Väinö Siikaniemi. / Uusi Suomi 1931.

Sinisen runon, kullan ja helmien maa.


Maantie on pitkä ja sannoitettu. Osaa siitä sanotaan maailman pohjoi-simmaksi. Se on tietysti Suomessa, koska Suomi on ennätysten maa. Se on tänä kesänä ollut ahkerassa käytössä. Sitä ovat huristaneet autot ja - matkakirjailijain loveenlankeavat kynät, harvemmin jalka- tai hevos-mies. Ja taaskin painumme sitä pölyyttämään. Rovaniemi riittänee läh-tökohdaksi

Kaikki eivät ole uskaltaneet taipaleelle lähteä. Onnittelemme heitä, sillä he ovat pelastuneet vaikeasta tarttuvasta taudista: Lapin hulluudesta. Me olemme poteneet sitä jo vuosia, emmekä parane, sillä vastamyrkkyä ei ole keksitty.

On ollut sellaisiakin, jotka vielä Rovaniemessä ovat siitä pelastuneet, mm. eräs unkarilainen kirjailijaa tänä kesänä. Hän oli pustalta ottanut tähtäimeensä juhannusyön auringon Ounasvaaralla. Tuli ja kiipesi vuo-relle. Teki ihmeellisen havainnon: keskiyön aurinko ei tanssi runoilijan toivomusten tahdissa.Taivas oli pilvessä, pustan poika palasi takaisin pettyneenä. Hän oli sama mies, joka viimeisenä hyvästeli meitä, kun Lapin junamme lähti Rovaniemestä taipaleelleen.

Voiko Lappi tarjota enää mitään uuttaja ihmeellistä? Eikö bensiinin käry tunnu kaikkialla? Tarjoaa toki, jos on halu nähdä ja kuulla jotakin. Mutta ei pidä ruveta vaatimaan heti Rovaniemestä lähtiessä Lappia. Se saa-puu hiljalleen. Mutta sen kuvan voi nähdä heijastuvan jo maisemassa, esimerkiksi kun häikäisevän valkeat lehmät käyvät sysimustalla kulo-mäellä. Valkeat lehmät! Niin, Lapissa ovat lehmät viti valkoisia, samoin-kuin koiratkin. Kaikki täällä pyrkii kirkkauteen. Musta kulo on talven tap-pavan pimeyden vertauskuva, valkea lehmä kuin kesän häikäisevä elä-mä itse.

Sodankylä: sivistyksen etuvartio salaperäistä pohjolaa vastassa. Rin-nakkain seisovat vanha puinen kirkko merkillisille tarinoineen parisataa vuotta vanhasta papin ruumiista, joka lahoamatta kestää ajan, sekä uusi kivikirkko vanhan äärellä. Sodankylän Ilmalassa taas merkitään kirjoihin napapiirin vinhat tuulet ja pakkaset ja tiedoitetaan maailmalle milloin ne vyöryvät etelään. Sodankylässä on pohjoisin kansanopistomme, joka talven hankiin upotessaan lietsoo hengentulta jopa lappalaisten nuorten sydämiin. Utsjoelta asti saapuu sinne lappalaisten lapsia riemuitsemaan tiedonsoihdun räiskeestä. Meitä opastaa juuri sellainen lappalaispoika, joka jo on kulttuurin kartanon antimista osalliseksi tullut. Hän on suoje-luskuntapuvussa, uljasvartaloinen, kaunis niin hengen kuin ruumiin puo-lesta. Teemmekin toteamuksen, että Suomen lappalaiset ovat kaunis rotu. Emme tee lakia tästä yhdestä, joka todistaa puhtaan syntyperänsä laulamalla lappalaisia virsiä ja joikuja, vaan saamme kohta lisää todis-teita.

Vuotso niitä antaa. Paitsi että täällä saamme kokea ensimmäisen kun-nollisen lentohyökkäyksen tuhansien pienten sääski-aeroplaanien ar-meija on syöksynyt vaatimaan veriveroa etelänmieheltä - ja koetella pi-kiöljyn tehoa ulos- ja sisäänpäin, saamme astua todelliseen lappalais-tupaan, näkemään "Lapin madonnaa", joka juuri köyttää neliviikkoista nuorintaan "komsioon", lappalaiskapaloon. Äidin silmät ovat suuret ja syvät kuin erämaan järvi. Niistä vilahtelee alkuluonnon kauneus, ala-kulon ja villin erämaanvoiman välillä heijasteleva naisellinen sulous, jolle äitiys antaa oman lämmittävän loimunsa. Samaan tupaan astuu parahik-si Lapin tietäjän tytär, jonka silmistä räiskyy kuin revontulten lieska. Niin, erämaan salaperäinen kauneus puhuu hänen hillitystä olemuksestaan

Peninkulman verran matkaa: Purnukämppä - lappalaisteltta - teatteri-kulisseja turisteille! Kuinka niin, mutta asuuhan siinä ukko ja akka, lap-palaiset kiireestä kantapäähän asti, teltassaan ikuisesti palavan tulen äärellä, taljoillaan lojuen ja jokaisen turistiauton huomaten.

- Oletteko nähneet meidät Kalastajatorpalla Helsingissä? ei kuulosta yhtään lohdulliselta lappalaisen suusta, varsinkin kun kaupunkilaiset kujeet näyttäytyvät heti kohta. Niin, on turmiollista tuoda Lapin ukko ja akka kaupunkiin. Ei pitäisi heitä kuljettaa Rovaniemeltä etelämmäksi enempää kuin aitolappalaisla koiraakaan, joka kuolee jo Savonlinnan leveysasteella.

Rengastöitä Vuotsossa, Rovaniemi-Petsamo -linjan postilinja-autoa huollotaan. Kuva: Postimuseo.

Naisia ja lapsia entisessä Ylitalon pirtissä (paloi 1930-luvulla). Vas: Inke-ri Aikio (os. Peltovuoma), Marja Hirvasvuopio (os. Aikio), Siiri Peltovuo-ma, Priitta Johanna Nikodemus (os. Peltovuoma), Elsa Sieppi (os. Karp-pinen), Elsa Siepin äiti? (Riitta-Maria Karppinen os. Peltovuoma), Antti Peltovuoma (Inkerin poika), Inkeri Peltovuoma (os. Sara) Kautokeinosta, Matti Peltovuoma (komsiossa). Lattialla istuvat lapset vas: Juhani Niko-demus (s. 1919, k. välirauhan aikana), Jouni Aikio, Piera Peltovuoma, Lassi Peltovuoma.

Kaunista lappalaisrotua valkean jäkälänummen takana. Purnumukkassa v. 1931: Maria Peltovuoma sekä lapset Siiri, Pietari ja Antti.

Pikku Pokka.

Osvald Lukkari v. 1931. "Suojeluskunta-puvus-sa, uljas-vartaloinen, kaunis niin hengen kuin ruumiin puolesta."

Pieni poikkeus valtatiestä sivuun... Eihän toki! Antakaa kauniin valkean jäkälän olla murtumatta, autonjäljet eivät jäkälämattoa kaunista. Antakaa olla rauhassa "salon hautuumaan", missä lukemattomien puiden luuran-got vaalenevat, kiertyvät kuolintuskissaan korkkiruuville unhoitettuina omassa hiljaisuudessaan! Antakaa olla rauhassa Lapinkansan viimeis-ten mohikaanien, jotka jossain hopeisen jäkälänummen laidalla hengittä-vät salojen pyhää ja puhdasta ilmaa ja tekevät työtään! Työtä, niin. eivät lappalaiset ole sentään vain pelkkää sadunväkeä. Heillä on poronsa ja poroilla aikanaan vasansa. Heillä on maatakin, perunamaata on, on leh-miäkin ja niittua lehmille. Niin. ja metsä on täynnä elämää, lintuja, karhu-ja, susia...Karhuja! Eikö niiltä saa olla rauhassa Lapissakaan! Kavahta-kaa ajamasta siis valtatiestä sivuun, siltä siellä on monta vaaraa, kumin-puhkeamisen vaara, eksymisen vaara ja karhunvaara! Voisi saada hal-vauksen ennen kuin karhu on ennättänyt karkuun.

Missä karhuja, siellä kultaa, tai paremminkin päinvastoin. Laanilan pihal-la on liikkunut vuoroin kontioita ja kullankaivajia tänä kesänä, sillä kulta-kuume on taas alkanut riehua näillä mailla. Sonnusti matkaan itsensä Lapin viimeinen tietäjäkin, veti repun selkäänsä ja lähti kullanruskeaa partaa kantavan kullankaivajan kanssa Laanilan kautta - rikkauden vir-ralle.

Porolauma kesäillalla tunturin rinnettä vastaan! Mikä näkyi Se liikkuu kuin meri. Tuhannen poron seljät ovat laineita ja liikkeen aikaansaaja on sääski - ei yksi - vaan miljoona, kymmenen, sata miljoonaa sääskeä. Räkkä-aika, tietää lappalainen. Mutta porot tietävät sen kipeämmin, omassa nahassaan ja nahan lävitsekin he sen tietävät. Heillä on vielä paarma-aikansa, mikä on vielä pahempi, sillä paarma laskee nahan läpi toukkansa ihoon. Siellä ne elävät ja lähtevät seuraavana kesänä elävinä lentoon. - Paarma ja sääski porojen kauhu! Miksi liikkuu poromeri tuntu-rin laeilla? Kaunista! sanoi turisti, kun autolla ohi huristi. Mutta poro liik-kuu alati, etsien vastatuulesta sääsken karkoittajaa, ja tuntuun laella käy aina hiljainen tuulenhenki ja suurella tuulella lakaisevat ilmojen luudat sananmukaisesti hyttyset pois porojen seljasta.

Tunturin laki! Jylhä yksinäisyys, lähempänä maailmankaikkeutta. Peloit-tavan suuri ja autio runous! Kiipeä sinne kesäisenä yösydämenä, jolloin aurinko matalimmillaan mataen yrittää hipaistal äntisen taivaanrannan tunturirenkaan tutkaimia! Tuntene! mykän yksinäisyyden ja ikuisuuden painon olkapäilläsi ja olet lyhistyä pieneksi, olemattomaksi pilkuksi. Käännä silloin selkäsi auringolle, katsoo etelään ja kohota kätesi korkeu-den holvia kohti. Mitä havaitset? Varjosi on peninkulmia pitkänä kaatunut tunturin takaisten eräkorpien latvameren yli ja kätesi valtava varjo tapaa kaukaisen laen. Sinäkö synnytit varjon? Sinäkö sammutit etelältä aurin-gon? Sinä! Riemuitse siis edes varjosi valtavuudesta maailmankaikkeu-dessa! Mutta yritäppä myrskyllä Kaunispäälle! Kuinka sanoi meille Lapin tietäjä? Näin sanoi: Et pystyssä pysy, kun tuulet oikein puskevat. Siksi ei siellä puuta kasvakaan. Ja lumisina talvina on väliin lunta seitsemän metrin paksulta. On ollut talvia, jolloin puhelinpylväät uppoavat. Älä me-ne tuiskussa tunturille, se tappaa sinut! Hautaa hetkessä.

Mutta siitä huolimatta suhisti viime talvena kolme kertaa viikossa valtion keltainen postivaunu yli Kaunispään laen aina helmikuun viimeiseen päi-vään asti. Neljä miestä lapioi vakinaisesti lunta tunturin laidalla. Samai-nen Kaunispää on Etu-Lapin, ehkäpä koko Lapinmaan valtavin ilmestys, kuin astinlauta ikuisuuteen. On monia korkeampia tuntureita, vuoria, mutta Kaunispään avarassa autiudessa on jotain salaperäistä taikaa. Ehkäpä samainen Lapin tietäjä on siellä useasti joutunut kokoamaan it-sensä, oppinut hallitsemaan salaisia voimia, niinkuin hän on siellä koi-riensa avulla hallinnut poronvasoja ja suopungilla syksyisin vanginnut poronvasoja kymmenen sylen päästä.

Mutta jättäkäämme Kaunispää! Alas Ivalonjoen laaksoon, jossa kasvul-lisuus jälleen vehmastuu eteläisemmälle asteelle ja vihreät, ylhäiset kuuset tuovat äänensä kuuluviin puiden parlamentissa. Sitten ne kerta kaikkiaan lakkaavat olemasta. Humiskoot männyt ja viimeksi vaivaiset koivut Jäämeren viimoissa! Mutta eteläisemmät kuusiaristokraatit ovat lähettääneet diplomaattiset edustajansa valvomaan tulevien vuosisatain mahdollisia etuja pohjoiseen: muuan kuusi on lähellä Yläluostaria, yksi-näisenä munkkina metsässä eläen. Toinen taas jossain lähellä Liinaha-maria pitämässä varalla, milloin kuusien suku voi vallata elämän ehdot Jäämeren rannalla.

Lapin madonna.

Lapin tie antaa tuon tuosta väläyksiä salaperäisyydestään. Kun ei ole kuuro eikä sokea, saa niitä taukoamatta. Posti-,auton takaosassa, joka on lasiseinällä eroitettu tupakoitsijoille, istuu neiti, 81- vuotias, joka hy-myilee hiljaa. nukahtaessaan vaunun keinuun. Valveilla ollessaan puhuu hän sulhasistaan, mutta nyt hän näkee autuasta unta heistä. Onnellinen hän, joka on kyennyt vaihtamaan ikänumerojensa paikkaa: hän kuvitte-lee nimittäin olevansa vasta 18-vuotias. Herttainen kuva valon ja elämän Lapista!

Maantie on pitkä ja sannoitettu! Voiko muuta sanoa, tavatessaan Ylä-luosiarin majalla vaaleanpunaisen Packard-auton, joka hohtaa kuin Sa-haran hiekka ja jonka ohjauspyörässä istuu maailmanmiehen leukapar-ran omistava göteporilainen liikemiespohatta, ajaa huristettuaan autol-laan Jäämeren rantaan, niin, suorastaan Saharasta asti. Terve menoa täältä Gobin erämaahan! toivotamme hänelle matkaterveisiksi.

Ilse ajamme nyt maailman pohjoisinta maantietä, joka on kuin viivotti-mella vedetty läpi Lapin soiden, parhaillaan valkeata hillankukkaa kas-vavain. Takanamme istuu muuan saksalainen vanhapiika, voittaen pa-pukaijan papatuksellaan. Hänen vierellään täydellinen vastakohta, hie-nostunut ja runolliseen elämään kypsä maanmiehettärensä työntää hengessään vahaa korviin, toivoen olevansa tänä hetkenä kuuro. Silmät ovat nyt tärkeämmät kuin korva ja kieli. Tulee Liinahamarin tie, joka vie kuin läpi kaukomaan, vuorien solia, ohi alppijärvien ja koivupuistojen: Suomalainen exoticum! Tie päättyy satamaan, jota parhaillaan raken-netaan. Ensi kesänä, kantaa hotellipoika kansainvälisillä lapuilla koris-tettuja kapsäkkejä, tiiliseen hotelliin, missä liimataan nahkaan uusi lap-pu: "Liinahamarin jäämerihotelli".

Toistaiseksi on meidän palattava Parkkinaan, missä kapsäkkiämme tar-joutuu kantamaan Krishnamurtin opetuslapsi, saksalainen taidemaalari Steinbach. Luulimme häntä aluksi Puccinin Bohemin Rodolfoksi, kunnes asia selvisi. Eksotiikan etsijä, vaeltava taituri, joka oli jo taivaltanut halki Länsipohjan, asunut lappalaisten majoissa, paastonnut viikon munkkien kanssa Yläluostarissa ja maalannut munkkien partoja, myöden niitä sit-ten halukkaille Smk 50:- per parta. Hänen akvarellinsa olivat 50 markan seteleitä ja kuljettaneet hänet näille leveysasteille. Tuleva polku oli jo suunniteltu valmiiksi: ensin Huippuvuorille, sieltä Venäjälle ja edelleen Persiaan. Valokuvasimme hänet eksoottista taustaa

Lappi on rikas. Meri on täynnä turskaa ja silliä, vuoret pakahtuvat nikkeli-malmista, Ivalojoki välkyttää kissan kultaa ja oikeata kultaa. Etäiset maisemat ovat täynnä sinistä runoa, ja kristallin kirkkaissa joissa synnyttävät simpukat helmiä, joilla voi valloittaa naisen sydämen. Ja naisen sydän on suurin elämän rikkaus, milloin se on kultaa.

Lapin virrat! Mikä elävä luonnonruno!

Ne ovat helisevän naurun katkeamaton helminauha erämaan totisessa yksitoikkoisuudessa, ne ovat hopeisia jotka soittelevat korven pastoraa-leja. Ei, ne ovatkin hopeisia, Lapin auringon sähköittämiä, värähteleviä, lankoja, joita pitkin erämaan alakuloon pakahtuva tunturil ähettää kai-pauksensa viestin merelle. Ne ovat samalla meren, kamalan hirviön ylös mantereelle kurkoittavia imusarvia, joiden avulla Ikuisesti Ahne kantaa kymmennyksiään, imee tervettä verta, salojen raikasta, kimaltavaa vettä, näin nuoruutensa säilyttäen. Ne ovat kauneuden synnittömiä apostoleita erämaassa. Jossain syvällä kimaltaa kultahiven, ja simpukka luo taivaan kirkkauden nähdessään syvyyden runonsa, hohtavan helmeä.

Eikö tulekin kuin kutsusta paluumatkallamme luoksemme vanha hel-menkalastaja, joka yli 30 vuotta oli sukeltanut raakkuja Rauanjoesta ja Vikajoesta. Tuhansia raakkuja oli hän saanut turhaaa nostaa pinnalle, helmet ovat harvassa. Hänelläkin oli oma mystiikkansa, tietysti. Ja sym-boolina oli nainen. Näin kertoi vanha helmenpyytäjä:

- Kun näen yöllä unessani naisen,, tiedän seuraavana päivänä löytäväni helmen. Jos nainen on nuori ja kaunis ja ellen häntä kosketa, on helmi kaunis ja puhdas, mutta jos kädellänikin häneen tartun, on helmessä jo-kin pilkku. Näin kerrankin unta kahdesta naisesta. Toinen oli vanha ja vähemmän suloinen, toinen taas nuori ja kuvankaunis. Aamulla herätes-säni sanoin pyyntitoverilleni:
- Tänään löydän kaksi helmeä, toisen pienemmän ja puhtaan, toisen suuremman ja pilallisen. Niin tapahtuikin.

Vanha helmenpyytäjä avasi hellävaroen pikku rasiansa. Siellä oli hänen öittensä unia, monta kaunista ja koskettamatonta, mutta monta sellais-takin näkyä, jotka nyt taittuivat helmien kyljistä tummina pilkkuina. Hän milteipä varoi käsin koskettamasta pienten aarrepallojensa salaperäistä pintaa, sillä jokaisen helmen kyljestä heijastui vieläkin jonkun kaukaisen yön unen valtijatar.

Kullankaivaja ja helmenpyytäjä.