Samuli Paulaharju. / Maailma 1.4.1922.

Salkko Niila ja hänen "pirunsa"


Koko Perä-Pohjola ja Lappi tunsi Salkko-Niilan, kaikki olivat kuulleet ker-rottavan Salkko-Niilan »pirusta».


Salkko-Niila, Niila Länsman, oli upporikas pororuhtinas, joka asusteli Lapin tunturimaissa, »Ivalon päällä», Lismajoen ja Ivalon haarauksessa, samassa »sijtassa» toisen rikkaan poromiehen, Hannu Kitin,»Pikku-Hannun» kanssa.

Neljä, viisi tuhatta sarvipäätä oli Salkko-Niilan porotokassa parhaana ai-kana, ja Pikku-Hannulla viisi, kuusi tuhatta, niin että ukkojen yhteinen lauma nousi aina yhdeksään, kymmeneen tuhanteen.

Vieläkin muistelevat Lapin vanhat miehet niitä aikoja, jolloin »Salkon ky-län» suunnattomat porolaumat jäkäläkankailla mahtavana harmaana virtana vaeltelivat. Ja niihin jos eksyi etelän miesten tokista poroja, niin sinne ne saamattomiin häipyivät. Eipä semmoisesta valtavasta virrasta kukaan vieras saattanut mennä omaansa yrittämäänkään, eivätkä poro-jen isännät taas itse välittäneet, oliko heidän karjassaan vierasta sukua taikka ei. Sanotaanpa, että ukot vielä tahallaankin, varta vasten syrjä-puolista ajelivatkin vieraita poroja laumaansa.

Taatsin seita maan puolelta katsottuna. Salkko-Niilan muinainen palvontapaikka. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto.

Mutta Salkko-Niila oli vielä niitä vanhan ajan vanhoja lappalaisia, jotka uskoivat isiensä jumalaan. Vaikka hän olikin harras »kristitty», ja tunnusti kirkon oppia ja pelkäsi pappien jumalaa, niin yhtähyvin hän myöskin oli kuuliainen isiltä perityille opeille ja pelkäsi ja palvoi isiensä jumalaa.

Joka syksy, kun hyvä talvikeli oli tullut, varustautui Salkko-ukko matkal-le. Parhaat peskit ja lakit ja kintaat ja kaikki parasta laatua puki hän päälleen ja kaksi poroa, kaikkein mustimman ja valkoisimman härän, va-litsi hän laumasta ja valjasti ahkioiden eteen, ja evästä kaikenlaatuista, vielä viinaakin, varasi ahkioihin. Sitten äijä lähti ajamaan tuntureita koh-den.

Ei kenellekään hän sanonut, mihin hän menee ja mitä varten menee. Ei, vaikka kuka olisi kysynyt, senkun sanatonna vain painui kiveliöihin. Vas-
ta parin viikon kuluttua ukko tuli takaisin, yksinään sivakoilla hiihtäen tul-la kahnusteli, porot ja ahkiot, eväät ja kaikki olivat jääneet erämaahan. Mutta ei nytkään ukko kertonut kenellekään, mihin hän oli ne hukannut.

Mutta se arvattiin kyllä, että Salkko-Niila kävi erämaassa jumalanpalve-lusretkillä, - että äijällä oli jossakin erämaajärvellä salainen seita, jota hän kävi salakättä palvomassa. Sille ukko kävi uhraamassa komeat poronsa, mustan härän ja valkkohärän, ja siellä jumalansa luona jylhäs-sä erämaassa hän toista viikkoa yksinään palvoi ja mässäsi ja sitten läh-ti tyhjänä, mutta tyytyväisenä kotia kohti hiihtelemään.

Taatsin seitaa(*, komeaa kivijumalaa, joka oli Salkosta parin peninkul-man päässä, mitä piiloisimmassa paikassa, kallioisen metsäjärven ran-nalla, ovat Niila-ukon arvelleet käyneen kumartamassa. Sanotaan, että hän oli sille tehnyt lupauksen uhrien kantamisesta, jotta seita sitten hän-tä suosisi ja antaisi hänen hyvin tunturimaissaan menestyä. Ja sentäh-den piti äijän joka syksy tämä palvontaretki tehdä; heti kun elo oli tuntu-reilta koottu yhteen laumaan, oli ukon lähdettävä.
Ja vanhat Lapin jumalatkin suosivat Salkkoa, niin että hänen tuhantinen tokkansa kasvoi yhä suuremmaksi ja hopeakolikoita karttui kasoittain hänen haltuunsa. Jopa sai ukko rahoja niin, ett'ei enää uskaltanut kaik-kia kirstussaan eikä aitoissaan tallettaa, vaan piilotteli niitä omiin sala-paikkoihinsa, milloin mihinkin, sitaisipa Niila kerrankin kaksikymmentä tuhatta markkaa hopeaa ia seteleitä poronkoipisiin kengällisiin, kääräisi ne tuohikäppyrään ja kiersi kuusenkoskuksiin ja sitten kätki aarteensa metsään, kaatuneen lie'on alle ja peitteli vielä visusti kävyillä ja samma-lilla, peitteli niin huolellisesti, ettei enää itsekään aarrettaan löytänyt. Sinne se jäi kiveliöihin metsän hyviksi.

Mutta sitten, mitä lienee Salkko-ukko tehnyt, millä lienee jumalansa suututtanut, kun häntä rupesi kova onni vainoomaan,- kun eivät Lapin vanhat jumalat enää näyttäneet häntä suosivankaan. Tuli suuri porojen surma, kamala rutto valkkovaatimen haamussa karkasi laumaan ja kaasi karjan melkein sukupuuttoon, varkaat ja rosvot veivät hänen porojaan ja kaivelivat hänen rahakätköjään, monet ovelat petturit viekoittelivat ja narrasivat äijää menettämään omaisuuttaan kerran toisensa jälkeen.

Köyhtyi siitä ukko-rukka viimein, niin ettei enää saattanut toimittaa joka- syksyisiä erämaankäyntejään. Ei ollut enää mustaa eikä valkoista här-kää jumalalle vietävänä.

Ja siitä, niin kerrotaan, esi-isien jumalat lopulta tulivat tyytymättömiksi ja aivan suuttuivat Niila-paralle, jopa rupesivat vaatimaankin häneltä heille kuuluvia uhrilahjoja. Mutta kun köyhällä ukolla ei ollut enää mitä antaa, tulivat he ukon pirttiin pitämään pahaa elämää, lähettivät sinne jonkun jäsenistään möykkäämään. Ja niin sai kuulu Salkko-Niilan »piru» alkun-sa.

Kerrotaan kyllä myöskin, että Salkko-Niilan möykkääjä olisi saanut syn-tynsä siitä, kun ukko oli rakentanut asuntonsa maahiaisten talon päälle, maahiaiset kun juuri sillä kohdalla maan alla asustelivat. Mannun eläjät tätä kyllä kävivät valittamassa Niilalle, jotta kaikki hänen likansa ja lokan-sa ja kaikki rikat ja roskat ja sotkut valuvat heidän silmilleen ja ruokapöy-dilleen, ja käskivät ukon heti painua pois heidän paikaltaan. Mutta Niila ei välittänyt, oli vain. Ja siitä maahiaiset suuttuivat ja tulivat ja tekivät äi-jän elämän rauhattomaksi.

Nili Seurasaaren ulkomuseossa. Kuva: Museovirasto.

Haastellaan asiaa vielä silläkin tavalla, että möykkääjän olisi Salkkoon lähettänyt muuan vihastunut Lapin muori, pelottava noita-akka. Oli muo-rin poika käynyt kosimassa Niilan nuorimusta tytärtä, Elleä, ja saanut rukkaset, ja siitä oli muori loukkaantunut ja äkämystynyt, niin että oli käynyt kirkon kalmistosta noutamassa ruumiinmultia, jotka oli toimittanut Salkko Niilan asunnolle, ja niin pannut kostoksi »Pahan äijiin» sinne möykkäämään, Niilaa ja tytärtä ja koko talon väkeä kiusaamaan.


Se oli merkillinen olio se Salkko-Niilan kuulu piru, Aina joka yö se kävi ukon asuinpirtissä elämöimässä. Se röykytteli ovia ja kolkutti seiniä, se täräytteli ikkunoita ja paukutti lattiata, pirtin laella se kopsehti ja nurkan takana tassutteli, ja toisinaan se tuli sisäänkin ja heilutteli kattilaa kou-kussa edestakaisin, niin että kolisi, heitteli istuinpöliköitä, helisteli avai-mia taikka raaputteli uunin takana ja tömisteli jalallaan lattiata. Mutta mi-tään ei näkynyt, ei minkäänlaista olentoa, senkun ääni vain kuului ja käpsehtiminen, ja toisinaan esineet liikahtelivat ja paikoiltaan ponnah-telivat näkymättömän käden heitteleminä. Päivällä ei mitään näkynyt eikä kuulunut, mutta kun yö tuli, alkoi taas heti entinen elämöiminen.

TÄTÄ ehkä epäuskoiset luulevat vain tavalliseksi takkavalkeatarinaksi ja Lapin vanhojen erämaan kiertäjien ja valehtelijoiden värkkäämäksi kummitusjutuksi. Mutta niin moni rehti mies ja vanha ukko on Salkossa käynyt ja itse ollut »paikan päällä» näkemässä ja kuulemassa Salkon kummaa elämää. Onpa kerran Inarin nimismieskin apulaisineen varta vasten käynyt ukon asunnolla ottamassa asiasta selkoa, tutkinut siellä ja nuuskinut kaikki paikat, laittanut miehet vahtimaan sekä ulos että sisälle ja itse asettunut lattialle loikomaan ja vartomaan.

Ja heti kun on pimeä tullut, ja tulet sammutettu, on alkanut näkymätön olento entisellä tavallaan ilmoitella olemassa olostaan. Eikä ole valles-mannin auttanut muu kuin tunnustaa, että on Salkko-Niilan mökissä merkillinen ja käsittämätön möykkäävä olento.

Eikä Salkon kolkuttaja-äijä vain omia aikojaan möykytellyt. Hyvin kärkäs se oli tekemään kaikkea, mitä kummastelemaan tulleet vieraat ihmiset sillä teettivät. Niinkuin se kerrankin oli tehnyt, kun joukko Kittilän poro-miehiä oli Salkossa yötänsä viettänyt ja kolkuttaja-äijän kanssa ilvehti-nyt.

Oli möykkääjä ensin ilmoittanut olemisestaan kattilaa uunin kupeella an-karasti röykyttämällä, niin että Niila-ukon oli viimein täytynyt kieltää:
- Ele, jalla pergola mun uddu ruiehta tsuöuhki! - Jotta älä, tyhmä piru, minun uutta pataani riko.
Sanoi siitä muuan poromies:
- Osaat sinä, piru, pataa paukutella, mutta etpäs voi niin kovasti lyödä jalkaa lattiaan kuin minä!

Mutta silloin kun näkymätön nurkassa jymäytti jalan lattiaan, niin seinät ja ikkunat tärähtivät ja kattilat lattialla hypähtlivät. Silloin mies irvisteli:
- Tuleppas, piru, kortille! Vai osaatko sie korttia lyyä?Heti alkoi nurkasta kuulua läiskettä, aivan kuin olisi kortteja pöytään lätkitty.
- Pelaat sinä, köyhä piru, korttia kyllä, mutta eipäs sulla ole rahoja! taas yllytettiin.

Se oli vain kova helähdys,kun piru nurkassa kuului kumoavan hopeane-likon lattialle. Ja kaikkea, mitä vain yllytettiin, uunintakainen teki: sahata jyrskytti, hakata kalskutti, takoi, jauhoi, kiljui, päästeli röhönauruja, yski, ähkyi ja aivasteli.

Heittipä poromies siitä tuppipuukon vöineen nurkkaan ja sanoi:
- Etpäs, sie, piru saa tuotakaan liikkeelle!
Mutta paikalla näkymätön lennätti tuppivehkeet peräseinään niin että ry-sähti. Viimein uskalsi mies ilvehtiä:
- Etpäs sie, piru-parka, uskalla tulla näkyviin! Tuleppas miehen kanssa painimaan!

Ilmestyi silloin oviaukkoon vanha harmaa lapinäijä, lapinpeskeissä ja neljäntuulen lakeissa, musta koira avasi äijälle oven ja juoksi sitten sen jalkojen välitse ulos. Mutta kun kummitus-äijä rupesi lähestymään poro-miehiä, ei painiinhaastajassa enää ollutkaan miestä. Peloissaan täytyi hänen pyytää painikaveriä nopeasti poistumaan.


Tällainen oli Salkko-Niilan kolkuttaja-äijä. Monet vuodet joka ikinen yö se Lismajoen pirtissä möykkäsi ja paukutti ja piti erämaan eläjiä levotto-mina. Yritettiin sitä kyllä monet kerrat, vaikka turhaan, karkoittaa poiskin, jopa kerrottiin papinkin käyneen pahaa äijää jumalansanalla manaamas-sa,mutta ei se sitäkään hävennyt, entistä pahemmin vain elämöi.

Salkko-Niila-vainajan (Salkko Länsman) tupa 1956. Kuva: Heikinmäki Maija-Liisa. Museovirasto.

Ja jumaliensa hylkäämä, köyhä ukko-rukka tuli yhä kurjemmaksi, ja vä-symättömän rienaajan härnäämällä ja ahdistelemana yhä enemmän kiusaantui. Jopa lopulla ikäänsä, seitsen-, kahdeksankymmenvuotisena, oli äijä aivan höperönä, istuskeli vain yksinään itsekseen puhellen, taik-ka hupsuna kuljeskeli ulkona rahojaan etsiskellen ja olematonta porotokkaansa paimennellen.

Vähiä hiuskarvojaan ja partajouhiaan nyhti suuhunsa ja kehuskeli:
- Lee munji poramust» — on mulla syötävää.

Pahan äijän vallassa sanottiin Salkko-Niilan kokonaan olevan, kun hän
tällaisena vanhana höperönä eleli, väsyneenä ja kiusattuna köyhänä ukko- rukkana. Ja pahan vallassa sanottiin hänen täältä manallekin menneen.

Olipa kerran nähty - Puljun niittymiehet, Tepastojoella nähneet - kun itse Rietas suunnattomana mustana kotkana kantoi kynsissään vanhaa lapin-ukkoa. Itää kohden kokko lentää laukoi, ja äijä kynsissä surkeasti huuteli ja uikutti:
- Ooi . ..Ooi...Ooi...

Niin matalalla kulki lintu ja niin lähitse lensi, että niittymiehet tunsivat äänen Salkko-Niilan ääneksi, jopa tunsivat hänen resuisen peskinsäkin ja vääntyneen naamansa. Ja pian sen jälkeen saatiinkin kuulla, että Salkko-Niila oli kuollut