Pentti Stoor.


"Seka-auto".


Kuka vielä muistaa "seka-autot" – linja-autot, joissa oli matkustamon ta-kana tavarankuljetustila. Aivan aluksi tila oli avolava, joka ainakin posti-autoissa myöhemmin erotettiin vain laseilla muusta istuintilasta. Autois-sa kuljettajan lisäksi oli rahastaja, jota postiautoissa kutsuttiin postipo-jaksi.

Rahastaja kävi auton ollessa liikkeellä myymässä mukaan tulleille mat-kustajille liput, jotka tämä samalla rei’itti tarkoitukseen tehdyillä pihdeillä, ettei lisenssejä voisi enää käyttää uudelleen matkustamiseen. Postipo-jalla oli lisätehtävänä postisäkin vieminen toimipaikkoihin.

Pienemmillä kylillä oli tien laidassa suuri avonainen postilaatikko, johon postipoika heitti avoimesta ovesta tulevan postin auton hidastamalla vä-hän vauhtiaan. Muutamat taitavimmat osuivat laatikkoon täydessäkin vauhdissa. Jos kylältä oli lähtevää postia, laatikon kanteen oli nostettu lippu kertomaan, että auton piti pysähtyä noukkimaan lähetys.

Muonion– Enontekiön postilinjalla oli pitkään autonkuljettajana Napoleon Rentola - lyhyt pyöreähkö, hyväntuulinen mies, joka hymyili aina vähän vinosti toisella suupielellä. Vaikka kuljettajan kanssa keskusteleminen oli kielletty isolla kyltillä, Rentolalla riitti juttua tuttujen matkustajien kanssa ajonkin aikana. Kun Vanaja linja-autot muuttuivat lyhytnokkaisiksi, istui keskustelukumppani kuskin vieressä moottorin kannen päällä niin, ettei tämänenää tarvinnut kääntyä katsomaan praatikaverin ilmeitä olkansa yli etupenkille.

Postipoikana pitkään toimi Lapin hotellikeisarin Pertti Yliniemen isä Ar-vo, joka oli innokas urheilija. Hän pyrähti aina Peltovuoman parin tunnin tauon aikana mutkan 13 kilometrin päässä Nunnasessa. Rentola otti si-nä aikana Erkkilän Fransissa päiväunet. Värikäs pari, joka tunsi paikal-liset niin hyvin, että auto pysäytettiin, jos asiakas ei ollut normaalisti tien laidassa autoa odottamassa.

Jos auto oli täynnä aikuisia, lapset pantiin postisäkkien päälle taka-osaan. Kun auton perä oli kaukana takarenkaista, niin pienikin heitto moninkertaistuu tavaratilassa. Ja Rentolahan osasi ajaa Reikko-ojan heitot niin, että vatsanpohjassa varmasti kouraisi - tavaratilassa vielä enemmän kuin matkustamossa.

Yksi vaarallinen leikki kylän poikien kesken oli talvikaudella linja-autojen perässä roikkuminen. Eskelisen linjaa odotettiin iltaisin Riekkisen Ellin pihalla, jonne auto jätti Matkahuollon kautta toimitettavat tavarat. Kun auto lähti pihasta, tartuttiin takana oleviin telineisiin ja liu’uttiin hiekoitta-matonta lumen pintaa joko nahkapohjaisilla monoilla, huopatossuilla tai nutukkailla tämän perässä.

Kun auto pysähtyi, käveltiin muina miehinä auton vieressä, josta taas rynnättiin kyytiin linjurin lähtiessä liikkeelle. Olihan se vähän vaaralista leikkiä, kun kuljettaja joskus vielä yritti tahallaan varistaa poikasia kyy-distä keikuttamalla autoa sivusuunnassa. Onneksi kenellekään kyydistä pudonneelle ei sattunut mitään vakavampaa. Kaatumisesta selvisi usein pienin mustelmin.

Kerran roikuin Kumpulaisen Kari-Pekan ja Jolangin Timon kanssa posti-auton perässä suksilla 17 km Hetasta Vuontisjärveen. Tarkoitus oli mat-kustaa Peltovuomaan, mutta kuljettaja kai tiesi, että olimme perässä va-paamatkustajina. Postitalon – tätini Akselin Annan kohdalla tämä vähän hiljensi menoa ja meidän irrotettua otteemme, kiihdytti taas vauhtia ja katosi Keskitalo Alfin mäen taakse. Lopun matkasta meidän oli hiihdet-tävä omin voimin Peltovuomaan, kun postiautosta ei enää ollut veto-apua.

Ehkä hurjimman matkan postiauton perässä teki Jolangin Timo, kun hän poron ajorekeen piiloutuneena matkusti jäniksenä Peltovuomasta Het-taan. Reen köysi antoi matkan aikana sen verran löysiä, että kurveissa reki kulki vuoroin aurausvalleja pitkin ja toisinaan vastaantulevien kais-talla. Timolta putosi toinen suksi kyydistä Markkajoen mutkissa, minkä toimitin perässä hiihtäneenä Vuontisjärven postitaloon.