ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLISKIR-JASTO.FI

Ruotsalaista preussiläisyyttä.



Tultiin kuninkaalliseen Ruotsin valtakuntaan Riksgränsen'in asemalla. Täältä ajaa huristettiin sähköistetyssä junassa hyvää kyytiä Bodenin lujasti varustettuun linnakaupunkiin. Mutta Bodenista Haaparannalle ei kulje muita kuin sekajunia paitsi keskiviikkona ja sunnuntaina, jolloin säädyllinen matkustaja-juna lähtee Bodenista aamulla.

Tuo onneton sekajuna viipyy 16 penikulman matkalla yli 9 tuntia, s.o. ju-na kulkee 15 km:n nopeudella tunnissa. En todellakaan muista koskaan elämässäni kulkeneeni niin etanamaista kyytiä junassa. Polkupyörällä olisi matka maantietä myöten, joka on paljon lyhyempi, katkennut koko joukon nopeammin. Vertaukseksi mainittakoon, että Haaparannan sisar-kaupunkiin, Tornioon, saapuu kaksi postijunaa päivässä aina Helsingistä saakka ja lähtee yhtä monta.

Kuninkaallinen Ruotsin rautatiehallitus on säästäväinen, tai ajattelee se, että suomalaisen kansanaineksen alueella ei junien tarvitse kiirehtiä. Joutavat kyyhöttääjunissaan, paremmin ikävissään pääsevät harjoitte-lemaan ainoaa autuaaksi tekevää, ainoaa sivistystä kehittävää kieltä, ruotsinkieltä.

Hämmästyksekseni huomasin nimittäin, että enemmistö matkustajien joukossa Ill:ssa luokassa oli suomalaista. Toisen luokan osasto oli typö-sen tyhjä. Ruotsissa vallitsee raskas rahanaika. Puhuttelin ensimmäistä vierustoveriani, oikeaa maalaiskeikaria prässätyissä housuissa ja nuh-teettomassa takissa, tietysti ruotsiksi.

Hän vastasi ruotsinkielellä, mutta puhe ei ottanut oikein luistaakseen. Hän teki kosolta sukuvirheitä. Puhui kankeasti ja vastenmielisesti. Näytti siltä kuin olisi hän ajatellut: Elä vaivaa minua. Mutta minä en hellittänyt. Lopuksi hän tokasi:
-Minä olen suomalainen
- No vai suomalainen, antakaamme sitten soida suomeksi.

Mutta ei häntä oikein suomenkielinenkään puhe miellyttänyt. Puuttuiko häneltä kirjakielen tavallisimmat sanat? Eikö hän siis. osannut oikein varmasti mitään kieltä? Hän oli syntynyt ja kasvanut suomalaisessa ko-dissa, mutta kuninkaallisen koulujärjestelmän mukaan hän oli ollut pa-kotettu käymään ruotsalaista kansakoulua, jossa ei lomatunnillakaan saanut puhua äidinkieltään. Jos puhui, nuhdeltiin ja rangaistiin.

Kansakoulunopettaja ei osannut sanaakaan suomea; oli tullut muualta. Ei ainoatakaan ainetta opetettu suomeksi, kaikki oli opittava ruotsiksi. Pappi oli tosin osannut suomea, mutta hänenkin päätehtävänään oli opettaa ensi sijassa ruotsia, vasta toisessa autuuden oppia. Rippikoulu pidettiin ruotsiksi. Siis opetuskomento vieläkin preussiläisempää kuin Saksan keisarikunnan puolalaisissa maakunnissa ennen maailman sotaa.

Opetettiin toki näissä kouluissakin uskontoa äidinkielellä. Sivistyneessä Europassahan kaikkialla, missä kansallisuussortoa harjoitettiin, tehtiin poikkeus uskontoon nähden. Pidettiin välttämättömänä, että kukin pe-rehtyi omaan uskontoonsa sillä kielellä, jota hän äidinkielenään perin-pohjin taisi, jottei muka sielu parka joutuisi hunningolle. Tekopyhä valtio-mies ja hurskas piispa eivät uskaltaneet ottaa vastuulleen sitä, että kie-lisorron kautta heidän omat alamaisensa sentään joutuisivat ijankaikki-seen kadotukseen.

Kuinkahan minun komean, siropukuisen vierustoverini käy viimeisellä tuomiolla, hänen, joka on käynyt ruotsalaisen kansakoulun ja rippikou-lun, vaikka ei osaa ruotsinkieltä. Entäpä, jos hän paukaisee:

- Fader vårt, som är i himlet
- Helgad väre din namn.

Ei Herra jätä sitä rankaisematta, joka hänen nimensä väärin lausuu. Isä Jumalako suvutonta sukua? Sehän jos jokin on »Crimen laesae majes-tatis» (majesteetti-rikos). Vierustoverini tietysti syyttää hallitusta ja piis-paa. Kun sitten kuninkaalliset Ruotsin hallitusmiehet ja Norrbottenin piis-pa tutisevin polvin koettavat puolustautua sillä, että heidän hyvä tarkoi-tuksensa oli pakottaa kaikki kansat Ruotsin rajojen sisällä puhumaan samaa kallista ruotsinkieltä, huudahtaa ylin tuomari:
- Katsokaa minun valittua kansaani Suomessa! Pakottaako se ketään jättämään äidinkieltään ja omaksumaan suomenkielen! Menkää 12:ksi vuodeksi kiirastuleen; sen te ansaitsette typerästä työstänne. Sinä suo-malainen! käy uudelleen suomalaista kansakouluaja rippikoulua, niin lausumme sitten sinun tuomiosi.

Totisesti tulee niin käymään, sillä eivätkö kansallisuuskiihko ja kieliriidat tätä nykyä ole yhtä ankarasti tuomittavat kuin uskonriidat ennen muinoin ja omantunnon sorto nykyaikana.

Jätin harvapuheisen keikarini rauhaan ja hain tupakkaosaston käsiini. Sieluni rauhattomuus vaati vankan piipunpanoksen. Mutta tupakkaosas-tossa niitä vasta suomalaisia olikin. Tulin ojasta allikkoon. Siinä istui vanha koukkunenä isäntä, kolmen manttaalin omistaja, joka tosin puhui tyydyttävää ruotsia, hänen äitinsä kun oli ollut ruotsalainen, mutta koska
kerran vainio oli suomalainen ja lapset suomalaisia, oli heidän kotikie-lensä suomi.

Hän puhui suomea juuri yhtä hyvin ja iloisesti ja samoilla vivahduksilla kuin Artturi H.Virkkunen, Turun suomalaisen akatemian rehtori, syntyään muhokselainen. Ukko oli erittäin kaunis mies ja hyvin puhelias. Ukko ei ollut käynyt ruotsalaista kansakoulua ja rippikoulun oli hän suorittanut suomeksi, niin että hän oli yhtä hyvä suomalainen kuin kuka muu tahan-sa tasavaltamme suomalainen asukas.

Ukon matkatoverina kulki noin 40-vuoden vanha naapuri-isäntä, 2:n manttaalin omistaja, pyöreänaamainen. Olisiko ollut lappalaissekoa? Hän oli heikoin ruotsalainen. En kuullut hänen puhuvan yhtään ruotsin sanaa, eikä hän sanonut sitä osaavansakaan. Hänen nuoruudessaan ei vielä ruotsalainen preussiläisyys ollut kehittynyt niin huippuunsa kuin tä-tä nykyä. Että hän ymmärsi vähän ruotsia, kävi selväksi siitä, kun hän kumartui puoleeni ja supattamalla jutteli:
- Kun minä olin siellä Luulajan näyttelyssä siellä oli Ruotsin kuningaskin niin minä sekä eilen että toissailtana näin ihmeitä. Oikein koreita naisia liikkui käytävillä ja ne supattelivat sopimattomia korvaani. Onko sellaisia Helsingissä?
-Ei milloinkaan! Ei sellaisista Helsingissä tiedetä yhtään mitään. -

Synnyinmaan kunnia ja arvo velvoittaa joskus ihmistä valehtelemaankin.

Nämä kaksi eivät ainakaan hävenneet suomalaisuuttaan, vaan puhuivat kovalla äänellä, hieman ikäänkuin alleviivaten suomalaisuuttaan. He lausuivat pariin kertaan:
- Puhutaan siitä Ahvenanmaan asiasta!
- En minä siitä ota pulmakseni. Se on arkaluontoinenasia näin Ruotsin rajojen sisällä. Muut matkatoverit voivat paheta.

- Ei tarvitse ujostella, kivahtivat miehet, kyllä täällä saa puhua vapaasti Ahvenanmaan asiastakin. Kyllä me täällä puhumma kaikki asiat puhki.

Mutta minä en omia ajatuksiani julkilausunut, en Ahvenanmaan asiasta enkä suomalaisuuden asiasta ylimalkaan. Minä vain kuuntelin, mitä mieltä miehet olivat. Agitaattorin ammatti ei minua miellyttänyt, vaikka luulen, että sellainen menestyisi mainiosti Peräpohjolassa.

Istuin erään emännän vieressä, joka minusta muistutti aivan prikulleen tavallisen suomalaisen Anna-Liisan ulkomuotoa. Kysyin vanhalta ukolta:

- Puhuukohan tämä emäntä suomea?

-Aivan varmasti, vastasi ukko.

Käännyin emännän puoleen ja kysyin asiaa.

- En ollenkaan, en ollenkaan. Ruotsia vain.

Mutta kahden manttaalin isäntä nousi pystyyn ja virkkoi kovalla äänellä:

- Katsokaapa, se on sillä lailla, että monet naiset täälläpäin pitävät hie-nompana puhua vain ruotsia, eivätkä ole osaavinaan suomea.

- Vallan oikein, niin se heikko astia tekee kaikkialla. Niin Suomessakin. Kaksi Kuopion tyttöä palasi kerran Helsingistä synnyinkaupunkiinsa. Toinen sanoi toiselle hienoimmalla ruotsillaan:

- Si tu Miina lintusia!

- Inte de vara lintusia, de vara vokeloita.

Tämä nauratti kovasti manttaalin omistajia, mutta emäntä käänsi pää-tään pois. Odotettiin jännityksellä erästä tunnelia. Minä käännyin Anna-Liisan puoleen ja sanoin ruotsiksi:

-Ehkä olette ystävällinen, ettekä pane pahaksenne, jollen minä tunne-lissa käyttäydy niinkuin hyvä tapa ja kohteliaisuus tässä maailmassa vaativat, vaan istun aivan rauhallisesti.

- En millään tavalla. Olen jo 61 vuotta vanha ja sitäpaitsi minä onnun toista jalkaani ja käytän sauvaa.

Kaikessa tapauksessa tämä kohteliaisuus miellytti emäntää aivan sil-minnähtävästi. Kun päästiin tunnelista, joka oli lyhyt ja melkein valoisa, rupesi emäntä seuraamaan meidän suomalaista puhettamme ja purs-kahti joskus elävään nauruun. Silloinpa hänen vierustoverinsa, eräs ruotsalainen nainen, sanoa tokasi:
- Mutta tehän, emäntä kulta, osaatte suomea.
-Niin, kyllä minä ymmärrän suomea, mutta en osaa ollenkaan puhua.

Mitähän jos minä olisin voittanut vastenmielisyyden tunteen tunnelissa ja yrittänyt suudella. Ehkä emäntä olisi puhunut yhtä sujuvaa suomea kuin manttaalin miehet ja minä.

Siellä istui meidän seurassamme vielä yksi mies, noin 23 vuoden ikäi-nen. Hän oli ruotsalaisen preussiläisyyden tuorein hedelmä. Hän edusti nuorinta ikäluokkaa, keikari edusti 30-40 vuoden ikäluokkaa, kahden manttaalin mies 40-50:n ikäluokkaa ja kolmen manttaalin mies vanhinta ikäluokkaa. Tämä nuorin mies puhui välttävästi ruotsinkieltä. Luulen, et-tä minä olen omiani arvostelemaan ihmisten taitoa ruotsissa ja suomes-sa, minä kun olen antanut satoja todistuksia Suomen virkamiehille näis-sä kielissä, joskus hyvällä omallatunnolla, joskus huonolla, joskus ilman omaatuntoa.

Annoin 1 tälle nuorimmalle edustajalle sanomalehden »Dagens Nyhe-ter» käteen, ja pyysin häntä lukemaan erästä artikkelia, jonka päälle-kirjoitus kuului jokseenkin näin: »Sanomat tager sin hand från Norrbot-tensfinnar». (Sanomat luopuvat puolustamasta Peräpohjan suomalai-sia). Dagens Nyheter väittää, että Sanomat (Helsingin) ovat tulleet sii-hen päätökseen, että koska Peräpohjan suomalaiset kerran itse eivät välitä kansallisuudestaan, niin antaa heidän sortua ruotsalaisuuden alle.

Nuorukainen otti lehden käteensä ja tankkasi hitaasti kirjoituksen läpi. Luettuaan sen hän rupesi selittämään, ettei kukaan Peräpohjolassa agiteeraa suomalaisuuden puolesta. Se on vain sanomalehtien lorua ja valhetta. Hän oli siis väärin ymmärtänyt koko kirjoituksen. Hän ei ollut edes käsittänyt sen yleisintä tarkoitusta. Minä katselin häntä kauan ja säälien.

Kaikista hallituksen ja piispojen ponnistuksista, kaikesta koulun ankaruu-desta huolimatta suomalaiset lapset jäävät sittenkin vielä vuosikymme-niksi eteenpäin ruotsalaisen kirjallisuuden vaikutuksen ulkopuolelle. Suomalaista kirjallisuutta ne tajuaisivat, jospa koulussa edes saisivat lukea 3 tuntia viikossa valittua suomalaista tekstiä. Mutta sitä ruotsalais-ten aivan häikäilemätön koulukomento ei salli. Sehän on jo preussiläi-syyttä preussiläisempää.

Jouduin puheisiin erään Keski-Ruotsin maanviljelijän kanssa. Ihmeek-seen hän sanoi huomanneensa, että ruotsalaiset täällä Peräpohjolassa puhuvat niin huonosti ruotsia. Hän päätä pudistaen sitä valitteli, ikään-kuin Ruotsin onni ja menestys riippuisi siitä, että asukkaat valtakunnan laitoja myöten puhuisivat nuhteetonta ruotsia. Mutta eiväthän Peräpoh-jan asukkaat olekaan ruotsalaisia, suomalaisiahan ne ovat, sanoin minä.

Hän ei tähän vastannut sanaakaan, katsoi vain ja mietti. Minä jatkoin:
--Ei meidän maassamme pidetä välttämättömänä, että vähemmistö tai-taa enemmistön kieltä. Meillä ruotsalaiset opetetaan ruotsiksi sekä kou-luissa että kirkoissa, venäläiset venäjäksi. Jos vähäinen ryhmä ruotsalai-sia siirtyy suomalaiselle alueelle, annetaan heidän kouluuttaa lapsensa äidinkielellään. Me pidämme tätä niin alkeellisena oikeutena, ettei ke-nenkään päähän pälkähdäkään kieltää sitä. Ainoat, jotka pyrkivät nou-dattamaan ruotsalaisten preussilaista menettelytapaa, olivat Venäjän satraapit Suomessa, muudan Bobrikoff, muudan Seyn. Mutta ei heidän-kään tarkoituksensa, ainakaan alusta, ollut mennä niin kauaksi sorros-saan kuin teidän hallituksenne ja teidän piispanne ovat tehneet. Samalla kun vaaditaan ahvenanmaalaisille suorastaan lapsellisia takeita kansalli-suuden ja kielen säilyttämisen tueksi, samalla te Peräpohjolassa suurilla kustannuksilla ja ponnistuksilla koetatte tukahduttaa kaiken suomalaisen hengen elonmerkit. Tämähän ei ole oikeudenmukaista, eikä se tähän maailman aikaan enää ole sivistyneen kansan arvoista.

- Niin, mitä Ahvenanmaan kysymykseen tulee, vastasi mies, päästäk-seen ikävästä keskustelusta;
- elkää luulko,että me ruotsalaiset heistä välitämme. He olisivat käyneet meille perin kalliiksi. Norjalaisethan maksoivat meille vuosittain suuria summia. Iloitsimme kun heistä pääsimme, samoin nyt kun olemme päässeet ahvenanmaalaisista. Meidän diplomaattimme tekivät tyhmyy-den.

Siihen puhe jäi.

Odottamaton oli tämä kohtaus Peräpohjan suomalaiste nkanssa. Yhtä odottamaton kuin tuskastuttava. Minä, joka luulen päässeeni kaikesta kansallisuuskiihkosta vapaaksi, joka jokaisessa ihmisessä pyrin näke-mään ensi sijassa vain ihmisen, olipa hän sitten mustalainen, murjaani tai tattari, sain nyt omin korvin kuulla mitä jälkeä kansan hengen kuristus saa aikaan. Nythän aseet ovat väännetyt preussilaisten junkkarien kä-sistä, venäläisten panslavistien patukka on temmaistu heiluttajien kyn-sistä, nytkö ruotsalaiset saavat jatkaa tätä yhtä inhoittavaa kuin typerää työtään?

Täällä Suomessa teemme kaikkemme saadaksemme vähemmistön kie-lelliset oikeudet laissa vahvistetuiksi, rajamme lähimmässä läheisyydes-sä tehdään kaikki, mitä voidaan, vähemmistön kielellisten oikeuksien lo-pettamiseksi. Internatsionalismin nimessä ei sieluni tahdo jaksaa sulat-taa tämmöistä.

Kunnioitusta ja arvonantoa emme saavuta missään, emmepä edes ajattelevien ruotsalaistenkaan keskuudessa, jollemme yritä rientää peräpohjalaisten suomalaisten avuksi. Sillä tällaisella hoidolla he eivät ymmärrä mitään kirjallisuutta, eivät ruotsalaista eivätkä suomalaista. Samaan aikaan kun Bobrikoff ja Seyn kaivoivat kuoppaa suomalaiselle kansallisuudelle itse Suomessa, käyttivät ruotsalaisetkin tilaisuutta hy-väkseen tukehduttaakseen suomalaisen hengen omassa rajamaas-saan.

He luulivat, että venäläiset onnistuisivat yrityksissään. Jos niin olisi käy-nyt, olisi kai ollut yhdentekevää, vaikkapa suomalaisuus olisi haudattu myöskin Ruotsissa. Suomalaisuus pelastui Venäjän kotkan kynsistä. Hukkuuko se Länsi-Pohjassa ruotsalaisuuden alle? Monta korvapuustia olemme saaneet ruotsalaisilta viime vuosina. Olemme ne nöyrästi kärsi-neet. Pitääkö meidän nurkumatta kärsiä tämä viimeinen tillikka, että suo-malaisuutta Ruotsissa kohdellaan vieläkin halveksivammin kuin lappalai-suutta.

Me tahdomme ja haluamme veljessopua ruotsalaisten kanssa. Emme voi emmekä saa unohtaa, että me yhdessä ruotsalaisten kanssa olem-me verta vuotaneet Puolan, Lutzenin ja Narvan tanterilla. Mutta silti em-me voi kärsiä, että ruotsalaiset kohtelevat meitä yliolkaisella kopeudella.

He ovat meistä sivistyksessä edellä, mutta luonnonlahjoissa emme tun-nusta heitä etevämmiksi. Emme uhkaa ruotsalaisia, pyydämme vain kohteliaimmin, että he muuttavat politiikkaansa Länsi-Pohjassa suoma-laisia veljiämme kohtaan. Pyydämme, että he kohtelevat vähemmistön kielellisiä oikeuksia samalla tavalla, kuin niitä kohdellaan meidän maas-samme ja nykyään jo kaikkialla sivistyneessä maailmassa.