Hakkapeliitta 1939.

Sydänkesä on jo ohi. Lapin aurinko ei enää paista niin hellittämättömäs-ti, mutta erämaan elokuinen, tyven lempeys ja maisemien viehättävä kauneus korvaavat sen moninkertaisesti. Olen ensi kertaa matkalla Lap-piin. Kaikesta ihastunut, niinkuin moni muukin turisti. Olin näköjään Ina-rissa heittänyt hyvästit nk. sivistykselle; siellä näet sanottiin, että olen nyt Lapin kynnyksellä. Mitä siis olisi vastassa tuon satakilometrisen kinttu-polun toisessa päässä Utsjoella? Olen sinne menossa asumaan - toi-meen - voi kauheata!
- No. ei siellä mikä hätänä. Jos ikävä pistää, niin käykää vain tervehti-mässä Jääkäri-Anttia, hänen rouvaansa ja lapsiaan. Heillä on talo Uts-joen kirkolla, lohdutteli hyväntahtoinen postimies.

Mutta ehdin kuitenkin huomata,kuinka hän kipristi tunturinpuoleista sil-mää. En kysellyt enempää. Muistelin vain jääkäriserkkujeni jännittäviä kertomuksia Saksan matkaltaan ja olin toivorikas.

Myöhemmin. Olen nähnyt Antin jo monta kertaa. Buuristeltu oltiin ja olin saanut kutsun tulla "meillä käymään".

Antilla on talo Mantojärven törmällä. Äkkinäisen on vähän vaikeata huo-mata sitä ihmisasunnoksi; olletikin kun talon ainoa ikkuna, 1 ruutu kool-taan n. 40 X 50 sm, antaa takapihalle päin. Seinän korkeus on pitkästi toista metriä. Kartanoon ei kuulu navettaa, ei saunaa, ei puuvajaa, ei vaatimatontakaan tönöä, lukuunottamatta 4-seinäistä asuinhuonetta, stohpua, niinkuin lappalainen sanoo. Ei näy pienintäkään perunapellon tilkkua, ei aitaa stohpun ympärillä. Oven ulkopuolella siinä on erilaisia palamistuotteita, kylläkin kainossa vaasissa. On siinä pölkky, pölkyllä kirves ja turskan puolikas.

Vedän syrjässä oikein syvään happea, kun tiedän, että tuolla sisällä asustaa 8-henkinen perhelapset pieniä ja emäntä vähän semmoinen-. En mitään voi, enkä halua moittia.Tosin talossa ei ole sänkyä, mutta porontaljoja näyttää olevan runsaasti. Lattia on puhdas ja avotakassa roihuaa iloinen tuli. Emäntä Birgit on jo tyhjäämässä sakkoja kahvipan-nustaja Antti levittää pöydälle pappilasta saatuja Helsingin Sanomia, samoin penkille, että neiti saa istuutua. Kahvistellaan. Antti on pessyt kuumassa vedessä kupit ja pannut ne sanomalehdelle valumaan. Ei toki pyyhkinyt, Mielenkiinnollani ei ole rajoja.

Olin päässyt unelmieni taikamaahan. Ja tuossa edessäni istuu yksi sen taikamaan kansan järeä edustaja. Onneksi isäntä puhuu ja ymmärtää suomea, jotavastoin vaitelias vaimoja ryysyinen lapsiparvi näkyvät vilje-levän Lapin kieltä. On kaikinpuolin aito kivikauden tuntu, olkoonpa, että mies on vaihtanut aseensa paremmin nykypäiviä vastaaviksi ja kaksi vanhinta lasta käy kansakoulua. Antti on hyvin karvainen; hipiällä istuu epämääräistä tummuutta ja ääni on aivan niinkuin miehellä pitääkin.

Hän on kello- ja kupariseppä; puuseppäkin niin paljon, että saa kokoon mallikelpoisen venheen. Tietomieskin on Antti nerokkuudestaan kuuluja Utsjoen Helantereita. Inarista hän on hakenut tämän puolisonsa, sala-peräisen vaiteliaan Birgitan tunturilappalaisen tytön. Ei muista nainen varmuudella ikäänsä on siinä neljänkymmenen vaiheilla. On synnyttänyt Antille seitsemän perillistä; viimeisen tuonne Mantojärven kylänpuolei-seen päähän, katajapensaan juurelle. Oli ollut menossa sairasmajalle puhuttelemaan jhortamuuria - kätilöä, mutta ei kerinnytkään niin pitkää taivalta eihän sinne olisi enää ollut kuuttakaan kilometriä, mutta kun ei jaksanut.

Jääkäri-Antin perhe mökkinsä seinustalle kokoontuneena. Antti ei tapan-sa mukaan suostunut valokuvattavaksi.

Se vain vaivaa naapurina asuvaa kirkkoherraa, kun Anttia ja Birgittaa ei ole vihitty.

- Saat vihkiä vaikka tänäpäivänä, sanoo Antti, - jos maksat erohakemus-kustannukset toisesta vaimostani. Ei maksa pappi, eikä myös vihi pappi. Ja Antti elelee morsiamineen luonnonlakien mukaisesti.

- Täällä se nähtiin ensimmäinen lentokonekin.

- Niin kuuluu, mutta ettekös te Saks . . . ettekö te ole jääkäri? Vilkaisin naulassa riippuvaan valkeaan lakkiin ja häpesin sitä ensi kerran. Histo-rian Hilja-maisteri! Arv. historioitsijat! Isänmaan historia! Minä! Silloin Antti ojentaa vasemman kätensä hitaasti:

- Tuosta se meni, tuosta tuli ulos. On ollut sen jälkeen jäykkä.

- Missä?

- Petsamossa.

Ahaa. Minulle selviää. Siis Petsamon sankari! Ja Antti opettaa nyt mi-nua, niinkuin se, jolla on valta:

- V. 1918 keväällä meidät, 105 miestä, koottiin Inariin.Tarkoituksenamme oli Torsten Renvallin ja Onni Laitisen johtamina mennä valtaamaan Pet-samo. Lähdettiin poroilla, suksilla, ratsain, mikä mitenkin ja viikon kestä-vän samoamisen jälkeen olimme valmiit Petsamon tuntureilla ottamaan vastaan ensimmäiset punaväriset. Tulimme Salmijärven yläpäässä erää-seen taloon, joka oli täydelleen tyhjä, lukuunottamatta sängyssä vaike-roivaa naista. Tekosairas. Saimme lopulta selville, missä olivat talon ruokavarat, joita kaipasimme. Talonväki oli paennut Norjaan, kun punikit olivat peloitelleet, että olemme tulossa murhaamaan....

... Ensimmäinen taistelu kesti kaksi tuntia. Punikeista kaatui yksi, jonka päälliköt sitten kuoppasivat. Vihollisten tuli näytti aivan ylivoimaiselta; englantilaiset ampuivat kirkontornista. Laitinen haavoittui reiteen ja yksi eväsahkiota vetävä poro ammuttiin.

- Lähdetään pois, piirittävät, huusi Laitinen.

Peräydyttiin takaisin Virtaniemeen, jossa olimme siksi, kunnes järvet ja joet olivat sulaneet. Paatsjoen suulle Boris-Glebiin alettiin hommata 12-miehistä vartiota. Meitä lähti kuitenkin kyytimiehineen 17 miestä, kolmel-la venheellä. Helge Aspelundin johtamina saavuimme kaikessa rauhas-sa Töllevinjärvelle. Rannalla oli talo, mutta asukkaat eivät meille ilmoitta-neet punaisten vartion olevan niin lähellä. Kälmejä olivat koltat. Yllättäen saimmekin kiivaan tulen niskaamme. Aspelundin veneessä oli kyllä kuu-laruisku,mutta siitä ei ollut turvaa. Soutajia kaatui kolme ja Aspelund itse ui vihollisen puoleisen kallion alle paloittamaan ampuvia vihollisia. Luu-livat kai siinä olevan useampiakin, koska lähtivät pakenemaan ja sillä aikaa koetimme nopeasti päästä järven Norjan puoleiselle rannalle. Joh-to oli nyt minulla; »

- Suoraan eteen päin! Ja kun kuulia alkoi taas vinkua;

- Sivulle päin! Olin yksin soutamassa suurta ja täydessä lastissa olevaa venettä, kun tunsin kuulan lävistävän ranteeni. Totisesti. Airoa en voinut laskea, vaikka veri pursui joka vetäisyllä haavasta. Meidän oli pian pääs-tävä saaren suojaan. Kirkkoniemen sairaalassa sitten parantelin kättäni, Aspelund jalkaansa, ja niin painuin sitä tietä Etelä-Norjaan, josta kesän kuluttua palasin Rovaniemen kautta takaisin kotiin Utsjoelle.


Siinä on Petsamon sankarin koruton kertomus, katsottuna hänen omas-ta horisontistaan. En vieläkään tiedä, mitä siihen olisi tietopuolisesti lisät-tävää. Olin koulussa oppinut vain lyhyen lauseen: "ja rauhanteossa an-nettiin Suomelle omistusoikeus Petsamoon".

Hiotun viisas on Antti, toisinaan tyhmän yksinkertainen. Otappas selvää erämaan eläjästä! Kerran olin saada selkääni vaikka väärtit ollaan. Nau-roin hänelle oikein vahingoniloisesti (siis vilpittömästi) päin naamaa. Ant-ti oli nähkääs pannut kirjeen koulun postilaatikkoon. Posti ajaa pyörällä ohi ja Antti juoksee katsomaan, onko kirje otettu. Ei. Silläkö nauroin? Ei sillä. Mutta Antilla, joka seisoo keskellä tietä, jalat tukevasti haarallaan ja huutaa kolme kertaa;
- Posti hoi! Posti hoi! Posti hoi! Nousee »posti» sanan kohdalla varpail-leen, laskee »hoi» sanan kohdalla kantapäilleen ja notkistaa polvia. Kas noin! Kolme kertaa kädet nyrkissä. Kuulee kyllä, että nyt on mies suuttu-nut. Riennän akkunasta huutoa ihmettelemään. Ja siinä samassa seisoo postimies numero 2 Antin selän takana; kysyy rauhallisesti, että mikäs hätänä?
- No huusinko minä suotta? Viime kerrallakin jätitte kirjeeni ottamatta. Antti on hengästyksissään, tulee suuri keppi kourassa luokseni:
- Sinä nauroit! Sain kuitenkin suuttujan talttumaan ja lähdettiin kahville. Sovittiin.

Paljoa ei Petsamon sankari omista maallista: vaiteliaan Birgitan, oman ottamansa ei kenenkään antaman, seitsemän elämänhaluista Saame-heimon jatkajaa, ränstyneen tuulensuojan toki, oman kotilieden. Mutta kuntapa toki toisinaan auttaa. Ei saa Antti riekkoja enempää kuin jos omaan suuhunsa; ei ole yhtäkään poroa, ei lypsävää edes lammasta-kaan, josta saisi kahvimaidon. Ei kukaan siellä etelän rikkailla rintamailla ole saanut tietää, että täälläkin äärimmäisellä rajalla, taistelee olemisen kaaoksessa invaliidi, joka ei ole pyytänyt avustusta monipäiselle per-heelleen invaliidiliitolta, paremmin kuin rintamamiesten ystävällisiltä avustajilta. Kun joulu tulee ja siellä valmistaudutaan herkuttelemaan sie-lullisesti ja ruumiillisesti. Muistaako silloin kukaan - kukaan, että Utsjoel-lakin on sankari, joka ei säästänyt henkeään silloin, kun Suomi sitä pyy-si, jonka lapset, poronnahkoihin puetut, huutavat ennenkaikkea: leipää.

Valokuvaan ei Antti lähde. Sanoo vain:
- On minua ennenkin pilkattu.

Mutta Birgit ja lapset alkavat heti laittautua mökin seinustalle. Aurinko paistaa. Siinäpä se jo Anttikin seisoo pihalla; neljäntuulenlakki rennosti kallellaan. Yksi sarvi viittaa itään: Suojele Lapin rauhaa! Toinen sarvi etelään: Epäile salakavalaa lantalaista! Kolmas sarvi länteen: Toivo po-roille hyviä jäkälämaita! Neljäs pohjoiseen, sinne, missä talvisin loimuaa revontulten palo; tulisen tuiskuva, rätisevä, räiskyvä, hehkuvan hohtava.