Toimittaja FRANS J. RANTANEN. / 26.04.1937 Rajamme vartija : Suomen sotilaskotiliiton rajaseutujulkaisu no 2.

SIILASTUVAN PAMAUS.


Kesäkuun 6 p:nä vuonna 1916 suoritti neljä suomalaista jääkäriä, Villa-mo, Relander, Suvirinne ja Heiskanen, yhden vapaustaistelumme val-mistelujen rohkeimmista teoista räjäyttämällä suuirehkon venäläisen sotatarvevaraston Siilastuvalla, »Käsivarren»perukassa Norjan rajalla.

Tämä tapaus vaikutti melko paljon asioiden kulkuun, ja se on mitä puhu-vin näyte jääkäreittemme reippaista otteista, mutta kumma kyllä, näyttää se jääneen muistelmien joukossa kutakuinkin unhoon. On näkynyt vain siellä täällä pikku maininta ja Pekkolan »Herrana ja heittiönä»-teoksessa hiukan laajempi selostus — sekin enemmän valmisteluja selittävä, kuin itse tapausta kuvaava.

Pelastakaamme siis tämä arvokas muisto painumasta unhoon. Minulta kysyttiin kolme vuotta sitten Vittangissa, eräällä Ruotsin-Lapin tunturipir-tillä rajalla, että tunnenko niitä jääkäreitä, jotka kävivät täällä ja paukka-sivat Siilastuvan ilmaan? - Kyllä - yhden aikalailla hyvinkin! Kysyjä oli pirtin vartija, entinen ruotsalainen ratsuvääpeli. Hän oli erittäin kiinnos-tunut asiasta. »Ne pojat olivat sotilaita, ne!» - ihasteli ukko.

»Kyllä minä näin, näinhän minä kohta, että mitä ovat miehiään, kun vein tuosta joen yli Suomien puolelle heidän menomatkallaan. Riuskoja, roh-keita poikia ne olivat ja ampuivat kuin enkelit kaakkurin lennosta pistooli-pyssyllä! Tuossa aivan nenäni eteen, kun joen yli mentiin! Ja tässä on kirves: tämän minä sain heiltä vaihtaa, heidän palatessaan, kun olivat tehtävänsä suorittaneet»

Äijä näytti veistinrautaansa kehuskellen sen mainiota terää. »Tiesinhän minä!» - perusteli äijä kantaansa - »vanha sotilas, kyllä se miehensä tuntee jätkänkin takissa. Mutta menkööt! Ryssämpä olivat aseet ja am-mukset, menkööt ne vain! ajattelin minä.»

Ei ollut tulla ihastukselle loppua vanhan sotilaan verestellessä muisto-jaan. Tämä siellä Vittangissa. Seuraava jälki oli Karesuannon majatalon pitäjän, kauppias Nilimaan, vieraskirjassa eräitä kymmeniä kilometrejä rajanvartta alaspäin. »Odottelimme siinä liki viikon kelien vuoksi, enkä muista, mitä siihen riipustettiin, jotakin kalastajan "ammatista kai», kertoi kapteeni Suvirinne asiasta myöhemmin.

»Siihen saakka oltiin mukamas tukkiruuhkien räjäytysmatkoilla, mutta eihän siellä puuta ollut Karesuannosta ylöspäin, ei tukiksi enempää kuin muuksikaan, jotenka kalamiesasiat kelpasivat sielläpäin paremmin. Siis tukkilaisena ja kalamiesjätkänä, jalkapatikassa, painuttiin tuo lähes nel-jänsadan kilometrin erämaataival Haaparannasta Ruotsin Yli-Tornion, Pajalan ja Karesuannon kautta Enontekiön perukoille, Siilastuvan pirtille, matkassa melkoinen tarakka pommeja, paukkuja ja räjähdysainetta hiu-kan joka malliin.

Rautateiden käyttö ei tullut edes mieleen menomatkalla: tavara kun oli kaikki saksalaista alkuperää ja rautateitä pidettiin silmällä tarkasti. Oli vain korpi ja erämaan kulkutiet, eikä häävin turvallista näilläkään, kun tullimiehiä pyrki olemaan kaikkialla kannoilla. Ja Pajalassa oli mennä ko-konaan hukkaan! - kertoili Savirinne matkan vaivoista. Siellä ei uskottu ruuhkaurakoilla kulkua asiaksi lainkaan: pidättivät, pahukset ja paiskasi-vat »läänsmannin» punnittavaksi, mitä tässä on tekeillä. Tiukka paikka! Miehillä oli reput täynnä räjähdysaineita ja taskut pullollansa pistoolin-periä ja joutua nyt niitten kanssa tarkastukseen! Mutta ruotsalaisen lää-nsmannin rohkeus petti ja se pelasti koko tilanteen.

Oltiin röyhkeitä poikia ja pauhattiin vastaan tuollaisen hävyttömän teon johdosta, että »pidättää nyt rauhallinen jätkämies eipä töissään!» Virka-valta ei sitä tietysti uskonut, oli vain uskovinaan ja antoi mennä - sillä näiden herrojen kieli oli jo sen lajin ääntä, että jos siellä repussa ja tas-kussa jotakin on ja sinne menee kourimaan, niin sieltä myöskin tulee kanssa, mitä on!

Näkymä Suomen puolelta Ruotsin Kaaresuvantoon, kuva on otettu ennen vuotta 1904. Kuva: Kuvaaja saattaa olla Emil Sarlin.

Niin päästiin menemään — kertoi kapteeni edelleen. Ja kyllä siinä lie maittoi! Noin kymmenen kilometrin päässä vasta uskalsimme panna en-simmäiset piipulliset palamaan! Eihän siitä voinut olla mitenkään varma, mitä perässä tulee, vaikka olikin jo yhdestä pälkähistä päästy».

Ruotsi ei suinkaan ollut juuri pahimpia suomalaisten puuhille, mutta Englannin painostuksesta kuitenkin aika lailla tiukka, jos kiinni sattui saamaan. Jo Siilastuvan varastojen synty on todisteena siitä, että Ruot-sissa oltiin puoleen sekä toiseen kutakuinkin jyrkällä kannalla. Ruotsia ei voitu pakottaa mihinkään, mutta Norjan oli taivuttava Englannin tahtoon ja myönnettävä lupa sotilastavaroiden kuljetukseen Ruijan kautta Suo-meen.

Venäjälle menevien siviilitavaroitten kuljetus tapahtui Ruotsin lävitse Haaparantaan ja sieltä edelleen (Pietariin, mutta sotilastavaroita täytyi kuljettaa Lyngenvuonon (Jyykeänvuonon) ja Siilastuvan hevostietä. Ja niinpä niitä kasaantuikin kevääksi kuusitoista kelirikon vuoksi suuret va-rastot lossauspaikkaan, norjalaiseen Skibotn'in*) kylään rannikolla, ja Siilastuvan tunturipirtille, Suomen rajalle, kesän yli virumaan.

Norja siis suosi ympärysvaltoja, mutta Ruotsi asettui puolueettomaksi, jotenka jääkäreillä oli siellä melkein loppuun saakka jonkinlaiset mahdol-lisuudet toimia. Jääkäreitten tarkoituksena oli saada myöskin Skibotn'in varastot räjäytetyksi Siilastuvan kanssa samana päivänä, mutta kuten olemme Pekkolan teoksista lukeneet, sattui järjestelyssä joitakin se-kaannuksia, jotka johtivat siihen, että Siilastuvalla jo räjähti, kun Pekkola vasta teki Skibotn'issa valmisteluitaan. Häntäkin alettiin ajaa takaa, ja hädin tuskin hän pelastui pulasta pakenemalla oikopäätä vuonon yli tun-tureille ja sieltä kiertoteitse Tromssaan.

Siilastupa, taustalla Mallatunturi v. 1919. Kuva: Lagercrantz Eliel. / finna.fi

Jääkärit saapuivat ehtoolla Siilastuvan pirtille tietämättä Pekkolan hank-keista Skibotnissa mitään. Venäläinen vartiosto oli aivan sattumalla pois-tunut alemmaksi rajaa, littoon, ja tilaisuus yrityksen onnistumiseen oli mi-tä parhain. Varastot olivat aivan karjasuojien ja ihmisasuntojen vieressä, joka pani hiukan tuumimaan, millä pelastaa edes ihmiset turvaan. Tark-kailtuaan useampia tunteja pensaikosta tunturin kupeelta tienoota pai-nuivat jääkärimme hyvänpäivänmiehinä pirttiin. Puhuttiin matkasta kalal-le Ruijaan ja saatiin asuntolupa yöksi.

Vasta aamuyöstä pantiin toimeksi: pari miestä puuhasi varastoilla tulta, kun toiset kaksi pitivät asunnoissa silmällä tuvan vartijan perheitä ja nor-jalaisen kapteenin asumusta. Tiukka oli paikka, ja kova oli otettava ote heti alusta. Kaikille vartioitaville taattiin kuitenkin henki ja vapaus, kun-han vain pysyvät tapahtumista erillään. Kumma kyllä, jokainen ymmärsi tilanteen ja rauhoittui.

Minulle on kertonut itse vartija-mummo, että »ensin oli kamalaa, kun miehet ottivat pyssynsä esiin ja komensivat kaikkia pysymään alallaan. Se yksi kun asettui ovelle ja piti ankarana koko pirttiä sieltä silmällä. Mutta sitten minusta tuntui, että eihän tässä mitään hätää ole, - mitäpä nämä minulle, vanhalle akalle!


Eikä siinä ollutkaan: varasto vain paloi ja paukkui ja maan pinta tärähteli. Ja kun kaikki oli loppu, koko venäläisten tavaraläjä, makasiinit ja muut, tulena ja hiilenä, niin läksivät pois. Sanoivatpa kauniisti hyvästitkin läh-tiessään!» Siihen tapaan se tapahtui. Mutta vielä piti saada kuitti, että ilmaan on mennyt koko komeus. Norjalainen kapteeni, varastojen pääl-likkö, itki ja kirjoitti.

Mutta tämähän olikin sotaa! Koko Suomen tuho taikka onni oli panokse-na — eikä silloin maksanut yhden miehen itku sen rinnalla mitään! Kuitti oli saatava Saksaan todistukseksi, että määräys oli täytetty. Sitten taa-sen lähdettiin matkalle, jälleen korpien ja erämaiden halki, jalan ja junal-la, ja sitten — suoraan Saksaan.

*) Skibotn on idästä Jyykeänvuonoon laskevan saman nimisen joen suulla.

Siilastuvalla ratsuhevosella kalan syöntiin tulleita norjalaisia naisia. Lyngenvuonosta saa nimittäin vain - lohta. Suomen Kuvalehti 32/1920.

Kenraalimajuri Theslöf,


Oot Suomi kehtona suur-sankarien;

ei maata vertaistasi löydy monta.

Ja isänmaallisuus sun porvarien

on arvokkaampaa kuin se tekolanta,

min Saksasta he vaihtaa punikkeihin

aikoivat aikana Mannerheimin. -


On sankareita summa Suomenmaassa,

ja maataan armastaa he rakkahasti.

Ja niinkuin tatit kasvaa karjahaassa,

niin patsaat kohoo heille kunniaksi.

Vaan yks ja toinen tahtoo jäädä varjoon,

vain harva nousee kuin Theslöf arvoon. -


Mä tunsin kerran kun hän sankarina

uljaana astuskeli miekka vyöllä,


arvoltaan kenraalimajurina.

Vaan miten lienee raskahalla työllä

ruhjonut, raukka, sielunsa, ruumiin

kuin lausuttu on Mannerheimin huulin.


Hän esikunnassa oi' päällikkönä —

niin raskaan toimen otti kantaaksensa.


Ei päivän rauhaa, lepoo,- öinä,

vaan - Kilpisjärvellä ol' aatoksensa.

Ja maailma sai taaskin kuulla, nähdä,

et Suomen herrasmies voi suurta tehdä.


Oi Kilpisjärvi, taistotanner urhoin,

sen vertaista mi siellä suoritettiin

kamppailua lie nähty harvoin.

Ja sotasaalis, mikä kuormitettiin

vertailla voidaan juur parahiksi

vain Aleksanter Suuren saalihiksi.


Ol' ennen mies, mi lahjaks Viaporin

näät Venäänmaalle ilman muuta antoi.

Ja monet ennen Venään keisarhovin

rappujen eteen kalliit uhrit kantoi.

Se isänmaallista ol' - nyt ei enään.

Nyt toiset makkarat tuoksuu nenään.


Lie isänmaallista se porvarille,

mi taskuun tuntuu, suuhun, sieraimihin.

Ja mikä soveltuu vain sankarille,

ei sitä sovelluttaa voida punikkeihin.


Ei Jupiter oo härkä eikä nauta,

ja sorakuoppa sankarin ei hauta.



Kirj. Humu-Pietari: Kurikka 4.4.1920.


Oulun suojeluskunnan toimesta lähetettiin myös miehiä tutkimaan Kilpis-järvellä olevia venäläisten varastoja, löytyisikö siellä aseita. Siellä tavat-tiin kuitenkin vain sarkaa ja kenttäpuhelimia.

Tästä johtui kuitenkin, että heti kapinan kukistuttua lähetettiin Oulusta komennuskunta ottamaan haltuunsa nämä varastot. Oululaisten osan-otto vapaussotaan on yleensä tunnettu.


Kaikkiaan lähti Oulusta rintamalle vapaaehtoista komppaniaa, hiihto-komppania, krenatööripataljoona, komennuskuntia Kilpisjärvelle, Kuusa-moon, Kuolajärvelle ja Inariin. Koko vapaussodan ajan oli itse Oulun kaupunki koko pohjoisen Pohjanmaan sotilaskeskuksena täällä harjoi-tettiin joukot, vaatetettiin ja lähetettiin rintamalle. Oulun suojeluskunta järjesti ja hoiti kaiken tämän.

Teksti: SUOMEN SOTILAS 13.3.1920.

https://www.hetan-jussa.com/terrori-iskun-suunnittelua-kasivarteen-v.-1917.