Kirj. Ernst Lampén. / Suomen Urheilulehti 1907-1908.

Ruotsin ja Norjan Lapista.



Olen monasti tavannut ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka Lapissa oleskeltu-aan jonkun ajan tahi siellä matkusteltua an eivät tahdo löytää kylliksi ke-huvia sanoja ylistääkseen pohjolan eriskummallista ihanuutta. Olen ta-vannut etelässä syntyneitä metsäherroja, jotka eivät sieltä pyri pois, olen puhunut pappien kanssa, jotka ainoastaan lastensa kasvatuksen takia sanovat sieltä hakeutuvansa etelään. Tapasin kerran maanmittarin, joka aina seuroissa istui tuppisuuna, mutta kun Perä-Pohjolasta tuli puhe, sil-loin sai turhaan yritellä päästä puhetulvaan sekaantumaan, silloin hän yksin kertoi, eikä kaivannut kysymyksiä eikä niitä kuunnellut.

Tämän takia oli minussa aina kytenyt halu omin silmin nähdä Lapin "rau-kat rajat", niinkuin Kalevalassa niitä kutsutaan, ja kokea tekevätkö nä-mät ihanuudet minuun saman vaikutuksen kuin yllämainittuihin tuttaviini. Kalevalan sankarit niitä ei ylistelleet. Mutta aina on minulle este tullut eteen ja on minua pelotellut matkustamisen suunnaton kalleus meidän Lapissamme. Nytpä ei enää suuria summia vaadita siltä, joka Lapin luontoon tahtoo perehtyä, jos nimittäin tyytyy matkustamaan Ruotsin La-pissa.

Asian laita on nimittäin se, että Ruotsin Lapissa on erinomaisen rauta-rikkaita vuoria, joitten käytäntöön ottaminen edellytti rautateitten raken-tamisen Aikaisemmin oli näistä vuorista hiukan kuletettu malmia poro-kyydillä sulatusuuneihin jokien varsilla, mutta tällainen kuletus nieli kai-ken ansion hyvästä raudasta. Gellivaaran kirkonkylässä oli tällainen ri-kas rautavuori, jonka malmista saatiin kokonaista 74% puhdasta rautaa. Ensimäinen yritys saada rautatie ulottumaan Lapin rauta-alueelle oh se, jonka eräs englantilainen yhtiö pani täytäntöön rakentaessaan radan Luulajan kaupungista Pohjanlahden rannalta yllämainittuun Gellivaaran kirkonkylään. Rata valmistui 1888. Napapiirin yli kulki nyt ensimäinen rata maailmassa. Gellivaara sijaitsee, jo useampia penikulmia napapiirin pohjoispuolella jokseenkin meidän Kolarin pitäjän tasalla.

Luulajan virta Norrlandissa.

Mutta kohta huomattiin, että vielä pohjoisempana ja samalla lähempänä Atlantin valtamerta oli olemassa malmivuoria, jotka olivat yhtä rikkaita kuin konsanaan Gellivaara. Kirunanvuori tarkastettiin ja laskettiin siinä olevanaivan avonaisessa kalliossa kokonaista 215 miljonaa tonnia rau-tamalmia läheisen järvenpinnan yläpuolella, lukuunottamatta mitä tämän alapuolella löytynee. Tämä seikka vaikutti sen, että Ruotsin valtiopäivillä 1898 päätettiin jatkaa Gellivaaran rautatietä, joka sillä välin oston kautta oli joutunutvaltion omaksi, Kirunaan ja että tämä paikka oli yhdistettävä rautatiellä Atlantin valtameren kanssa. Ryhdyttiin heti tuumasta toimeen ja vuonna 1903 valmistui rata Gellivaarasta Viktoriahamniin, joka on Norjan rannikolla Lofoten saarien kohdalla. Nykyään kutsutaan tätä sa-tamata Narvikiksi ja on se jokseenkin Inarin tasalla.

Näin on Atlantin valtameri ja Pohjanlahden pohjoinen osa toistensa kanssa yhteydessä rautatien kautta. Mutta Ruotsin eteläiset rautatiet ovat myöskin yhteydessä Luulaja-Narvikin radan kanssa. Yhtymäkoh-dasta Bodenista, muutaman peninkulman päässä Luulajasta pohjoiseen, pistää lyhyt pätkä rautatietä Murajarvelle, josta on noin 8 peninkulmaa Tornion kaupunkiin. Ruotsalaisten käsittämättömiin päähänpistoihin kuuluu, etteivät ne tahdo rakentaa rautatietään Tornioon, joten Suomen ja Ruotsin radat saataisiin yhtymään, syystä siitä, ettähe luulevat siten ikäänkuin estelevärjsä ven alaisia ryhtymästä valloitusretkeen Ruotsin Lappia anastaakseen. Tiedetään, että venäläiset hakevat sopivata sota-satamaa Atlantin rannalta, jossa vesi ei tuimimpinakaan talvipakkasina jäädy, ja nyt pelätään että tämä tarve ennemmin tahi myöhemmin vai-kuttaa sen, että venäläinen vie sekä Ruotsin että Norjan Lapin. Näin ol-len ammottaa Tornion ja Murajärven välillä 8 peninkulman pituinen maantietaival, jota ei rakenneta umpeen arvattavasti moneenkaan vuoteen.


Voisiko ehkä myös tähän omituiseen haluttomuuteen saada yhteyttä toi-meen Ruotsin ja Suomen ratojen välille vaikuttaa se seikka, että ruotsa-laiset ensin tahtovat ruotsalaistuttaa Peräpohjolansa, jonka nykyään vie-lä on perin suomalaista, ennen kuin he uskaltavat avata porttinsa mah-doliselle vieläkin suuremmalle suomalaisuuden tulvalle. Me suomalaiset emme voi nähdä vaaraa ei edellisessä eikä jälkimäisessä seikassa, sillä jos venäläistä haluttaa anastaa Ruotsin ja Norjan Lappi, niin ei 8:n pe-ninkulman maamatka tee hänelle voittamattomia esteitä yhtä vähän kuin tämä välimatka voi vaikeuttaa suomalaisia asettumasta Ruotsin Lappiin. Mutta, että tämä 8:n penikulman taival perin haitallisesti vaikuttaa kau-pan käyntiin ja matkailuun, sen me elävästi tajuamme.

"Suuri vesiputous" Ruotsin Lapissa.

Kesällä ei tämä hankaluus niin pahoin haittaa, sillä Haaparannasta ku-lettavat laivat "Haapararda" ja "Ådalen" sekä lastia että matkamiehiä jo-ka päivä Luulajan kaupunkiin, josta niinkuin edellä sanottiin Lapin rauta-tie saa alkunsa. Tätä kulkuneuvoa minäkin käytin hyväkseni, saavuttuani onnellisesti automobiililla Tornioon.

Torniossa on tätä nykyä jo hyvä hotelli, nyt kesäkuussa kunnostettu, vaikka kaupunki tähän asti on tyytynytvaanyksinkertaiseen majataloon. Melkein poikkeuksetta on matkustajat hakeutuneet Haaparannan upe-aan hotelliin, sillä niinkuin tiedetään, on Haaparanta ja Tornio samalla puolen Tornion jokea, s.o. sen läntisellä puolella, ja käyntisilta johtaa Torniosta Haaparantaan, niin että nämät kaupungit oikeastaan ovat kak-soiskaupunkia, vaikka kuuluvat eri valtakuntiin.


Ruotsalaiset ovat, niinkuin Norjalaiset väittävät, syntyneet hotellin pitä-jiksi ja edeskäyviksi, sentähden heidän käsissään ovatkin Norjan ja Suo-men parhaiten hoidetut ravintolat. Mutta omassa maassaan tämä syn-nynnäinen Luojan lahja ruotsalaisissa ihmeteltävimmät hedelmänsä tuo päivän valoon. Haaparannassa on Hotellilla sama asema ja arvo, kuin Kremlillä Moskovassa tahi Pietarinkirkolla Roomassa. Joka paikkaan kaupunkia sen uhkea katto näkyy ja kaikki tärkeät paikkakunnan asiat päätetään sen ruhtinaallisesti sisustetuissa salongeissa, jääastioissa törröttävien punssipullojen ääressä.

Mikään raittiuspaikka tämä pikkuinen kaupunki suinkaan ei ole, sillä kaikki houkuttelee ihmistä täällä juomaan. Ilma on aina iltasilla lievimmin sanoen viileätä, jää ei tavallisessa kellarissa ennätä kesällä sulaa ennen kuin pakkaset taas alkavat, niin että ryyppy aina tarjotaan mitä viekoitte-levimmassa lämpömäärässä japunssipullot ovat hikiset jahuurteiset, niin että näyttivät alkuasukkaitten näpiä kirveltelevän. Laivalla kaikki miehiset matkustajat, yksinpä korkeat hengelliset virkamiehetkin, lyhentelivät ai-kaa nauttimalla tätä makijata hunajata, ja heidän äänensä olivat mörä-köitä niin kuin sen joka jäistä vettä on juonut, ja heidän yskimisensä kaikkein kunnioitettavinta niin sanottua "majuurin yskää."

Lajdaure järvi Ruotsin Lapissa.

Kun Haaparannassa astuin laivaan, kuului välikannelta saarnaa. Hihhu-lipappi seisoi suuren naisjoukon ympäröimänä ja ihailemana, pieksuja-lassa, tukka leikattu tuuheaksi harjaksi niskaan, lihavat kasvot margarii-nin keltaisina liikutuksesta ja innostuksesta, ja puheli maailman vaikeista viettelyksistä. Ihailin miehen välinpitämättömyyttä kaikkia niitä pistopu-heita kohtaan, joita hän sai kuulla laivamiehiltä; en huomannut hermos-tumisen värähdystäkään hänen äänessä, joka vuoti suusta niin nukutta-van tyyneesti kuin suvannon vesi. Ja akat ympärillä heiluttelivat päitään ja hokivat samalla uinuvalla äänellä: "kyllä se armo silloin kelepaa, kyllä se armo silloin kelepaa." Aviomies-parat, joitten vaimot tämän saarnaa-jan seurassa kulkivat! Saarnaaja näytti niin perin miehekkäältä.


Jouduin heti oikeaan tunnelmaan. Tällaista se on Peräpohjolan ihmis-elämä. Joko juoppo tahi hihhuli. Pohjalainen se nuorena mässää ja reu-haa, mutta tätä hurjistelua seuraa säännöllisesti se pitkä kohmelo, joka joskus kestää aina hautaan asti. Vertauksellisesti katsottuna se on pitkä lakkaamaton pimeys ja yhtä pitkä lakkaamaton muka valo. Tämä on vastakohtien maa: suuren pimeyden ja suuren valkeuden maa.

Ainoat, jotka kestivät punssin viekotuksen, olivat matkatoverini, venäläi-nen teknikko, hyttitoverini, eräs vanhanpuoleinen erittäin suloisen ja hie-non näköinen herrasmies, ja minä. Herrasmies valitteli haikeasti kansan juoppoutta ja jutellessaan hän aina tuon tuostakin maiskutti huulillaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut paiskata kuuluvan pisteen joka lauseen jäl-keen. Hän ei ottanut osaa muitten seuroihin illalla ja meni varhain levol-le. Seuraavana aamuna jo k:lo 5 aikaan huonetoverini kapisti pystyyn, meni läheiseen salonkiin ja sieltä alkoi heti kuulua suloinen saarna. Mies puhui kaunista ruotsia, ja sisältö hänen saarnassaan oli taivaan ihanuus ja kaikenlainen hempeys. Kuulijat olivat taaskin joukko sivistyneitä Luu-lajan naisia, nuoria vanhoja. Minun täytyy tunnustaa, että saarnan hem-peästi helähdellessä uinahdin keveään aamu-uneen, kunnes ihanat sä-velet alkoivat soida.


Mitä ihmettä! Serenadiako minulle pidettiin? Mikä tuo kaunis laulu oli-kaan, aivan tuttu, mutta mikä? Vähän aprikoituani muistin: se oli "Ruu-suaria" Martha-operasta. Se oh tuo meilläkin tuttu köörilaulu: "Nyt kesän viime kukka ." Pilkistin ovesta. Huonetoverini lauloi siellä naisten ympä-röimänä tätä ihanata rakkauslaulua, ylistäen ei maahista vain taivaallista rakkautta. Hän olikin, niin kuin huulien maiskutuksesta olin hieman arvel-lut, vapaakirkollinen saarnaaja. Ilta oli kulunut punssin merkissä, mutta aamu hengellisten laulujen. Tunsin olevani Peräpohjolassa.

Laivamatka Haaparannasta Luulajaan kulkee suurimmaksi osaksi saa-riston kautta, niin ett'ei meritautia tarvitse pelätä. Monta kaunista näkö-alaa tarjoavat seudut semmoiset kuin Kainuun kirkonkylä ja Luulajan joen suu. Laiva on mukava ja tarjoilu siistiä, ainakin "Haaparanda" nimi-sessä laivassa. Ensimäisen luokan piletti maksaa 8 kruunua. Laivat läh-tevät Haaparannasta k:lo 2 päivällä ja saapuvat Luulajaan seuraavana aamuna k:lo 6.

Astuin Luulajan laiturille, kauniit hengelliset sanat ja sävelet "Martha" operasta vielä helisevinä korvissani. Mikä kuninkaallinen linna tuossa aivan laiturin laidassa? Tässäkö Lapin laajan maaherrakunnan hallitsija asuu, vai onko Ruotsin Lapilla oma kuninkaansa ja linnansa? Nämät oli-vat kysymykseni ensimäiseltä vastaantulijalta laiturilla.

- Se on Luulajan uusi ravintola. Se on maksanut yli miljoonan kruunua.

Olen verrannut Haaparannan hotellia Moskovan Kremliin ja Rooman Pietarinkirkkoon ja nyt en enää löydä kyllin arvokasta vertausta Luulajan palatsimaiselle hotellille. Terassimaisesti se kohoaa rannasta ja itse ra-kennus on jyhkeistä kivistä tehty. Se on pienen kaupungin merkillisin ra-kennus. Se on kuin töyhtöharjainen kyrassierihattu pienen pojan päässä. Mutta matkailijalle se tuntuu huutavan: sinä olet Lapin kynnyksellä, mut-ta tule tänne, niin saat asua kuin ruhtinas.

Ruotsi on matkailijain luvattu maa, sillä se on paraitten hotellien ja siis-timmän tarjoilun kotimaa.

Ihailtuani ravintolata ulkoapäin kotvan aikaa halusin lähteä asemalle. Aloin katsella ajuria. Mutta kaupungissa ei ole yhtään liikkuvata ajuria. Jos mieli saada ajuria, piti telefonata eräälle Karlssonille, joka niitä muka omistaa. Ruotsi on ensimäinen maa maailmassa telefonien lukuisuuteen ja niitten käytännölliseen järjestelyyn nähden. Sukelsin muutamaan ko-juun laiturilla, panin kymmenen äyriä muutamaan reikään ja heti olin vilkkaassa keskustelussa ajuri Karlssonin kanssa.

- Tietysti hevosta saa, jaa doh, sanoi ajuri.

Odotetaan hevosta, venäläinen ja minä; taivas sataa vettä ja meitä ru-peaa huolestuttamaan, että jäämme junasta jälelle. Me kaksi, ryssä ja minä, olimme vossikoiden luvatusta kotimaasta jonka jokaisessa kau-pungissa on hengenvaarallista kulkea kaduilla vossikoitten lukuisuuden ja niiden hurjan ajon takia, mutta suuren hotellia kaupungissa täällä Ruotsissa ei nähty vilaukseltakaan yhtään nelijalkaista liikkujata. Venä-läisellä on vilkkaampi veri kuin suomalaisella, hän menetti malttinsa, koppasi keveimmät kapineensa kainaloonsa ja hyökkäsi kaupunkiin. Mi-nä odotin Karlssonia.

Nyt Karlsson jo näkyy. Mikä komea mies! Olen usein ennen muinoin ajellut Hänen Keisarillisen Majestetinsä, AlekSanteri III:n hovivaunuissa, mutta en muista nähneeni niin ylhäisen näköistä kuskia. Ensimäinen tunnelmani oli nöyryytys, aijoin pyytää Karlssonia istumaan sisään ja pyrkiä itse kuskin istuimelle, mutta maltoin mieleni ja kapusin vaunuihin. Nyt lähdettiin.


Näytti Kebnekaise. siltä kuin Karlssonin hevonen olisi tajunnut, mikä yl-häinen olento Karlsson näköjään oli, sillä sen juoksuaskeleet olivat ar-vokkaat kuin ruumisvaunujen vetäjän.. Yhä suoremmaksi kävi selkäni, sillä juhlallisuus tarttuu kuin tauti. Mutta hermostumiseni kasvoi kasva-mistaan sillä pelkäsin, että tämä juhlallisuus toisi minut liian myöhään asemalle. Ennätin asemalle juuri viime tiukassa ja venäläinen odotti mi-nua tuskaisena ja hikisenä paljaasta kiihkoutumisesta, sillä hän oli jo ol-lut vakuutettuna, että jäisimme jälelle.

Kebnekaise.

Vielä sananen Karlssonista. Karlsson ei ole mikään harvinainen ilmiö Ruotsin kuningaskunnassa, päinvastoin hän on juuri ruotsalaisen taval-lisin ilmestysmuoto. Ruotsin kansa on ehdottomasti maanosamme rote-vin ja komein kansa, sen miehet pisimmät, vaaleaihosimmat, verevim-mät ja kaunispiirteisimmät. Käytöksensä puolesta he ovat kaikki, mel-kein poikkeuksetta, juhlallisia ja ylhäisiä, kuin kreivit ja paronit. Sano-taankin syyllä, että ruotsalainen Skandinavian kansojen joukossa on aa-telismies, johon verraten tanskalainen on porvari ja norjalainen talonpoi-ka. Missä "rangissa" me suomalaiset olemme, sitä en uskalla arvata.


Parasta on suomalaisen matkamiehen panna kirkkovaatteet päällensä kun Ruotsiin matkustaa, käydä selkä suorana ja pitää kasvoissaan sel-laista ilmettä, mikä puhujalla on, kun hän Runebergin syntymäpäivänä lausuu "Maamme" laulun jossakin isänmaallisessa juhlassa. Silloin ei Ruotsin lukemattomat karlssonit pääse meitä arvostelemaan kaikkein ala-arvoisimmiksi naapureittensa joukossa.

Astuttiin junaan ja lähdettiin kulkemaan pohjantähden suuntaan. Jokai-nen tunti kulettiin aina lähemmäksi yöauringon maata ja minun täytyy tunnustaa, että lapsellisella uteliaisuudella odotin vaan sitä hetkeä, jol-loin hyristettäisiin napapiirin yli, sillä niin kaukana pohjoisessa en kos-kaan ollut käynyt enkä koskaan nähnyt sellaista maata, jossa aurinko paistaa kesällä yli vuorokauden yhtäpäätä ja jossa aurinko talvella pysyy yli yhden vuorokauden piilossa.


Luulajasta Bodenin linnoitettuun kaupunkiin, jossa etelä Ruotsista tuleva rata yhtyy Lapin rautatiehen, kulettiin tunnissa eikä tämä matka vielä tuntunut eriskummallisemmalta kuin kulkea Pohjanmaan soisilla jokivar-silla. Boden on Ruotsin pohjoisin linnoitus ja on jo vahvasti varustettuja aiotaan tehdä siitä Lapin vankka turva. Nuoria sotamiehiä pulmahtaa vaunut täyteen. Venäläisen matkatoverini kullalle kiiltävä puku herättää hermostunutta huomiota, mutta minä koettelen rauhoittaa mieliä sillä, että vetoan hänen rehellisiin kasvoihin ja epäkäytännöllisiin elkeisiin, sil-lä matkatoverini oli hurmaantunut luonnon ihailija, joka jokaisesta vau-nun ikkunasta aina hapuili jotakin katsomisen arvosta.

Stuor Reitavagge.

Bodenista lähdettyämme oli meillä 9 peninkulmaa napapiirille. Seudut olivat surkeita nevoja, oikeita Lapin raukkoja rajoja, tahi puita kasvavia soraharjuja. Äkkiä kuului matkamiesten suista innokas hurraahuuto. Mis-tä ilo? Kulettiin napapiirin yli. Ja omituista, täällä näkyi napapiiri selvästi, sillä kuninkaallinen Ruotsin rautatiehallitus on pystyttänyt taulun sille kohdalle missä rata leikkaa napapiirin. Meillä Suomessahan sen sijaan varmasti väitetään, että napapiiri on luonnostaan näkyvissä Rovanie-men kirkon kivijalassa. Vaikkapa näin oltiin napapiirin sisällä, niin ei luonto sanottavasti muuttunut. Saatiin vielä kulkea peninkuormaa eteen-päin ennen kuin huomasi joutuneensa toisenlaiseen maahan.

Mutta tämä muutos tapahtui sangen äkkiä. Lähestyttiin Gellivaaraa. Suota ja kuusta ja mäntyjä, muuta ei silmä ollut tuntikausiin nähnyt. Mut-ta vähää ennen Gellivaaralle tuloamme komennettiin kaikki katsomaan ikkunoista ulos. Sieltäpäs paistoi Lappi vastaan.


Nyt oltiin Lapissa,, mielikuvitukseni oikeassa Lapissa, sillä tuollahan oli kunnon tunturi, ensimäinen näkemä eläissäni. Tunturi, jossa ei kasvanut puun sukuakaan, jossa lumikinokset välkkyivät ja kimaltelivat vielä Ju-hannuksen aikana. Niinkuin muhamettilainen pyhiinvaeltaja Mekan mi-naretit nähtyään ihastuu ja riemastuu ja unohtaa vaivaloisen matkan hie-ta-aavikolla, niin minun silmäni lensivät selki selälleen tämän puuttoman kinoksisen tunturin nähtyäni. Juuri tätä näkyä varten olin matkalle lähte-nyt. Alavuudelta lähdettyäni automobililläni olin kulkenut kuin tarjottimel-la; silmä ei ollut nähnyt muuta kuin rämeitä ja niittyjä ja pieniä kuusia; nyt oli juhlallinen alppi edessäni, Gellivaaran kuuluisa tunturi, eli niin kuin ruotsalaiset rakastavat sanoa "Dundret".

Tunturin laelta on ihana näköala. Koko Lappi on jalkojen alla, Sulitelma ja Kebnekajse tuikkavat horisontissa ja ylt`ympäri vaan kaljuja tuntureja ja paljon jäätä ja lunta. Kesäyön aurinko näkyy tähän kesäkuun 5 p:stä heinäkuun 11:teen.


Gellivaaran tunturi on Lapin kynnys.

Gellivaaran kaupunki, 20 vuotta sitte köyhä kurja kylä, on nykyään Lapin pääpaikka. Siinä on nyt posti, telegrafi, pankki, lääkäri, apteekki, kaup-piaita, kirjakauppa ja muhkea hotelli, nimeltä "Grand Hotel". Syötiin hyvä päivällinen hotellin ruokasalissa, päivällinen jonka jokainen laji oli muual-ta tuotu. Sali oli loistavasti sisustettu, mutta luonto tunturilla kammoksut-tavan köyhää. Seuraava suurempi pysäkki matkalla pohjolata kohti oli Kirunan aivan nuori kaivoskaupunki. Kaupungin kehittyminen on mennyt aivan amerikalaiseen tahtiin. Joku Vuosi sitten parin huonon maatöllin paikka, on se nyt jo kaupunkikunta, jossa on 8 tuhatta asukasta. Monta aivan ensi luokan hotellia on tarjona, jossa huokealla hinnalla voi asua pitempiäkin aikoja.

Mutta tämä nopea edistyminen saa selvityksensä kun tietää, että Kiru-nan vuori on maailman rikkain rautapaikka. Vuoressa on laskettu olevan yli 200 miljoonaa tonnia rautamalmia, jotka louhittuina ja myytyinä tuot-tavat yhtiölle toistakymmentä miljardia markkaa. Malmia ei tarvita hakea maan alta, vaan on se näkyvissä vuoren seinämissä. Louhittu malmi pannaan vaunuihin ja nämät lasketaan alas asemalle kiskoja myöten. Pimeän aikana valaistaan koko tunturin seinämä lukemattomilla sähkö-valoilla. Toisella puolella kaupunkia kohoaa korkea Luossavaara, josta on mitä ihanin ja suurenmoisin näköala kaikille suunnille, kauas Norjan rajoille saakka länteen ja pohjoiseen aina Ruotsin suuren alppijärven, Tornionjärven, lumipeittoisille reunavuorille.

Abiskotunturi.

Kirunasta Tornion järvelle on viiden peninkulman matka. Tällä taipaleella saa nähdä sen omituisen näön. että puut muuttumistaan muuttuvat lajil-leen ja ulkomuodolleen melkein joka puolen tunnin päästä. Alussa on vielä havupuita, pieniä kummallisia kuusia, jotka ovat kuin maahan iske-tyt peitset, kahva-puoli maassa. Näitten kuusien latvat ovat terävät kuin tutkain, ylimmät oksat aivan lyhyet, mutta tyvessä törröttää aika tuuhea pensasmuotoinen oksaryhmä. Mutta turkasen uljaan näköset ne silti ovat, pää pystyssä ja selkä suorassa kuin japanilaisella jalkasotunlla. Ja näitten keihästen rinnalla siellä täällä näkee Lapin omitusen koivulajin, niin kutsutun tunturikoivun, joka kasvaa 3 noin m:n korkuiseksi, mutta jonka runko ei koskaan kasva suoraksi vaan kiemurtelee ja vääntelee kuin kovimman tuskan vallassa.


Johtui niin elävästi mieleen Dorén kuvaraamattu, jossa kadotetut henget muun muassa ovat kuvatut käpristyneitten puunrunkojen muotoisiksi. Mutta nämät käppyrät ovat tavattoman sitkeitä kestämään lumimyrskyjä, pakkasia ja jäätä, niin että niissä paikoin, mihin suoraselkäinen tunturi-kuusi ei uskalla pistää nokkaansa, siellä tämä pieni kippurakoivu muo-dostaa suunnattoman laveita lehtometsiä. Metsän vaikutusta ne eivät tee, sillä niitten yli näkee silmä aivan loppumattomiin saakka, mutta pen-saita ne eivät sittekään ole. Ne ovat verrattuina meidän koivuihimme kuin lappalaiset verrattuina täyskasvaneihin ruotsalaisiin. Tornion järven rantamilla ei uskalla muut puut yletä, kuin juuri nämät tunturikoivut.

Mikä jylhä alppijärvi tuo Tornion järvi!(* Koillinen ranta on jyrkkä kalliopen-kere. Suuret lumikinokset peittävät sen harjanteet ja osaksi sen kyljet. Luoteisrannalla on joukko korkeita lumisia alppeja, niin että rata on täy-tynyt hakata osaksi vuoren seinämiin osaksi kulettaa tunnelien kautta. Järvi on yli 7 peninkulmaa pitkä ja laajemmalta kohdaltaan 9 km. leveä. Siellä täällä töröttää joku alaston mykkyrä saari, joka tekee näköalan vieläkin jylhemmäksi. Juhannuksen aikana sen pinta oli vielä jään pei-tossa, jokien suut vaan olivat sulat, ja niissä allit huusivat ja parkuivat kuin kadotetut sielut Gehennassa. Toisen kerran käydessäni järven ran-nalla, heinäkuun alussa, se oh sula ja sen kalvo tyyni ja kamalan synk-kä, kuvastaen pinnallaan milloin lumikinosten valkeita juovia, milloin puuttoman saaren mustan kyljen.

Onko tämä järvi kaunis? Se, joka-rakastaa jylhää suuremmoisuutta, tul-koon sitä katsomaan. Tämä on hyisten jättien koto. Mikä suunnaton ero Sveitsin järvien ja Tornion alppi järven välillä. Edelliset pienet ja suloiset, tämä aava ja kolkko. Tuonelan musta joki juontui mieleeni tätä katselles-sani. Täällähän joutsenetkin viihtyvät. Ihmisasunnoita et näe missään, paitsi radan varrella olevat muutamat asemat ja Ruotsin turistiyhdistyk-sen komea majala pilkistävät esille aina peninkulmien päästä.

Abisko matkailija-asema katsottuna vasemmalta.

Näköala Tornion järven yli.

Nuolja alpin kupeilta syöksyy Abisko niminen joki lukemattomissa pu-touksissa alas Tornion järveen. Vesi on ylen kaunista, kirkkaan vihreätä kuin smaragdi ehkä vielä kauniinpaa kuin Sveitsin alppijokien vesi. Las-keutuessaan Tornion järveen, on se murtanut itselleen syvän uurnan kauniisiin dolomitivuoriin, niin että vesi kulkee kuin kaihoon hakatussa kanavassa, usein aina 15 m. syvyisessä kuilussa. Tämän Abisko-joen äyräällä sijaitsee turistiyhdistyksen majala.

Abiskon majalaan kuuluu kaksi rakennusta, joissa yhteensä on 106 vuo-detta. Huoneet ovat aivan pienet 3 m. pitkät ja vähän päälle 2 m. leveät. Ne ovat aijotut vaan yösijoiksi, eivätkä olo-paikoiksi päivillä. Päivillä on tarkoituksena kapuilla vuorilla hengittämässä alppien raikasta ilmaa, ja huonon sään sattuessa tarjoavat tilavat kokoushuoneet hauskan tyyssi-jan. Majalalle ei ole tahdottu hotellin leimaa eikä sen mukavuuksia, mut-ta verraton olinpaikka se on terveelle ihmiselle ja matkailijalle, joka kyke-nee liikkumaan ja joka ei ole siksi veltostunut, ett`ei hän kestä retkeily-urheilun satunnaisia seikkailuja.


Majalan huoneet olivat kesän kuluessa aina käytännössä, sillä Apisko on Lapin enin rakastettu matkailukeskus. Lukemattomat ovat tilaisuudet retkien tekoon tästä majalasta. Ylös alpeille, alas järvelle lappalaisten kodille, pienille alppi järville, peurojen laitumille, kaikkialle saa ohjaajia ja tien opastusta. Ja majalasta saa yksinkertaista mutta maukasta ruokaa, jolla voi virvoittaa väsynyttä ruumistaan retkiltä takasin saavuttua.

Lapin tunturielämä tunkee aivan päällesi täällä Abiskolla. Peuralaumat ryntäävät sinua kohti muutaman askeleen päästä majalan pihalta. Ne tuijottavat sinuun hetkisen ja lähtevät kapsavin kavioin pakoon kuin lä-hestyt heitä. Ne juoksentelevat rataa pitkin ja junat murskaavat näitä joukottain. Majalan ympärillä juosta vilistelee sadottain tunturisopulia. Jos niitä rupeat kepilläsi hosumaan, voivat ne joskus näyttää sinulle uh-kaavasti hampaitaan. Tuntureilla lehahtelee riekot lentoon suurissa lau-moissa.


Tunturikoivuissa laulelee, yörauhaa vähääkään pitämättä, aivan lukema-ton joukko uunilintuja. Linnunlaulu Lapissa on kerrassaan korvia huu-maavata. Et tunne kaikkia lintuja; muutamat ovat meillä tuntemattomia tahi vaan talvisin täällä kierteleviä. Pienillä alppijärvillä soutelevat joutse-net ja hanhet. Raikasta ja riemuitsevata on Lapin kesäinen luonto, se voi tenhota mielen. Ymmärrän nyt, että ihmisiä löytyy, jotka eivät vaihtaisi näitä seutuja etelän lämpimämpiin, viljavampiin maihin.

Aspjoen putous.

Abiskosta lähtien rata nousee verkalleen Köölin harjanteelle. Tullaan Wassijauren asemalle, samannimisen järven rannalle. Mikä järvi! Ei puun sukuakaan sen rannoilla, tuskin viheriätä korttakaan. Ympäristö on kuin kaskettua, ruskeata ja mustaa kuin itse maakamara. Järvi on kuin ripsetön silmä. Sydäntä kouristaa sitä nähdessä. Ijankaikkisen köyhyy-den ja kolkkouden koti. Kellä on kaiho mielessä ja ken surua haluaa vil-jellä, asukoon Vassijauren matkailijamajassa. Monen ihmisen mielenti-lalle nämät seudut tarjoavat parasta vastakaikua. Täällä hihulipappi on omalla lähetysalallaan.

Wassijauresta noustaan vielä Riksgränsen nimiselle asemalle. Lukija ymmärtää paikan luonteen kun sanon, että heinäkuun 6 p:nä aseman ruokahuoneen porrasten edessä oli suunnattoman paksu ja laaja lumi-nietos, jossa hetken aikaa oltiin lumisilla. Nyt ollaan Köölin harjanteella. Ei ole kuin 36 km. Narvikin kaupunkiin meren rannalla. Tällä lyhyellä ta-ipaleella on laskettava alas yli 500 m.

Maailman vaikein radanrakennus on edessämme, vaikein sentähden, et-tä lasku on min jyrkkä ja rata samalla hirvittävien lumivyörymien uhkaa-ma ja kamalien lumimyrskyjen vainooma. Ei sillä että tunneleita on täyty-nyt rakentaa vuoreen seiniin lukemattomia, mutta yhtä monta katosta on täytynyt pystyttää suojelemaan rataa nietoksilta ja vyöryviltä hangilta. Pauhaavien alppikoskien yli on rakennettu siltoja, joista yksi lepää 30 metrin korkuisten rautapukkien päällä. Kuletaan luonnon ihanan Hund-dalin läpi, josta vanha, kuuluisa viikinki Thorer Hund, 'permalaisten ju-malatemppelin ryöstäjä, oli kotosin. Täältä näkyy jo kirkkaan sininen Rombakin ja Harjangin vuono. Matka on ihaninta mitä ajatella voi. Al-haalla syvyydessä on suuren valtameren vuono, yltympäri lumisia alppe-ja ja rata kulkee kallioseinään poratussa pykälässä. Näköala vaunun ik-kunoista on suuremmoisinta mitä nähdä saa millä rautatiematkalla ta-hansa maailmassa.

Hopeaputous Björklidon luona.

Hiljaa ja varovaisesti laskeudutaan alas Narvikin kaupunkia kohti, joka sijaitsee meren rannalla Lofotien saarten kohdalla. Kaupunki on aivan nuori, mutta kasvaa nopeasti, sillä Narvikin satamassa lastataan Kirunan rautamalmi laivoihin ja kaupunki on nykyään koko Pohjois-Ruotsin sata-mapaikka suurta maailmaa kohti. Kun ruotsalaiset vihdoinkin rakentavat radan Morajärveltä Tornioon, saadaan maailman kaksi suurinta valta-merta Atlantti ja Tyynimeri, yhdistetyksi radoilla toisiinsa. Toinen satama on Narvikissa, toinen Wladivostokissa.

Narvikissa on monta virallista hotelha ja seutu erittäin kaunista. Ei pa-rempaa olinpaikkaa voi kesällä haluta. Lafoten'in saaristo pienine kau-punkineen ja kalastajakylineen tarjoaa monenmoista tilaisuutta huviret-kiin. Verrattomia nämät retket ovat sen takia, että Lofotin on täydellinen alppisaaristo, syvien vuonojen ja ylen ihanoitten salmien rikki repimää. Maanpuolelta taas Narvik samoin on alppien likimmässä läheisyydessä. Ja yöaurinkoa täällä on miltei koko kesän.

Näköala Narvikilta.

Jätin Narvikin ja läksin junassa kiertämään Skandinavian niemimaata, sillä minun oli määrä Trondhjemissä nousta siihen laivaan, jolla sitten piti lähdettämän kohti Nordkapia.


Kulin Ruotsin komeimmassa junassa sen ensimäisessä luokassa, sillä tähän luokkaan oikeutti minut rautatiehallitukselta saama pilettini. Ajoin kuin ruhtinas. Lapinmaan pikajuna, joka kolme kertaa viikossa kulkee edestakaisin Narvikin ja Tukholman välillä, on niin kutsuttu loistojuna. Sen ensimäisen luokan vaunuissa on salongit molemmissa vaunun päis-sä, ja niissä on mukavat, pehmeät nojatuolit, pöydät, seinäpeilit ja soh-vat. Polvihousuinen englantilainen ja minä olimme ainoat matkamiehet eräässä tällaisessa vaunussa. Hän hallitsi toista salonkia, jossa poltteli jalat nostettuina pöydälle imelätä piipputupakkaansa; minä toisessa pöl-lyyttelin sikaria, kumminkin noudattaen säädyllistä, kristittyä käytös-ja asentotapaa. Minä luin, englantilainen taas vaan ajatteli ja nukkui.

Kaksi yötä ja yhden päivän kesti matka. Ensimäinen yö oli kirkas kuin päivä, toinen jo sangen hämärä. Maisemat olivat kuin meillä Pohjan-maalla, mutta joet olivat suuremmat, vuolaammat ja kauniimmat vetensä puolesta. Jämtlannin seuduilla oli tunturin liepeitä näkyvissä ja Upplan-dissa lihavia peltoja.

Tukholmasta porhalsin junalla Kristianiaan, ja sieltä niinikään junalla Trondhjemiin. Rautatiematka Kristianiasta Trondhjemiin Österdalin ver-kalleen nousevassa pohjassa tarjosi paljon näkemistä. Joki kohisi ja ki-hisi alla, ja vuorten seinät molemmilla puolin olivat jylhät ja laelta lumi-set.

"Neptun"-laivalla Nordkapiin.

Koska tarkotukseni on kertoa vaan. Lapista, en ryhdy tarkemmin juttele-maan Trondhjemista, sillä siihen tarvittaisiin erityinen kirjoitus. Sanon vaan, että Trondhjemissa sijaitsee se suurenmoinen laivanvarustusliike, joka kulkee nimellä, "Det Nordenfjeldske Dampskibsselskab". Tällä seu-ralla on suuri joukko laivoja, jotka kulkevat pitkin Norjan kallioisia rantoja. Ja mikä ihmeellisintä, nämät laivat kulkevat koko vuoden umpeen ke-sänsä talvensa. Golf-virta tuo sen arvaamattoman edun mukanaan, että vaikkapa pakkanen miten paukkuisi nurkissa, niin ei meri eikä sen sa-tamat mene jäähän.


Pyryissä ja tuiskuissa seuran laivat vaan puskevat keulansa aina Nord-kapin seuduille saakka, kulettavat ihmisiä, tavarata ja postia kaukaisiin, maailman pohjoisimpiin kaupunkeihin Tromsö'hön ja Hammerfestiin. Pohjoinen Norja ei tarvitse rautatietä, sillä on hyvin järjestetty ja vilkas laivakulku joka lahden sopukkaan ja maa on niin kapea, ettei kellään sen asukkaalla ole pitkältä merelle tahi sen syvälle pistävään vuonoon.

Sydänyö merellä.

Näillä posti ja n.s. hurtigruter'in laivoilla on mukava ja huokea matkus-taa, mutta poikkeamalla useihin laitureihin, on niillä matkustus hitaam-paa, kuin vakituisilla turistilaivoilla, jotka keskikesän aikana kulettavat huvimatkailijoita Trondhjemin ja Nordkapin välillä. Näissä on tietenkin kalliimpi kulkea, mutta mukavuudet ovat erinomaista ja houkuttelevata laatua ja kestitseminen oivallista. Tällaiset turistilaivat eivät seisahdu laitureihin muuta kuin kahdessa kaupungissa, Tromsössä ja Hammer-festissa, mutta sen sijaan ne koluavat kaikki merkillisimmät ja katsotta-vat paikat.

Minua suosi onni tällaiseen komeaan turistilaivaan, jonka nimi oli "Nep-tun". Trondhjemin laiturilta noustiin sitte miehissä laivaan ollaksemme sitte yhden viikon ajan matkatovereita saman laivan kannella, matka Nordkapiin ja takaisin kun kestää melkein täsmälleen viikon päivät. Jo ensi näkemältä kävi selväksi, että matkamiehet eivät olleet norjalaisia, vaan ulkolaisia, sillä kannella kaikui vaan saksan ja englannin kielet. Omituista kyllä ei kuullut muita europalaisia kieliä, ei sanaakaan; saksa ja englanti taisteli ylivallasta laivalla, niin kuin ne nykyään niin monella muullakin alalla pyrkivät koettamaan voimiaan toistensa kanssa.


Heti alusta matkamiehet jakaantuivat kahteen toisistaan tarkasti erotet-tuun leiriin, saksalaiseen ja englantilaiseen. Minä ainoa muukalainen seurassa, kenenkä sakkiin minä liittyisin? Tuntui ylimalkaan siltä kuin englantilaiset olisivat olleet, itse mielestään ja muitten mielestä, vähän niin kuin ylhäisempiä kuin saksalaiset, ja saksalaiset taas olivat hiukan niin kuin sormille näpättyjä, kun näkivät englantilaisten varmoja liikkeitä ja matkailuun tottuneita tapoja. Suurin osa näitä englanninkieltä puhuvia olivatkin joko Canadasta tahi Yhdysvalloista ja elämäntavoiltaan maan-maleksijoita.

"Svartisen" (Mustajää).

Sain pöytäpaikan englantilaisten joukossa, sillä aterioiksikin olivat nämät molemmat mahtavien kansojen edustajat jakaantuneet kahteen eri lei-riin. Mutta syystä, etten osannut jutella tätä vaikeata kieltä, päätin väis-tyä saksalaisten pariin, joitten kanssa voin toimeen tulla. Näinpä minä pääsin kaunistamaan saksalaisten pönäkkätä seuraa, joitten lihavimpien jäsenten kanssa voin menestyksellä kilpailla, ja kului kaksi päivää ennen kuin englantilaiset saivat tietää etten ollutkaan "made in Germany". Saa-tuaan tämän tietää pääsin myöskin näitten kopeitten ihmisten hyvään tuttavuuteen.


Tällaiseen ryhmittymiseen meni ensitnäinen iltapäivä, jolloin vielä kulet-tiin Trondhjemin leveässä vuonossa, ja yöksi jouduimme Atlantille. At-lantti oli siivolla päällä ja niin päästiin ilman suurempia keikkumisia saa-ristoon, jota sitten kesti lakkaamatta aina Nordkapiin saakka. Norjan saaristo on luonteeltaan vallan toisenlainen kuin meidän saaristomme. Mutta tämä saaristo onkin kahden jättiläisen synnyttämä. Isä on Atlantin raivokas valtameri ja äiti Köölin granitiharju.

Vuosituhansien kuluessa on Kööli pirstoutunut ja näistä pirstoista on syntynyt saaria kallioisia ja jyrkkiä kuin Kööli itse. Saarien ja manner-maan välillä on vettä, syvää vettä, melkein karitonta vettä, sillä karit eivät kestä kauan Atlantin raskaita aaltoja. Kasvullisuutta ei paljon näe saaril-la, sillä meren puolella tuuli ja rankat sateet pyyhkivät pois kaiken ruoka-mullan. Kallioita, särmäkkäitä huippuja ja onteloita rotkoja sen sijaan nä-kee joka taholla. Laiva kulkee kuin syvän laakson pohjassa, jonka mo-lemmilla sivuilla on jyrkät, korkeat kallioseinät.

Olin ennen nähnyt Alppeja, mutta en ennen alppisaaristoa. Vaikka olin lukenut ja nähnyt kuvia näistä seuduista, en voinut aavistaa, että todelli-suus voittaisi luvut ja kuvat. Alppisaaristo on kaiken voittanutta komeu-dessa, alppisaaristo, joka vielä sijaitsee aukeimman valtameren ranni-kolla. Tällainen oivallinen asema on juuri Norjan saaristolla.

"Torghatten" -tunneli.

Ensimäinen paikka, jossa käytiin maissa oli Svartisenin jäätikkö, pitkän kapean meren lahden syvimmässä sopukassa. Tämän jäätikön omitui-suus, muihin Norjan jäätikköihin verrattuna, on siinä, että sen jäät las-keutuvat aivan meren rantaan saakka. Itse vuori on korkeudeltaan 4000 jalkaa, jäätikkö pituudeltaan noin 50 km ja leveydeltään 14 km. Svartisen on jokseenkin napapiirin kohdalla. Jää on kaikkea muuta kuin mustaa, niinkuin luulisi nimestä päättäen, vaan kirkkaan viheriäistä kuin meren aalto. Opettavaista oli suomalaiselle nähdä tällaisen jäätikön alinta reu-naa, sillä tämän reunan edessä oli korkea hiekkaharju, jonka jää oli va-luessaan vuorelta tonkinut edessään.


Tässä oli Salpausselkä pienessä koossa nähtävänä, tässä tieteellinen arvelu ilmielävänä silmien edessä. Jäänreuna sulaa tietysti kesällä ja tästä syntyy lätäköltä ja puroja aivan niinkuin Salpausselän pohjoispuol-ella on suuria vesisäiliöitä, jotka harjun läpi ovat murtaneet aukkoja, jos-ta laskevat vetensä mereen. Minua tämä seikka huvitti siihen määrin tar-kastella, että annoin ulkomaalaisten kavuta jäätiköillä; minä kulutin ai-kani antamalla lätäköille ja joille nimiä sellaisia kuin Vuoksi, Kymi ja Imatra. Ulkomaalaiset luulivat minun saaneen äkillisen mielenhäiriökoh-tauksen, kun kapusin hiekkaharjulle enkä jäätiköillä. Minun piti selittää syy omituisuuteeni.

Kalastajavenheet purjehtivat merelle.

Lofoten.

Lofoten'in saaristo on laaja alppimaa, jonka laaksonpohjat täyttää Atlan-tin vihreä aalto. Saarissa on kyliä, on pienempiä kaupunkeja, on maata-loja ja kurjan kurjia hökkeleitä köyhillä ihmisillä. Liikettä täällä on kesät, talvet, sillä kalastusta harjoitetaan kaikkina vuodenaikoina ja merenkul-kua niinikään. Lofoten'in saaristo ja sen ympärykset ovat maailman, ka-lakkaimpia apajapaikkoja. Viime vuonna teki tulo kalansaaliista yli 60 miljoonaa kruunua.


Täältä ne meidän livekalat, nuo muutamien mielestä joulun herkut, tois-ten mielestä taas joulun kiroukset, nykäistään ylös lukemattomiin kalas-tajaveneisiin. Iyivekalat ovat nykyään nousseet hintansa puolesta, sillä norjalaiset ovat ruvenneet lähettelemään niitä laivalastittain Afrikaan, jossa n....rit kuuluvat niitä ahmivan raa'altaan ja pitävän niitä herkkuina, jotka menestyksellä kilpailevat lihavimpienkin lähetyssaarnaajien lihan kanssa. Kuuluvat väittävän että maussa on paljon yhtäläisyyttä. Senpätähden on livekalan hinta meilläkin noussut.

En tiedä hauskempaa kesän viettopaikkaa kuin tämä jylhä, kaunis saa-risto on. Täällä on hotelleja ja majapaikkoja kosolta, niin kuin Kabelvaa-gin ja Svolvserin kaupungissa ja Lödingenin kylässä. Saaristo sijaitsee juuri Narvikin edustalla, niin että meille suomalaisille sinne ei ole kuin pyöräys ja päälle päätteeksi mukava pyöräys, Tornion, Luulajan ja Nar-vikin kautta. Livekalan ystävät ja kaikenlaatuiset kalastajat, pitäkää mie-lessä Lofotenin saaristoa kesällä!

Trovdefjord.

Tromsö.

Tromsö.


Kaupunki on pieni, mutta perin sievän näköinen. Siellä asuu piispa, ja siellä on tuomiokirkko, lyseo ja monta siistiä myymälätä. Laivoja on sata-ma täynnä,' kummallisia valaan ja mursun pyynti- laivoja, kalastaja-aluksia ja rikkaitten ulkolaisten huvilaivoja. Täältä ovat monet jäämeren retkikunnat jättäneet viimeiset hyvästinsä asutuille seuduille ja tänne ovat tuoneet paljon muistoesineitä retkiltään, jotka esineet ovat nähtä-vinä hyvin järjestetyssä museossa.

Kaupunki on melkein Utsjoen tasalla. Laivarannassa on laumoittain lap-palaisia, joilla jokaisella on poronsarvia, peurantaljoja ja töppösiä kau-pan, ja heidän koiransa tapella katistelevat jokaisessa kadun kulmassa. Myymälöitten edustalla riippuu jääkarhun taljoja ja siniketun nahkoja, ja sisällä näet lappalaista ja samojedilaista korutavarata suuret valikoimat. Tunnet olevasi jäämeren hengessä.

Hammerfest.

Hammerfest.

Maailman pohjoisin kaupunki! Mutta elä luulekkaan, että se silti on mi-kään kurja kylä. Erinomainen siisteys ja järjestys vallitsee täällä joka ta-holla. Samanlaista tavarata kaupan kuin Tromsössä. Satamassa on ank-kurissa suuri joukko venäläisiä laivoja Muurmannin rannikoilta ja Arkan-gelista asti. Ryssää kuul joka taholla.


Kaupunki sijaitsee jyrkän ja korkean kallion penkerellä ja näköala on va-paa pohjoista kohti, kohti kylmää jäämerta. Puuta et näe missään, tuskin yhtään kasviakaan. Kaikkialla vaan harmaata kalliota, lunta ja vihreätä merta. Siitä huolimatta teki kaupunki minuun unohtumattoman juhlallisen vaikutuksen. Ja juhlallisen näköisiä olivat miehetkin tässä kaupungissa, valaan ja mursun tappajia ammatiltaan, vartaloltaan kookkaita ja kasvoil-taan kuin vanhat viikingit konsanaan.

Tapasin ryhmän pieniä tyttösiä jyrkän kalliorannan äyräällä. Kysyin:
- Kasvaako täällä puita?
- Ja doh (jo tok).
- Missä?
- Tuolla mäen takana.

Siellä kuuluu todellakin kasvavan muutamia kymmeniä tunturikoivuja.
- Käyttekö koulua?
- Ja doh!
- Mitenkä teillä talvella luetaan? Näettekö ilman valoa lukea klo 12 ai-kaan päivällä?
- Nej doh (ei tok). Meillä on sähkövalaistus niin koulussa kuin kaupungis-sakin, ja lamput palavat koko päivän.

Maailman pohjoisimmassa kaupungissa on uudenaikaisin valaistus! Ul-komaalaiset ihmettelivät kilvan minun kanssani sivistyksen voimaa voit-tamaan kaikki luonnon mahtavat esteet.

Arvelin ja mietiskelin kumminkin, että miltähän tuntunee kuin pohjoinen myrsky talvella syöksyy jäämereltä näitä rakennuksia vastaan, jotka si-jaitsevat kuin tarjottimella ilman puun suojaa! Huh

Lintukallio.

Lintukallio.

Laivallamme kun ei ollut mitään määrätyitä laituripaikkoja, seisattui aina siinä missä oli jotakin katsottavata. Niinpä kulettiin lintukallion ohi ja las-kettiin kallion alle niin lähelle, että ei ollut edes täyttä pyssynkantomat-kaa laivasta kallioon. Olin poikasesta asti hartaasti toivonut kerran pääs-tä näkemään tällaisia lintulaumoja, joista niin paljon olin lukenut. Nyt oli toivo täytetty, ja silmät auki seurasin lintujen hääräämistä ja iloista elä-mätä.


En uskalla yrittääkään arvioimaan lintujen lukua. Niitä istui jokaisella kal-lion särmällä, niin monta kuin vierekkäin mahtui. Koko kallio oli kuin täy-teen ahdettu kirjahylly. Siellä oli kaiken kokoista ja lajista lintua. Merimet-sot olivat kuin suuret sanakirjat tahi raamatut omilla hyllyillään, ruokit kuin postillat tahi pitkulaiset virsikirjat, ja lokkien lukemattomat laumat kuin hauskat kertomakirjat kaikkein pienimmillä hyllyillä. Rähäkkä ja kir-kuminen oli hirvittävätä. Ken on kuullut kymmenen lokin huutavan pelos-ta pesiensä ympärillä, voi jokseenkin arvata, miltä kuuluu kuin tuhansit-tain samanlaisia musikimiehiä on pitämässä konserttia. Mutta emme mekään olleet aivan ääneti.

Laivamme huutotorvi mörisi lakkaamatta, kanuunat paukkuivat niin että korvat olivat hajota, varsinkin kun kaiku kalliosta oli niin voimakasta. Me jyskimme saadaksemme linnut lentoon. Niitä pulmahtikin aina tuon tuos-takin tuhansittain ylös ilmaau, ja kun katseli ylös taivasta kohti, näytti siltä kuin jos ankara lumisade olisi tiputellut hiutaleita alas. On koeteltu ampua ilmaan laukauksia koetteeksi, sopisiko haulipanos kulkemaan lä-pi parven tappamatta ketään. Aivan mahdotonta. Lintuja on tullut alas, milloin useampia, milloin harvempia. Tällaisia kokeita tekevät tietysti vaan englantilaiset vedon perustuksella. Lintujen luvusta sai jonkinlaisen selon, kun kanuunan laukauksen jälkeen katsahti kallioon. Vaikka ilma oli täynnänsä lentäviä, ei kallio näyttänyt sanottavasti kadottaneen istu-via lintuja. Näillä istuvilla oli pesät vartioittavaua eivätkä liikahtaneet pai-kaltaan minkäänlaisen melun pelosta.

Metelöityämme kotvan ajan kallion alla, nähtiin kaksi merikotkaa leijaile-van siintävässä korkeudessa. Ne olivat kallion huipulta lähteneet tarkas-telemaan, että mikä se nyt heidän kilttejä syöttejään on niin levottomaksi saattanut.

Miksi nämät linnut asustavat vaan yksillä kallioilla? Ne rakastavat, kuten me ihmisetkin, seuraa. Mutta mikä erotus meidän ja heidän välillään! Täällä kallioilla asuu tuhansittain perheitä, ja yhtä monta tuhatta naaras-ta, mutta nämät sopivat keskenään riitelemättä. Kuka uskaltaa ruveta ajattelemaankaan kivimuuria, jossa asuisi tuhansittain perheitä ja tuhan-sittain rouvia? En minä.

Turskan pyynnissä.

Pitihän meidän koettaa kalaonneamme kun kerran oltiin kuuluilla apaja-paikoilla.


Laivamme seisattui erääseen niemen nenään. Onget otettiin esille. On-get olivat kirkkaita kolmikulmaisia lujia koukkuja, siima oli vankkaa nuo-raa, ja syötistä ei tarvinnut välittää. Heitettiin nuora painoineen, koukkui-neen mereen. Kun pohjan tuntoon oli päästy, vedettiin onki paria syltä ylemmäksi, ja ruvettiin kiskomaan köyttä rutosti ylös, annettiin painua, taas ylös, annettiin painua. Eipä aikaakaan niin eräs naisista kirkasi. Hänen koukussaan oli isomahanen turska, joka oli tarttunut kiinni juuri isosta vatsastaan. Jo toinen kirkasi. Sama onni. Kalasteltiin tunnin ver-ran aikaa ja saatiin 60 kalaa. Mikä oli tarttunut vatsastaan, mikä evänkai-nalosta, mikä taas kunnollisesti suustaan. Näitä olisi saanut vaikka mitä myöten, jos olisi malttanut onkia.

Alkuasukkaat eivät muuta tee joutoaikoinaan kuin harjoittavat tällaista kiskomista. Ja turskaa ne syövät aamuin, illoin ja mitä eivät itse jaksa syödä, sen syöttävät meillä jouluna, ja n.......llä ja muilla pakanoilla kaik-kina vuoden aikoina.

Nordkap.

Nordkap.

Nyt oltiin matkamme päässä, asutun maailman reunassa, Europan poh-joisimmassa kärjessä. Nordkap on jyrkkä kallio, jonka laelle päästään yhdestä kohtaa, mutta sitäkin myöten vaan kaiteitten avulla. Laskettiin ankkuriin muutaman poukaman kohdalla, ja matkustajat läksivät kiipeä-mään kalliolle katselemaan keskiyön aurinkoa, joka pällötti sangen kor-kealla taivaalla.


Minä vähättelin vuorelle nousemista ja läksin sen sijaan ajelemaan meri-metsoja, jotka täällä pitivät asuntoaan. Sain veneen ja sousin niitten pe-sille, mutta en päässyt niin ylös, että olisin ylettynyt ottamaan muistiksi linnun munan. Ainoan muistin minkä tästä ahertamisesta sain oli tietoi-suus että pienellä veneellä olen soudellut Jäämeren pintaa. Siihen täy-tyy minun tyytyä.

Kun Nordkapille kiipeejät olivat onnellisesti saapuneet alas, kun oli lau-kaistu muutamia kunnialaukauksia kapille ja kapin auringolle, käännettiin kokka etelään, käytiin Norjan jylhimmän vuonon, Lyngenfjordin pohju-kassa ja saavuttiin Lofoteniin takasin, jossa minä jäin muhkeasta aluk-sestani ja hakeuduin Narvikiin. Täältä kulin junassa Tukholmaan ja saa-vuin vähitellen kotimaahani.