Kun suuri maailmansota syttyi, heräsi pieni ja hiljainen rajakaupunkim-me Torniokin siihenastisesta uneliaisuudestaan, ja sen liikeelämä sai en-nen aavistamattomia, suurellisia muotoja. Eikä tuo uuteen elämään syn-tyminen ollutkaan sille tuskallista, se tapahtui kuin luonnonvoimien pa-kosta. Torniosta tuli kahden mahtavan sotapuolen portti, jonka läpi kulki-vat suuret pakolaislaumat, äärettömät tavaravarastot ja säälittävät haa-voittuneiden lähetykset.


Vanhat ja uudet toiminimet ja liikemiehet perustivat kymmenittäin tava-rainvälitysliikkeitä kaupunkiin, ja ne tarvitsivat suuria työläisjoukkoja se-kä hevoslaumoja palvelukseensa. Sotilaita, santarmeja, tullimiehiä ja postilaisia lisättiin tuon tuostakin, joten asujatnistoa alkoi pian tilanah-taus ja asuntopula tuntuvasti rasittaa.

Mutta rahaa alkoi tulla liikkeelle yhä runsaammin, ja kun sodan syttymi-sen aiheuttama nälkäkauden pelko oli vaimennut, älysivät torniolaiset, että heilläkin oli nyt tilaisuutta vaivattomaan rahansaantiin ja rikastumi-seen. Ja kuta enemmän kauhea sota mullisti maailmaa, sitä enemmän Torniokin täyttyi kaiken kaltaisista "liikemiehistä", jotka eivät keinoja va-linneet rahaa ansaitakseen.

Aika kehittyikin yhä enemmän sellaiseksi, että rahaa ansaitsi jokainen, ken vain viitsi vaivautua sitä hankkimaan. Keinoja siihen oli myös mo-nenlaisia näin rajaseutulaisilla, jotka salakuljettajina olivat niitä oppineet. Kolmantena sotavuotena olivat jo uneliaimmatkin heränneet "ansaitse-maan", ja yksin katupojatkin omistivat jo satamarkkasia, kuten ennen parhaimmat toimen miehet. Harvapa enää ajattelikaan muuta kuin rahaa ja niitä keinoja, joilla sitä yhä helpommin sekä runsaammin saisi kootuk-si. Jokainen keinotteli, ja näitä keinottelijoita alettiin pian täälläkin nimit-tää "gulasheiksi" ja "jobbareiksi".

Mutta olipa noiden "gulashien" ja "jobbarien" joukossa muutamia sellai-siakin, joiden liikeyritykset eivät oikein ottaneet menestyäkseen, vaikka olisivat kuinkakin ovelin keinoin yritelleet: jos kerran onnistui, niin jo toi-nen kerta vei sitä tuntuvammin takaisin. Sillä kaikenlaisia vaivoja ja vas-tuksia ilmestyi yhä enemmän jobbareille, joilla ei ollut virallisia lupia ta-varain kauppaan ja kuljetukseen.

Sellaisia onnen leikkikappaleita oli entinen suutari Santtu Korkonenkin, joka muutamien tuttaviensa menestyksen innostamana oli vihdoin hän-kin heittänyt lestinsä nurkkaan, vaihtanut rahaksi kaiken irtaimistonsa, josta sai muutamia satoja markkoja, ja alkanut keinotella sellaisilla läpi-kulkutavaroilla, joilla kulloinkin luuli parhaiten ansaitsevansa. Vastoin-käymisellä häntä surettivat ja ihmetyttivät, sillä olihan hän viisas ja varo-vainen mies, - monet tyhmemmätkin olivat jo ansainneet omaisuuksia, vaikkeivät olleet enemmän yrittäneet kuin Korkonenkaan. Mutta onhan onni yksillä, kesä kaikilla.


Moni syrjäinenkin ihmetteli Korkosen vastoinkäymisiä, vaikka yleensä ei joudettukaan paljoa toisten asioista huolehtimaan, ellei niistä vain vai-nuttu itselle jotakin ansiota. Kerrankin sattui hänelle tällainen tapaus:

Juuri kun hän rantaan tultuaan sai tavaransa maalle, ilmestyi siihen kuin pilvisin pudonneina kaksi ryssän sotamiestä.

Päivänä muutamana oli Korkonen eräältä niistä keinottelijoista, jotka sil-loin vain Oulun ja Tornion väliä kulkien kuljettivat tavaraa, ostanut 35 ki-lon tinaharkon, parasta "lammasmerkkiä". Seuraavana yönä hän sitten läksi sitä venheellä kuljettamaan asemalta kaupungin puolelle joen yli. Mutta juuri kun hän rantaan tultuaan sai tavaransa venheestä maalle, ilmestyi siihen kuin pilvistä pudonneina kaksi ryssän sotamiestä, jotka muitta mutkitta valtasivat hänen tinaharkkonsa. Kävivätpä urhoollisina hänen kimppuunsakin, mutta hän pääsi kiivaasti juoksemalla pakoon, vaikka sotamiehet kerran ampuivatkin hänen jälkeensä.

Se oli hänelle jo ostohinnankin mukaan noin puolentoista tuhannen va-hinko ja merkitsi siis miehelle, joka tyhjästä koetti onneaan luoda, hyvin-kin tuntuvaa tappiota. Kyllähän se kirveli mieltä kuin pakkanen märkää ihoa, mutta se siinä vielä enemmän harmitti, että nuo vihatut ryssän so-tamiehet hänet niin äkkiarvaamatta yllättivät. Sillä olihan tunnettua, että ne miekkoset harvoin luovuttivat saaliinsa kruunun varastoihin, vaan kei-nottelivat itse niillä: möivät saaliinsa takaisin toisille jobbareille, tai toimit-tivat ne omia teitään Ruotsin puolelle.

Tappio täytyi kuitenkin saada korvatuksi, ja Korkonen hommaili tarmok-kaasti parisen viikkoa, kunnes kaikenlaisilla keinoilla sai kootuksi tuhan-nen markkaa. Tiällä summalla hän sitten osti eräästä paikkakunnan suu-rimmasta kauppaliikkeestä kaksi laatikkoa teetä. Eihän kyllä erittäin huo-mattavaa voittoa enää luvannut tällainen kauppa, että Torniosta tavaran osti, mutta jos hyvin onnisti, niin ansaitsi siinä kuitenkin muutaman sata-sen, sillä Ruotsin rahan kurssi oli korkealla ja nousi myötäänsä. Oli vain löydettävä varma yliviejä, sellainen rohkea ja neuvokas, joka hyvin tunsi seudun ja jolla mahdollisesti olisi tuttavia rajaa vartioivien ryssän soti-laiden joukossa. Olihan niitä useita sellaisiakin - ja monet sotilaat olivat helposti lahjottavissa. Kun niille vain antoi muutamia kymppejä, niin ne ummistivat "tavarishtshille" heti silmänsä ja antoivat mennä vahtipaik-kansa ohi kaikessa rauhassa.

Näitä miettiessään ja sellaista kelpo yliviejää etsiessään Korkonen erää-nä päivän poikkesi Lipposen kahvilaan, jossa kövhemmillä jobbareilla oli usein tapana kokoontua kahvin ääressä uusia suunnitelmia punomaan. Oli siellä niitä nytkin useita, joukossa kirjavahepenisiä naisiakin, jotka nekin elivät kevyttä elämää pikku keinottelulla tai joidenkin varakkaam-pien "liikemiesten" rakastajattarina.

Santtu Korkonen tilasi kahviannoksen ja varasi itselleen paikan erään pöydän ääressä, jossa kaksi miestä istui lautaa pelaten; miehet olivat hänelle jo ennestään jonkun verran tuttuja. Nuorempi heistä oli Vuopio nimeltään ja kotoisin jostakin ylempää Tornion jokivarrelta. Vanhempaa, pitkäviiksistä, harteikasta ja viekkaan näköistä miestä sanottiin Köllis-Mikoksi, ja hän oli aikaisemmin ollut lastaustöissä eräässä suurenpuolei-sessa välitysliikkeessä.

Nyttemmin hän oli, kuten Korkonenkin tiesi, ostanut venheen ja alkanut harjoittaa tavarain ylivientä Ruotsin puolelle, mutta Santtu ei tuntenut häntä niin paljon, että olisi noin vain voinut kalliit ja ainoat tavaransa hänelle uskoa. Otti kuitenki asian varovasti puheeksi, sillä mistäpä sitä muusta nykyään kehtasi puhua, kuin "liikeasioista".

Köllis-Mikko haistoi heti tässä ansiomahdollisuutta ja alkoi kehua itseään ja toveriaan Vuopiota. He olivat aina tähän saakka onnistuneet erino-maisen hyvin, sillä he tiesivät parhaimmat ylimenopaikat, heillä oli paljon tuttavia sotamiehiä, ja he olivat niin rohkeita ja viekkaita, että monesti olivat suuria tavaralasteja onnellisesti kuljettaneet ihan tullimiesten vie-ritse, niiden kuitenkaan mitään älyämättä. Mikko kehui vielä heillä tänä-kin iltana olevan ylivietäviä tavaroita usean tuhannen edestä ja vakuutti, että jos Santtukin uskoo tavaransa samaan lähetykseen, niin jo ennen aamua he tuovat hänelle käteen puhtaat Ruotsin kruunut korkeimman kurssin mukaan!

Mikko kaivoi ensiksi pullon poveltaan.

No, mikäpä siinä! Santtu Korkonen päätti lopulta uskoa tavaransa hei-dän haltuunsa. Lähtöpaikaksi sovittiin olutpanimon eli "prykärin" ranta, jossa oli vyöhyke tiheää leppä- ja pajupensaikkoa ja josta näin syyspi-meällä varsinkin oli helppo lähteä kenenkään huomaamatta soutele-maan. Kiertoteitä ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen Santtu siis kantoi tavaransa sinne, ja kun viejät sitten olivat kuulumattomin airon-vedoin hävinneet pimeyteen, läksi hänkin mieli hiukan keventyneenä nukkumaan, aamua odottamaan.

Jo varhain aamulla hän heräsi, kun kuuli ikkunaansa koputettavan. Siel-lä oli Köllis-Mikko tovereineen. Omituisessa kiihtymyksessä sykähteli Santun sydän, kun hän päästi tulijat sisään ja jäi jännittyneenä odotta-maan heidän matkakertomustaan. Mutta Mikko kaivoi ensiksi pullon po-veltaan ja kehoitti Santtua alkajaisiksi ottamaan tuikeat ryypyt hyvää Ruotsin viinaa, jota heidän oli matkallaan onnistunut vähän saada. San-tun mielestä tämä oli vielä parempi merkki asian hyvästä onnistumises-ta, ja ryypättyään kysyi hän hymyssä suin:

- No, hyvin ne taisivat asiat siellä luonnistua?
- Ka, kyllähän ne ... alkoi Mikko tapaillen selittää, -mutta ei oikein hyvin. Olimme siellä Ruotsin puolella joutua vähällä suden suuhun!

Mikko nolostui, ja pahat aavistukset alkoivat hääriä hänen aivoissaan, joita viina juuri oli terästänyt.

- Kuinka se niin?... Ettehän vain tavaroita ilmaiseksi menettäneet?

Toverukset alkoivat selittää asiaa yhteen ääneen, mutta Mikko sukkela-kielisenipänä vei voiton. Hän puhui:

- Ei meille sentään niin pahoin käynyt, eihän toki meiltä nyt niin vain ta-varoita viedä! Mutta kävi kuitenkin niin, että saavuttuamme Ruotsin-puo-leiselle rannalle sattuikin meitä vastaan yksi niitä sen puolen pahimpia tullimiehiä, joku Anderssonin, joka uhkasi ensin ilman armoa tehdä "pis-laakin", eli takavarikoida tavarat. Sitten kuitenkin sanoi päästävänsä, jos tavarat hänelle myydään määräämäänsä hintaan. - Ja kun he jo entuu-destaan tiesivät Anderssonnin armottomaksi ja tunnottomaksi mieheksi, niin mikäpä heidän muu auttoi, kuin täytyi hänelle myydä tavarat siihen hintaan, jonka Anderssonin suvaitsi maksaa.

- No, paljonkos te sitten saitte minun tavaroistani? kysyi Santtu hätään-tyneenä.

Vastaukseksi Köllis-Mikko kaivoi taskustaan rypistyneen paperilapun, jo-hon oli lyijykynällä piirrelty sikin sokin lukuisasti numeron tapaisia kou-keroitta, joita siellä täällä oli joku viivakin eroitamassa toisistaan, ja alkoi yhä sekaisemmalla sanatulvalla toverinsa säestämänä Santulle selvittää niiden merkitystä. Tästä selvityksestä ei Santtu aluksi ymmärtänyt tuon taivaallista.


Köllis-Mikon mielestä kiusallisen tarkoin kyselemällä hän sai vihdoin sel-ville, että toiset numerot paperilla merkitsivät muiden tavaroille tullutta hintaa ja loppusumma, josta sadan kruunun ylivientipalkka oli pois las-kettu, osoitti hänelle tulevaa rahaerää. Yhtenään poristen Köllis-Mikko otti setelitukon taskustaan ja ojensi sen Santulle, joka ne laskettuaan huomasi saaneensa tästä liikeyrityksestä pari sataa markkaa vähem-män kuin itse oli tavaroistaan maksanut.

Tämän todettuaan Santtu Korkonnen jäi mustiin mietteisiin, hänen sisäs-sään kuohui ja kohisi, eikä hän huomannut enää toisten ojentamaa vii-napulloa, ei kuullut heidän lisäselvityksiään, eikä nähnyt heidän poisme-noaan. Noin puolen tunnin kuluttua toinnuttuaan hän vasta älysi olevan-sa yksinään tupakansavun ja viinanhajun täyttämässä huoneessaan.

Tämä jos mikään oli kovaa kohtaloa, ja hänestä tuntui,että parvi mustia ryssän paholaisia oli liittoutunut häntä vastaan. Sen sijaan, että muut tyhmeliinitkin kokosivat kuin leikitellen rahaa, tuotti hänelle tätä nykyä joka yritys tappiota. Harmitellen ja kiroillen kovaa kohtaloaan hän kulki seuraavana päivänä levottomana edestakaisin, paikasta toiseen.


Ja vähitellen alkoi häntä ahdistaa vahva epäilys, että Köllis-Mikko tove-reineen oli tuossa teekaupassa häntä aika tavalla nenästä vetänyt, sa-lannut hänelle tulevista rahoista ehkä suurenkin summan omiin taskui-hinsa! Olihan hän kuullut monen muunkin sellaista tehneen. Hän ei var-maan muistanut, oliko hän maininnut heille eilen illalla sitä nimeä, joka Ruotsin puolella ottaisi vastaan hänen tavarana, olihan hän kuitenkin toista tietä lähettänyt Haaparannalle sanan, että teetä oli tulossa. Mutta nyt Köllis-Mikko oli kiven kovaan väittänyt, että ketään muita kuin tulli-mies "Anderssonni" ei siellä heitä vastassa ollut.

Hm! Saattoi olla niin,mutta saattoi olla toisinkin. Nyt kun kaikki ihmiset vetivät nenästä ja kavalsivat toisiaan, niin oli hyvin mahdollista, että Köl-lis-Mikkokin tovereineen niin teki! Eihän Mikonkaan maine niin pätevä ollut: juoppo ja rentustelija sanottiin hänen aina olleen. Ja sitten viinaa ensi töikseen tarjoavat, kun matkalta tulevat, ja koreita puheita pitävät! Luulivat varmaan hänet pyörryksiin puhuvansa, kun hän oli heitä paljon nuorempi! Mutta ei! Kyllä hän nyt on selvillä kaikesta, kun on ehtinyt asiaa ajatella.

Mietiskelyt kehittyivät vihdoin päätökseksi, että ainakin tämä tappio oli

noille toveruksille kostettava, ja niin kostettava, että muistavat sen vielä viikkoa ennen kuolemaansakin. Nyt oli vain keksittävä sellainen keino, joka tyydyttäisi hänen kostonhimoaan ja samalla tuottaisi tappiota ja suurta mielipahaa Köllis-Mikolle tovereineen.

Kuumeisten ajatusten ahdistamana hän saapui vihdoin myöhään illalla asuntoonsa ja muistamatta nälkäänsä istui pöydän ääreen miettimään. Tuikeasti hän tuijotti mustunutta, halpahintaista herätyskelloa, joka siinä hänen edessään säännöllisin iskuin hakkasi tik, tak, tik, tak!

Vaistomaisesti hän otti kellon käsiinsä, asettaaksensa herätyslaitoksen soimaan seuraavaksi aamuksi. Ja nytpä hän äkkiä keksikin keinon, mie-lestään nerokkaan ja oivallisen! Hän nauroi mielissään leveän,makean naurun ja sen enempää tuumimatta hän ryhtyi kohta työhön.

Hän haki ulkoa tyhjä teelaatikon, johon alkoi mättää kaikenlaista rojua.

Ensiksi hän haki ulkoa keskikokoisen, tyhjän teelaatikon, johon hän alkoi mättää kaikenlaista rojua ja törkyä, mitä mistäkin sattui löytämään. Sit-ten rustasi hän taipuisasta rautalangasta pienen, korin muotoisen kehil-ön, joka hyvin sopi kellon ympärille siten, ettei mikään voisi häiritä herä-tyslaitosta, kun se rupeaisi soimaan. Mutta nyt olikin tuuma tämän illan osalle toteutettu, hänen täytyi seuraavana päivänä Köllis-Mikon kanssa tarkalleen sopia määräajasta, jolloin uutta tavaralähetystä oli lähdettävä viemään, että hän voisi panna kellonsa oikealla ajalla soimaan. Sillä ka-valan juonen oli Santtu nyt vihaamiensa miesten tuhoksi keksinyt.

Seuraavana päivänähän jo aamulla tapasi Köllis-Mikon Savelan kansan-keittiössä, lähestyi häntä, hymyillen kuin parhaimmalle ystävälleen, ja pyysi Mikkoa ulos neuvottelemaan uudesta tavaralähetyksestä. Mikko katseli häntä ensin epäluuloisesti, mutta rauhoittui pian nähdessään Santun viattomana naamaltaan, ja niin mentiin ulos kävelemään. Santtu kuiskutellen kertoi, että hänellä olisi vielä yksi laatikollinen teetä, joka oli-si välttämättä pian saatava Ruotsin puolelle, jossa sitä odotetaan, ja ky-syi, eikö Mikko voisi viedä sitä jo tänä iltana yli. Ja ettei Mikko mitään pa-haa aavistaisi, hän ryhtyi vientipalkkaakin tinkimään.


Ihastuneena siitä, että Santtu ei enempää eilisiä muistellut, sanoi Mikko voivansa ottaa asian hoitaakseen jo tänä iltana, koska hänellä oli taas luvassa muitakin viemisiä, ja lupasi niin pienen lähetyksen tällä kertaa viedä 70 markasta. Näin soviteltiin asiaa molemminpuoliseksi tyytyväi-syydeksi ja mentiin sitten yhdessä kahville. Erotessa he sitten varmasti päättivät tavata toisensa illalla oluttehtaan rannassa täsmälleen kello kymmenen.

Kun Santtu Korkonen sitten illalla määräajan lähestyessä saapui laatik-koaan kantaen yhtymäpaikalle, odotti häntä siellä jo Köllis-Mikko toverei-neen, kyyristellen hiljaa rantapensaiden suojassa. He onnittelivat Sant-tua saapumisesta, sillä juuri äsken he olivat nähneet kaksimiehisen pat-rullin tullimiehiä kulkevan ohi rantaa ylöspäin ja kysyivät, oliko Santtu nii-tä nähnyt. Hän vastasi kieltävästi, ja nyt päätettiin toimia hyvin varovas-ti.


Köllis-Mikko ehdotti, että odotettaisiin ensin hiljaa jonkun aikaa, jotta nähtäisiin, tuleeko patrulli takaisin, mutta siihen ei Santtu suostunut, vaan selitti, että parasta on lähteä liikkeelle sillä välin kun tullimiehet ovat poissa, sillä he luultavasti käyvät saaren nokalla saakka. Siihen suostuivat toisetkin, venhe pantiin tuota pikaa kaikessa hiljaisuudessa lähtökuntoon, ja pian se katosi äänettömin aironvedoin tummalle joense-lälle

Santtu jäi yksin rannalle, ja hyvillään sekä kuumeisessa jännityksessä hän odotti tuloksia tästä puuhastaan. Vai oli äsken tullimiehiäkin ohi kul-kenut? No, hänen tuumiinsa sopikin tällä kerralla oivallisesti, että niitä oli niin lähellä. Kun nyt vain kello alkaisi määrälleen soida, niin olisipa tässä hauskaa tarkata ja kuunnella tulossa olevaa yöllistä näytelmää!

Aistimet terävinä ja jännitettynä Mikko souteli voimakkain ja äänettömin aironvedoin, toverinsa pitäessä perää. Ensin suoraan Lammassaarta kohden, sitten keskeltä joen selkää, ei liian kauas toiselle rannalle, ettei venhettä huomattaisi veteen kuvastuvia, kansanopiston-puolisenrannan taloista kiiluvia tulia vasten. Niin oli määrä nytkin taival aloittaa. Kun ker-ran oli hyvin oli lähtemään päässyt, niin oli asia jo kuin puoleksi voitettu, sillä kyllähän taitava ja seudut hyvin tunteva mies sitten pimeässä toi-meen tulee.

Kovin jännittäviä ja uhkarohkeita olivatkin nämä tällaiset retket, ja ne ky-syivät osanottajiltaan paljon neuvokkuutta sekä viekkautta. Sillä paitsi yhtenään lisättyä tullimiesten laumaa oli lisäksi rantoja vartioimassa taa-ja ketju ryssän sotilaita, jotka olivat häikäilemättömiä ja saaliinhimoisia, usein ampuivatkin, jos yllättivät epäilyksenalaisia soutajia. Mutta Mikon venhekuntaa oli tähän saakka hyvin onnistanut, ja miehet uskoivat on-nen heitä nytkin seuraavan.


Mutta juuri kun he hyvissä toivein olivat soutamassa Lammassaaren ylimmän kärjen kohdalla, alkoi äkkiä heidän ven heestään kuulua heleä-solntuista pärinää. Peäti hämmästyneinä he vaistomaisesti pysähtyivät kuuntelemaan. Niin, heidän venheestään se kuului! Tyvenen illan hiljai-suudessa tuo teräväsointuinen pärinä kaikui kovana ja aavemaisena, kuin tahtoisi se vasiten herättää eloa hiljaisuuteen.

Ja pian he olivatkin kuulevinaan melua kaupunginpuoleiselta rannalta, ikäänkuin olisi venhettä vesille työnnetty ja sitten kiivaasti lähdetty sou-tamaan. Mutta nyt heräsi Mikkokin toimintaan. Synkästi kiroillen alkoi hän penkoa tavarakasaansa, mutta kun ei hädissään heti saanut selvää, mistä laatikosta soitto kuului, ryhtyi hän airolla tuimasti survomaan sitä laatikkoa, jota enimmin epäili. Ja terve järki ohjasi pian hänen epäluu-lonsa Santun laatikkoon.

- Älä hitossa pui kalliita tavaroita pilalle, hätäili Vuopio venheen perältä.
- Mutta tuo p--leen pärinän pitäjä on saatava heti vaikenemaan, muutoin me tässä pian kaikin olemme suden suussa, kiroili Mikko vastaan, jael-len yhä tuimempia iskuja. Vihdoin niistä yksi sattui syylliseenkin ja pärinä lakkasi äkkiä kuulumasta.

Mutta vielä oli tuleva loppusoitto: Isku oli liian voimakkaasti sattunut kel-loon, joten se hetken vaitioltuaan alkoi paukkua ja rätistä, napsua ja su-rista entistä vihaisemmin. Mutta se saattoi jo Mikon raivoon. Äkkiä hän ryntäsi epäilyksenalaisen laatikon kimppuun ja vyörytti sen sitä kyytiään jokeen, evästäen vielä airolla sen lähtöä.

- Älä lemmossa..., hätäili hänen toverinsa, mutta väkevä virta tarttui heti laatikkoon, ja kuin tanssien se pian katosi pimeyteen, mistä vielä kuului muutamia jäähyväisnapsahduksia ynnä joku pieni heleämpikin soin-nahdus.

Vihasta puhkuen Mikko käänsi venheen ja alkoi vinhasti soutaa myötä-virtaa alaspäin. Olipa jo aikakin, sillä kaupunginpuoliselta rannalta kuului airojen loisketta kiivaassa tahdissa lähenevän. Kajahtipa äkkiä laukaus-kin, mistä liekin ammuttu, ja muitakin ääniä kuului sieltä täältä. Ham-masta purren veteli Mikko, jotta airot luokkana sujahtelivat, ja Vuopio koetti huovata melalla, minkä ehti.

Lammassaaren sivua alas he tulivat kuin nuoli, ja siitä he hädissään oh-jasivat lähellä kaupungin etelärantaa olevaa Pensaskaria kohti. Mutta sielläkin näytti olevan jo venhe vastassa, keitä lienevät olleetkin, sitä ei ollut aikaa ryhtyä tutkimaan. Nyt ei ollut enää muuta keinoa jälellä kuin ohjata rantamatalikolle venhe, jättää se oman onnensa nojaan ja itse koettaa pelastua juoksemalla rantapensastojen suojaan.

Kun he siellä sitten läpimärkinä kyyristelivät ja kuuntelivat, kuinka tulli-miehet valtasivat venheen ja järjestäytyivät heitä vielä etsimään, oli hei-dän raivonsa rajaton, jahe uhkasivat ensi näkemässä antaa Santulle hy-vän löylytyksen.


Mutta Santtu, joka piilostaan oli suurella nautinnolla kuunnellut aiheutta-maansa melua ja nyt tyytyväisenä poistui asuntoaan kohden, päätti tois-taiseksi muuttaa Haaparannan puolelle liikettään harjoittamaan.