P. Ketolan kertomuksen mukaan ylöspannut C. E. A. Pohjois-Suomi 1881.

Siirtoretki Kittilästä Jäämerelle Kilttinään


Menneinä aikoina, jolloin täällä Lapinmaalla ei ollut paljon asukkaita, jot-ka maanviljelykseen panivat voimiansa, oli niille harvoille henkilöille jot-ka ottivat uudistaloa viljelykseen, monta etua, joitten avulla he voivat il-man suuremmitta huolitta itsensä ja perhekuntansa elättää, mutta koska vähitellen väki on luvultaan isonnut, ja varsinkin viime vuosikymmenellä kaikenlaisia uusia keinoja on keksitty.

Jotka, jos kuinka hyödylliset kruunulle ja muille, kumminkin ovat sen-kaltaiset, että tämän kaukaisen erämaan asukkaat eivät ymmärrä niistä saavansa muuta kuin haittaa ja vahinkoa: esimerkiksi laidunvero eli maksu, jos elukat, nuo Lapin asukkaan ainoat elinkeinon antajat, kulkevat kruunun metsässä, josta kumminkaan ei paljon hyötyä elukoille eikä mitään haittaa metsälle ole, kielto uudistalon ylösottamiseen ynnä monet muut, on elanto täällä muuttunut kovin ankaraksi ja vaivaloiseksi.

Tästä syystä on jo monen täytynyt lähteä muille maille parempaa elin-keinoa etsimään. Kirjeissä, joita täältä ennen pois siirtyneiltä on monta tänne tullut Amerikasta, on hyvin kiitetty olentoa tuolla kaukaisessa maassa. Tämä tieto on herättänyt suuren innon siirtymään sinne ja mo-net kymmenet henkilöt ovat sen kautta tulleet houkutetuksi jättämään isänmaansa, uutta ja parempaa etsiäksensä maiden ja merien takaa.

Minä, joka niin kuin moni muukin olen kaikin voimin työtä tehnyt elättääkseni joukkoani omassa maassa, mutta havainnut, että kaikki voimani eivät riitä auttamaan meitä köyhyyden kourista, olin jo pitkät ajat miettinyt lähteä uutta kotia hakemaan. Amerikaan en tohtinut lähteä, sillä reissu maksaa enemmän kuin minulla varoja löytyy ja pelkäsin, että jos sinne vaaroitta pääsisin, saisin ehkä siellä kärsiä suurempaa kur-juutta kuin nyt kotimaassa, enkä voisi meren takaa kotiin palata, jos halu takaisin vetäisi.

Mutta löytyi toinenki paikka. Ruijanrannalla kalastuksessa olleilta ihmisiltä saapi usein kuulla että jäämeren rannikoilla ja saarilla olisi hyvä toimeentulo, vaikka ankaran työn kautta; ja koska en työtä ole peljännyt, jos vaan se vaivat maksaa, niin päätin vaimoni kanssa siirtyä tuonne Pohjois-Jäämeren rannalle. Meidän seuraan yhtyi kolme miestä, niin että olimme seitsemän henkeä yhtee minä Petter Ketola, vaimoni Anna, poikani Juho Petter, 12 vuotias, Juho Karhula, Mikko Jeesiöjärvi, Erkki Toivola ja hänen poikansan: Matti.

(Kari Autto: ”Pehr Petrus Kyrö 24.11.1821 Peltojärvi, ”Ketomellan-Pek-ka” Ed. puoliso Koutokeinon lappalainen Anna Erikintytär os. Eira (s.1813), asustivat joen länsirannan Lappalaiskentälä jonku aikaa. Pe-kanpoika, Juho Erkki Ketola s.1845, mainitaan asuneen Muonionniskas-sa, Kittilässä, Inarissa ja Rouravaarassa Kittilän Kiistalan lähellä ”)

Kiistalan kylästä Kittilän pitäjästä aloimme matkamme viikkoa juhan-nuksen edellä viime vuonna 1880. Kaikki kylän asukkaat saattoivat mei-tä rannalle, jossa istuimme kahteen venheesen, toinen kolmi-, toinen kaksilaitainen. Tuttavien onnen toivotukset ja jäähyväiset seurasit meitä matkallemme. Loukisenjokea alas menimme ensi Kuivasalmen eli niin kutsutun Trastinjärveen. Tämän nimen on järvi saanut erään sotamiehen muistiksi, joka noin sata vuotta sitten pakeni sotapalveluksesta Ruotsis-ta ja asettui järven rannalle, jossa sitä ennen tuo mainio velho Päiviö oli asunut niin vieläkin kutsutulla Päiviökentällä.

Tämän järven rannalla on nyt kolme eri taloa, jotka karjanhoidolla elävät jotensakin, ja eläisivät vielä paremmin, jos lopettaisivat ennen jo alo-tetun järven laskemisen, jolloin saisivat monta sataa häkkiä heiniä lisää; mutta varattomuus estää työn pitkittämistä ja ne jo ennen kaivantoon lasketut monet sadat ruplat ovat nyt turhaan menneet.

Loukisen latvoilla. Kuva: Emil Sarlin, 1900. GTK.

Trastinjärvestä muotkasimme Sotkajärveen ja Sotkajärvestä Jeesiöjär-veen. Matka siis aluksi kulki etelään päin. Kun en tiedä jos tuota sanaa ”muotkata" ymmärretään Suomessa, tahdon, koska tulen sitä usein käyttämään tässä kertoessani, selittää että sillä merkitään se, että ve-nettä kuljetetaan maan ylitse järvestä eli joesta toiseen. Sotkajärven ran-nalla on ainoastaan yksi talo Nilivaara, joka on paraimpia taloja Lapin-maassa.

Nykyinen omistaja, hänen isänsä ja isän isä ovat kaikki olleet uutterat työssä ja maanviljelyksessä ja kaksi jälkimäistä ovat saaneet palkintoa maanviljelyksestä: isän isän talousseuralta Turussa hopeametalin ja isä hopeapikarin päällekirjotuksella Oulun talousseuralta. Näistä on kum-minkin metalli hävinnyt tulipalossa, joka joitakuita vuosia sitten poltti ko-ko talon tuhkaksi, ettei jäänyt paljo huonetta ollenkaan. Sama valkea va-hingoitti myös hopeapikarin ettei enää ole päällekirjotusta, joka oli piir-retty eri kilven päälle. Nykyään on taas talo hyvässä kunnossa. Jeesiö-järveltä lähdimme Jeesiöjokea alas huilaamaan ja tulimme Jeesiön ky-lään yöksi.

Tämä kylä taitaa olla kaikkein köyhin koko Lapinmaassa. Taloja on mon-ta, mutta peräti köyhät kaikki tyyni. Joka pirtti täynnä lapsia ja joka kar-tano täynnä koiria. Kylän ympäristöllä löytyy pitkin Jeesiöjokea hyviä niit-tymaita, mutta metsän alla. Pellot tuskin koskaan antaa enemmän kuin vähä höystöä olkileipään, joka on melkein ainoa ruokamme; ja sellaisel-la rualla on selvä, ettei moni ylety kovaan työhön. Jos kaikki niittymaat kerran saataisiin perkatuiksi, tuottaisivat ne niin paljon hyötyä, että kol-minkertainen kylä, senlainen kuin nyt voisi saada hyvän elannon karjan-hoidolla, mutta köyhyys estää peräti työtä ja estääpä sitä vielä toinenkin seikka.

Kumputunturi Jeesiöjokivarrelta kuvattuna v. 1932. Kuva: Erkki Mikkola. / finna.fi

Täällä niin kuin ympäri koko Lapinmaata ovat varakkaammat talot val-loittaneet allensa kaikki niittytilukset niin kutsutuilla ”lisäys-syyneillä" ja estävät nyt toisia niitä ottamasta viljeltäväksi. Tämä tapa vaikuttaa pal-jon köyhyyttä ja tekee uudistalon raivaamisen aivan mahdottomaksi.

Isojako, koska se saadaan, korjaa toivoaksemme tämän epäkohdan ja antaa tilaisuutta köyhille tehä työtä ja elää omassa maassaan. Likellä Sodankylän kirkkoa laskeupi Jeesiöjoki Kitisenjokeen. Kairalla näitten kahden joen välillä tapahtui Isonvihan aikana suuri taistelu lappalaisten ja "vihavenäläisten" välillä, josta myös paikka sai nimensä Sodankylä, joka sittemmin kuin kirkko rakennettiin tänne, tuli koko pitäjän nimeksi.

Tarina kertoo, ettei lappalaiset voineet mitään venäläisiä vastaan ennen kuin eräs mies, jonka pojan venäläiset olivat vanginneet ja tappaneet, pani kuikan nokan nuolenteräksi ja sillä ampui vihollisen päällysmiehen; hänen kuoltua venäläisten täytyi paeta.

Sodankylässä on nykyään kaksi kirkkoa, uusi kaunis ja iso kivikirkko, toistakymmentä vuotta vanha, ja siinä aivan likellä toinen ikivanha joka jo on palveluksensa lopettanut. Pappila samalla kairalla on myös isonlai-nen ja kaunis. Pappilan maa on entisen ja nykyisen haltian aikana tullut etevimmäksi taloksi pitäjässä; pellot ovat ojitetut ja maanviljelys kaikin puolin hyvänä esimerkkinä muille tilain haltioille. Kitisenjoki, joka nyt oli paraammalla vedellä, veti meidät täyttä vauhtia alas käsin itä-etelää kohti Hietasuvannolle, jossa joki kääntyy pohjoista kohti ja tekee iso-alaisen mutkan, ennen kuin taas kääntyy etelään päin.

Vasemmalta, s.o. idän puolelta laskeupi tähän Luirojoki, joka on yhtä iso miltei isompi kuin Kitinen, ja tuopi vetensä aina Inarin pitäjän rajoilta. Vä-hä alempana näitten Luiron ja Kitisen yhtymistä laskeupi Kitinen Kemin-jokeen Pelkosenniemen lähellä. Täällä tapasimme vanhan miehen, joka muisteli nuoruutensa iällä useasti olleen majavia pyytämässä. Nämä eläimet nyt ovat aivan hävinneet koko maastamme, mutta hänen muistin aikana niitä oli löydetty melkeen joka olkajoessa.

Joskus vielä löytää niitten vanhoja asuinpaikkoja erämaassa, mutta itse asukkaat ovat muuttaneet muille maille. Matkamme, joka tähän saakka oli mennyt myötä virtaa, kääntyi nyt vaikeammaksi, koska Kemijokea ylöskäsin oli nouseminen. Pelkosenniemestä ylöspäin aina Savukosken taloon noin 6 - 7 peninkulman tienoille ei löydy kuin yksi ainoa asukas, metsänvahti Viitataipaleen torpassa, mutta koska ilmat olivat hyvänpuo-liset, emme taloja kaivanneet.

Yö ja päivä olivat yhtä valoisat, sillä aurinko oli ylhäällä koko vuorokau-den, ja joki antoi meille ruoan apua usein. Sääsket, joita kylmät ilmat oli tähän saakka estäneet ilmaantumasta, rupesivat nyt, koska ilmat alkoi-vat lämmetä, meitä kovasti kiusaamaan, mutta pikiöljyllä saatoimme ai-na vähäksi hetkeksi heistä päästä rauhaan. Yöksi mentiin maalle ja teh-tiin valkea rannalle, jonka hohteessa lepäsimme rankisten sisällä, jossa myös oli jotensakin rauha noista pienistä kiusaajista.

Savukoski, johon nyt saavuimme, on myös isonlainen talo jonka omista-ja köyhästä pojasta työnj a toimen kautta on päässyt rikkaaksi mieheksi, joka nyt tekee suurellaisia kauppoja ja aina Vienan meren rannikoilta tuottaa jauhoja talvella ja lähettää monet kymmenet raidot voita Ruijaan.

Panoraama Savukoskelta: Martinkylä Vaaran vainioilta kuvattuna. Kuva: Mikkola Erkki, 1930. finna.fi

Viisi peninkulmaa ylempänä on viimeiset talot Suomen puolella rajaa. Kuusi eli seitsemän taloa löytyy täällä ja kutsutaan kansan keskessä Martinkyläksi. Maanviljelyksellä ja karjan- sekä poronhoidolla elämät joltisenki hyvästi.Paha kyllä alkaa poronhoito jo olla vähenemään päin, sillä sitä on kohonnut niin monet vahingot ja vaarat, ettei paljon kannata enää poroja pitää. Isomman vahingon tuottavat porovarkaat, jotka syk-syllä laumottain tulevat rajan ylitse ja tappavat poroja Värriötunturilla ja muuallaki likiseuduilla. Taljat ja lihat panevat kuivamaan ja tulevat ensi lumella pois vetämään Venäjän kaupunkeihin, joissa ei taideta kysyä millä tavalla tavara on saatu, kunhan vaan hinnasta sovitaan.

Maisema Martinkylästä Savukoskella 1944. SA-kuvat.

Näitä porovarkaita ei kuulu olevan hyvä mennä hätyyttämään, sillä he, niin ainaki luultiin, laskevat kuulan yhtä helposti hätyyttäjän, kuin poron kylkeen; ja koska ei kukaan taida varkaalta haluta lyijykuulaa, niin ei ole uskallettu mennä poroja rosvoilta pelastamaan. Martinkylän lähellä yhtyy Värriöjoki Kemijokeen, ja viime mainittu tulee tähän aivan pohjoisesta päin. Reissumme pitkitimme siis tähän suuntaan ja nyt tuli vaikea kulku kaikin puolin. Joki oli niin täynnä koskia ja nivoja, että kuin yhden päälle päästiin, oli heti toinen edessä; saatiin siis voimia ponnistella ja koeteltiin tuota vanhaa Aatamia kanssa, sillä koska näissä koskissa sai otsa hies-sä työskennellä, ei ollut aikaa sääskiä välttää ja heti kyllä olivat siinä missä hiki oli huuhtonut pikiöljyn iholta pois.

Kemijokea kuljettua 22 peninkulmaa erkausimme siitä ja aloimme mat-kustaa Vuottujokea ylös. Tämä on pieni ja kaitainen oja, jonka molem-malla rannalla kasvaa tiheä pajukko, jonka läpi töin tuskin pääsee eteen-päin ja vielä lisäksi oli joki niin monimutkainen, kuin linnun suoli, että saimme kulkea monta sataa syltää emmekä kuitenkaan päässeet kuin joitakuita kyynäröitä likemmäksi tunturin laitaa, jonne aikomus oli. Var-sinkin lopulla tahtoi kärsivällisyys katketa, koska tunturin laita näytti ole-van vain joitakuita kivenheittoja meistä eteenpäin, vaan joki meitä vei syrjään pitkät matkat, sitte taas likeni tunturia, mutta uudestaan vei sivu.

Tätä kun kesti monta tiimaa, aloimme jo epäillä josko koskaan saavum-me rannalle eli oliko tuo tunturi niin noiduttu että pakeni edestämme. Rannat molemmin puolin Vuottujokea ovat hyvää niittymaata. Joki on hyvin kalarikas ja Sotatunturi, johon nyt tulimme, hyvä jäkälämaa. Täällä siis monta etua uudistalon asukkaalle, mutta nyt ei enään saa uudistaloa ottaa, jos löytyisikin mies joka tohtisi mennä näin aivan erämaahan asu-maan. Puumetsäkin on hyvä ja aivan likellä. Sotataipaleelle vihdoin vii-mein pääsityä lepäsimme ja nautimme ravintoa, johon joki oli antanut meille hyvän avun.

Uusia voimia saatuamme rupesimme tavaroitamme jakamaan eri takkoi-hin, ja ne seljässä lähimme Sotajokea etsimään. Noin puolen peninkul-maa astuttua tulimme pienen joen rannalle, jonka vähän ajan epäiltyä päätimme olevan Sotajoen; tänne jätimme takkamme ja menimme takai-sin taipaleen yli, vedimme veneen maalle ja aloimme miehissä sitä haa-lata. Silloin tällöin saimme vähan apua, koska sattui olemaan puu jonka kaadoimme ja hakkasimme joitakuita teloja joitten päällitse vene juoksi vähemmällä vaivalla, mutta täysi työ oli ennen kuin tuo isompi seitse-mättä syltää pitkä kolmilaita oli yli vedetty Sotajoen rannalle. Sitten oli taas paluumatka toista venettä tuomaan. Monet hikikyyneleet vuoti ot-sistamme, ennen kuin kaikki tavarat ja veneet olivat uudestaan vedessä. Nyt! olimme kotoa kulkeneet noin neljäkymmentä penikulmaa.

Sotajokea alas oli kulku melkeen yhtä vaikea kuin Vuottujokea ylös, sillä se oli yhtä kaitainen ja monimutkainen, mutta rannat olivat myös saman-kaltaista niittymaata ja vesi kalarikas. Nuorttijokeen, johon Sotajoki las-keupi, tultua alkoi parempi vauhti, sillä tämä on hyvin virtamainen, mutta ei kovin koskinen. Puut huilahtivat sivutse ettei niitä ehtinyt paljon nähdä ja meidän koiramme, jonka laskimme rannalle juoksemaan, ei voinut meitä juovata, mutta piti päästä venheeseen, muuten olis jäänyt jälelle.

Kolme peninkulmaa näin kuljettua Nuorttijokea tulimme Suomen ja Ve-näjän rajalle. Täältä aina Jamijoen (?) suuhun, noin 15—16 peninkul-man vaiheella, oli hyviä niittymaita sekä rannalla että myös usealla saa-rella joessa. Viime mainitun joensuussa iloitsimme hyvin, kuin näimme kalapyyntineuvoja rannalla, nimittäin tavallisia verkkoja joitten yli paulat oli tehty petäjänjuuriköysistä; kopat ja lautaset olivat samanlaiset kuin Suomessakin, mutta ei niin tiheässä.

Ihmisiä kumminkaan ei näkynyt likiseuduilla.Me otimme lepopaikan ja aloimme pyytää kalaa jota saimme niin paljon kuin halusimme ja vielä enemmänkin. Seuraavana päivänä pitkitimme matkaa ja kohta tulimme taas ison joen suulle :se oli Hirvasjoki, joka suurella koskella laskeutui Nuorttijokeen ja ensistä näkyi kuin se rientäisi aivan meitä vastaan. Hei-nämaat oli yhtä perää sangen hyvät molemmin puolin jokea, rannikoilla kasvoi kaikenlaisin puita niin kuin Suomen Lapissakin, ja kosk'ei joessa ollut mitään kovaa koskea, näytti maa meille ylimalkaan hyväksi asun-maaksi, että oikeen kummastuimme kuin ei mitään asuinpaikkaa nähty.

Jo alkoi tulla matkustus ikäväksi kuin ei näkynyt ihmisiä ollenkaan. Olim-me toista viikkoa kulkeneet erämaissa ja eläneet niin kuin porot metsäs-sä ilman muista ihmisistä tietämättä, jonka tähden aina vähän ajan ku-luttua joku meistä nousi seisalleen venheessä ja katseli ympärille, mutta ei näy, ei kuulu ketään. Kun tulimme suvannolle, huudahti äkkiä perä-mies:

- Tuossa talo!


Heti kaikki seisaalle ja iloitsimme, toivossa saada tavata muita ihmisiä joilta saisimme ostaa maitoa ja muuta karjan viljaa, jota jo alkoi mieli hy-vin tehdä, kosk'ei moneen aikaan ollut muuta kastetta ollut kuin vettä ja kahvia. Vähän ajan soudeltua näkyi iso järvi - tuo meiltä kauvon jo odo-tettu Nuorttijärvi. Tämän rannalla on se rakennus joka oli meidät kaikki iloittanut. Rannalle noustua näimme sen olevan, ei talon mutta kirkon, ja sen ympärillä pienen hautausmaan. Tämä oli rakettu Venäjän lappalai-silta eli niin kutsutulta koltalaisilta. Hautausmaa oli täynnä tyhjiä ruumiin-arkkuja, joitten vieressä oli kirves ja lapio. Tästä kummasta hautausta-vasta saimme sittemmin selityksen myöhemmin.

Nivankylä Nuorttijärvellä Venäjän Lapissa. Kuva: Väinö Tanner, 1909. GTK.

Rannalle sytytimme nuotion ja asetuimme odottamaan, eiköhän ihmisiä alkais tulla.Vähän ajan puhuimme keskenämme ja mietimme jo ruveta yölevolle kun huomasimme järvellä veneen tulevan meitä kohti. Heti me-nimme vastaanottamaan vieraitamme, mutta nämä kun näkivät meidät ja nuotiomme herkesivät soutamasta ja alkoivat tarkastaa mitä ihmisiä me olimme ja kohta kääntyi keula taapäin ja lähtivät soutamaan täyttä vauhtia takaisin Minä huusin niille:

- Puoris! Terve! Älä bala! Älä pelkää! mutta sen kiivaammasti he pyrkivät meistä pois, menit pakoon kuin villipeurat.

Nyt aloimme miettiä: mitäs nyt, jos kaikki ihmiset meitä pelkää emmekä saa ketään puhutella. Se kyllä ei meille olis hauska yhtään.Koska ei ih-miset tahtoneet tulla meitä tapaamaan, päätimme me lähteä heitä etsi-mään mistä vaan löytäisimme. Samaa suuntaa kuin tuo vasta nähty venhe oli mennyt, lähimme nyt meki soutamaan pitkin järveä. Muutaman virstan kuljettua näimme kentän rannalla ja nuotan ulussa, mutta ei ollut venettä eikä asukkaita, samoten myös toisella kentallä, niin että täytyi vaan pyrkiä eteenpäin.

Eräällä niemellä jota kauvan aikaa soudeltua nyt lähestyimme, näimme taas kentän ja rannalla nuotta ulussa sekä kumottu venhe vieressä, jon-ka luona oli koira köysitty veneeseen kiinni. Rantaa lähestyessä alkoi koira haukkua ja silloin näimme ihmisen pään vaaterankisen alta, joka oli likellä venettä, pistäyvän ulos ja tarkastavan meitä kotvasen aikaa, jonka jälestä toinenkin pää näyttäytyi ja kohta sen jälestä astui muuan mies rannalle meitä vastaan.

Nyt menimme maalle ja yhyimme puheille ystävällisesti miehen kanssa. Vaimonsa, nuori kauniskasvoinen impi, tuli myös meitä puhuttelemaan. Kauvan oltua muista ihmisistä erillä, tuntui nyt oikein hauskalta saada tavata näin siivoja ja kohteliaita kuin Kiurveli (Gabriel) ja hänen Ailinsa. Heti panivat kalapadan tulelle ja kehoittivat meitä syömään ja juomaan, kaikkia mitä parasta voivat esiin tuoden.

He selvittivät tavan ruumiin hautaamisessa olevan sen, että itse ruumis pannaan maan poveen, mutta arkku jätetään haudan päälle ja sen vie-reen asetetaan tavalliset työneuvot, lapio ja kirves; niin kuin me olimme nähneet tuolla kirkkomaalla. Kauvan aikaa puheltua kysyivät Kaureli ja vaimonsa jos emme aio levätä, ja he auttoivat meidät telttaa ylös pane-maan ja toivoivat meille rauhallista unta, jonka nautimmekin, niin väsyk-sissä kuin olimme pitkän soutamisen perästä.

Nukkuessamme lähtivät isäntäväkemme muitten lappalaisten tykö ja kerroit minkälaisia vieraita heille oli tullut. Suomalaisia ja Suomen saa-melaisia (lappalaisia); ja toimittivat myös hakemaan sitä venejoukkoa, joka meitä peljäten oli pakoon mennyt.

Myöhemmin saimme kuulla, että nämä, 3 miestä, olivat 2 vuorokautta ol-leet metsässä meidän tähden piilossa. Täällä nyt kulki hyvin paljon lap-palaisia meitä tervehtimässä ja kaikki olivat hyvänluontoiset ja meille kohteliaat, toivat tuon tuostakin lahjaksi kalaa ja muita ruoanaineita, mitä heillä tavallisesti on. Koska maaseutu oli ihana ja kaunis sekä heinävä ja myös kalavedet oivalliset, nousi meissä jo pienet tuumat tänne asettu-maan kun lisäksi paikkakunnan asujamet kovasti meitä siihen kehottivat, mutta kumminkin tahdoimme tarkempia tietoja, millä ehdoilla voisi tänne rakentaa taloa ja maata ottaa viljelyksen alle, ennen kuin vakinaista pää-töstä asiassa teimme.

Nuorttijärvi Venäjän Lapissa. Kuva: Väinö Tanner, 1909. GTK.

Kolme meistä lähti nyt, jättäen muut reissukumppanit tänne, toisella ven-heellä pitkin tuota 6 peninkuorman pituista Nuorttijärveä, kirkolle, joka on sen alapäässä Tuloman nimisellä paikalla. Tätä lähestyessä huudahti perämies yhtäkkiä : ”No tuossa on koko kaupunki"! Me epäilimme tätä, mutta kaukaa se kyllä kaupungilta näytti, vaikka siinä vain löytyi kirkko ja pappila, jossa tapasimme Venäjän lappalaisia.

Näiltä kyselimme matkan pituutta Kuolan kaupunkiin ja saimme kuulla vielä olevan 60 virstaa, jolla matkalla yksi 5 virstaa pitkä kova koski löy-tyi, jota ei pääse alas eikä ylös venheellä. Tämän kosken alla sanottiin olevan lohenpyyntipaikka, ja kehoitti kirkkoväärti meidät siis menemään jalkasin sinne ja heidän venheessä matkustaa eteen käsin.

Hiljan yöllä, paremmin sanoen aamupuolella, saavuimme mainittuun lo-henpyyntöön jossa kaikki ihmiset olivat nukkumassa. Koska jo olimme peljättäneet muita ihmisiä matkallamme, tahdoimme nyt sitä välttää, jos-ta syystä emme herättäneet nukkuvia vaan odotimme ja kuljimme ym-päri katsomassa.

Täällä ”Tuloman kurkkiossa", kuin paikan nimi on, löytyi myös kirkko ja hautausmaa ja joitakuita huoneita, enin osa kalaaittoja. Kirkko oli auki, että saimme katsahtaa sinne; se oli täpötäynnä kuvia seinillä ja maala-tuita munankuoria riippui nauhoissa monessa paikoin. Rannalla oli pal-jon puolitekoisia venheitä, 2, 3 ja 4 sylinä. Aika alkoi jo pitkäksi mennä ja väsymys vaivata, kuin onneksi erään huoneen ovi aukeni ja mies yö-vaatteissa astui ulos. Minä menin häntä heti tervehtimään ja kuin hän kuuli minun puhuvan Lapin kieltä, vaikka kyllä eri murretta, tulimme heti tuttaviksi.

- Tjerve!- Tjerve! pyhä veli!" sanoi hän ja saatuaan tiedon mitkä ja mistä me olim-me käski meidät kaikki sisään huoneeseen jossa oli lava ympäri seiniä täynnä nukkuvia miehiä.

Herättyä alkoivat kaikki kysellä matkojamme ja aikeitamme. Sillä aikaa kuin tässä puhetta kesti, pani Jaako niminen mies suuren keittopadan tulelle ja siihen lohta ja muuta kalaa. Leipää asetettiin viereen, ja meitä pyydettiin ruvalle ja kaikin puolin ystävällisesti kohdeltiin.

Ruoalla oltuamme ja levon nautittua lähimme eteenkäsin kyytivenheellä Tulomajokea alas (Nuorttijoki kantaa viime matkallansa Tuloman nimen). Tamän joen rannikot ovat samoten sangen hyvät heinämaat ja voisi hel-posti saada jonkun satamäärän lehmän heinät melkeen helpolla vaivalla korjatuksi. Lohia ja muita kaloja löytyy runsaasti joessa ja pieniä hylkei-täki näkyi silloin tällöin.

Näin kuljettuamme noin 30 virstan paikoille sanoi kyytimies

- Sies oino kaup sait! (katso tuolla näkyy kaupunki.

Nyt olimme jo Kuolle-vuodnassa eli Kuolan lahdessa. Kaupunkiin pääs-tyä tuli kysymys millä tavoin saisimme suomalaisia tavata, jos niitä oli-kaan täällä koko maan tienoilla. ”Löytyy kyllä suomalaisia", vakuutti kyy-timiehemme ja osoitti pientä mökkiä, jonka oven tykönä oli ahkio seinää vasten.

Kuolan kaupunki v. 1867. Kuva: J.A.Friis. / finna.fi

Sinne tultua aukasimme ensimäisen oven Kuolan kaupungissa. Mökissä löytyi ainoastaan kaksi lasta, 12- ja 10-vuotiaat, jotka kysyttyä ilmottivat isänsä olevan merellä ja äitinsä kuolleen vast'aikaa.

Näiltä johdettuina menimme toiseen taloon, jossa tapasimme suomalai-sen Antti Stjernan (?). Tämä myös ystävällisesti meitä kohteli ja oli heti valmis lähtemään meidän kanssa tulkiksi kaupungin voudin eli ispravni-kan tykö.

Tälle herralle selitimme asiamme eli aikomuksemme olevan ylösottaa uudistaloa Nuorttijoen rannalla. Pyyntöömme ispravnikka herra antoi sen vastauksen, että jos kaikki lappalaiset siihen antavat suostumuk-sensa, niin hän antaisi meille luvan uudistaloa rakentaa muttei muuten, ja kehoitti meitä siis hankkimaan lappalaisten puumerkit ja sittemmin uudistamaan pyyntömme.

Nyt varustimme itsellemme ruokaaineita, ostimme jauhoja, kryynejä, suooja ynnä muuta ja lähimme takasin samaa matkaa kuin olimme tän-ne tulleet; ja pantiin sana lappalaisille pyynnöllä, että he kaikki kokoon-tuisivat lohi pyyntipaikalle määrätyllä päivällä.

Mutta toivomus helpolla saada nämä tarpeelliset puumerkit maan ylös oton luvaksi raukesivat kohta, sillä lappalaiset asiasta kuultua, arvelivat sen olevan jotain uutta seudullensa ja panivat suoraan vastaan koko meidän tuumallemme, tällä selvästi näyttäen, että he ovat puhasta suo-malaissukua, sillä ainahan Suomessakin ”pannaan vastaan", jos on ky-symys jostaan uudesta yrityksestä.

Se oli meille hyvin ikävä seikka, näytti kun olisimme aivan turhaan teh-neet tämän pitkän ja vaivaloisen matkan uuden kodin saamiseksi. Vaik-ka aivan ympäri oli jos kuin paljon hyvää heinämaata, jota ei kukaan hy-väksi käyttänyt, ja jonka avulla olisimme kohta saaneet oivallisen uudis-talon ja karjanhoidolla voineet vähitellen vaurustua ja ilman suuritta huo-litta elää, emme saaneet tänne jäädä mutta piti koettaa keksiä uutta kei-noa.

Jo olimme vähän alla päin ja pahoilla mielin, emmekä tietäneet mitä päätöstä tehdä, kun sattui eräs poliisimies Kuolan kaupungista tulemaan jokea ylös ja hänen kyytimiehessä saimme kohdata kansalaisen, erään Simuna nimisenmiehen Kiannalta.

Tämä Simuna kertoi meille Kilttinästä - eli Kilttisuollo nimisesta isollai-sesta saaresta jäämeressä - jossa voisi kalanpyynnöllä oikeen hyvästi tulla toimeen. Kaikella tavalla hän kiitti tätä saarta ja kehui siellä olevan jos kuin hyvän tienestin.

Tulomajoen lappalaisia v. 1867. Kuva: J.A.Friis. / finna.fi

Sen kuultua aloimme uudestaan miettiä. Erkki Toivola tahtoi, että heti lähettäisiin sinne. ”Ei heti" väitin minä. ”Miksi ei juuri heti", kysyi Toivola; ”koska siellä kuuluu olevan niin hyvä tienesti, niin onhan meille vahin-goksi joka päivä jonka viivymme sinne lähtemästä". ”Mutta jos ei ole tot-ta mitä kiantalainen meille muisteli"?, aneli Karhula, ”olen joskus kuullut, että kiantalaisetki voivat valeen liikkeelle panna". ”Totta kait se totta oli", väitti Toimola, ”ei suinkaan Simuna olis ruvennut meille perättömiä pu-humaan". ”Totta eli valetta" sanoi Ketola, ”sitä en tiedä, mutta ei ole mi-nusta soma, että nyt lähemä kuin tuulispäät, ennenkuin saamme var-vempia tietoja asiasta."

Kauan näin keskusteltua päätettiin, että Erkki Toivola lähtisi Kuolan kau-punkiin tarkempia tietoja hakemaan ja sitte palaisi meidän tykö Tuulo-man kirkonkylään. Erkausimme siis Toivolasta, joka kyytillä lähti alas, ja jatkoimme paluumatkaamme Nuorttijärven rannalle, jossa tapasimme reissukumppanimme, jotka sill'aikaa olivat kalastamisella eläneet ja voi-neet hyvin. Tultuamme nyt kaikki Tuuloman kirkon kylään, jossa Erkki oli odotettava, menimme kirkkoiväärtin tykö ja pyysimme saada hänen ta-lossa viipyä joitakuita vuorokausia. — Kirkkoväärti mietiskeli Vakturin (?) kanssa, jonka jälkeen he sanoit:

-Teillä ei ole hyvä minun huonossa talossa olla, mutta tuolla pappilassa on hyvät huoneet aivan jouten, ei niissä asu kukaan; kaikki ovat muutta-neet pois ja pappi on tänä kesänä kuollut. Siellä saatatte majailla siksi kuin kumppaninne tulee ja lähdetten eteenkäsin."

Nyt asuimme jonkunaikaa tässä pappilassa jossa oli hyvin siistit ja hyvät huoneet ja tarpeelliset huonekalut paitsi vaatteita joita ei näkynyt. Joka nurkassa oli jumalankuvia, niin myös pöydillä ja sängyillä. Jonku aikaa oltuamme täällä tuli kaksi tuttavaa Suomen miestä Vitikka ja Lakkala So-dankylästä tänne ja jäivät meidän luokse. Lysti oli taas niitten kautta kuulla sanomia kotimaasta sillä ne olivat meitä myöhemmin lähteneet Suomesta.

Kesä oli jo kulunut, että Jaakon aika oli käsissä; nyt menimme luvan saatua kalastamaan ja pyytämään lintuja metsästä ja joesta. Molempaa laatua saimmekin viljavasti. Rantaan tultuamme, sattui sama poliisimies, jonka jo olimme tavanneet hänen ylösmatkalla, tulemaan olopaikkaam-me, ja kun oli saaliimme nähnyt alkoi hän kovasti torua ja nuhdella meitä ja lappalaisia; me koetimme selvittää, että olimme saaneet luvan kalas-tamaan ja lintuja ampumaan.

Poliisi ei ottanut korviinsa, mutta vaati meitä seuraamaan häntä. Viimein tyytyi siihen, että saaliimme vei. Vitikan ja Lakkalan piti kumminkin seu-rata häntä koska heiltä oli valkea päässyt irti metsään. Isosti säikähtä-neinä ja pelvolla ajatellen rangaistusta, joka heille annettaisiin, helähtivät taipaleelle, mutta puolen peninkulmaa kuljettua onnistui toisen päästä pakoon, jonka jälkeen poliisi vapautti toisenki ja molemmat palasivat ta-kaisin meidän tykö.

Sunnuntaipäivänä oli iso kirkon pito. Kirkkoväärti ja vakkuri menivät en-sin sinne ja soittivat kelloja, joita oli viisi kappaletta. Niitä soitettiin sillä tavoin, että kielessä oli köysi kiini ja tästä kilkuteltiin aika lailla. Kirkossa paloi paljon kynttilöitä, joita aina vähän ajan päästä sytytettiin. Tässä olimme tilaisuudessa nähdä heidän vaatteensa mallin.

Miehillä on pitkät takit ja tikuilla kudotut lakit; kenkiä oli monenlaisia, paulakenkiä, saappaita ja pieksuja. Vaimonpuolilla on hame aina kaina-loihin asti, kauniit henkselit olkapäiden yli, vyö nivusten ympari. Pää pei-tetään erinäisillä lakilla joka korontaa ihmisen pituuden ja jonka muoto on vähäisen niin kutsutun barikadi-hatun näköinen. Kengissä eivät vai-mot pidä kantoja (korkoja). Röijynsä on samankaltainen kuin venakoilla. Korvissa on renkaat. Vaimoväen työ on verkkoin kutominen, kallokkait-ten ja muitten taljavaatetten teko, kalanpyynti nuotalla y. m.

Kala on heidän paras ruokansa leivän kanssa, joskus myös liha mutta ei paaston aikana. Teetä he paljon nauttivat ja ovat viinalle persot. Kesällä asuvat turvehuoneissa ja talvella hirsistä tehdyissä pirteissä, joissa lavit-sa kulkee seinien ympäri, tarjoten siinä hyvän leposijan.

Nyt tuli Erkki kaupungista ja kehoitti meitä heti lähteinään sinne. Hän ei kumminkaan ollut niin kuin sanoi puhutellut ketään herraa Kuolassa, niin että meille tuli aika hätä kuin tulimme kaupunkiin emmekä edes tulkkia saaneet. Tässä hädässä olimme monta viikkoa, jolloin saimme kaupun-kia kylliksemme katsella.

Kirkko on komea ja kallis, kelloja on 7, joita soitettiin niin kuin vasta mai-nitsin köydellä kielestä. Muuten on kaupunki aivan vähäinen. Ainoastaan joitakuita lehmiä löytyy ja 1 ainoa hevonen; koiria sitä vastoin on hirveän paljon ja näillä vedetään halkoja, heiniä, vettä ynnä muuta. Ruokana on enimmiten kala, jota liki oleva merenlahti ”Kuolavuodno" runsaasti an-taa.

Leipä on tavallisesti 5 ja 6 tuumaa paksua ja joka leipä painaa noin 12 eli 15 naulaa. Tulkiksi saimme viimein erään Pietarista tänne rangaista-vaksi lähätetyn herran, joka toimitti meidän hakemuksemme asuntolu-vasta Nuorttijoelle ja Kilttinään.

- En tule Nuorttijoelle", sanoi nyt Erkki, - siitä ei tule hyvää yhtään. Minä lähen Kilttinään, vaikka ei yksikään muu lähtisi.

- Vaikkei yksin vaimosikaan," kysyi Ketola.

-No toki en vaimoani jätä,"vastasi Erkki ja kaikilta pääsi aika nauru.

- Kuinkas nyt kulkisimme Kilttinään, kysyi Ketola, -en ole koskaan merta nähnyt Pääsemmeköön näillä samoilla venheillä, joilla olemme tänne tulleet?"

-Pääsemme kyllä, sanoi Erkki, - ja minä lähen nyt heti."

- Jos sie pääset kaksilaidallasi", vastasi Ketola, - niin kait minä pääsen kolmilaidallani.

Näin mietittyä päätimme että Karhula heti palaisi kotiin lehmiä hake-maan ja toisi ne Nuorttijoen suuhun. Karhula lähtikin, mutta koska talvi tuli niin aikuisin, ei hän enään voinut palata lehmien kanssa, ja me tapa-simme hänen sittemmin kotia tultuamme.

Kahdella tavallisella jokivenheellä lähimme siis nyt merta koettamaan. 80 virstaa pitkä vuono eli lahti oli ensin kuljettava, ennenkuin isolle poh-jois-merelle tulimme. Täällä oli niin kova tuuli, ettemme tohtineet pitkittää matkaa, vaan häädyimme maalle, jossa olimme kaksi vuorokautta.

Toisena iltana lähimme taas, Erkki Toivolalta puoliväkisen pakotettuina, aavalle merelle, jossa isot aallot alkoivat käydä, kiikuttaen veneitämme niinkuin pieniä lastuja. Yksi ja toinen alkoi jo ääntä päästää ja vaativat kääntymään maalle jälleen, koska jo pimeäki saavutti; oli nimittäin Pert-tulin aika ja valoisa kesä jo loppumaisillaan

Molemmat veneet kulkivat vieretysten ja toisesta toiseen huudettiin:

-laskekaa maalle, laskekaa maalle!"

- Ei ole hätää!" vastasi Erkki, joka piti perää pienemmässä venheessä, - virstan matkan olemme jo tulleet ja kohta ollaan puolivälissä, antakaa huilata vaan!

- Lasketaan tuohon vuonoon”! sanoin minä, perämiehenä isommassa veneessä.

- Lasketaan sinne! vastasi soutumies Lakkala, - laske sinne Erkki!

-Vuonoon! vuonoon! rakas isä laskekaa vuonoon! huusi Erkin poika täyt-tä itkua.

- Hiljaa kaikki minun venheessä! Täällä minä olen perämies ja päällikkö, emmekä enää käännä.

- Eteenpäin minä vaellan! Ja niillä sanoilla lähti pienellä kaksilaita ven-heellä menemään pimeää merta. Lakkala souti ja vaikea ja vastahakoi-nen kulku hänelle oli kuin aallot useasti löivät häntä niskaan.

Me jäimme jäljelle ja käännyimme vuonoa kohti. Tuuli on tuima ja anka-rat on aallot ja pitkä oli matka vuonoon. Aallot löivät sisään ja uhkasivat veneemme täyttää. Kovasti saimme soutaa ja työskennellä ennenkun viimein pääsimme rantaan. Täällä sattui olemaan tuulen tuomia puita, että saimme tehdä valkean ja sen ääressä kuivata vaatteemme ja läm-mitellä itseämme. Tuota kovaa tuulta kesti nyt kaksi vuorokautta, jona me emme päässeet lähtemään minnekään päin.

Ikävältä tuntui kuin emme tienneet mihin matkakumppanimme toisella venheellä olivat joutuneet. Kolmantena päivänä aamusella istuimme kaikki taas venheeseen ja aloimme pyrkiä Kilttinään. Merellä tuli meitä vastaan vene suomalaisia Kilttinästä, joilta saimme kuulla että Erkki oli venheellänsä päässyt perille, mutta hyvin uupuneena ja likellä oli kuole-ma ollut.

Lakkala ja Mikko Jeesiöjärvi olivat jo muitten venheissä lähteneet Kuo-lan kaupunkiin, ettei meitä enää ollut useampaa kuin viisi henkeä; mutta ei tuo pieni kaksilaita kanna meitä kaikkia kapineiden ja kalasaaliimme kanssa. Salmen poikki kuljimme hätä hätään, mutta tultua mantereelle päätin vaimoni kanssa matkustaa jalkasin maitse ja Erkki veneellä kah-den pojan seurassa.

Maamatka on kaupunkiin saakka kuitenki 11 penikulmaa, joka tuntui meille kovin pitkäksi jalkamatkaksi, ja teimme siis liiton että vene olisi meitä vastassa Kuolavuonon itärannalla Sredni-nimisessä lahessa erään joen suussa, johon oli vaan 4 eli 5 peninkulmaa ja josta Kuolavuo-no kaiteni, että tohtisimme kaikki veneessä kulkea kaupunkiin saakka.

Vaimoni ja minä epäilimme paljon josko tohtisimme antaa poikamme lähteä Erkin kanssa, kuin tiesimme hänen olevan hyvin rohkean ja pelkäämättömän merellä, mutta kun poika itse halusi ennemmin kulkea veneellä kuin maitse kahlata syvässä lumessa ja kuin Erkki kaikin moko-min tahtoi häntä kolmanneksi soutumieheksi, myönnyimme viimein sii-hen. Itku silmissä erosimme pojastamme ja lähimme varhain aamusella matkaan, jättäen muut vielä valkean ääreen.

Evästä otimme vaan yhdeksi vuorokaudeksi, koska toivoimme tapaa-vamme veneen määrätyllä paikalla huomispäivänä. Vaikea oli kulkea maalla, jossa lumi jo oli isoksi haitaksi, mutta kumminkin astelimme eteenkäsin ja asetuimme myöhään illalla yöksi kallion rotkoon, johon teimme valkean risuista ja vaivaskoivu varvuista, joita piti paljon hakata ennen kuin oikean tulen saimme.

Aamulla herätessä havaitsimme, että paljon lunta oli satanut yöllä ja vie-läkin tuli lisää. Me kahlasimme yhä eteenkäsin ja kiipesimme korkeaa vuorta ylös; vaan kuin sen päälle pääsimme, kauhistutti meitä, koska emme nähneet muuta kuin taivaankannen ja sen alla valkean, kylmän lumenpeiton; ei ollut tien suunnasta tietoa mitään. Tänään olimme toivo-neet päästä Srednin vuonoon, jossa vene meitä olis odottamassa, mutta missä tuo nyt lienee, ei näy ei kuulu.

Eteenkäsin oli kumminkin vaeltaminen ja vaikka nälkä meitä ahdisti, em-me tohtineet aivan lopettaa eväämme jota ei enää ollut kuin hivenen jau-hoja ja vähä kalaa.Toinen yö tuli päälle ennenkuin olimme rantaan ehti-neet. Lepo oli aivan välttämätön, mutta välttämätön oli myös päästä pe-rille. Vähän aikaa levättyä jatkoimme taas kulkuamme ja tulimme viimein määrättyyn paikkaan. Mutta vene ei ollutkaan täällä, vaikka kyllä olisi ai-koja sitten pitänyt tänne kostua, jos ei vahinko olis välillä tapahtunut.

- Tämä ei ole oikein, ne ovat vissiin hukkuneet, pelkäsin minä, - ja vielä lisäksi saamme nyt kuolla nälkään tänne, kuin emme venettä tavanneet.

- Voi Herra armaha, kun vielä annoin poikaseni mennä tuolla veneellä, sanoi Kaisani, -voi kun muistan kuinka kyyneleet vuotivat poika riemun silmistä erotessamme! Ja nyt emme koskaan enään saa hauta nähdä!

- Älä murehi vaimoseni!" minä sanoin. ”Kyllä kaikkivaltias isämme tietää meidän sydämmemme kivun ja armahtaa meitä!"

Vaimoani koettelin näin lohduttaa, vaikka kyyneleet tahtoivat juosta omista silmistäni. Näitä salatakseni vaimoltani läksin kävelemään ran-nalle ja huusin kovalla äänellä, sillä mielin että jos joku olisi likiseuduilla, saisimme niitä tavata, mutta ainoastaan kaiku vastasi huudolleni.

Näin kävellessäni havaitsin äkkiä jälkiä rannalla, josta näin että vene-miehiä oli käynyt maalla, ja niitä tutkiessani tulin varmaan ymmärryk-seen, että jäljet olivat meidän miehiltä jääneet, koska tunsin yhden täy-sikasvuisen ja kahden pienemmän jäljet sannassa.

Tänne oli siis Erkki tullut, mutta syystä, jota en voinut käsittää, ei hän jäänyt meitä odottamaan, niin kuin sopimus oli ollut. No kunhan vielä ovat elossa on hyvä. Tällä ilosanalla kiirehdin vaimoni tykö ja huusin jo kaukaa: ”Kaisa, Kaisa, Jumala on rukouksesi kuullut! He ovat elossa kaikki, minä tunsin heidän jäljet tuolla rannalla!"

- Jumalan kiitos!, huusin vaimoni jo meidän ilomme surun jälestä oli niin suuri, ettemme muistaneet omaa kovaa tilaamme, vaikka olimme ilman ruvatta erämaassa kaukana kaikista muista ihmisistä; mutta koska Ju-mala oli pelastanut poikamme meren vallasta, niin kyllä hän meidätkin auttaa täältä pois. Koska poikamme nyt tiesimme pelastetuksi, vaikka hän oli tuon rohkean ja pelkäämättömän Erkin kanssa lähtenyt aavalle meren selälle olimme hyvillä mielin hänestä ja arvelimme vain Erkistä, niin kuin vanha sananlasku sanoo: ”Ei meri hulluja hukuta, mutta viisaat varokoot vanttujansa."

Täällä kasvoi pieniä koivupuita, joista minä nyt tein kaksi paria sivakoita, että niillä koettaisimme hiihtää eteenpäin. Pari tiimaa olimme näin vael-taneet, kuin näimme poron eli peuran jäljet lumessa. Jos peuroja olisi, pitäisi päästä heitä liki että saisin ampua jonkun; mutta nämät olivat koh-ta kääntyneet metsään päin ja sinne emme voineet lähteä, täytyi vain pyrkiä lyhyintä matkaa kaupunkiin, johon meillä vielä oli noin viiden pe-ninkulman tienoille. Kuljettua vähän matkaa kuulin eriskummaisen ää-nen ja seisahdin kuuntelemaan olisko tuo ihmisen eli jonkun eläimen ää-ni.

- Mitä seisahit, kysyi nyt Kaisa.

- Kuulin kummallisen äänen, vastasin minä, - emmeköön kumminkin me-ne tuota poron jälkeä?

Menimme siis sitä myöten noin 100 syltää niin kaikui ihmis ääni selvästi metsässä.

- Mitä seisahit?" kysyi nyt Kaisa. - Raakkaalle Isälle olkoon kiitos! huusi Kaisa, - nyt minäkin kuulin äänen, juuri vissiin oli ihmisen ääni!

Nyt näkyi savu nousevan taivasta kohden ja tultuamme likemmäs näim-me koiran kaaristettuna puuhun ja nuori vaimo-ihminen tuli meitä vas-taan.

- Terve, terve!" huusin minä.

- Terve!, vastasi vaimo peljästyneenä ja aivan vaalenneilla kasvoilla.

Minä puhuttelin häntä ja kerroin kulkuamme Kilttinasta. Kuultuaan vai-voistamme vaimo käski meidät astumaan kammioonsa ja toimitti heti li-hapadan tulelle sekä pyysi meitä nauttimaan ruokaa , jota hyvin mielel-lämme teimmekin. Ruoalla ollessa mies tuli kotiin, sanoi meitä tervetul-leiksi ja lupasi huomispäivänä saattaa meidät kaupunkiin.meidät astu-maan kammioonsa ja toimitti heti lihapadan tulelle sekä pyysi meitä nauttimaan ruokaa

Tänne jäimme siis yöksi ja lähdimme aamusella venheellä matkaan, toi-voen Kuolan kaupunkiin päästyä saada tavata poikamme ja muut matk-akumppanimme. Täällä kumminki kohtasi meitä se sangen ikävä sano-ma, ettei Erkin vene vielä ollutkaan tullut perille. Nyt tuli meille ikävä kuin he vielä olivat tiellä tietämättömällä.

Jäljet, joita olimme nähneet rannalla, olivat siis muitten eikä heidän niin kuin olimme luulleet. Emme saaneet lepoa ei päivällä eikä yöllä tästä su-rusta. Hiljan iltasella tuli talon emäntä kotiin ja huusi heti ovea aukais-tessaan:

- No nyt suru ja murhe pois, teidän venemiehet tulevat ja ovat jo rannal-la!"

Samassa aukasi myös Erkki oven ja huusi:

- Terve! terve! täällä me olemme emmekä vielä ole joutuneet meren uh-riksi, Jumalan kiitos!

Nyt nousi iloriemu, kun tapasimme poikamme ja hänen matkakumppa-ninsa, joita jo kahdesti olimme luulleet hukkuneiksi; ja paljon vierastakin väkeä kokoontui pirttiin kuuntelemaan mimmoinen matkan kulku heill oli ollut. Niin kuin saattoi arvata, oli matka ollut vaikea, aallot olivat usein löyneet sisään ja uhanneet upottaa tuon pienen kaksilaita veneen, mutta kovalla työllä ja jumalan avulla olivat kumminkin onnistuneet päästä pe-rille.

Kun toruin Erkkiä, ettei ollut meitä odottanut määrätyllä liittopaikalla, vastasi hän, että koska hänen matkansa oli viipynyt enemmän kuin edeltäpäin saattoi arvata, oli hän uskonut meidän menneen kun emme olleet häntä vastaan ottamassa, ja kuin ei näkynyt mitään polttopuuta valkean sytyttämiseksi ja ylläpidoksi, oli hän päättänyt lähteä eteenkä-sin.

Mutta oli hänkin saanut vaivoja koetella myrskyisellä merellä ja maalla, jossa ei voinut saada muuta polttopuuta kuin joitakuita varpuja sieltä täällä. Kuultuaan Erkin matkakertomuksen sanoi taas muuan mies: ”Ei meri hullua hukuta, varokoot viisaat vanttunsa!" Sekä Erkki että hänen poikansa oli tällä matkalla palelluttaneet jalkansa, ettemme heti pääs-seet kotia kulkemaan Suomeen, vaan häädyimme odottamaan kolme viikkoa näitten paranemista.

Tuomion aikana vasta pääsimme alottamaan paluumatkaa ja toivoimme ilman mitään suurta vaivaa olevan kotona kahden eli viimeistään kolmen viikon kuluttua. Kaikilta meiltä oli varat menneet jotenkin vähäksi, ettem-me voineet kyytillä ajaa, joka olis ollut helpoin keino mutta häädyimme jalkapatikassa koettelemaan. Teimme siis sivakat jokaiselle ja aloimme hiihtää. Lumi oli pehmeä että sivakat tahtoivat painua syvään, ja sillä ta-voin oli paljon vaivaa ennenkun pääsimme Lapin taloon Tuuloman var-relle.

Täällä saimme helpolla maksulla kyytiporoja 12 peninkulmaa eteenkäsin Jaurijoen varrella olevaan toiseen lappalaistaloon, joka on viimeinen talo tuolla puolen Suomen rajaa. Tästä tuli taas sivakat jalkaan ja niillä tuli pyrkiä kotimaahan saakka. Varustimme tällä viimeisellä ihmisten asuin-paikalla eväät itsellemme, että pitäisi piisata hyvästikin kahdeksi viikoksi, mutta kuin nämä ruoka-aineet ottivat paljon sijaa ja myös paljon painoi-vat, emme jaksaneet niitä ottaa laukkuihin kannettaviksi, vaan teimme veturit*), joihin tavarat panimme ja joka mies valjaisiin veturin eteen. Ei ollut viikko vielä kulunut, jopa loppui jauhot muutamalta; mutta koska minulla vielä oli, niin jakelin muille.

Jaurijokea ylös, jota me nyt seurasimme, oli kovin vaikea ja vaivaloinen kulku; töin tuskin pääsimme oman maan rajain sisäpuolelle, kuin eväät oli aivan loppumaisillaan. Tuo kova pakkanen, joka nyt täällä paukkui ja myös osaltaan teki meille paljon haittaa, oli luultavasti hätyyttänyt kaikki metsän viljan muualle, koska emme onnistuneet saada ampua mitään, evään avuksi.

Koetimme kyllä toisiamme auttaa, mutta kun ei kellään ollut mitään, niin ei voinut auttaa. Lakkala, jolta ruokaaineet ensiksi loppui ja joka jo mon-ta päivää oli elänyt ainoastaan petäjän kuorella ja niillä vähäisillä muruil-la joita meidän muitten täytyi hänelle antaa, alkoi jo hourata ja riitaa hie-roa muitten kanssa. Komensi nuoren Matin hiihtämään etupäässä ja kuin Matti ei siihen suostunut, niin lipsahutti nyrkillään suuta vasten ja kiljui laiskuudesta ynnä muusta.

Me koetimme häntä hillitä ja varotimme olemaan hiljaa; koska kaikki olimme näätymässä nälkään niin pitäisihän meidän rauhassa elää siksi kuin nälästä kuolemme jokainen, johon ei enää taida olla pitkä aika.

- Vai kuolla nälkään!, huusi hän. - Ei, ei minä en tahdo kuolla nälkään, meidän täytyy nyt tappaa jonkun matkakumppanistamme syödä hänen ja siten koetella vaeltaa eteenkäsin, koska emme nyt enää voi päästä paikasta. En minä nälkään kuole, koska vielä syötävää löytyy likellä. Näin huutaen ja horjuen peljätti hän meidät kaikki kovasti ja ootimme vaan, että hän joko kuolisi eli tulisi aivan hurjaksi.

- Tulkaa nyt kaikki minua vastaan, hän taas huusi, - ja ruvetaan todella tappelemaan; ja kuka ensiksi kuolee, jääpi muille ruaksi!

Jonkun ajan valkean ääressä oltua saapui Lakkalaki tänne. Hän oli vä-hän levännyt ja pyysi nyt anteeksi hirmuisista puheistaan ja hourauksis-ta ennen. Tämän hirmuisen puheen kuultuamme nousimme kaikki muut sivakkojen päälle ja aloimme hiihtää eteenkäsin, vaikka voimat kyllä oli-vat aivan loppumaisillaan.

Hiihdettyä joitakuita tiimoja ruvettiin yösijalle valkean ääreen. Emme voi-neet mitään puhua, jokainen ajatteli vain surkeaa kohtaloamme, koska ei muu ollut odotettava kuin kova kuolema täällä synkässä sydänmaas-sa, jossa korpit ja pedot olisi ainoat jotka meitä koskaan löytäisi. Voi jos ne nyt jo tahtoisivat tulla, että saisimme vaikka minkälaisen elukan pys-syn eteen. Kyllä nyt korpin ja hukan liha maistuisi paremmalta kuin en-nen mikään ruoka on maistanut.

Mutta nämä ajatukset olivat turhat, ei mitään elävää näkynyt eikä kuu-lunut. Honkien humina oli ainoa, joka vähän häiriträmaan hiljaisuutta. Koetimme nukkua, mutta ei uni enää lähestynyt meitä. Vatsan kova kipu ja poltto esti levosta ja piti meitä valveella, jos kuinka koetimme unta houkutella.

Aamupuoleen yötä kuulin yhtäkkiä eriskummaisia napsutuksia metsäs-sä. Kohta nousin ylös ja samassa nousivat muutki. ”Poroja, poroja!" sa-noimme keskenämme ja otimme pyssyt käteen. Mikko ja minä, ainoat joilla vielä vähä voimia oli, lähestyimme hiljaa porotokkaa, jossa näimme eräitä peuroja eli villiporoja. Näitä me koetimme ensin saada ampua.

Aivan hiljaa hiipien lähestyimme niin liki, että saimme kumpikin peuran pyssyn eteen, ja olimme aivan valmiit laukaisemaan, kun onnettomuus salli erään korpin lentää tänne ja huudollaan niin säikäyttää peuroja, että puolen minutin kuluttua ei näkynyt eikä kuullut ainoaakaan koko tokasta.

Siihen ruokatoivomme meni. Jahti-into, kerran heränneenä, voitti kuiten-ki nälän meissä ja antoi uusia voimia että menimme porotokan jälkeä ja päätimme ei nyt enää valita peuroja, ”ammumme minkä hyvänsä, ol-koon peura eli poro; ei suinkaan voida rangastuksen alle tulla, vaikka toisen poroja tapamme, koska ei ole muu kuin nälkäkuolema edessä, jos emme sitä tee".

Näin miettien kuljimme eteen käsin; Lakkala tuli nyt kolmanneksi pyssy-mieheksi Kaikeksi onneksi tapasimme kuolleen metson hangella - lie-neekö pakkanen sen tappanut tahi lieneekö vanhuudesta kuollut. Meille se tuli niinkuin kallis lahja korkeudesta eikä viipunyt kauvan aikaa en-nenkuin koko linnusta ei ollut jäljellä muuta kuin höyhenet ja kynnet. Meitä olikin 7 henkeä sen ympärillä eikä puuttunut ruokahalua keneltä-kään.

Me kolme pyssymiestä hiihimme nyt poronjälkiä koko päivän, mutta em-me tavanneet; vasta toisena päivänä onnistui meidän päästä likelle ja kaksi poroa kellistyi kauniisti luotien eteen. No nyt tuli ilo. Hakkasimme palasen jokainen ja kiiruhdimme muitten tykö jossa pata viipymättä pan-tiin tulelle ja kohta oli 7 nälistynyttä ihmistä lihapadan ympärillä. Kaikki vaivat olivat unhotetut, kun saimme tarpeeksi ravintoa.

En ole koskaan niin makeata ruokaa maistanut enkä taida enää saada niin makeata maistaa, jos ei Jumala vielä kerran vaivaa minua samalla kiusalla kuin nyt olimme läpi päässeet. Hyvästi levättyä aterian jälkeen aloimme uusilla voimilla hiihtää ja tulimme kolmen tai neljän päivän pe-rästä yli Raututunturin, jonka toisella puolella löysimme porotien. Ruoka kyllä jo taas oli loppumaisillaan, mutta koska nyt ihmisen jäljillä olimme, niin ei ollut hätää mitään.

Hiihimme tietä myöten ja tulimme samana päivänä iltasella Mutenan ta-loon Sompion kylässä Sodankylän pitäjässä, josta kyytiparoilla pääsim-me kotiin Kiistalaan ensi viikolla uudenvuoden jälkeen. Metsässä olim-me kulkeneet kovin paljon pohjoiseen päin, joka oli syy ettemme ennen ehtineet taloon. Muistaa saapi että matkamme kestäessä aurinko koko ajan oli ollut näkyrajan alla, ettemme voineet oikeen vissiä tietoa saada minne päin pohjonen ja minne etelä oli.


Jälkilause.

Vaikka nämät siirtolaiset olivat saaneet kärsiä yllä kerrotuita raskaita vai-voja matkallansa, palasi Lakkala kuukauden kotona oltuaan takasin Kilt-tinään vaimonensa ja lapsinensa. Maarianpäivän aikana lähti P. Ketola uutistaloa rakentamaan Nuorttijoen rannalle ja Pääsiäisen aikana meni Erkki Toivola joukkoneen myös Kilttinään.

Loppu.