Pentti Stoor.

Seppä.


Olen omakohtaisesti nähnyt, kuinka vanhasta, loppuun liipatusta työka-lusta tehdään taas kuin uusi viikate. Tuurin Pekka – vaarini pyysi minua käymään Nunnasessa Korkalon Arvidin luona:
- Arviiti kyllä tietää asiasta. Mutta jää oottamhan, niin saat vikatheet ta-kasin tullessa mukhaan.

Hän työnsi minulle hurstisäkin riekaleisiin käärityn ja hamppunarulla si-dotun paketin, josta esiin pilkistivät kolmen viikatteen varteen kiinnitet-tävät osat.

Paketin kiinnitin tavaratelineeseen ja arvoissa voittamallani leveärenkai-sella polkupyörällä, joita muuten näin kesällä -91 miljoonia samanlaisia Pekingissä, ajoin polkutietä 13 kilometrin päähän Nunnaseen. Leveistä renkaista oli hyötyä etenkin upottavissa lentohiekkaisissa kohdissa, joi-den yli pyöräni rullasi kuten nykyaikaiset ”läskipyörät”. Pekingin pyöristä sen erotti vain rekisterikilven uupuminen.

Arviiti– iso mies, jolla oli römeä nauru ja nokiset kasvot - istui härässä hirsi-sessä, lasittomassa pajassaan, jota vain ahjon tummanpunaiset hiilet vähän valaisivat. Kun seppä kuuli, kenen asialla liikuin, hän aikoi heti kallita viikatteet. Ensin hän pyöritteli teriä käsissään ja oikoi ha-vaitsemiaan mutkia alasimen päällä isolla vasaralla.

Sitten hän pyysi minua polkemaan painavia poronnahkaisia palkeita. Ensin piti polkea vähän tiuhempaan tahtiin niin, että hiilet alkoivat heh-kua valkoisina ja ilmavirta heitti kipinöitä pajan katossa olevaa räppänää kohti. Kun seppä pani yhden viikatteen kerrallaan hiilien joukkoon, pal-keitten polkemistakin piti vähän hidastaa.

Kaikkia viikatteita ei voinut saman aikaisesti lämmittää, koska liian pitkä kuumentaminen olisi pehmentänyt teräksen pysyvästi. Valkohehkuisen raudan seppä Arvid nosti isoilla pajapihdeillä ahjosta ja antoi sen hie-man jäähtyä ennen kuin alkoi tarkoilla vasaraniskuilla valmistella terää.

Ensin seppä takoi isolla moskalla ja voimakkailla iskuilla alasinta vasten yläpuolen, johon jäi paksumpi hamara, Lopuksi hän käänsi terän toisin päin ja naputteli varovasti kevyellä vasaralla pienen kourun koko viikat-teen pituudelta sen alapinnalle ja lopuksi hän pyyhkäisi isolla viilalla pois vasaran jäljet terän suusta.

Sitten viikate pantiin uudelleen ahjoon ja kuumennettiin valkohehkuisek-si, minkä jälkeen se värin annettiin vähän tummua ennen kuin se voi-deltiin saippualla ja upotettiin kylmään, puiseen vesikaukaloon. Vielä kerran viikate lämmitettiin punaiseksi, saippuoitiin ja kastautettiin vedes-sä. Vasta kun teräksessä oli sepän toivoma puna, se upotettiin lopulli-sesti veteen jäähtymään.

Työn aikana Arviiti opetti, ettei koskaan hehkuva rauta polta sepän hyp-pysiä, mutta mustaan, kuumaankin rautaan saattaa seppä tarttua. mikä kärventää ihoa.

- Ei ole niin tyhmää seppää, että se ottas palhjaaseen kätheen hehku-van esinheen. Sitä varten sepällä on pihet, ettei se polta hyppysihjään. Kaikki sepät ossaavat karkasta teräksen, mutta vain mestarit tietävät minkä värisenä vikatheeseen tullee oikea kovvuus niin, että terä kaataa
heinän eikä sitä tartte myöthään olla liippaamassa.

Näitä hyviä neuvoja olen voinut myöhemmin hyödyntää opettajan työs-säni.