Orvo Öhman.

Ruumisarkut.


No tässä juussa suunnilleen sama nassikkakokoonpano ryhtyi enempi niinkuin pimeän puolen hommiin.

Joskus 50-luvulla tuli Enontekiölle ryhmä saksalaisia, joiden tehtävänä oli etsiä sodan aikana maastoihin kaatuneet ja haudatut sotilaansa ja kuljettaa ne Palojoennsuun hautausmaalle. Sattuneista syistä muistan oikein hyvin tuon tapahtuman.

Niitä kaatuneitahan haetthiin tietyistä taistelupaikoista ja siirtoa varten tehtiin tavallisesta laudasta sellaisia kantolaatikoita, kansineen päivi-neen. Suunnilleen ruumisarkun kokoisia. Niillä sitte kaatuneiden jäänteet kannetiin määrättyyn kokoamispaikkaan..Työssä oli tietystii paikallisia miehiä kaivaus- ja opatus- ja muissa töissä.

Kun siirtotyöt aikanaan loppuvat,arkut koottiin yhtheen kasaan. Niitä noin toistakymmentä ja ne oli pinottu nimismiehen talon saunan kohdalle aidan taakse ihan lähelle tietä. Ihmisethän tietenkin tiesivät. mikä se laa-tikkopino olit ja monet vähän pelkäsivätkin niitä ja sitä paikkaa. Varsinkin pimeällä. Eikä se nyt niin ihmekään ollut. Ei ollut silloin tievaloja. Ja pel-koa lisäsi pimeä syysaika.

Hettaan oli muuttanut jo silloin kirjailija Yrjö Kokko. Hän tuli hyvin mei-dän viikareiden kanssa juttuun ja oli valmis auttamaan meitä jekuissam-me. Kerroimme hänelle, että ihmiset vähän pimeällä pelkäävät tuota ark-kupaikkaa. Ja siinä saattaisi ihan vähän jopa peloitella joitakin kulkijoita.

Kokolla oli ilmeisesti hyvä mielikuvitus ja niinpä hän ehdotti meille, että laittakaa tyhjiä pulloja niiden ruumislaatikoiden luo erilaisiin asentoi-hin niin, että ne tuulessa alkavat ulisemaan. No mutta me pojathan otim-me idean haltuun ja aloimme touttamaan sitä. Pöllimme kotoa muutamia pulloja ja laitoimme niitä arkkujen kulmille moneen asentoon... Mutta ei-vät ne riettaat alkanheet koskaan ulisemhaan. Ei riittänyt puhurissa voi-ma, päättelimme.

Mutta kun hyvä kikka oli niinkun hajulla, jotakinhan sitä tietysti täytyi kek-siä. Päätettiin että ei muuta, kun yksi tai kaksi meistä pojista menee ar-kujen lomaan pimeällä ja yksi aina kyttäsi tien laidassa molempiin suun-tiin jos tullee sopiva säikytettävä. Vanhoja naisia ja lapsia emme otta-neen uhreiksi

Ja kun tuli passeli peloitettava., alkoi yksi varovasti kolistelemaan ar-kuista jääneiellä luilla ja hetken kuluttua toinen puhalteli pullonsuuhun ja se oli kieltämättä aika kaamea ujellus. Ja tien päällähän alkoi joskus melkoinen kirkuna ja säpinä. Joka ilta emme tuota harrastaneet. Täytyi varoa, ettei kävisi käry.

Mutta kun sitten kerran sattuikin tulemaan vähän reippaampi mies ja kun taa-sen aloitimme sen "kuolemantanssin" hänhän karjaisi, että nyt pojat katotaan kuka pelkää ja ketä ja ryntäsi tulemaan aidan yli arkkuja kohti.

Olimme varauteneet tällaiseen siten, että jos pakotilanne tulee, lähdem-me juoksemaan yhdessä metsää kohti ja jos kiinniottaja pääsee liian lä-helle, hajaannumme äkkiä kukin eri suuntiin. Ja näin tässä tehtiin ja pe-lastuttiin pimeyteen. Mutta arvasivathan ihmiset lopulta ketä tuossa tou-hussa asialla oli ja siihen loppui se seikkailu Ja voin kertoa,että eihän

tuostakaan ihan puhuttelulla selvitty.

Hetan kylässä otettu ryhmäkuva 1952; eläinlääkäri ja kirjailija Yrjö Kokko oikealla (Kokko (1903-1977) oli tunturisaamelaisen kulttuurin ja elämäntavan puolustaja.), keskellä Poutvaaran pariskunta ja vasemmalla Tauno Rova Hetasta. Kuva: Poutvaara Matti, / Museovirasto.

Myöhemmin me sitten keroimme Kokolle, että ne pullot eivät oikein toi-mineet itsekseen tuulessa ja mitä olimme itse keksineet paremman ki-kan. Kokko nauroi makeasti ja kertoi kuulleensa tapauksen ja siitä "jälki-puinnistakin" hän oli kuullut. Ja senverran kehui meitä kuritettuja, oli kui-tenkin hienoa,kun emme vanhoja ihmisiä peloitelleet. Me siihen että, näinhän pääsi käymään. Emme kuitenkaan muistuttaneet, kuka sen homman oikeastaan meille niinkuin jalosti.