Yrjö Kortelainen.

Simeoni Laakso


Vanhat ihmiset muistelevat vielä Ounasjoen hyviä lohisaaliita, jotka lop-puivat kun Kemijoki tukittiin. He muistelevat myös kesäisiä venematkoja, jotka tehtiin Rovaniemelle pitkin koskista ja kivistä väylää.


Tervalla, voilla, taljoilla ja muulla kaupaksi kelpaavalla lastattu vene saattoi menomatkalla tarttua kiveen, pyörähtää poikittain ja pirstoutua. Paluumatka, jolla vene oli raskaassa jauholastissa, ei ollut leikintekoa sekaan. Kuivana hankalampaa oli sauvoa niitä ylös. Muutamia vuosia sitten Ounasjoen yläjuoksun kosket perattiin uittoa varten isolla pusku-traktorilla.


Koskenlaskuun on vielä tilaisuus Hetan ja Raattaman välillä. On somaa istua veneen pohjalla, jota vesi pehmeästi velloo, Joskus kivi raapaisee ilkeästi pohjaa ja istujan niskaan roiskahtaa vettä, mutta perämies sei-soo jämeränä takana ja ohjaa melansa liikkeillä veneen vilisevää me-noa.

Simeoni Laakso Ounasjoella.

Simeoni Laakso.

Kuuluisa perämies eli, kuten täällä sanotaan, »vesimies» oli 1960-luvulla kuollut Simoni Laakso. »Vesimiehen katseen häätyy olla terävä kuin so-lanaskalin kärki», hän sanoi. Hän jopa kielsi valokuvaamasta itseään il-man ennakkovaroitusta: oli varattava katseenteroitusaika. Soutumiehen on luotettava ehdottomasti perämieheen, eikä hän saa kurkkia olkansa yli. Koski pauhaa, vene keinahtelee, rannat vilisevät ohi.


Matkustaja ei voi irrottaa katsettaan edessäpäin törröttävistä kivistä ja valkoisista kuohuista — ja sitten yhtäkkiä ollaan kosken alla ja kohina alkaa nopeasti vaimentua. Soutumies vaihtaa tempovan soutunsa tasai-seksi nytkytykseksi. Kiihottava vaaran elämys on ohi, ja matkustajalla on taas aikaa katsella rantojen näkymiä. Ei ole tarpeen enää puristaa ve-neen parrasta rystyset valkoisina.