällistä, se tyskäläinen, pani nimensä päiväkirjaankin, mut-ta unohti kotipaikkansa. Sanoi sitten, että ei ole rahaa, mutta shekin hän saattaa kirjoittaa. Berliinin pankkimaksaa.
- Miksi ette ottanut siltä sitä sinistä polkupyörää? niin Saksassa tehdään.
- Eihän tuota viitsi olla niin hävytön, Holmberg kainostelee. - Sitten mei-dän pojat lähtivät sitä kyytiin vuorostaan. Saksalainen oli noussut maalle Polmakissa, sanonut maksun sijasta, että wiedersehen ja painunut tielle.

Aleknjarg on peninkulman Nuorgamia alempana, pohjoisempana. Siinä asuu, paitsi Norjan lappalaisia, myöskin Kollström, rajanimismies. Sinne tietenkin me. - Puhutaan tällä puolen mailmaa, että Kollström olisi Lud-vig XIV;n pojan-pojanpojanpojanpoika. Monesko poika hän nyt sitten on, en minä ainakaan osaa laskea; mutta poika joka tapauksessa ja sen nä-köinen, että saattaa hyvinkin olla kuninkaitten sukua. Suomalaista lähtöä hän ainakin on, päätellen siitä, että isä oli puhtaasti suomalainen ja Muo-niosta. Eipä silti, kyllähän tämä Kollströmkin suomea puhuu, torniolaista, vaikka Norjan sanoja tuleekin joukkoon melkhein jokhaisheen laushees-heen.

Otetaan esille passikysymys, koska kerran ollaan vieraan maan alueella. Virkkusella sattuu olemaan matkakortti, johon Kollström sanoo panevan-sa leiman koristukseksi. Minulla sensijaan ei ole minkäänlaista paperia, senhän saattaa jo puolittain arvatakin. Kollström selittää, etten minä mi-tään paperia tarvitsekaan, tunteehan minut näillä main jokainen lapin-ämmäkin. Sellainen puhe on tarkoitettu minulle pikku rangaistukseksi. "Jos vievät Vuoreijan linnaan kirjattomana kulkurina?" koetan minä muka mukavia puhua. Mutta Kollström vakuuttaa että, ellen itse sinne väkisin tukkeudu, kukaan ei viitti minua sinne lähteä haalaamaan; saan kyllä siivon rauhan. Niin ollaan siis jälleen valmiit lähtemään.
- Mutta siitähän ei voi tulla mitään, sanoo Kollström äkkiä kovin vakava-na.
- Miksei!
- Täytyy olla yötä, ja sitäpaitsi emmehän me tietenkään ole syöneet vielä päivällistäkään? Vahinko vain, ettei talossa satu olemaan mitään muuta virvoitusjuomaa kuin olutta. Otetaan edes sitä. Koetetaan vastustella ai-nakin yöksi jäämistä, jos ei enemmälti, niin ainakin sen verran, että näh-dään kuinka totta isäntä tarjouksellaan tarkoittaa. Mutta jäätävä siinä on; sitäpaitsi pitäisihän minun tuntea talon vieraanvaraisuus jo entisestään-kin.

Tietenkin siinä puhutaan, melkein kuin utsjokelaisten kokouksessa. - Ta-lon nuoriväkikin tuodaan päivää sanomaan. Vanhin poika, joka on sota-vänrikki ja ainakin yhtä pitkä kuin Virkkunen ja minä yhteensä, aloittaa ohimarssin. Häntä seuraa joukko toisia poikia, jotka kaikki ovat ainakin isäänsä pitempiä, sitten liuta tyttöjä, jotka osaavat niiata perin nätisti, ja muista kävelemään pystyvistä viimeisenä Odd, napero, mutta mies tie-tenkin hänkin, jonka kummi minä olen. Ihmetellään, miten Oddista on tullut noin "stor gutt" ja, että muistaakohän enää "gofaria". Ja koska Odd on hyvin kasvatettu poika, hän myöntää muistavansa gofarin, vaikka sil-mien kysyvästä, vierastavasta ilmeestä huomaa, että tuon näköistä go-fariahän ei kyllä eläissään ole nähnyt.

Seuraavana päivänä sanoo Kollström lähtevänsä itse meitä kyytiin Ski-baguorraan. "Se nyt vielä puuttuu", sanomme me. Mutta Kollström on kohtelias kovasti Norjan tavan mukaan, ottaa rouvansa vielä seuraksi, istuttaa meidät kaikki keskelle venhettäja panee moottorimyllyn pyöri-mään. Sepä onkin sitten viimeistä jokimatkaa Tenolla, joka täällä suu-puolella ennen Jäämeren kitkeriä vesiä, levenee hiljaiseksi, hiekkoja muodostavaksi kymiksi. Virkkunen tahtoo tietää vain yhden asian, että onko koskia vielä ennen Skibaguorraa. Ei ole koskia, vain pienoinen niva, jossa ainakaan ei aiota uida. Mutta kun nivaan päästään ja sen niskataitteesta alas sujahdetaan, niin onpahan joku kivi sentään siihen-kin varattu. Moottorin alumininen propelli yrittää nähkääs jyrsästä kappa-letta pohjapaadesta edes jostakikaan kohden. Minkä verran se siinä on-nistuu nähdään Skibaguorran rannassa: sen siivet ovat pahasti lytyssä ja melkoisesti koloilla. Se ei mitään, "bara bagateller", sanoo Kollström suuremmoisesti.

Skibaguorra on myöskin kiintolappalaisten asumapaikka siinä kohden Tenon rantaa, mistä ylhäältä tulija ensiksi pääsee maantielle ja sitä myö-ten Vesisaareen. Päätekijä Skibaguorrassa kuitenkin on Pirker. Lappa-laiset kutsuvat häntä niin. Siitä on helppo arvata, mikä tämän norjalaisen kauppiaan nimi oikeimmin on. Mitä minun pitikään jututa hänestä? Pirker ostaa lappalaisilta, sekä suomen-että norjan puolelaisilta, poronlihat ja riekot talvisin, lohet ja lakat kesäisin, antaa sijaan turskat, saidat, marga-riinit, kalanmaksat eli traanit, farinit ynnä muut jokapäiväisen elämän tar-peet. Ja koska hän, norjalainen, on asettunut asumaan aution jäämeri-maiseman takalistolle koivurassien ja lappalaisten sekaan, missä valis-tuslaitoksia ei näy, on hän itse ollut pakotettu pystyttämään kaksihuonei-sen kansakoulun poikaliutansa ja muutaman muun kylän lapsen piinak-si.

Nyt käy niin, että Pirker itse on Tanan markkinoilla Tenon suussa. Rouva siitä huolimatta heiluttelee kahvipannua tavallisessa tahdissa; mies kuin mies siinä talossa silti kahvit saa, oli kuka oli, norjalainen, suomalainen tai lappalainen.

- Mutta ellei tähän aiota jäädä asumaan, lienee tilattava auto, sanoo Virkkunen, - koska pöstivaunu eli ruutapiili Tanan markkinoiden takia on uskottavasti niin täysi, että meidän siihen mahtumisesta ei liene mitään toivoa.

Että Virkkusella on pikkusen kiire, täytyy ymmärtää. Ollappa isä, kuka hyvänsä, jolla on poika vielä näkemättä. Tilataan siis auto puhelimitse ja maksetaan puhelinneitien ylimääräisestä hälyyttämisestä sunnuntaina 2 kruunua. Se tuleekin pikapuoliin Tanasta ja lähtee samassa kiidättä-mään meitä Vesisaarta kohti. Sillä tiellä on etelän ihmisellä, joksi voi lukea jopa itsensä inarilaisenkin, melkoisesti uutta katseltavaa.

Ensin ajetaan tavallista tunturiylänköä, maisemaa, jossa suomalaisen silmä ei ole tottunut maanteitä näkemään. Tullaan Waranger-vuonon perukkaan, jossa Jäämeren suolainen henki jo puhaltaa, käännytään siitä vasemmalle ja lähdetään luistamaan pitkin vuonon kallioista rantaa. Tie kiertelee alavimipia ylipääsyjä haeskellen; siellä täällä on yksinäisiä kurjia hökkeleitä joko puusta tai turpeesta. Pienet heinämaapilkat me-reen viettävillä rinteillä ovat tarkoin ympäröity rauta-, piikkilanka- ja kivi-aidoilla. Voi ilmestyä vääräsäärinen lappalainen norjan vaatteissa tien-sivua kävelemään; siellä täällä osaa lehmäkanttura seisoa keskellä tietä aivan kuin Suomessakin; korttelin mittaisilla, pak-suilla häntäpötiköillä varustetut lampaat syöksähtävät tien poikki aivan viime tingassa, hulluin tietenkin ensimmäisenä, ja pitkäpartainen pukki saattaa kaikessa rau-hassa esiintyä heinänteossa jonkin rakennuksen turvekatolla.

Merellä kelluvat kiilanuottain kohot määrätyissä kuvioissa, kajavat kirku-vat toisiaan toruen ja lunni, kyhmynokkalintu, räpiköi pitkin veden pintaa huonolla tyylillä pakoon yrittäen. Kun kaiken tämän vetää yhteen näissä kaljuissa maisemissa, niin eipä totisesti tunnu haluttavan tänne elämän-iäkseen jäädä. Ja vaikka joku huomauttaakin, että ihmisiähän täällä asuu kaikesta huolimatta, niin ei sittenkään, sillä keskikesän aurinko-paisteellakinhan täällä kylmä pakkaa puistattamaan. Vielä tämä kyläpai-koissa ja satamissa leijaileva levän ja kuivavan kalan lemu, siihen ei kyl-lä muu totu kuin se, joka ikänsä sitä on haistellut.

Vesisaari.

Varanqin rannan maan-tietä.

Nimismies Kallström ja Odd.

Asumus Varangin rannalla.

Mutta annetaan jo tulla Vesisaaren. Kaukaa yli kaupungin voi erottaa il-malaivahangarin. Se pystytettiin siihen silloin, kun Nobile pohjoisnavalle tätä kautta matkasi. Pian se kuitenkin painahtaa kattojen taakse, sillä ajetaan jo Vesisaaren valtakatua ja pysähdytään Thekla Olsenin hotellin eteen. Theklasta voisi puhua paljonkin, että hän on ryhdiltään jäykkänis-kainen, että hänen pienessä talossaan majailevat kaikki tähän kaupun-kiin saapuvat suomalaiset, sillä Thekla on myös "suomen saattava". Nyt-kin täällä on, paitsi meitä, kaksi suomalaista vaimonpuolta, joita Thekla on lennättänyt ympäri kaupunkia nähtävyyksiä katsomassa ja osoitta-massa paikan, mistä saapi ostaa kutunjuustoa. Toinen vaimonpuolista, joka tätä herkkua on saanut ensikerran eläissään vasta Kolttakönkäällä, selittää koko viime yön hokeneensa vuoteessaan sanaa "getost", jotta ei sitä unohtaisi, ennenkuin norjanpuolen kauppaan pääsee. Että hän tuos-sa hommassa ei ole voinut saada unta silmäänsä, uskoo kyllä, kun kuu-lee, miten hän ruokapöydässäkin koko syöntiajan painostaa puhettaan jalkateräänsä lattiaan läpsyttäen. Se on tietysti sopiva suomalainen tapa ulkomailla.

Nyt ovat asiat niin, että tässä täytyy kiirehtiä. Tamppi, hyrtti eli pikalaiva odottaa jo rannassa. Meidän täytyy hyökätä siihen, sillä Vesisaari on jo ennestään kyllin tuttua ja Kirkkoniemessä odottaa Anthoni; lue Anthuuni.

Anthoni oli ennen poliisi ja komea olikin, sen jälkeen ajuri. Hänet tunte-vat kaikki kirkkoniemeläiset ja ne suomalaiset, jotka jotakin joskus ovat tarvinneet tässä rautamalmikaupungissa. Mekin tarvitsemme jotakin. En-nenkuin laivasilta kaupungin rannassa on ehditty laskea, kapasemme yli kaiteen ja marssimme Anthonia hakemaan. -Hakemaan? Hakeako häntä tarvitsee; vanhastaan jo tiedetään, missä kadunkulmassa Anthoni laivantulon aikaan seisoo, sillä silloin ovat kaikki kaupunkilaiset liikkeellä. Siinähän on tietenkin nytkin levein naamoin, pitkin alahuulin, rehevin vatsoin.
- Eikö tässä vierasta sisälle käsketäkään? kysytään.
- Jo vain, sanoo Anthoni, tipauttaa ruskean lankoorirullasylen yli alahuu-len mustaan katuun, - veschogod.

Painutaan tuttuun kämppään. Emäntä on Anthonilta kuollut joitakin vuo-sia sitten, mutta talossa koetetaan pärjätä silti, on otettu hyysholinska eli taloudenhoitaja, joka heti, talon tavat tietäen, lykkää kahvitarjottimen pöydälle. "Veschogod". Kun minä kolme vuotta sitten tätä samaa reittiä matkustin ja tapasin Anthonin tuossa tietyssä kadun kulmassa, oli mies tavallista hiljaisemman näköinen. Kysyin häneltä syytä siihen.
- No, kun kaveri jätti, vastasi Anthoni.
- Mikä kaveri?
- Vaimo; kuoli viime yönä.

Niin, meillä on sellaista asiaa, että milloin lähtee postivaunu Svanvikiin, josta pääsee soutamalla yli Salmijärven Suomen rantaan. Ei ole näem-mä kiirettä, toista tuntia aikaa vielä. Lähdetään siis ajan tappamiseksi ulos kävelemään ja kohtapa kuin Virkkuselle kaupunkia näyttämään. Satamassa läikkyy Jäämeri sateenharmaana, siinä uivat erikokoiset alukset ja aluksen poikaset. Askeltakaan tuskin voi ottaa tapaamatta turskia, saitoja ja hyysiä, joita kalastajat venheistään maalle mätkivät.

Laiturille, jonka alla laskuveden kuiville jättämät ruskeat leväkasvit työn-tävät jodin tuoksua, on kasattu suuret röykkiöt kuivatuita merikalanpäitä. Ne odottavat siinä lähtöä etelä-Norjan guonotehtaisiin. Laapsitaan sitten kaupunkia vähän laajemmalti, todetaan Kirkkoniemi ylenpalttisen noki-seksi. Siihen ovat syypäät nuo mahdottoman korkeat rautatehtaan tiili-piiput. Pysähdytään arvailemaan, että miltä mahtaisi tuntua vatsanpoh-jassa katsella alas tuolta korkeimman piipun nokasta ja, kuinkahan olisi, kestäisiköhän sitä kenenkään pää.

- Sen kyllä tietää se suomalainen,joka takavuosina sinne kerran kiipesi,Anthoni sanoo.
- Suomalainen, mikä suomalainen?

- No, tunnetaanko Amatusta? kysyy Anthoni. Ja hän kertoo, miten Ama-tus muudanna kesänä, seuraavana sen jälkeen kun Suomi Petsamoon oli tullut, kiipesi tuon pisimmän piipun nokkaan vain saadakseen huutaa: »Leve Finland». Koko Kirkkoniemi sen jutun kyllä silloin tunsi ja tiesi. Ei se ollut oikein norjalaisten mieleen, vaikka ymmärrettiinhän toki toiselta puolen, että kaupunkireisulla täytyy saada huvitella, - mutta sittenkin -. ennen viikon harjoitusjakso, jonka aikana järjestetään maasto- kartta y.m. harjoituksia, on valmistava jakso ensi talven aikana kirjeellisesti toi-meenpantavaa kotiopiskelua varten.

Ensi kesänä tulevat kurssilaiset jälleen viettämään kolmen viikon ajan RUK:ssa Haminassa. Tällöin suoritetaan varsinaiset lopputentit, jonka jälkeen hyväksytyt kurssilaiset saavat korostuksen res. upseereiksi. Op-pilas komppanianpäälikkönä toimii RUK:n oppilastoverikunnan puheen-johtaja, kapteeni Veijola. Mainittakoon, että kursseille saapuu useita huomattuja metsämiehiämme, m.m, metsähallituksen piiritarkastajia, aluemetsänhoitajia y.m. Kuten sanottu, on puheenaoleva kurssi ensim-mäinen laatuaan. Lähitulevaisuudessa tultaneen tällaisia spesialikursse-ja järjestämään sopivina väliaikoina RUK;ssa muillekin kuin metsänhoi-tajille.