Allu. / Perä-Pohja 1929.

Saamenmaata jutaamassa.


Olimme nähneet Pohjois-Ruotsin ja Pohjois-Norjan valtavia tuntureita ja taivasta tavoittelevalla voimallaan olivat ne meidät lyöneet useamman-kin kerran pelottavalla ällistyksellä. Ja meihin meni kerran jos toisenkin kateuden henki. Arvelimme, että yhtä hyvinhän tämä suuripiirteisyyttä kertova luonto ja maisema saattaisi, kuulua Suomeen ja joku tosikiihkoa täynnä oleva suomalainen saattaa todistellakin, että Suomeenhan ne maat oikeastaan kuuluvatkin, mutta ovat nyt sattumalta joutuneet muille valloille. Mene tuosta nyt riitelemään.


Kuitenkin olimme tulleet sen verran hengellä armoitetuksi, että päätim-me tutkistella myöskin Suomen Länsi-Lappia, tuota salaperäistä Saa-mienmaata, josta yksi ja toinenkin juttu on kantautunut korviimme. On-han siitä matkasta ollut puheita jo pitemmänkin ajan. Meille on tullut ter-veiset erinäisiä kertoja siellä Saamienmaan kynnykseltä, että tulkaapa tänne katsomaan, tulkaa jutamaan Lappia.

Sillä kyllä te siellä näytte osaavan kirjoitella lehtiinkin Lapista ja olla oi-kein asiantuntijoita siitä puhuttaessa. Mutta se asiantuntemus saattaa olla vähän niin ja näin, sillä ei Lappia opita tuntemaan puhelinlangan päästä eikä lukemalla matkakuvauksia, siellä pitää itse käydä näkemäs-sä ja kokemassa.

Uskommehan tuon puheen ja niinpä eräänä ehtoona tulikin päätetyksi, että ”hirmuinen” retki tuli tehtäväksi Länsi-Lappiin. Ja matkan määräksi asetimme ainakin Pöyrisjärven, joka kartalta katsoen näyttääkin jo sijait-sevan aivan Norjan rajalla, suoraan Enontekiön Hetasta pohjoiseen.
Matkaseuraa piti saatavaan Hetasta ja Enontekiön nimismiehen kanssa tuo matka tulikin oikeastaan päätetyksi. Hänellä kun virka-asiatkin veti-vät sinne suuntaan. Autollahan sitä Hettaan asti pääsee, mutta sitten on paineltava jalkapatikassa Lapin keinoa myöten ja varusteet on varattava jo lähtiessä sen mukaiset.

Jalkineet ovat ensimmäinen pykälä ja tuskinpa pieksuja parempia enää löytää. - Tietysti virkaveljet toimituksessa olivat valmiita värnistelemään ennen lähtöä, että vai sinä se muka jalkaisin nyt peninkulmia kulke-maan, kun tuskin yhtä kilometriä viitsit kävellä. Tuo virnisteleminenhän nyt kyllä vaikutti paremminkin innoittavasti. Että eikö tässä muka käve-lemään pystytä, käveleehän siellä lappalainenkin. Mikä sitten on meidän mennessä.

Kapsäkki nyt ei ole aivan sovelias seuralainen matkalla ja siksipä on pa-rasta varata reppu mukaan ja siihen muutama alusvaatekerta ja aivan välttämättömiä tarve-esineitä. Kokonaista kuormastoa tuskin kannattaa mukana kuljettaa, sillä on muistettava, että selässään ne on kannettava.
Puukkohoito vyölle ja kahvipannu mukaan. Siinä ne melkein ovatkin tär-keimmät ruoka-astiat. Kuka nyt haluaa olla oikein ylellinen, voi luonnolli-sesti varata mukaansa haarukat, lusikat ja veitset, sillä eiväthän ne suur-ta tilaa vie ja perillä ei ole hotelleita, joissa valmis päivällinen on odotta-massa ruokaliinan kanssa.

Evästäkin saa sentään olla itsellä mukana jonkun verran, sillä taipaleet ovat pitkät ja lapinkeinolle, jos joku sanoo kilometriluvun löytyvänkin niin sittenkin. siinä on ”rapiat” päälle ja se rapia saattaa olla joskus yhtä piika kuin mainittu kilometrilukukin.

Ja kukapa häntä kenenkään tarpeita niin tarkoin osaa määritellä. Toinen tulee matkalla vähemmällä toimeen kuin toinen. Mutta se ainakin pitää paikkansa, että jos sinne päin aikoo matkansa suunnata, niin parasta on heti lähtiessä heittää nurkkaan öykkäri- ja herrastelumieli, sillä Lappi ei tunne sellaista ja itse siellä on autettava itseään.

Onhan matkaa jo Torniosta Hettaankin, mutta se matka kuljetaan vielä lannanmaan kyydillä ja hyvin sillä kyydillä pääsee. Pääsee niin hyvin, että se ansaitsee erikoisen mainintansa. Omnibusautohan se on nykyi-sin ylimaiden kulkuneuvo ja aivan se käy samasta kun alamaissa juna ja taitaapa mennä siitä aivan edellekin muutamissa paikoissa. Tällainen ju-na se kulkee Torniosta aina Enontekiön kirkolle asti. ”Turistiksi” se on ristitty ja hyvin näyttiin tämä nimi Tornion- ja Muonionjokivarsissa tunte-vankin.

Pari kertaahan viikossa se ulottaa matkansa aina Enontekiölle asti, mut-ta alemmaksi jokivarteen on se joka päivä liikkeellä. Sellaiseen junaan istuimme eräänä sunnuntaina puolenpäivän tienoissa ja illaksi luvattiin olla ainakin Muoniossa, ja tuo lupaus pidettiinkin. Ja seuraavana päivä-nä, kun Muoniossa oli yö nukuttu, luvattiin jatkaa matkaa Hettaan ja en-nen puolta päivää se saavutetuinkin.

Vuorokaudessa oli tullut kilometrejä ”niellyksi” kohtalaisesti. Alempi jo-kivarsihan on sentään lukijoillekin tuttua eivätkä maisemat tai luonto en-nen Kolaria suuresti poikkeakaan tutunomaisesta peräpohjolaisesta maisemasta. Olihan siinä kyllä vaaroja silmän ruokana ja Ylitorniolla Aa-vasaksa osaa tenhota sellaisenkin, joka on sen nähnyt lukuisia kertoja aikaisemminkin.

Ylitorniolla se on ensimäinen pysähdys. Niin kuuluuttaa ”Turistin” ohjaaja kuin ainakin konduktööri: Ylitornio, 10 minuuttia, kahvitarjoilu. Ja oikein-pa on Ylitornio sivuuttamiskohta. Ei siinä ehditä kauankaan siekailla en-nenkuin tulla pyrähtää jo ylimaista palaava ”Turisti” vastaan. Tarkoin ovat osanneet laskea aikataulun. Tulee siihen myöskin Rovaniemelle Tengeliönjokivarren maantietä kulkeva ”onnikka” ja melkeinpä yhtaikaa lähtevät ”junat” kolmeen eri suuntaan.

Hyrrätään Turtolaa kohti, kun ensin on laivattu Tengeliönjoen yli. Suo-men siisteimäksi maaseutupaikaksi on kehuttu Turtolaa ja kaipa se väite pitääkin paikkansa. Saapa sen käsityksen kestikievaristakin, jonne on soviteltu jälleen pysähdyspaikka ja kahvit on tilaisuus hörpätä.

Pellossa on taas uittopaikka ja Pellosta eroaakin maantie jo sisämaa-han, joki menee sitä omaa ”väylänvarren” uomaansa. Tie nousee väliin vähäisille vaaranteille ja laskee alavampiin laaksopaikkoihin. Pellon-Ko-larin välillä ei olekaan tarjolla erikoisia silmänruokaa ja on aikaa tarkkail-la muita asioita.

Se on siitä mukava tämä ylimaan juna, että se pysähtyy kulkijan halua-malle paikalla. Pysähdellään nytkin ja poimitaan mukaan sieltä täältä reppuselkäinen mies, joka on menossa joko heinähommiiin tai pöllinkuo-rintaan. Poimitaan mukaan pyhähynttyisiinsä somistautunulta jokivarren väkeä, joka sunnuntaisin tekee vierailuja naapurien luokse. Ja tulijoita näyttääkin olevan toisinaan aivan liiaksikin. On jo seisomassakin ja kun siihen asteeseen on tultu, niin eipä sovi enää lisää poimia, vaan sivu on ajettava, huiskultipa sitten junaan pyrkijä tien sivussa kuin ahkerasti ta-hansa.

Hiljennetään sentään kohdalla vauhtia ja oikein näytetään, että otettai-siinihan tähän, mutta kun ei mahdu. Pyrkijälle se on tietysti pettymys, sillä taipaleet ovat pitkiä. ”Onnikalla” sen matkan olisi tehnyt muutamas-sa tunnissa, mutta jos kävelemään joutuu. niin päivä siihen menee. Har-voinhan sentään niin pahasti sattuu ja luottamus ”Turistiin” näyttääkin olevan jokivarressa. ”Se kun kulkee niin minuutilleen, että mukavahan siihen on tällätä itsensä”, selitteli muuankin mies.

Sydäntalvena on tietysti toinen keino. Päiväkausia on kuljettava näitä väliä, joita nyt päästään muutamissa tunneissa. Vaikka eihän onnikka-kaan aivan pienistä lumista ole millänsäkään. Kolarissa otetaan pieni paussi ennenkuin siirrytään huonolle tielle. Oikeassa olivat ne muonio-laiset, jotka Tornionlaakson viime maakuntapäivillä väittivät, että Kolarin-Muonion tiellä kun osaa nytkyttää.

Kuoppaista on se tie ja olipa kulkuneuvo minkälainen tahansa, niin nyl-kytteleehän se. Päästään sentään Kangosjärvelle nytkyttelyistä huoli-matta ja siinä sitä ei ehdi enää toteamaankaan. Kangosjärvi on yksi Muonionjokivarren helmistä. Korkealle harjanteelle nousee tie jo vähän ennen kuin Kangosjärvelle päästään. Harjanteelta näkyvätkin jo Pallas-tunturin laet. Mahtavina piirtyvät ne taivaan sinettä vastaan ja välkkyvät siinä silmien edessä aivan pitkät ajat. Tien vieressä lepää idyllisen rau-haisa Kangosjärvi, jonka rantamille asutustakin on juurtunut.

Muoniohan on komea kirkonkylä ja on esitelty tämän lehden palstoilla jo moneen kertaan, että tyydytään tällä kerralla se sivuuttamaan. Kun läh-demme jatkamaan matkaa Muoniosta, niin jopa aletaan kiivetä Lapin kynnykselle. Sen näyttää jo luontokin. Poissa on rehevyys. Matalaa on kasvillisuus ja kuusi alkaa vieroksua jo luontoa, se on jo enemmän har-vinainen. Mänty sentään ei ole vielä millänsäkään, vaikka veren vähyyt-tä verenvähyyttä näyttää sekin potevan. Latva ei pääse kurkottamaan enää niin korkealle kuin alamaissa. Koivunkaan varsi ei ole enää sorea ja suora, vaan mutkalle tahtoo painua jo sekin.

Palojoensuussa alkaa olla jo selviä merkkejä siitä, että Lapin kynnyksel-lä ollaan. Matalaa, matalaa on jo kaikki. Matalaa on pinnan peittävä kas-villisuus eivätkä kohota korkealle enää harjojaan asumuksetkaan. Mutta näyttää silti olevan väestön mieli kiinni maanviljelyksessä. Siellä täällä on peltotilkkuja ja niittyjen palasia. Ei sitä siellä asti enää ole vilkas lii-kenne maantiellä. Yksinään pitää ”Turisti” tietä vallassaan loppumatkan. Tokastaan irtautunut poro sentään saattaa tiellä olla. Auton edessä läh-tee nulkkaamaan, mutta kauankos kesäporo sitä jaksaa tehdä ja tien sivuun painuu sekin.

Mennä hyryytetään ja sielläpä näkyykin jo ”Turistin” tämän kertainen päämäärä: Enontekiön Kirkonkylä eli Hetta. Ylimaan juna on tullut mat-kansa päähän eikä siinä ihmeitä ole tapahtunut. Todetaan vain, että vie-lä muutamia vuosia sitten viikkokauden sait olla matkalla kesälläkin, jos Hetasta lähdit käymään alamaissa, mutta vuorokaudessa tuo on nyt tul-tu Torniosta tämä matka. Tultu täsmälleen kuin junalla ainakin. Siitä täs-mällisyydestä kuuluvat pitävän huolen ”Turistin” miehet Niva, Fagerst-röm ja Suo. Itsehän miehet ratissa ovat ja jokivarsi tuntuu olevan heihin tyytyväinen ja kaipa hekin jokivarteen, sillä matkustajia sentään on, joki-varren alajuoksulla toisinaan aivan liikaakin.

Enontekiön nimismiehen puustelli. Pasakkaniemestä (Yrjö Kokon niemestä) kuvattu. Kuva Pentti Eskola, 1906. GTK.

Suuren suureltahan ei Enontekiön kirkonkylä eli Hetta alamaista tulleen silmään näytä. Matalahkoja ovat talot ja eihän sitä täällä asti enää voida paljon puhua viljelyksistäkään. Ovatpahan vain sellaisia tilkkusia talojen ympärillä. Ja tuskinpa niiden suurempia kannattaisi ollakaan, sillä monta vuotta kuuluu jo kuluneen siitä kun ohra on joutunut valmiiksi Lapin kyl-män auringon alla.

Ounasjärven rannalla se kylä sijaitsee ja siihen, nimismiehen puustellin kohdalle kuuluu rauhaisaan lahden poukamaan ensimmäinen asukas asettuneen. Oikein näkyvät siinä vielä ensimmäisen asumuksen jäljet-kin. Silmää sillä ensimmäisellä asukkaalla on vain ollut, sillä kauneim-man paikan on osannut valita. Nyt sijaitsee sen lahdekkeen poukamas-sa nimismiehen komea puustelli, itsessään ihannepaikka, kuten tulimme toteamaan.

Sauna on siinä tehty aivan järven rantaan ja sopiipa aivan suoraan sau-nasta veteen hypätä. Kirkko on myöskin saanut komean sijan. Mäen nyppylälle on se viety ja sieltä se katselee juurellaan lepäävää kylää kuin patriarkka konsanaan ja varoitelee suojattejaan synnin töihin ru-peamasta. ”Yleisistä rakennuksista” mainitakoon vielä pappila ja kansa-koulu. Edustaviahan ne ovat ja varsinkin jos lappalainen niitä katselee.


Vetävät ne vertoja minkä muun kirkonkylän rakennuksille tahansa. Kan-sakoulu onkin oikein komea laitos, sillä sen suojiin on täytynyt sijoittaa myöskin oppilasasuntola. Onhan vielä kestikievari, jota nykyisin isännöi vanha Lapin katekeetta Eeti Kumpulainen. On vielä kolme kauppaakin, jotka tyydyttävät kyläläisien ja vielä etäämpänäkin asuvien tarpeet. On Väinön kauppa, on Reetrikin ja Angelin kaupat. Ei siellä niin korvin juh-lallisesti nimittäin oteta näitä maallisia titteleitä, sillä jos mennään Hetan taloon ostoksille, niin mennään vain Väinölle, joka on omistajan ristimä-nimi ja samoin mennään Reetrikille.

Hetan kansakoulu v.1921. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Siellä Hetassa se asuu tämän laajan pitäjän virkakuntakin, vaikka se ny-kyisin supistuu vähiin. Onhan nimismies, vaikka väliaikaisena hänkin vain aikoo olla ja on sairaanhoitajatar ja siihenpä se sitten alkaa supis-tuakin näin kesän aikana, sillä opettaja on matkustanut kesälomalle. Pappia lainataan Muoniosta, sillä omaa ei ole tällä kerralla ja luoja ties, milloin saadaankaan.

Sellainen se on Hetta, tuo lappalaisten maalikylä. Mutta onpa sillä kyläl-lä sentään, mitä se voi sormellaan vieraalle näyttää. Sillä on Ounastun-turi. Sieltä järven takaa se ylväänä nostaa lakensa taivaan sineen ja el-leivät pilvet vain älyä mennä tarpeeksi korkealle, niin kupeita totisesti joutuvat siltä tunturilta suutelemaan. Ja palvojia on se tunturi saanut Lannanmaasta asti. Sinne jos kiipeää, niin viikkokauden näkee auringon killittävän keskikesän aikana ja kiertävän vain laakeaa ympyräänsä.

Eivätkä ne elämän toilaukset varsin suurellisia ole Hetassakaan. Elää kituutetaan, miten kituutetaan. Jos on hyvä riekkovuosi, niin siitähän sitä särvintä lähtee ja riittäväthän maatilkustakin saadut perunat syystalveen asti, ellei nyt aivan heinäkuussa pakkanen nipistele kaikkia lehtiä peru-nasta. Tuollaisen käsityksen me saimme Hetasta ja niinhän tuota va-kuuttelivat alkuasukkaatkin, ettei siinä suuresti ole vikaan osuttu. Mutta eihän tämä vielä mitään Lappia ole, ei sitä oikeata Saamienmaata, jon-ne matka piti.

Äitienpäiväjuhla Hetan koulussa v.1923. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Hetassa sitä vielä viimeisiä varusteita laiteltiin ja pidettin viimeiset katsel-mukset. Ja samalla pidettiin tuolle ”hirmuiselle” matkalle lähtijöidenkin katselmus, vaikka pianhan se oli pidelty. Kuuluihan siihen nimismies, jos alotettaisin niinkuin arvojärjestyksessä, ja hänellä oikein virka-asiat veti-vät rajamaille.

Seuraavana mainittakoon Enontekiön pitäjän terveydenkaissija, sairaan-hoitajatar, kipiänkaataja, sairaanneiti, tai mitä nimiä tuo yhteinen kansa siellä ilokseen lie keksinytkin. Oli vielä hänen sisarensa, Lappiin hullaan-tunut koulutyttö ja aivan hurrikkaana allekirjoittanut. Ja enempää ei sit-ten ollutkaan.

Eivät kaikki ensikertalaisia olleet tälläkään matkalla. Nimismies oli käy-nyt jo poikasena -Näkkälässä asti. Siellä aivan kalaretkillä oli kuljeskel-lut. Olipa sairaanneitiä käytetty aina Pöyrisjärvellä saakka keväällä, kun oli mies siellä paukauttanut yht'-aikaa molemmat piiput haulikosta tyh-jäksi ja saanut silmilleen koko panoksen.

Reetrikin pihasta se Näkkälän palas eli -polku lähtee, sillä Näkkälään asti on läpi erämaiden peninkulmainen yhtenäinen polku, josta ei sivu-haaroja kääntele. Kesällä sitä tietä kuljetaan, mutta talvitie on jo koko-naan toinen. Talvella kulkee tie linjasuoraa viivaa pitkin yli soiden ja lom-poloiden. Viitotettukin on talvitie, sillä eihän se tie auki pysy lumesta.

Polku luikertelee siinä aluksi aivan muka metsäisessä maastossa. Mata-laa koivikkoa ja mäntymetsää kasvaa, vaikka tukkipuiksi kelpaavia män-nyt eivät juuri olekaan, sillä eihän niissä mitään suurta sahapuun kokoa ole. Töksähtää siinä suon silmäkekin eteen, ennenkuin ollaan Paljasse-lällä, joka on muutamien kilometrien päässä Hetasta. Mutta Paljasselällä sopii katsahtaa jo taaksensakin. Oikein komealta näyttää. Ounasjärvi siellä tunturinsa jalkoja hyväilee ja kun kääntää edelleen silmänsä poh-joiseen, niin sineen näyttävät häipyvän viimeiset tievat.

Jalkapatikassa ollessaan saa tehdä yhden jos toisenkin askeleen. 17 ki-lometriä sanotaan olevan ensimäisen taipaleen ja vasta sen jälkeen tu-lee paikka, jossa sopii henkeään vetää. Kun ei ole tuo polku vielä silitel-tyäkään. Kiven mukareita siinä on siellä täällä ja toisinaan, ellet aivan jalkoihisi vahtaa, nenällesi lennät. Suopaikassa ovat kengät taas kastu-neet ja käyneet raskaiksikin, että työstähän se käy ja vasta nyt voidaan sanoa, että tämä se on nytkyttelemistä. Tulkaapa tänne huutamaan te lannanmaalaiset, jotka kotoisilla maanteillä huudatte jo siitäkin, ettei vä-hintäin kolme autoa sovi rinnan hyristämään.

Ei pahaisilla rattaillakaan kuljeta tätä keinoa, jos kohta kulkijoitakaan ei ole varsin runsaasti. -Sellaista se on -nytkyttelemistä. Eihän kilometri katkea sentään yhtä nopeasti kuin 6-sylinterisen moottorin voimalla kul-kevalla autolla. Mutta näkyypä tuo menettelevän. On ainakin se tunne, että omin voimin, tässä todella matkaa tehdään, ei lopu benziini eikä ri-keeraa moottori.

Sille, joka ei ole kulkemaan tottunut, tuntuu tuo aluksi kyllä hieman ou-dolta ja koirannepa mekin tuon tunteen. Reppu siinä kymmenen kilon korvilla selässä on vielä maahan käsin painamassa. Hikeähän se aluksi lykkää ja aivan tuntuu hengästyttävän, kun noustaan tievalle tai jollekin Lapin vaaranlaelle. Vähitellen sentään sydämen tykintä tasaantuu ja kul-ku alkaa käydä helpommaksi.

Mutta kun kaupunkipaikoissa ei tule sanottavasti kävellyksi, tuntuu käve-ly pian jaloissakin. Eihän sitä juuri vauhdissa ollessaan huomaa. Mutta satupa istahtamaan hetkeksi ja sitten siitä kun nouset ylös liikkeelle läh-teeksesi, niin jopa huomaat. Tuntuu kuin pienoiset pultit olisivat siellä ja-loissa maahan vetämässä. Mutta kun toiset näyttävät olevan tottuneita jalkamatkaakin tekemään ja askel nousee heillä vielä kevyesti, niin ei-hän tuollaisesta kehtaisi valittaa sitten ihmeelläkään, vaan paremminkin kehuskella, etteihän tämä mitään ole. Painakaa vain vauhtinappulaa, kyllä täällä tullaan.

Eipä tarvitse mennä sen kauemmaksi pohjoista kohti Hetasta kuin pari-kymmentä kilometriä, niin jo alkaa silmä huomata, ettei tässä enää olla Lannanmaassa ja omasta mielestämme Lapin rajan vetäisimmekin va-sta tuonne Hetan pohjoispuolelle. Siellä alkaa vasta se väärentämätön Lappi. Luonto siitä itse puhuu ja erottautuu siellä aivan toiseksi maail-maksi. Kilometri kilometriltä siirtyessä pohjoista kohti on mukava todeta, kuinka totiseksi käy luonto. Ei siinä enää paljon vihreyttä ole tullut mai-semien osalle. Tottuvathan vielä koivut sentään jonkinlaista väriä antaa.

Oikein uskaltavat kohota miehen korkuiseksi. Mutta harvapa siitä rajasta uskaltaa yli mennä. Koivun varsi on painunut jo väärään ja rosoiseksi on sen pinta käpristynyt, aivan on kuin liian vanhaksi eläneen ihmisen kas-vot. Lehdet ovat pihkaisia ja torveksi käpristyneitä, pieniä nuoliaisia. Mutta ihmeeksi näkee siellä täällä kilometrien etäisyydellä toisistaan yk-sinäisen männyn. Paljon yläpuolelle kohoaa sen latvus muun kasvilli-suuden. Mutta näkyvätpä sellaisessa päänsä kohottaneessa männyssä taistelun merkit. Tuimasti on sitä tundralta puhaltava tuuli heilutellut, puistellut ja paiskellut, on sinkonut siitä oksia ja käyristänyt vartta suun-taan jos toiseenkin.

Elämän halua näyttää yksinäisessä männyssä vain olevan, ja se on ta-kertunut maahan kiinni epätoivon vimmalla. Ja niinipä on vain pysynyt siinä, on kasvanut ja kitunut. Harvinaisiahan ne ovat ja kun mennään tarpeeksi pohjoiseen, niin eipä näy enää sellaisia uskalikkoja. Ne ovat vain nuo harvat sellaisia etuvartijoita, tiedustelijoita. Vihollinen niitä uh-kaa ja siellä täällä näkeekin taistelussa sortuneen makaavan maassa jo puolittain lahonneena. Vaivaiskoivut vain ovat omassa maaperässään. Ne ovat vaatimattomia, sitä metsien kurjalistoa, plebei. Soipii siinä sitten tunturien tuulien puvat ja painavat nöyrästi päänsä alas. Sopi siinä sitten tunturien tuulien puhaltaa pään yli.

Niin sukeltaa tievalta tievalle, nyppylältä nyppylälle Lapin palas, tuo ai-noa kulkutie. Jänkäkin siinä väliin vastaan tulee ja polku katkeaa siinä kuin kirveellä iskettynä. Saat yrittää jängän yli, mistä luulet kuivimman kohdan löytyvän, sillä kukapa tänne joka jänkään pitkospuitakaan olisi ollut hankkimassa ja mistäpä ne pitkospuut olisi sitten hankittu.

Polun polkijan ajatukset siinä ehtivät kehrätä yhtä jos toistakin. Ehtivät, kunnes jonkun tievan takaa putkahtaa esiin outo ilmestys kokonainen asumus. Jos sitä nyt asumukseksi voi sanoa, sillä eihän siinä kukaan asu ja asuvat sittenkin kaikki jotka tätä tietä kulkevat. Se on autiotupa, kulkijoita varten ukkokruunun rakennettuina. Mutta siitä erikseen.

Kaijanmaan autiotupa Välitupa Hetan ja Näkkälän välillä.

Ukko-Kruunuhan se Saamienmaan jutajista huolehtii. Se tietää hyvin, et-tä pitkät ovat taipaleet ja oikein päiväkausi saattaa huveta ennenkuin on saavutettu määränpäästä toinen määränpää, jos niitä sellaisia nyt Lapis-sa on olemassakaan.

Tuvan, autiotuvan on Ukkon-Kruunu rakennuttanut tuonne erämaahan ja sellainen lupa sijaitsee Hetan ja Näkkälän välilläkin. Välituvaksi eli Kai-janmaan tuvaksi se on ristitty. Vuosikymmeniähän se on siinä jo seiso-nut, hirsistä kyhätty tupanen. Liekö tuolle niin erikoisesti paikkaa valittu. Onpahan sentään katsottu, että vesipaikka on läheisyydessä. On siinä vielä vaaranne vierestä kohoamassa, että tuulet eivät kovin kovasti pääse puskemaan.

Pari, kolme metriä on kanttiinsa tämä asumus ja oikein on niin ylellisesti rakennettu, että eteinenkin on. Tilava on takka myös siinä tuvassa ja hy-vä veto takassa, että syntyypä komea roihu, kun siihen lakkaan puut pis-tää. Ja puita on. Ukko-Kruunu itse niistä huolen pitää. Siellä tuvan sei-nustalla on kruunun toimesta aina hakattuna halkopino. Isäntää kun tu-vassa ei ole, niin seinälle on kruunu oortelit naulannut, ja niissä antanut ankarat määräykset, millä tavalla tässä tuvassa saa kulkija asua. livar Poppius on kuvernöörin viran puolesta sen oortelin allekirjoittanut ja lu-vannut, että jokainen luvallisilla asioilla kulkija saa tässä tuvassa yhden vuorokauden viipyä ja saa sinä aikana polttaa tarpeeksi kruunun halko-ja.

Mutta siivosti pitää asua ja vielä pois lähtiessäänkin muistettava katsah-taa seinälle naulattuun oorteliin. Siinä määrätään, että tuokoon tuvasta lähtijä muutaman sylyksellisen halkoja valmiiksi tupaan seuraavalle tuli-jalle, lakaiskoon lattian ja kantakoon rikat vähintäin 10 metrin päähän sekä jättäköön tulitikkuja myös seuraavan tulijan varalle. Kaipa noita määräyksiä osapuilleen noudatetaankin, mutta eivät sentään kaikki ai-van nuukasti. Lienevätkö puut joskus loppuneet seinän vierustalta, kun joidenkin on täytynyt hakata seinää kiertävästä makuulavitsasta osia ja penkkikin lienee käytetty samalla tavalla. Mutta osapuilleen oli nuo mää-räykset ennen meitä ollut kulkija täyttänytkin, sillä olipa halkoja takan vieressä eikä ollut pahasti rikkojakaan.

Näyttää siltä, että Ukko-Kruunun sanalla on siellä vähän enemmän eräissä asioissa voimaa kuin Lannanmaassa. Kielletäänhän oortelissa nimien ja puumerkkien piirteleminen, mutta harvallapa näyttää olleen voimaa vastustaa kiusaajaa ja niin ovat syntyneet seinät täyteen erilaisia tunteenpurkauksia. Moninaisista asioista kertovat nuo seiniin töhrityt kir-joitukset. Kaipa kaikilla ei ole ollut kynää, kun on täytynyt takasta otet-tuun hiileen turvautua ja sillä piirrellä oikein korttelin kokoisia kirjaimia, että kyllä vain näkyy. Toinen, jolla on ollut kynä ei tunnu tätä kylläkään hyväksyvän, vaan on kirjoittanut varoituksen hiilellä kirjoittajille ja kehoit-taa käyttämään lyijykynää moitiskellen hiilellä kirjoittajia siivottomiksi sot-kijoiksi.

Ja tuskastuneen näkyy muuankin Koutokeinon miehiin. ”He kun tuovat vihiljäiset hevosensa sisälle eivätkä korjaa pois lähtiessän hevosen p—kaa”, kertoo seinäkronikka. Sehän nyt on kyllä jo röyhkeyttä koutokeino-laisten puolelta ja kirjoittajan siveellisen suuttumuksen hyvin ymmärtää.

Niin saa autiotupaan tulla kuin omaansa jokainen kulkija ja onpa ollutkin tulijoita. Siitä kertoo kynnys, joka on askelista mataloitunut ja liukkaaksi silinnyt. Kertoo siitä lautsat ja lattia, jotka ovat kiiltäviksi hioutuneet. Ja pakko on monen tullakin, vaikka se näin keskikesällä ei siltä näyttäisi-kään. Toista on tietysti syksyllä ja talvella. Se saattaa silloin tuo Lapin luonto riehaantua ja varjele sitä, joka taipaleella sattuu silloin olemaan. Niin kerrotaan. Ei siinä tosiaankaan helliten pidellä silloin matkalaista.

Vauhtia on saanut myrsky kiitäessään yli puuttoman lakeuden, lakaistes-saan tuntureita ja tievoja. Lumen kanssa jos myrsky oikein on äitynyt myllertämään, niin leikki kuuluu olevan jo kaukana. Niin lyöpi silloin sa-keaksi, ettei metriäkään näe eteensä ja jutokin on kuin lyöty. Tolvailee sinne tänne eikä enää osaa pysytellä linjallakaan, vaikkapa se olisi kuin-ka tarkoin viitoitettu. Ainoa pelastus on silloin autiotupa. Sellainen kun sattuu kohdalle, niin oletpa kuin herran kukkarossa. Antaapa tunturi tuu-lien tuivertaa siellä ulkona, kyllä seinät kestävät vaikkapa myrsky niitä pullisteleisikin.

Yhtä avosylin ottaa tupa vastaan sateessakin likomäräksi kastuneen matkalaisen. Tuli vaan takkaan ja kyllä siinä pian lämpenee ja kuivaa kastuneen. Kun vielä kahvipannu tulella porisee ja pian saa tuntea kuu-man nesteen mukavasti lämmittävän sisukuntia, niin eipä totisesti ole hätää. Ei maalikylien kamareissakaan tunne oloansa niin viihtyisäksi kuin silloin autotuvassa. Siinä vielä lisäksi tunne, että sitä ollaan aivan tämän talon isäntä tällä kerralla.

Niin otti Kaijanmaan tupa meidätkin vastaan. Hikoilemaanhan se äkik-sestä kävely panee ja jalatkin ovat siellä jängissä vähän kastuneet. Mut-ta kuivat ovat Ukko-Kruunun hankkimat puut ja takan roihu kuivaa pian kastuneen paidanseluksen ja ehtivät siinä jalkineetkin jo liikaa vettä pois itsestään antaa. Äskettäin tihkusateesta seestyneeseen ilmaan koko-hoaa sinisenä tuvan piipusta savu ja jos oikein runoilija sellaiseen paik-kaan sattuisi, niin luulemmepa, että innoituksen saisi ja kertoisi rytmeillä Saamienmaan matkalaisten idyllisestä levosta.

Sillä levoksi ja nautinnoksihan autiotuvassa olo tulee. Jos nimittäin an-netaan levätä ja nautiskella rauhassa. Aina ei kuuluta antavan. Ei anne-ta kuulemma aina tässä Kaijanmaan tuvassakaan, jossa nyt olemme majaa pitämässä ja sillähän se on tehnyt itsensä oikein pieneksi kuului-suudeksikin. Kerrotaan ilmestyvän möykkääjän sinne ja kulkija, joka luu-lee olevansa yksin, havaitseekin saaneensa kutsumatonta seuraa. Niin kerrotaan.

Kerrotaan rauhattoman hengen pitävän majaa siinä tuvassa ja se ei kai-kin ajoin kuulu pitävän vieraista, vaan peloittelee heidät heidät pois. Sa-notaan lappalaisen kerran hirttäytyneen oksaan juuri sinä kohdassa, missä autioituvan seinus on saanut sijansa ja ei kuulu saaneen rauhaa hirttäytyneen sielu, vaan harhailee yhäkin levottomana tuvan tienoilla. Ei ole kuulema se rauhaton sielu samalla tavalla ikuisessa hiljaisuudessa paremmilla porotuntureilla kuin on muiden lappalaisten sielu. Maan pääl-lä kuljeskelee vaan ja pitää Kaijanmaan tupaa omanaan ja ajaa vieraat pois, jos sille päälle sattuu.

Aivan yön selkään kuuluu lennättäneen muutamia. Antti Salkonpoikakin niitä Näkkälänjärviä, joka vieläkin elää Näkkälässä on kuulema saanut tuiman lähdön. Honkia oli ollut hakemassa ja yöpynyt autiotupaan. Siinä oli äijä muka leivolle asettumassa, mutta eipäs tullut mitään. Ikkunaan oli katseen mieheltä vetänyt ja siellähän se oli ollut ikkunan takana. Suu-ret kourat olivat suonenvetoisesti harittaneet ikkunassa.

Oli mennyt siitä Antti katsomaan ulos, mutta eipä mitään ollut näkynyt. Oli vain tuntenut, että on tässä muitakin olijoita. Ja niin oli painanut mies yön selkään. Mutta olisikohan lähtenyt Hukka-Salko, joka kertoi kerran yöpyneensä kummitustupaan Kierunan tiellä. Oli mies vain päänsä oveen päin levolle asettuessaan asettanut ja eipä tosiaan uskaltanut möykkääjä silloin lähestyä. Mutta Salkonahan olikin konstit.

Olimme nyt tuossa tuvassa, jossa rauhaton sielu kuuluu toisinaan isän-nyyttä pitävän. Liekö tällä kerralla tuvan haltija ollut jostakin syystä suo-siollisella päällä, mutta eihän tuo meitä hätyytellyt. Rauhassa antoi kah-vistella ja vaatteet kuivatella. Ei hätyytellyt. Mutta kaipa tietoisuus ja ker-tomukset harhailevasta sielusta olivat herkistäneet mielikuvitusta, kun siinä kahvistellessa joku tosissaan väittää kuulleensa laahustavat ask-eleet. Ja toinen myöntää sellaisen äänen tarttuneen myös omaan kor-vaansa. Mene ja tiedä.

Korvamme eivät vain olleet niin herkässä väreessä, että olisimme sen erottaneet. Mutta eivät puhuneet leikkiä toisetkaan. Ja se sama mieliku-vitus kai se loihti sellaisenkin tunteen, että tuvassa olijalta tuntui kuin sisällä olisi ollut lisää vielä yksi sellainen, jota ei silmä erottanut, mutta tunsi sen olemassaolon aivan kuin olisi hengityksen kuullut. Sellaistahan ne kertovat tuosta autiotuvasta. Saamienmaan kestikievarista.

Sinne jää selän taa autiotupa ja on jäänyt monelta kulkijalta. Se on va-lmiina ottamaan vastaan taas uutta tulijaa, jänkien kahlaajaa, tunturien kiipeilijää. Toiset lähtevät ja toiset tulevat ja muuta merkkiä ei jää kulki-jasta kuin mahdollisesti seinään töherrelty puumerkki.

Sinne selän taakse on jäänyt Kaijanmaan autiotupa. Hallitkoonpa siellä nyt mielin määrin tuvan rauhaton henki ja asukoon yksinään siksi kun-nes taas joku matkalainen sattuu tuvasta suojaa etsimään. Ja sattuuhan niitä.

Polku puskee vain pohjoista kohti. Häviää jängän silmäkkeen kohdalla melkein olemattomiin, mutta vastakkaiselta rannalla sen taas löytää. Näkkälään, Lapin kylää kohti palas päätänsä kurottaa. Onhan siinä pi-tuutta kerraksi tuossa harmajassa nauhassa, joka kulkijaa johdattaa. Hetasta sanovat Kaijanmaan tuvalle olevan 17 km. ja siitä Näkkälään melkein toinen mokoma.

Ja kyllä kai sitä onkin. Näkkälänjärven pää on siinä sentään pian saavu-tettu, mutta eipä ole siinä vielä itse Lapin kylä. Jos vene olisi, niin pian-han tuo matka katkeaisi ja oikein tulisi oikaistuksikin taipaletta. Mutta ei-pä satu olemaan venettä ja niinpä ei auta muu kuin kiertää Järven ranto-ja. Polku sentään ei ole innostunut kiertämään, vaan loppuu tykkänään järven päähän, Ja nyt saa matkalainen juovatella poron polkuja Ja tehdä omia palaita mielensä mukaan. Saa tehdä ja kyllä niitä tuleekin tehdyksi.

Lapin luoja on ollut oikukkaalla tuulella silloin kuin se on tekaissut Näk-kälänjärven, vai liekö tuo tehnyt sen sellaiseksi koristelemishalussa. Mi-käpä sen tietää, mutta omituiset rantamat ovat vain siinä järvessä. Pitkiä vuonoja pistäleiksee syvälle lierojen väliin. Aivan kilometrien pituisia ovat ne vuonot, vaikka leveyttä ei olekaan siunattu kuin viitisenkymmen-tä metriä muutamin paikoin ja taitaapa olla siitäkin alle. Lähdepä siinä sitten seuraamaan tuollaisen järven rantaa, niin saatpa totisesti kävellä.

Luulet pääseväsi muka aivan suoraan, kun yht'äkkiä putkahtaakin tuol-lainen syvä lahdeke vastaan ja saat lähteä siitä aivan päinvastaiseen suuntaan kuin matkan määrä piti. Kyllä siinä kilometrit pian venähtävät koiranhaukun pituisiksi, jos aivan rantoja aiot seurata. Ja kun luulet yh-destä tuollaisesta vuonosta päässeesi ja aiot lähteä taas lähemmäs jär-ven rantaa pyrkimään, niin eikös ole vain uusi vastassa ja samanlainen kierros on tehtävä. Mutkaiseksi tulee tie, jos sillä tavalla aikoo seurailla Järven rantaa.

Otamme siinä kaiken varalle tarpeeksi keinoa sisämaahan päin, mutta eikös vain sittenkin vielä jouduta kiertämään yksi tuollainen syvä lahde-ke. Sellainen se on Näkkälänjärvi. Oudolle mieliharmi. Mutta osaapa olla kaunis, ettei sille edes oikein suuttuakaan kehtaa. Niin hymyilee make-asti kuin synti. Järven pohjoispäähänhän Näkkälän lappalaiskylä tulee. Kylä, jos sitä sellaiseksi nyt saa luvan lainkaan sanoa, sillä eihän se toki nyt maalikyliä muistuta. Ei se kylä ole kuitenkaan lapinkodista kokoon-pantu, vaan oikein ovat hirsiset talot, jos niitäkään nyt taloiksi saa luvan sanoa. Tönöiksihän ne lannanmaalainen ristisi.

Perunannostoa Näkkälässä v. 1917. Kuva: 01.04.1917 Matkailulehti no 2.

Salomon "Salkko" Näkkäläjärven talo, aitat ovat eri porosaamelaisten. Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto.

Lapinkodissa kyllä ennen on Näkkälässäkin asuttu ja vielä nykyisten näkkäläläisten isät ja äidit ovat asuneet, mutta eipä asu enää tämä polvi. Sinne ovat jaloillaan vedättäneet talvisin hirsiä alamaista ja kyhänneet pirtit itselleen ja oikeinpa eteisetkin niihin. Antin pirtinkin sanotaan ole-van jo oikein komean. Seinäkello siinä aikaa näyttää talon väelle. Maa-han näkyy vetävän mieli vain lappalaisellakin, -sillä oikein on perunapel-to kyhätty -pirtin akkunan alle. Suuren suuri se ei ole eikä sitä muokates-sa juuri konevoimaa tarvita. Kuokalla sellaisen pellon puolessa rupea-massa kääntää. Ja siihen kun on perunapelto tällätty oikein etelärinteel-le, niin eikös vain ole varsi noussut maasta perunalla.

Harjoiletaanhan vielä karjanhoitoakin oikein lannanmaan tyyliin, mutta karja lasketaan nyt kylläkin yksin ja kaksin kappalein silloin kun puhu-taan naudoista. On kuitenkin sen verran, että saadaan tilkka oikeata lehmänmaitoa. Ja tuon karjanhoidon takia sitä täytyy muka heinääkin tehdä ja siihenkin on merkkejä. On oikein kotiketoja, vaikka lannanmaan isännän suuta sellaiset kedot tietysti vetäisivät huonosti peitettyyn hy-mynvirneeseen.

Matalaksi heinä jää kyllä kedossa, mutta tulee sentään muutama sylyk
sellinen kun oikein tarkasti maata myöten niittää. Niittokoneen terä sitä nyt ei kyllä uskaltaisi alkaa katkaisemaan lainkaan, vaan yli pyyhkisi. Tehdään heinää Näkkälässäkin ja oikein ollaan muka kaukoniityilläkin. Siellä kolutaan Näkkälänjänven rantoja; siihen laskevien purojen reunoja nuuskitaan. Kaadetaan heinäsylyksellinen, mistä sellainen löytyy ja niin vain saadaan lehmän heinä talveksi kokoon.

Järven ranta nyt vähän sentään kasvattaa, vaikka tieva ei sitä pystykään tekemään. Onhan niitä tupia Näkkälän kylässä. Mutta emme hae ko-meinta ja uljaimalta näyttävää tupaa. Menemme suoraan Hukka-Salkon tupaan, sillä siihen kuuluvat osuvan useimmat muutkin Saamienmaan kiertäjät ja itse tuvan isäntähän se on vetovoimana eikä mikään muu.

Korkeudella ei ole Salkon tupa pilattu. Kohoaa sentään muutaman met-rin korkeudelle maasta ja jos sattuu kulkijan pää olemaan hiukankin kor-kealla, niin kumartaa pitää ennen kuin sisälle astuu. On siinä eteinenkin ja eteisestä johtaa oven tapainen myös kellariin. Mutta pirtti kun pirtti, ei mikään loistohuone, mutta kaksi on ikkunaa ja tilaa on takassa.

On leivinuunikin, vaikka kivestä se muuri on kokonaisuudessaan raken-nettu, sillä mistäpä niitä tiiliä tänne tulisi. Eikä niitä Lapin tupia ole kalus-tolla koristettu. On pari jakkaraa, penkki ja sängynrumilus. Parempihan se sentään ainakin talvipakkasella on tällaisessa tuvassa asua kuin ko-dassa, sillä ei tihku savu sisään ja silmiä kokonaan vie ja onhan tilaakin vähän enemmän kuin kodassa.

Kertoisimmeko talon isännästä? Hukka-Salkosta eli niinkuin virallisesti kirkonkirjoissa hänen nimensä mainitaan; Salomon Salomoninpoika Näkkäläjärvi. Jos kaikki Salkon toilaukset joutuisimme kertomaan, niin paksu kirjathan niistä tulisi ja niinpä on tyydyttävä mainitsemaan vain tyypillisimmät niistä otteista, joilla Salkko on tähän elämään tarttunut. Lappalainenhan hän on ja aivan väärentämätöntä lajia. On kuuluisuus-kin, sillä ei Länsi-Lapissa enempää Suomen, Nonjan kuin Ruotsinkaan puolella ole sellaista ihmistä, joka ei Salkkoa tuntisi, sillä hän on ehtinyt elää maailmaa jo seitsemättäkymmentä vuotta.

Hukka Salkko hakkaa puita Näkkälässä v. 1921. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Mutta eivät näy vielä varsin ankarasti nuo vuodet Salkkoa pidälleen. Yh-tä hyvin voisi sanoa, että viideskymmenes on vasta menossa. Ilkeät kie-let kyllä sanovat, ettei Salkko ole liialla työllä itseään rasittanut, vaan koettanut ottaa arkiset aherrukset mahdollisimman keveästi, ettei ole ih-mekään, jos ruumis on säästynyt. Mutta kukapa se kenenkin työt on mit-taamassa ja minkälaisen mitan siihen oikein osaa ottaakaan. Ovat vuo-det sentään vedelleet ryppyjä kasvoihin ja kai elämän nautinnotkin ovat merkkejä piirrelleet, sillä väitetään, ettei Salkko ole niistäkään kieltäyty-nyt eikä kieltäydy vieläkään.


Ottaa ryypyn vieläkin ja oikein kuuluu pitkään sen imaisevankin. On otta-nut niinkin pitkiä ryyppyjä, että Koutokeinon markkinoilla nuoruusvuosi-naan Salkko ei saanut viettää vapaudessa enempää kuin yhden ainoan päivän. Oli tullut otetuksi pitkän paaston jälkeen markkinoille päästyä pää niin täyteen, että oikein maailmalle oli pannut huutamaan yltäkylläis-tä elämänriemua. Eihän siitä tykännyt Koutokeinon kiiltonappinen virka-kunta ja niin oli Salkko saanut viettää pulkassa markkina-ajat. On sen-tään jo Koutokeinossakin Salkkoon kuulema totuttu. Kuuluu sanovan jo nimismies siellä, että antaa Salkon huutaa, antaa päästää valloilleen riemunsa, sillä kyllä ääntä mahtuu. Eikä Salkko muuta tahdokaan.

Tahtoo vain julistaa tievoille ja tuntureille, että täällä on poika, joka ei ota surkeillen tätä elämää. Sellainen se on rempseä luonto Salkolla ja on sil-loinkin kun pää on aivan selvänä. Sanoa paukauttaa ajatuksensa silloin kuin tykkää ja siinä muodossa kuin itseään huvittaa, huvittakoonpa sit-ten mutta tai ei. Mutta aivan turhan jaarittelija Salkku ei sentään ole. Syntyy siinä syviäkin mietteitä ja oikein sellaisia, jotka hipovat korkeata filosofiaa. Moninaisia asioitahan ne Salkon mietteet käsittelevät.

Näyttää siinä olevan jonkinlaisia lähtökohtiakin ja yksi sellainen loputon ympyrä tuntuu olevan nainen. Onhan Saikolla emäntä ollut, vaikka juorut kertovat, että aivan pakottamalla pakotti pappi tulemaan kuulutuksille ja vihille, sillä Salkko eleli alkujaan vain sopimuskaupalla. Oikein oli mel-kein manauttaa pitänyt ennenkuin Salkko saatiin pappilaan, mutta saa-tiinhan kumminkin sinne naisensa kanssa. Salkko oli silloin ottamassa tärkeätä askelta, vaikka tokko hän sitä niin juhlallisesti lienee ottanut. Olihan kuitenkin kastellut suutansa juhlan kunniaksi, kun seremoniat aloitettiin.

Pappi oli siinä viran puolesta kysynyt kuten reglementit määräävät, että tahdotko sinä ottaa tämän naisen.
- Niin on meinattu, tuli Salkolta selkäkenoinen vastaus.
Pappi ei oikein hyväksynyt tuollaista vastausta, vaan kehoitteli vastaa-maan kirkkojärjestyksen mukaan: Tahdon.

Eihän Salkko niin pykälän mukaan ole elänyt muutenkaan tätä elämää eikä nytkään, vaan tokaisi uudelleen, että niin on meinattu ja anna sinä pappi litanian mennä vain. Olihan se siitä mennyt ja niin oli Salkko tullut aviosäätyyn. Vaimo kuoli pois, kuitenkin sitä ennen lahjoitettuaan Salkol-le tyttären. Ei elänyt tytärkään vanhaksi ja niin elelee Salkko taas yksi-nään. On sentään emännöitsijä huolehtimassa huushollista ja hyvin tun-tuikin siitä huolehtivan.

Onhan Salkko ollut pappien kanssa muulloinkin tekemisissä. Oli kai ker-rankin tuntenut tarvetta mennä ripille ja ehtoolliselle, kun näki muidenkin sinne menevän. Mutta ennen kuin ehtoollisille päästiin, piti käydä rippi-kirjoituksella. Salkko painaa papin kansliaan ja selittää tärkeän asiansa. Pappi taisipa olla juuri Järventaus haistaa kuitenkin Salkon tuoksahta-van väkeville ja alkaa selitellä kuinka tärkeä asia se onkaan tuo ripille meno. Mieli siinä täytyy olla nöyränä jo silloinkin kun on aikeissa astua ehtoolliselle.

Huomauttaa siinä pappi, että eipä näytä Salkolla mieli niin kääntyneen, sillä viinallehan haiset.
- Onpa sulia tarkka nokka, onpa tarkka nokka, tokaisee Salkko taas rempseään tapaansa ja alkaa siinä selitellä, ettei itse tällä kerralla haise viinalle, mutta tuo peski se haisee. On tullut joskus sen taskussa pide-tyksi viinaakin.

Selvitettiin siinä sentään asioita niin hyvin, että ripille pääsi Salkko sillä kerralla. Ja olisi kai mennyt ilman lupaakin, sillä juorut siitäkin kertovat, että on Salkko mennyt sinne muiden joukkoon ehtoollista nauttimaan, vaikka ei olekaan käynyt papin kansliassa ripille itseään kirjoituttamas-sa. Sinne vain on painunut alttarin juureen muun peskikansan joukkoon.

Hukka-Salkon pihapiiri v. 1923. Kuva: Auer Väinö. Museovirasto. / Finna.fi

Joikauksena se välistä purkautuu Hukka-Salkon elämänriemu maailmal-le. Ainakin kaikki suurimmat ja tärkeimmät tapahtumat, jolla elämä on häntä sivunnut, ovat pukeutuneet joikun muotoon ja siinä muodossa saavat ne sitten kiiriä tunturilta huudeltuna yli laakean maan, kunnes töksähtävät taas toisen tuhturin tai vaaranteen kupeeseen ja siitä palaa-vat takaisin taas huutajan omaan korvaan.

Omatekoisia joikuja on Salkolla paljon ja muistissa ovat pysyneet. Moni-naisia asioita ja elämänkokemuksia ne tulkitsevat ja jos Salkko niitä oi-kein huutamaan yltyisi, niin kertyisipä niistä ainakin salmakirjan kokoi-nen vihkonen. On tehnyt Salkko joikun Näkkälän postimiehestäkin, Ka-run-Hermannista, joka kerran viikossa talsii aina Näkkälään ja Pöyrijär-velle saakka pitääkseen muka lappalaisetkin muun maailman tapahtu-mien tasalla.

Eiväthän ne elämänkokemukset varsin suuria ole Hukka-Salkolla. Mitä on nähnyt muuta maailmaa Hetassa, Koutokeinossa ja Kierunassa käy-dessään. Mutta Hetassa käydessä olikin tullut kerran se suuri kokemus, joka on jättänyt Salkkolle ikuisen muiston. Siellä Hetassa oli tuprahtanut vastaan tämä koneiden avulla itseään eteenpäin työntävä maailma. Oli tullut auton muodossa. Ensi aluksi se oli tietysti lyönyt ällistyksellä ja pe-lonsekaisella kunnioituksella. Olipa Salkko päässyt itse oikein koke-maan, millä tavalla ne konevoimat vievät ihmisen lasta Lannanmaassa.

Se kokemus oli riipaissut Hukka-Salkkoa sisujuuria myöten ja pulppusi ilmoille riemullisena joikauksena. Säipän Hannu se oli Salkkoa kiidättä-nyt Hetan maantiellä ja Salkko oli siinä saanut kyytiä ottaessaan kuulla, että Lannanmaassa on muitakin ihmeitä, lentokoneitakin, jotka kiidättä-vät tuulien teitä. Mielikuvitusta Salkkolla on ja lappalainen, joka ennen on joikannut poroista, joikaisee nyt autosta ja lentokoneesta:


Säipän Hannu, Säipän Hannu, nunnu nun nun nun nau,

eri poika autolla ajelee, nunnu nun nun nun nuu,

lakitta päin päästää, kaikkiin kovin ajaja, nunnu nun nun nun nuu,

ilmaa kanssa laskeskelee, nunnan nun nun nun nuu.

Koska saapi lentokoneen, hyppää päälle nun nuu,

hän se häätyy tehä uusakkaa, nunnu nun nun nun nuu.

se se on vähän ikävää, nunnu nun nun nun nuu,

kun pitää puottaa alas taivaalta, nunnu nun nun nun nnu,

kilometri kerrassaan, nunnu nun nun nun nuu.


Tuon tapaisena purkauksena maailmalle Salkkon tunteet sen jälkeen, kun hän oli astunut alas kiitävästä mooltorihirviöstä. Uskaltaisimmeko kuvitella, millaisen joikun Salkko synnyttäisi, jos hän kävisi kiitämässä ilmojen teitä. Siitä syntyisi silloin sellainen ylistysvirsi, joka keipaisi ultra-moderninkin hymniksi, jossa ylistetään tätä moottoriaikakautta. Mutta poikaa oli Hukka-Salkko ollutkin tuon automatkan jälkeen. Oikein oli ollut juhlatuulella ja siitä sai kokemuksen Hettaan vasta tullut nimismieskin.

Vuodet ja elämän nautinnot ovat piirrelleet Hukka-Salkoon omia merkkejään. Kuva ja teksti: Suomen Kuvalehti 1929.

Kaupungeistahan nimismies oli tullut ja käveli tennishousuissa kuumana kesäpäivänä maantiellä tullen Salkkoa vastaan. Salkko ei hyväksynyt valkeita housuja, vaan alkoi tiukata, että mikä mies se sinä olet, kun alushousuissa kuljet. Nimismies antoi Salkolle pyydetyt tiedot ja kyseli vuorostaan, mikä mies se kysyjä oli. Salkko tunnusti olevansa Hukka-Salkko, mutta tiukkasi vain alushousuissa kulkijaa.

Nimismies ei tuntenut Salkkoa tarkemmin ja käski poliisin haastaa hänet oikeuteen, sillä Salkko oli päässyt juhlatuulen makuun ja oli vielä sitä li-sännytkin keinotekoisesti ja peski oli taas haiskahtanut viinalle. Haaste toimiteltiin. Mutta se kävi Salkon kunnialle. Ettäkö hänkö muka käräjiin? Viivana painui hän nimismiehen konttoriin, riipaisi viissatasen tokaisten: tuossa on, maksa sakot tuosta, jos ei riitä, pane omistasi. Ja oli kai se riittänyt.


"Hukka-Salkko" eli Salomo Näkkäläjärvi v. 1923. Kuva: Auer Väinö. / Museovirasto.

Sellainen se on Hukka-Salkko. Väittävät muka kielet, että laiska on. Ku-ka se tietää? Mutta heti siihen kielet, että näkeehän sen jo siitäkin, kun honkia tulee hakemaan alhaalta. Ei viitsisi lähteä silloin muut, vaan pal-jon myöhemmin tulee kuin muut peskiväki. Pirtissä on vain maannut. Tu-lee kuitenkin vielä hyvän lumikelin aikana ja hankkii hongat jolujensa ve-dettäväksi. Eipä pidä sitten kiirettä takaisin Näkkälään palatakseen.


Niin oli käynyt kerrankin, että kesä yllätti Salkon Hetassa ja hongat olivat viemättä Näkkälään kelin aikana.
- Kesäpä tuli, tuli jo, totesi Salkko vain yksikantaan. Multa hongat jäivät viemättä sillä kelillä.

Tuollaisista otteista näyttää, että Salkko olisi saamaton. Mutta kaukana on saamattomuus. Aivan laiska ei viitsisi puhuakaan, mutta kyllä Salkko viitsii. Eikä aivan laiska pysyisi hengissäkään. Mutta kyllä Salkko pysyy. On porojakin, että sadoissa lasketaan. Pahat kielet ne luonnollisesti ka-teellisina ovat tuppautuneet tähänkin ja kertovat, että eivät kaikki porot ole kasvaneet, vaan ottamalla ne on otettu eli lainattu, kuten siellä päin se asia käsitetään.

Salkon isässä, vanhassa Salkossa kerrotaan olleen lainaamisen vikaa vähän enemmänkin ja oli pappi pitänyt haettaa kuolevan ääreen. Vanha Salkko oli sammalkieli eikä osannut sanoa selvästi s-kirjainta. Niin siinä pappi tiedustelee sielun vointia kuolevalta.
- Mitä pappi tanoo, jot on ottanut kymmenen poroa, tiedustelee kuoleva papilta.
Pappi vakuuttaa, että kyllä sellaiset synnit Vapahtajan verellä lunaste-taan.
- Mitä pappi tanoo, jot on ottanut tata poroa, jatkaa vanha Salkko.

Pappi tunnustelee ja myöntää, että kyllähän se niinkin suuri synti vielä armonhetkellä annetaan anteeksi. Kuoleva jatkaa synnintunnustustaan ja tulee vähitellen aina tuhanteen poroon. Pappi kauhistuu. Mutta tuo ei vielä riitä. Kuoleva jatkaa tunnustustaan ja niin tulee nelisentuhatta poroa, jotka vanha Salkko tunnustaa »lainanneensa». Se on jo liikaa papinkin mielestä ja hän tuntuu jo arvelevan. Sattuu siinä olemaan Huk-ka-Salkkokin läsnä ja tokaisee, kun luvut nousevat nousemistaan hiljalleen:
- Tunnusta pois isä vain, kyllä pojat höyryssä kestävät.

Siinä oli taas Salkon tunnettu tempaus, jolla hän tarttui elämänmenoon, kun se tuntui hänestä pitkäveteiseltä, vaikkapa luo tempaus sattuikin nyt kuolinvuoteen kohdalla. Vieraanvarainen isäntä on Hukka-Salkko. Par-haimman punalihaisen tammukan, minkä hän oli saanut, kannatti hän pöytään ja kun kaikkea ei jakseta syödä, kehoiltaa ottamaan loput mu-kaan evääksi. Itse lupaa lähteä vielä venematkalle kyytimieheksi, sillä Pyörisjärvelle mennessä matkavaivat vähän säästyvät, jos kulkee ve-neellä Tuorkottajajärven päähän saakka ja siitä jatkaa matkaansa taas maitse.

"Hukka-Salkko" eli Salomo Näkkäläjärvi ja professori Väinö Auer Näkkälässä v. 1923. Kuva: Auer Väinö: / Museovirasto.

Toiseksi kyytimieheksi hankkii Salkko Jannen, rovasti Cajanuksen tyttä-renpojan, joka elelee lappalaisten renkinä. Oma tarinansa hänelläkin ja kerrotaan, ettei hänkään sentään työssä ruumistaan kipeäksi tee. Hiljai-nen ja verkkainen puheissaan, mutta ankara soutumies, etteivät pitäneet puheet paikkaansa, etteikö Janne osaisi oikein olan takaakin vetää, jos niikseen tulee. Janne se venettä saa kulettaa. Salkko pitää itse perää ja on kapteenina.

Kävely oli käynyt työstä ja Näkkälästä matkaa jatkettaessa tunsi sen jo jaloissaankin. Venematka on siinä oikein paikallaan, sillä mikäpä on is-tuessa veneessä, ja antaa auringon lämmittää jo vähän puutuneita jalko-ja. Väliin soudetaan järvenselänteitä ja väliin pistäydytään taas kapeaan salmekkeeseen ja jatketaan matkaa taas kaltaista puroa pitkin. Muuta-min paikoin on puro sentään niin koskinen ja kivikkoinen, että sauvomal-la on vietävä vene puroa ylös ja saa siinä toisinaan vetääkin venettä.

Matkan teko tällä lavalla on kuitenkin kuin juhlaa. Silmällä on riittävästi aikaa tarkkailla kaukana taivaanlakea vasten piirtyvää tuntureita, tark-kailla karua, niukkaa maisemaa, joka näyttää aivan kuin jääneen kes-kentekoiseksi Luojan kädestä. On siinä aikaa kuunnella, kun Salkko se-littää omia mielipiteitään haltijoista, joihin hän hiljakseen tuntuu uskovan-kin.

Sanoo itse kullakin olevan oma varjelijansa ja johdattajansa ja niitä var-jelijoita on pidettävä hyvänä. Sanovat Salkon kaikessa hiljaisuudessa vielä vievän haltijoille pieniä lahjojakin. Niin sanovat, mutta kukapa ne kaikki sitten tietää. On aikaa kuunnella Jannen verkkaista puhelua, hä-nen ”voi taivas” huudahtuksiaan silloin kuin Salkko itse laskettelee vä-hän liian paksua.

Janne, rovasti Cajanuksen tyttären poika, aatelissukuinen, siinä kertoi-lee hiljaisia muistoja äidistään. Avomielisen lapsellisesti ne muistot tun-tuvatkin purkautuvan sanoiksi häneltä. Hyvä ja hempeä oli ollut Jannen äiti, tuo ainoa nainen, josta Jannella liekin syvempää tuntemusta. Talon-pojan oli papin tytär ottanut miehekseen ja hyvin oli hoitanut kodin ja lapsensa, Jannen siinä mukana. Mutta ne muistot saavat äkkinäisen lo-pun, sillä kuolema siihenkin oli väliin tullut. Oli vienyt Jannelta äidin ai-van äkkiä hänen ollessaan vielä poikanen. Koskenuthan se oli. Kipeästi-kin.

Ja ehkäpä jos syitä haetaan sieltä löydetäänkin syy, joka selittää Jannen elämän lappalaisten renkinä. Täysi mieshän on, neljissäkymmenissä. Mutta niin haastaa tuiki vieraalle sisimpiä tunteitaan äidistään, tuosta hempeästä ja hyvästä naisesta, joka on jättänyt häneen ikuisen muiston. Sellainenhan se on vain Janne. Hiljainen Lapin eläjä, lappalaisten renki.

Sinne Tuorkottajäjärven päähänhän sitä veneillä matkattiin ja oikein soutumiehet olivat mukana. Oli Hukka- Salkko ja Joelin Janne, joista kiero huhu kertoo, että ovat molemmat laiskansitkuja. Mutta ei siinä saa-nut olla laiskuutta veressäkään, joka kulki veneelläkin Pöyrisjärven kohti, vaikkapa vain Tuorkottajallekin saakka. Ei meihin ainakaan pystynyt tuo väite, vaikka kuulimmekin kertomuksia Jannen rauhallisesta suhtautumi-sesta tämän maailman tapahtumiin.


Ei pidä Janne kuulema kiirettä tulipalossakaan. Kerran oli syttynyt Prok-sin Pieran kota palamaan. Janne oli nähnyt tulen, mutta eipä siitä paljon välittänyt. Kun tuli oli jo suurin piirtein tehnyt tehtävänsä, kuultiin Jannen sentään huomauttavan verkkaiseen tahtiinsa:
- Pieran kotakin siellä näkyy palavan.

Mutta siihen pysähtyivätkin Jannen edesottamiset sen palon suhteen. Totesi vain yksikantaan, että tulessa on kota. Niin kertovat, mutta eihän ole pakko uskoa ja eiväthän kaikki uskokaan. Hiljainen on mielenlaadul-taan ja aivan Hukka-Salkon vastakohta, jos tulee kysymykseen suun käyttö.

Jalkaisin siinä on Tuorkoltajan päästä jälleen alettava jutaa Pöyrisjärveä kohti. Nyt täytyy jo epäuskoisimmankin tunnustaa, että ollaan jo oikein sydän-Lapissa, kun Näkkälästä lähdetään jatkamaan matkaa. Ei kohoa enää koivun varsi täällä päin maailmaa. Ei uskalla kohota ja ei näy enää sellaisia yksinäisiä, rohkeita mäntyjäkään, joita näki pari, kolme kappa-letta Näkkälän eteläpuolella.

Sinne ovat jääneet selän taakse, eivätkä uskalla tulla enää tänne, sillä täällä niitä ei enää hellien pidettäisi. Mutta eihän kasvillisuus aivan tyys-tin ole unohtunut Luojalta kun on tätä maailman kolkkaa tehnyt, vaikka näyttääkin sillä kuin se olisi loppunut kesken, kun on muulle maailmalle tullut annetuksi vähän runsaammin.

Aivan tähteet on täytynyt tänne sijoittaa, sellaiset ruuput, joita ei ole muualle viitsinyt istuttaa. Ja harva istutusta on sekin istutus on ollut, mi-kä on ollut. On jäänyt sellaisia paikkoja, jotka ovat jääneet ihan paljaiksi. Ei edes siementä ole riittänyt. Paljon yläpuolelle polven ei kasvillisuus enää kohoa. Aivan maata nuoleskelevat vaivaiskoivujen virvet. Kumarta-vat päätään nöyrinä ja kiittävät vähäisestäkin olemassaolostaan.

Samaan seuraan ovat tuppautuneet muutamat harvat kanervalajit. Jäkä-lää sentään on ollut sen verran, että peitteeksi, ja maa ei ole jäänyt ai-van harmaalle hiekalle ja rosoiselle soralle. Kun oikein tarkkaan katse-lee, niin löytää yksinäisen suuressa orpoudessa elävän kukan, jonka tie-tysti luonnontieteilijä arvostelee harvinaiseksi ja merkitsee sen arvonu-meroksi yhdeksikön tai kympin. On muutamia sellaisia, mutta niin har-vassa, etteivät ne juuri silmälle jaksa iloa tuottaa.

Näkkälään on loppunut poluntapainenkin, tuo Lapin palas, joka kulkijaa johdattelee Hetasta Näkkälään. Nyt saa itse kukin tehdä omat polkunsa, sillä valmiita ei ole, ellei halua lähteä juovattelemaan oikukkaasti kulke-via porojen tallaamia kaitasia uria, jotka saattavat johdattaa määrättö-myyksiin.

Mutta helppo on osata Pöyrisjärvelle Tuorkottajan päästä aivan oudon-kin, kun vain suunta annetaan. Kahden tunturin välistä sinne suunta johtaa. Törmistunturi on Suomen ja Norjan rajalla ja hiukan siitä etelään Jerstitunturi. Kun niiden välistä vain painaa, niin kyllä tulee järvi eteen. Niin vakuutetaan ja mitäpäs silloin oppaasta.

Lähdetään painelemaan vain osoitettuun suuntaan. Ja helppohan on suunta säilyttää Ei siinä metsä peitä näköaloja, vaan kilometrikaupalla näkee edessään olevan maaston aivan yksityiskohtia myöten. Eivät pääse häviämään näkyvistä tunturien laet ja pakko on silloin osata kul-kea vaikka linjasuoraan. Tievoja on siinä välillä, että kulku on yhtenäistä nousua ja laskua.

Saa pinnistää Pöyrisjärvelle mennessä kerran jos toisenkin kinttunivelei-tään niin noustessa kuin laskeutuessaan tievalla lievälle, tuollaiselle har-janteelle, jolle alamaissa annettaisiin vuorennyppylä-nimi tai muu maas-tokorkeutta kuvaava korea nimi. Mutta täällä Saamienmaassa on näitä nyppylöitä niin paljon, ettei niille jaksa kukaan antaa sen parempaa ni-meä kuin tieva, ellei se nyt muodostu skaidiksi tai vaddaksi.

Alkumatka olikin otettu vähän rempseästi tällä matkalla ja yhdessä ilta-rupeamassa kävelty Hetasta Näkkälään, mikä väli mutkineen muodos-tuu neljän peninkulman tienoille. Alkuvauhdin rajuus rankaisee nyt ja kulku käy jo paljon tasaisemmin. Eipä ole vielä kiirettäkään, että mitäpä tässä turhaa rehkimään. Eihän Pöyrisjärvi edestä pakene, jos vauhti pidetäänkin vähän alle normaalin ja kahvistelupaikkoja haetaan tavallis-ta runsaammin.

Sillä kahvi tuntuu olevan välttämätön. Emme tuota ennen olisi uskonut, mutta nyt uskomme, minkälainen voima sillä saattaa olla. Saat tuntea itsesi jo vähän väsyneeksikin ja jalat saavat tuntua puutuneeitakin. Mut-ta kyllä ne vaivat häviävät, kun on löytänyt mukavan paikan tulentekoa varten ja pannu on pantu porisemaan.

Siinä on aikaa heittää jo reppukin selästä ja on aikaa jo oikein perusteel-lisesti tutkistella lappalaisien valtakuntaa noin ulkopuolisesti. Annapa sitten hetken kuluttua kuuman kahvin valua alas sisikuntaan, niin oletpa aivan kuin vuosilla nuortunut ja maailmakin alkaa näyttää rehevämmällä. Maistuu siinä voileipäkin ja ei riitä enää sama määrä, mikä kaupunki-paikoissa. Ei tule toimeen kahdesti päivässä haukkaamalla. Saa siinä kertoa tuon määrän kahdella ellei kolmella.

Siitä kun lähtee kahvistelupaikasta matkaansa jatkamaan, niin aivan tuntuu siltä kuin olisi ottanut suurenkin levon. Alamme jo vähitellen ym-märtää, miksi Saamienmaassa elämä ei kulje, ellei ole kahvitilkkaa ja miksi sitä litkitään siellä hirmuiset määrät. Se kuuluu niihin välttämättö-miin elämäntarpeisiin.

Ei ole ankara kiire päällä painamassa ja siksipä on aikaa tehdä pieniä mutkiakin, on aikaa poiketa hiukan linijasuorasta viivastakin ja kiivetä si-vussa olevalle tievalle, jos se näyttää vähänkin merkilliseltä. On aikaa e-ikä yllätä pimeä. Vaikka keskikesän hetki onkin sivuutettu, tollotlelee au-rinko melkein vuorokaudet läpeensä taivaalta ja jakaa tuhlaillen valoan-sa. Pistäytyy sentään muutamaksi hetkeksi tunturin laen taakse piiloon.

Mutta jos tunturille viitsit kiivetä, niin siellä se taas naamansa näyttää ja tollottelee vuorokaudet umpeensa, ellei pilvenhäivä satu sen tielle. Kul-kienhan matka lyhenee. Kun noustaan taas muutaman tievan päälle jo-ka kurottaa lakeansa hiukan muita korkeammalle, niin siinähän se on Pöyrisjärvi aivan silmien edessä. Näyttää ainakin olevan. Siinä levittelee salmekkeitaan joka suuntaan.

Pöyrisjärvi.

Mutta saa siinä ottaa vielä yhden jos toisenkin askeleen ennenkuin ranta on saavutettu. Olemme jo muka tottuneet arvioimaan matkaa, mutta ei-pä tahdo osata panna sittenkään tarpeeksi pituutta. Aivan näyttää ole-van siinä kilometrin päässä, mutta kun kulkemaan lähdet, niin siinä vas-ta huomaa, että kilometrien luku lisääntyy lisääntymistään.

Pöyrisjarven eteläpäässä kerrottiin asutusta olevan, mutta eipä sitä vain silmä keksi heti. Saa oikein haeskelemalla haeksia ja tunnit vierähtävät eikä lapinkotaa vain näy eikä kuulu. Järven rantamat ovat vielä pehmei-tä, että aivan polvea myöten hurahtaa toisinaan jalka jängän silmäkkee-seen. Tulee vielä joen tapainen vastaan eikä yli pääsystä ole tietoakaan. Ei siinä muu auta kuin lähteä kulkemaan jokisuuta kohti, kaipa siellä jo-ku keino löytyy. Ja löytyyhän se.

Lapset leikkivät kodassa Pöyrisjärven rannalla v.1921. Oik Vilkunan Tuomas eli Tuomas Näkkäläjärvi ja tyvär oik. Iiskon-Antin Elli. Kuva: Samuli Paulaharju. / Museovirasto.

On vene kiskaistu maalle. Kalamiehiä kai sillä liikkeessä on. Otetaan vene, vaikka ei satu olemaan ketään, keitä luvan kysyisi. Arvellaan, että samaan paikkaanhan se takaisin tullessa tuodaan eikä pienestä soudus-ta pilaantuakseen ota. Ja takaisinhan vene tulikin. Päästään Pöyrisjär-veä soutamaan, mutta haeskelemisessa on vieläkin Pöyrisjärven asut-us. Vilkahtaa .sentään muutaman salmekkeen välistä jotakin sen tapais-ta, joka kertoo ihmisistä ja kun pusketaan hetkinen vielä, niin jopa näkyy kalatuvan tapainen ja muutama salmeke vielä, niin jo näkyy niemekkeen nenässä turvekota ja lähistöllä puusta kyhättyjä tuvan tapaisia. Koirien villi luksutus vielä kertoo, että määränpää on jo käden ulottuvilla.


Lasketaan rantaan. Sairaanneiti, joka on kerran kevättalvella kyyditty tänne, tietää jo neuvoa paikankin, minne on laskettava. Ja Antti Tuo-maanpojan valkamaan sitä sitten rantaudutaan. Olemme siinä jo nimek-keellä ehtineet tehdä huomiot Pöyrisjärven asutuksesta. Turvekodat ovat salmekkeen rannassa siitä kertomassa. Mutta useimman kodan vieressä kohoaa jo hirsistä kyhätty tupapahainen. Ehdimme todeta, että kaukaa on täytynyt rakennuspuut judoilla vedättää, ennen kuin ovat tu-vat kohonneet pystyyn. Eivätkä ne kuulu aivan vanhoja vielä olevan-kaan. Muutaman kymmenen vuotta ovat vasta seisoneet siinä. Turve-kodat ovat ennen olleet ainoina asumuksina ja ovat vieläkin muutamilla.

Ei keksi silmä enää täällä asti senkään vertaa pelto- ja kelotilkkuja kuin Näkkälässä. Kun oikein tarkkaan katsoo, niin perunapenkin sentään saattaa löytää, mutta sekin on jo harvinaisuus. Ja mitäpä täällä enää ilveilemään maanviljelystä. Porohan se on joka leivässä pitää. Koirat ne ensimmäiseksi kuuluttavat, että vieraita on tullut kylään. Ja on siinä kuu-luttajia. Ennen kuin veneestä ehdimme maihin astua, laskimme niitä ran-nalla parveilevan parisen kymmentä. Mustia hurttia ovat ja pitävät sen vietävän moista tappelua ja rähinää, että outo luulee kurkkuun niiden tarraavan heti kun maihin jalkansa pistää. Eivät sentään sitä tee, vaikka kerrotaan niiden vieraan kimppuun toisinaan käyvän hampaat irvessä oikein ankarastikin.

Vene kiskaistaan maalle ja astutaan Antti Tuomaanpojan tupaan Rehe-vä emäntä, muutamia mustia koiria ja lapsilauma siinä sattuu olemaan kotosalla. Isäntä itse on kalassa, mutta aamulla kuuluu palaavan. Ote-taanhan vastaan ystävällisesti ja ennen kuin siinä kuulumiset kunnolla ehditään kysyä on musta kahvipannu liedellä porisemassa ja emäntä haeskelee kätköistään poronjuustoa, tuota herkkua, jota tarjotaan vain harvinaiselle vieraalle.

Poronjuustolla se Antti Tuomaanpojan rehevä emäntä meitä kestitsi. Emme tuota aikaisemmin olleet maistaneetkaan ja aluksi epäillen suh-tauduimme tarjottuun herkkuun. Eihän outo tiedä, millä tavalla se syö-dään ja syrjästäpä olisimme alkaneet haukata, ellemme olisi sentään katsellut aluksi, millä tavalla muut sen kanssa menettelivät. Lautasen kokoinen levy se on poronjuusto, ei paksu, parin sentin vahvuinen vain. Värillään se on valkoista, vaikkakin vivahtaa epäilyttävään kellertävän harmaaseen.


Antti Tuomaanpojan emäntä sitä lautasille leikkasi ja kun tarkkallimme toisten menettelyä, huomasimme, että kahvin sekaan se on pantava kerman asemasta, sillä eihän kermaa täällä ole. Pohjaan se painuu, vaikka lusikallakin hämmentelee. Kyllä kahvi juuston kanssa hyvältä maistuu, mutta itse juustoon emme vielä päässeet oikein mielistymään johtuen se tietysti tottumattomuudesta.

Kaipa siihenkin ajan oloon olisi mielistynyt. Hyvä tapa kyllä vaatii, että vieras jättää kupin pohjalle painuneet juuslonpalaset paikoilleen, josta me talon emäntä saa syödä suuhunsa. Mutta mistäpä tuon tiesimme ja niin ongiskelimme vain palaset ylös. Toiselle kupille oli tuokin jo tiedossa ja jo toki raskimme jättää ne sinne.

Pöyrisjärvellä v.1934, 1. Matti Näkkäläjärvi, 2. Kristiina Näkkäläjärvi, 3. Oskalon Inga, 4. ?, 5. Vilkunan tytär Pirita (myöhemmin Syväjärvi.), 6. Kristiinan tyttäret Anni (myöhemmin Magga), ja 7. Inger Saara Näkkäläjärvi, 8. Maarita Näkkäläjärvi (myöh. Niemelä) 9. Vilkunan vaimo Inka, 10.?, 11. Vilkuna, 12. Enontekiön pappi Toivo Walter Israel Tapionlinna 13. Ruustiina Anni Selina Tapionlinna os. Itkonen. Kuvaaja Bertil Öhman. / Tarja Ylitalon albumista.

Vieraita oli kylään tullut ja eiväthän ne aivan jokapäiväisiä ole Pöyrisjär-vellä. Pian oli vieraista sana kulkenut toisiinkin tönöihin ja kotiin ja illan suussa pistäytyi yksi jos toinenkin peskipukuinen Antin luvassa. Ehdittiin haastella jo tärkeimmät kuulumisetkin ja poroasioissahan se puhe juok-see sulavimmin. Vaikka kyllähän lannanmaiden kuulumiset kulkevat Pöyrisjärvellekin. Aviisi niisiä tiedot tuo ja hämmästyksemme ei ollutkaan aivan pieni, kun Antin lupaan astuessamme ensimmäisenä pistivät sil-mään Perä-Pohjat, joilla oli tuvan seiniä sapiseerattu.


Muita kulttuurin merkkejä emme havainneetkaan. Vaikka sitä nyt ollaan-kin Saamienmaassa monessa asiassa jälessä Lannanmaasta, niin osa-taan sitä sentään lukea. Kaikki vanhimmat lappalaiset eivät sentään sii-hen pysty, mutta ankarasti kuuluvat silti lehteä tutkivan, vaikka se sattuu-kin toisinaan ylösalaisin käteen. Aivan tuoreina eivät lehdet Pöyrisjärvel-le asti tule. Kulkeepa sentään kerran viikossa Kuru-Hermanni Näkkälän postimies, taipaleen ja laukun täyden kuuluu saavan kantaa postia lap-palaisille.

Yösijaakin sitä kysyttiin Antin rehevällä emännältä. Luvattiin ja selitettiin, että on sitä tässä tuvassakin tilaa. On tilaa, vaikka ei olekaan kanttiinsa neljää metriä suurempi ja asuntoa pitää siinä isäntä, emäntä, kymmen-päinen liuta muita ihmisiä ja ihmisenalkuja sekä sama määrä mustia rä-hiseviä koiria. Silmä oli sentään kiintynyt jo tullessa rannalla olevaan tur-vakotaan, jossa ei kukaan kuulunut asuvan tällä kerralla. Ihmettelihän talon väki hiukkasen, että kotaanko sitä nyt yöksi.

Vakuuttelimme. että kyllä siellä varmasti hyvin tulemme toimeen. Emän-tä hankki sinne kolme, neljä suurta porontaljaa ja suuren purjeen tapai-sen vaatteen, jota mainittiin rankisekisi ja vielä muutaman viltin. Löytyi muutamia puukapuloita ja niistähän syntyi nuotio kodan keskelle.

Taljat vain risuista rakennetulle lattialle, reput päänalusiksi, viltti peitteek-si ja ranikinen kaiken tämän yli sääskien suojaksi ja vielä lämmittäjäksi-kin. Sanomme, että syntyi hyvä yösija. Emme muista, missä olisimme niin raskaasti nukuttavan yön viettäneet kuin turvekodassa. Ällistelimme vain, että mikseivät lappalaiset itse käytä sitä kesäaikana nukkumapaik-kanaan, vaan ennemmin sulloutuvat ahtaaseen tupaan niin sakeasti, et-tei päälle astumatta liikahtamaan pääse.


Iltaa vietettiin turvekodassa ja nautittiin tunnelmasta ennenkuin yösijalle pantiin, sillä eihän tuo aina tarjoudu tilaisuus viettää yötänsä oikeassa lappalaisten turvekodassa. Nuotio siinä hiljaa palaa kituutti ja eipä ai-kaakaan, kun pari, kolme lappalaistyltöä ja talon emäntä tulevat katso-maan, miten vieraat viihtyvät. Istahtivat jalkojenpa päälle riisulattialle, kuten vieraatkin olivat tehneet. Houkuteltiin laulua esille tyttäriltä oikein saamien kielellä ja tulihan se.

Suongeri-teline, jossa kuivataan elintarvikkeita mm. poron vatsalaukkuja, joissa kuivatetaan poron verta Pöyrisjärvellä v. 1934. Kuva: Ravila Paavo. / Museovirasto.

Pöyrisjärvi, Palkasniemen ja Isosaaren välissä Riehtisaari taustalla Suomavaara.

Vilkunan turvekota eli kalakota kalan säilyttämistä varten Pöyrisjärven Tupa- eli Kenttälompolossa v. 1948. Kuva: Hämäläinen Antti. / Museovirasto.

Lapinkielinen virsi siinä hiljaa hyristettiin. Matkalaiset innostuivat vielä omaa taitoaan näyttämään ja antoivat kajahtaa Inarinjärven. Suuta se hymyyn veti lapinneidoilta. Vai ovat oikein lappalaisista lantalaiset noin korean laulun tehneet. Oikein se näytti sykähdyttävän heitä. Nuotio siinä hiljaa palaa kituutti ja hämärään kotaan levitti niukkaa valoaan ja siihen sulautuivat saamien tyttärien värikkäät puvut ja kirkkaat soljet. Ja saa-mien oma virsi hyrisi, heikkona ja ujona kylläkin kuin sääskien laulu. Jos joku raikasti tunnelmaa, niin siitähän sen löysi.

Aamuksi oli isäntä, Antti Tuomaanpoikakin jo kotiutunut kalasta. Olihan tullut vähin saalistakin, koskapa kalaa oli keitetty aamiaiseksi ja vierai-takin tultiin käskemään sitä nauttimaan. Pöytä oli katettu Antin tupaan ja olipa löytynyt pöytäkalustoakin; kaksi syvää lautasta, kaksi kahvilautasta ja pesusoikko, jossa keitetyt kalat olivat. Tämä oli jo kyllä vieraille laitet-tu, sillä eihän lappalainen itse moisia koreuksia tarvitse. Kyllä siitä pesu-soikosta kalanpalasen saa sorminkin suuhunsa pistetyksi ja ruodot syl-käistyksi takaisin soikkoon. Mitä siinä turhia hienostelee.

Käyttelimme sentään puukkoamme työvälineenä kalaa syödessä ja kyl-läisiksipä vain tulimme. Porojen paimennus ja kalastus ne ovat Pöyris-järven lappalaisten elinkeinot. Ja kyllä niillä toimeen tullaankin. Uskal-lammepa väittää, että lappalainen, jolla on parikin sataa poroa, elää jo niiden turvin ja usealla lappalaisella on enemmänkin, on tuhatkin päätä ja mies alkaa olla jo silloin aika galles, niitä rikkaammuksia. Eivätkä ole jääneet lapsetkaan ilman. Jo kiedgamissa ollessa on heille määrätty po-rot ja kun poika tai tytär on toisella kymmenellä, alkaa hänellä olla aika-lainen partio poroja.


Itsehän lappalaiset paimentavat poronsa, vaikka toisilla sentään on ren-kikin apuna. Mutta mitäs rengistä olisi apua, ellei olisi öriseviä, mustia hurttia, jotka kukin vastaavat paimenena kymmentä miestä. Se on lap-palaisen tärkein eläin ja aina se seuraakin mukana, lähtipä isäntä sitten minne tahansa. Ketunmyrkyt kuuluvat vaan viime vuosina tappaneen paljon lappalaisia koiria ja hyvän koiran menetys vastaa monenkin poron menetystä.

Oli siinä pikimmältään katseltu Pöyrisjärven lappaiaiskylä ja haasteltu päällispuolin poroasioista. Oli lähdettävä paluumatkallekin ja Proksin Piera, jolla sattui olemaan asiaa Näkkälään, lähti vielä seuraksi. Pieran ja Antti Tuomaanpojan tyttäret olivat paimeneen menossa ja alkumatkaa juovattelivat hekin samassa seurassa.

Proksin (Brocks) perhe Pöyrisjärvellä v. 1918. henkilöt vasemmalta: Antti Proksi, Elli Maria Proksi, Juho Erkki Proksi, Piera Proksi ja Kristiina Näkkäläjärvi. Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto.

Kaloja perataan, vasemmalla Piera (Pietari) Proksi v. 1918. Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto.

Suunta otettiin aluksi Tuorkottajan päähän. Mutta kun tuumittiin tarkasti, niin päätettiin sentään poiketa suunnasta ja pistäytyä Norjan puolella sa-malla lystillä. Ei siihen muulta tarvittukaan, kuin nousu Törmistunturin laelle, mikä tunturi kohoaa keskellä valtakuntien rajaa. Muutettiin vain suuntaa vähän pohjoiseen.

Tievalta tievalle taas kulku kävi. Vastaan tuli muuan järvensilmäke, jonka rannalle poropaimenet olivat asettuneet laavulle: pienien vaatekotiensa luokse. Kymmenkunta paimenta nuotiolla lepoa piti ja kahvipannua po-risutti. Kysyttiin tulisijaa ja saatiinhan tuo. Halusiko joku taas Lapin tun-nelmaa. Tässä sitä olisi ollut taas kerraksi.

Poropaimenet laavulla olisi sopinut hyvin taulun nimeksi ja aiheen siitä maalari olisikin saanut ja väriä sekä tehoa siihen olisi tullut. Tunti vierähti siihenkin lystiin ennenkuin nousu tunturille alkoi. Oudolle se on ankaraa hommaa tunturille nousu. Kinttuniveleisiin se työ koskee ja saapa pian veren kiertämään vähän vilkkaammin ja lämmön nousemaan. Nousua ja nousua vain, kikometrikaupalla, vaikka tunturin laki näyttääkin olevan aivan käden ulottuvilla. Mutta kun tunnin kiipeilee, niin yhtä kaukana vain näyttää laki olevan. Sattuvat siinä sääsket seuraksi vielä, niin aluksi tuntuu melkein rangaistukselle lähteä tunturille kiipeilemään aivan huvin vuoksi.

Mustana pilvenä piirittää sääskilauma kiipeäjän ja pitää korvissa lakkaa-matonta ynisevää virttä. Jos yhden kiusanhengistä tappaa, niin sata on sen tilalla kimpussa eikä siinä auta pikiöljy eikä huitomiset. Kun tarpeek-si ylös pääsee ja tuulenhenki alkaa käydä, niin jopa jäävät seuralaiset. Tunturin laki onkin siinä jo aivan lähettyvillä ja palkka maksetaan kiipeä-misestä.

Tunturi, joka aluksi tuntui vihaisesti ottavan vieraansa vastaan, tunnus-taa voittajansa ja näyttää komean ihmeen. Sopiipa silmäillä nyt. Jalkain juuressa lepää Pöyrisjärvi ja lukemattomia muita järviä. Nyppyinä kohoa-vat maastossa äskeiset tievat. Mutta etempänä jatkuu tunturien katkea-maton juonto. Taivaanrantaan häipyvät sinisinä viimeiset laet ja penin-kulmittain on sinne jo matkaa.

Törimistunturille on rakennettu kivistä oikein komea rajamerkkikin. Siinä seisoo suuressa yksinäisyydessään, ja kertoo lappalaisille, että älkääpä päästäkö poroja tämän rajan yli. Muuten menee kymmenykset norjalai-sille. Älkää päästäkö, vaikka samanlaista se Luojan luonto on tämän ki-ven toisellakin puolella. Jotkut valtaherrat vain ovat aikoinaan sattuneet kuin mielijohteesta ikään pystyttämään rajakiven juuri tälle tunturille.

Jauristunturissa Salttirovan päällä (lähellä Maaderjärveä) Suomen ja Norjan rajapyyki. — paikassa Salttirovassa. Kuva: Orvo Öhmanin albumista.

Tuorkottajan rantaa kohti sitä Törmistunturilta paineltiin. Hukka-Salkko ja Joelin Janne olivat veneellä tulleet vastaan kyyditäkseen Näkkälään. Oi-kein olivat koskia peranneet tullessaan, että vene paremmin uisi. Ottivat niin juhlalliselta kannalla vieraat. Oli Proksin Pierallakin vene ja kevyt oli-kin. Kun hän edelle pääsi, niin oikein pahoillaan oli Joelin Janne. Vieraat luulevat vielä, että hän muka on huono soutamaan, vaikka hiki päässä veti ja tarpoi sauvoimella.


Ja Hukka-Salkko olikin pannut emäntänsä laittamaan oikein kestit. Leh-mänmaitojuustot olivat odottamassa ja tupa siistitty kuin kirkkopyhiksi. Salkko tahtoi näyttää, että osataan sitä täälläkin. Ja kannattipa Salkko taaskin porontaljat tupaansa lattialle vieraiden alusiksi. Kyytiin itse vielä aamulla lähti Näkkälänjärven päähän Salkko veneellään. Lähti ja jutteli matkalla oman filosofiansa mukaan ”telehvuunista”, mikä ihme kuulu Lannanmaassa olevan. Haltijoilta se siihenkin viisauteen oli osviitta saa-tu. Ei sitä muuten olisi syntynyt.

Näkkälän polku juovatteli matkalaiset takaisin Hettaan. Tuli siinä vielä välillä käväistyksi Kaijanimaan autiotuvassakin kahvistelemassa. Ei riehunut tuvan rauhaton henki tälläkään kerralla, ei luiskaustakaan pääs-tänyt. Hettaa lähestyessä jalat tuntuivat olleensa vähän niin kuin käytän-nössä viime päivien aikana. Kun maahan istahti ja sitten lähti, niin silloin se selvimmin tuntui.

Mutta sauna se viat parantaa. Vaikka päivä oli haukonnut tiimat jo mel-kein kaikki, niin kansakoulun sauna Hetassa se vain lämpiämään, pan-tiin ja jo totisesti löyly maistui. Vihaisesti iski vasta ja kirvoitteli jaloista puutumista.

Mielistyimme Hettaan niin paljon, että kolme päivää vierähti vielä siellä. Kansakoulu ja nimismiehen puustelli olivat majoittajina ja osan siitä sai Hetan talokin. Ja ennen kuin kylän jätimme kokeilimme vielä puustellin saunankin löylyt. Ja tulihan siinä kuunnelluksi Lapin katekeetan, Eeli Kumpulaisen juttujakin. Lannanmaa se vain kurkotteli jo tänne ja tuli perille asti Turistiauton muodossa. Moottori hyrisi ja auto nieli kilometrejä Nivan painaessa kaasua ja rattia käännellessä. Sinne jäi selän taa Huk-ka-Salkko, joka teki joikun autosta ja lentokoneesta.