U. P. / Rajamme vartija 1946.

Suomen päälaella


Viime vuoden Rajamme Vartijan Joulussa oli kirjoitus, jonka nimenä oli ”Siellä, missä joulupuuna on mänty”. Siinä muistelimme käyntiämme Suomen ”käsivarressa”, Enontekiön pitäjään kuuluvalla Kilpisjärvellä. Tuon samaisen otsikon alla voisi vieläkin suuremmalla syyllä muistella erästä toista maamme kolkkaa, Utsjokea, sillä koko pitäjän alueella ei kasva yhtään kuusta, kun sensijaan Enontekiön eteläosissa niitä vielä näkee.

Ehkä onkin paikallaan, että saadaksemme tuon aiheen loppuunkäsitel-lyksi lähdemme vielä retkeilemään Utsjoelle. Utsjoen pitäjä on maamme pohjoisin siitä sen liikanimi ”Suomen päälaki”. Pinta-alaltaan se on ver-raten suuri, 5.198 km mutta asukkaita siinä on vain vähän yli 800. Siellä on siis ainoastaan kolm asukasta 20 neliökilometrillä, kun sensijaan ko-ko maassamme on 13 yhtä neliökilometriä kohti. Väestö on siinä suh-teessa erikoista, että lappalaiset ovat valtavana enemmistönä - heitä on vallan 95 %. Kunnanvaltuuston 11 paikastakin lappalaisten hallussa on 10. Vain yksi paikka on liiennyt suomalaista syntyperää olevalle, joita pitäjässä asuu nelisenkymmentä.


Lukumääräisesti lappalaisia asuu kylläkin Inarissa hiukan enemmän kuin Utsjoella, mutta suomalaiset ovat siellä jo enemmistönä. Vieläkin vähemmän lappalaisia on Enontekiöllä ja Sodankylässä, kummassakin n. 150. Yhteensä on lappalaisia maassamme vähän yli 2,000, (joten siis n. 40% heistä asuu Utsjoella.

Utsjoen yhteydet muuhun Suomeen ovat viime vuosiin saakka olleet pe-rin huonot. Lähimmälle suomenpuolen kirkolle, Inariin, on ollut Utsjoen kirkonkylästä lähes 130 kilometriä kinttupolkua. Nyt on jo maantie tullut Syysjärvelle saakka vastaan, ja polkua on enää vain 80 km. Sotien aika-na tuli toinenkin huomattava parannus yhteyksiin, sillä silloin valmistui tie Kaamasesta Karigasniemeen. Jo aikaisemmin oli rakennettu tie Ina-rin kirkolta Kaamaseen. Tällä tavoin Utsjoki vihdoinkin sai maantieyh-teyden muuhun Suomeen. Karigasniemi on kylläkin pitäjän lounaiskol-kassa, mutta kesäisin sieltä pääsee jokia pitkin moottoriveneellä Utsjoen kirkonkylään.

Pitkä vain on tämäkin reitti, sillä Inarin kirkolta on maantiematkaa yhdek-sän peninkulmaa Karigasniemeen ja sieltä jokimatkaa Utsjoen kirkon-kylään kymmenen. Pääasia kuitenkin on, että nyt jo sentään ainakin kesäiseen aikaan pääsee moottorien vetämänä perille saakka, kunhan vain on alkaa ja rahaa. Vielä muutamia vuosia sitten piti suurimpainkin herrain patikoida jalan, mikäli näille kairoille uskaltautuivat sulan maan aikana.

Norjan puolelle yhteydet sensijaan ovat aina olleet hyvät. Niinpä Utsjoen kirkolta on Vesisaaren kaupunkiin vain 140 km, tärkeään kauppapaik-kaan Nyborgin satamaan 96 km ja Skippakurun kauppapaikkaan 80 km. Pitäjän lounaiskolkasta taasen on hyvä jokireitti ja maantiekin Kaaras-joen kirkolle, jonne on rajalta matkaa alun toista peninkulmaa. Kaaras-joelta maantie jatkuu Jäämerelle Porsangerin vuonon rantamille. Tähän tiehen yhtyy Suomen puolen tie. Tällä hetkellä yhteys kuitenkin on vielä poikki, sillä saksalaiset tuhosivat Inarinjoen yli rakentamansa sillan.

Kun yhteydet Suomeen ovat olleet erittäin huonot, mutta Norjaan hyvät,, niin on luonnollista, että kaupankäynti ja muu yhteydenpito on aina suuntautunut Norjaan. Utsjokelaiset saavat tullivapaasti tuoda Norjasta omiksi tarpeikseen tavaraa, ja sieltä se onkin pääasiassa tuotu. Nyky-ään ei koko pitäjässä olekaan yhtään varsinaista kauppaa.

Tenojokivarressa vain on muutamia pikkukauppiaita. Myöskin sukulai-suus yhdistää eri puolilla Tenojokea asuvia lappalaisia. Kaikesta tästä johtuu, että utsjokelaiset tuntevat läheisesti kuuluvansa Norjaan. Niinpä
vuosina 1919-20 siellä keskusteltiin Norjaan liittymisestä, ja samanlaista henkeä on ilmennyt nytkin.

Todennäköistä kuitenkin on, että yhteyksien parannuttua muuhun Suo-meen myöskin etelään päin aletaan solmia suhteita ja valtakunnallinen ajattelutapa lujittuu. Samaan suuntaan tulee vaikuttamaan se, että Uts-joesta muodostuu varmasti eräs suosituimmista retkeilyseuduistamme, ja silloin muu Suomi joutuu entistä enemmän kiinnittämään huomiota tähän äärimmäiseen erämaapitäjäänsä.

Ketterä vanhus on pohjoisimman talon vanhaisäntä Klemetti Halonen, joka tässä keräilee lohiverkkojaan Tenojoesta. Verkot pitää ottaa aina rannalle perjantaisin ja maanantaina ne saa taas panna veteen. Välipäivinä on lohella niiden puolesta vapaa uida. Klemetti Halonen on suomalaista syntyperää, mutta avioitui Norjan saamelaisen kanssa. Kuva ja teksti: Suomen Kuvalehti 33/1959

Utsjokelaisten elinkeinoelämän perustana ovat joet, joista saadaan. ka-laa ja joiden rantaniityt antavat heinää. Joista huomattavimmat ovat Ina-rinjoki ja sen jatkona oleva Teno, jotka ovat rajana Norjaa vastaan, sekä Uts-joki, joka kulkee pitäjän halki etelästä pohjoiseen ja yhtyy Tenoon. Inarinjoki muuttuu Tenoksi n. 7 km Kangasniemestä pohjoiseen.


Norjan puolelta tulevan Kaarasjoen yhdyttyä siihen. Utsjoen asutus on pääasiassa keskittynyt näiden kolmen joen varteen, niinpä Inarinjoen ja Tenon varressa on yli 80% pitäjän taloista. Kun suurin osa pitäjäläisistä asuu rajalla joen varressa, mikä ei suinkaan erota, vaan päinvastoin hy-vänä liikeväylänä yhdistää eri valtakuntiin kuuluvia asutusalueita, niin utsjokelaisten hyvät suhteet Norjaan ovat täysin ymmärrettävissä.

Kuten jo mainittiin, ovat utsjokelaiset pääasiassa lappalaisia. He kuiten-kin eroavat huomattavasti siitä lappalaistyypistä, mihin olemme koulu-kirjoissamme tutustuneet. Heidän joukossaan on kyllä niitäkin, joilla on musta tukka ja ulkonevat poskipäät ja jotka oivat lyhyitä ja vääräsääris-tä. Suurinta osaa heistä on kuitenkin mahdoton ulkanäön perusteella tuntea lappalaisiksi, elleivät he ole lapin puvuissa.

Heidän joukossaan tapaa pitkiä, rotevia miehiä ja puhtaasti suomalais-tyyppisiä naisia, ja monella heistä on vaaleanruskea tukka. Nämä vie-raat piirteet johtuvat siitä, että utsjokelaisiin on sekaantunut paljon vie-rasta verta, varsinkin Tenon varressa asuviin. Niin norjalaiset kuin suo-malaisetkin naapurit ovat siinä suhteessa antaneet losansa, ja huomat-tava merkitys on myös sillä, että monien virkamiesten jälkeläiset ovat lappalaistaneet.

Niinpä Högman-suvun kantaisänä on David Erik Högman, joka oltuaan Turun akatemian dosenttina siirtyi Utsjoen kirkkoherraksi v. 1766. Hänen vanhin poikansa Johan Fredrik oli saman, pitäjän nimismiehenä, ja hä-nestä varsinaisesti sai alkunsa nykyinen laaja Högman-suku, sillä hän oli kahdesti lappalaisen kanssa naimisissa ja näistä avioliitoista hänellä oli 5 poikaa ja 4 tytärtä, jotka kaikki hän kasvatti lappalaisiksi. Kun hä-nellä ei ollut varoja niin paljoa, että olisi voinut kouluttaa heidät herroik-si, hän päätti tehdä heistä kunnon lappalaisia, jotka hänen mielestään olivat parempia kuin puoliherrat.

Petsamon siirtolaisia Tenon Yläkönkäällä 1948, Bogdanoffin veljekset ja Raja-Tuovilan isäntä. Kuva: Hämäläinen Antti. Museovirasto. / finna.fi

Nimismies, joka itse oli hyvä työmies, on vaikuttanut huomattavalla ta-valla siihen, että lappalaiset ryhtyivät ahtaitten ja epäterveellisten turve-mökkien tilalle rakentamaan hirsitaloja.

Högmanien suvussa on jo alkanut uusi säätykierto ylöspäin, sillä eräs nimismiehen pojanpojanpoika en nykyään Utsjoen kirkolla kansakoulun-opettajana. Toisen suuren suvun, Hellanderien, esi-isän väitetään olleen ruotsalainen aatelismies.

Miehen aateluudesta ei ole varmuutta, mutta se on voitu todeta, että Lapissa on 1700-luvulla toiminut ruotsalaissyntyinen rakennusmestari A. A. Hellander, joka ennen Lappiin tuloaan on kaiketi ollut tukholmalainen pankkivirkamies. Hän laajensi silloista Utsjoen kirkkoa, ja Inarin kaunis vanha kirkko on hänen rakennuttamansa.

Hänen lapsistaan kolme lappalaistin.. Länsmanien esi-isä on ollut Nor-jassa nimismiehenä, ja Holmbergit polveutuvat perintätiedon mukaan jostain ruotsalaisesta papista. Guttormien otaksutaan olevan norjalaista alkuperää. Suomalaista talonpoikaisvertakin virtailee utsjokelaisten suo-nissa. Niinpä Nuorgamissa on Halosten lappalaisperhe, jonka vaaleat ja pyöreäposkiset jäsenet vallan hyvin voisivat esiintyä savolaisina.

Tunnettu tosiasia on, että missä eri kansat ja heimot sekaantuvat kes-kenään, siellä syntyy rotuominaisuuksiltaan hyviä jälkeläisiä, jotka ovat lahjakkaita ja tarmokkaita ja joiden fyysillisetkin ominaisuudet ovat hy-vät. Utsjokelaiset vahvistavat tätä sääntöä, sillä heitä pidetään lappalais-ten parhaimmistoon kuuluvina.

Utsjokelaisiin vähänkin tutustuttuaan voi helposti todeta, että he ovat älykkäitä ja vilkkaita. Huumorintajua heissä on myöskin runsaasti. Niinpä he keskenään jutellessaan tämän tästä pyrskähtävät nauruun, mikä on merkkinä siitä, että asioita käsitellään leikilliseen sävyyn. Myöskin vie-raitten kanssa he osaavat seurustella hauskasti, päästyänsä siitä varo-vaisuudesta, jolla he aluksi outoihin suhtautuvat.

Kirkonkylän lappalaistyttöjä, (Liisa ja Maria Helander.). Oikeanpuoleinen on vartion emäntä, ja sellaisena hän vetää vertoja kenelle hyvänsä. Kaiken lisäksi hän on taitava lohenonkija.

Eräänä korkeata tasoa osoittavana piirteenä on myöskin mainittava koh-teliaisuus. Utsjokelaiset esiintyvät kuin maailmanmiehet ainakin. Vieraan ei tarvitse jäädä seisomaan utsjokelaisessa tuvassa, vaikka kaikki istui-met olisivatkin varattuja, vaan hänelle tarjotaan kohteliaasti tuolia tai ti-laa penkiltä. Utsjokelaisten kunniaksi on myöskin mainittava, että he, ku-ten lappalaiset yleensä, ovat sopuisia ja rauhaa rakastavia.

Utsjoella ei ole miesmuistiin tapahtunut tappoa tai murhaa. Täysin pai-kallaan siis ovat lappalaisten kansallislaulun sanat, joiden mukaan Saa-men heimo on ”veljesriidan raastamaton, veljesveren vuotamaton”.

Humalaisinakaan siinä tilassa heitä näkee tavallisesti vain poroerotuk-sissa he eivät suomalaiseen tyyliin rähjää ja tappele, vaan purkavat liiat
tunteensa joikumiseen. Rehellisyys on myöskin hyvä vain porovarkaudet aiheuttavat käräjäjuttuja.

Nekään eivät taida johtua niin paljoa epärehellisyydestä kuin siitä, että lappalaiset pitävät edelleenkin poroja villieläiminä, joiden suhteen omis-tusoikeudet eivät ole yhtä tarkat kuin kotieläimiin nähden.

Siveellisyydenkään suhteen ei ole muistuttamista. Lastenvalvojan kir-joissa on vain kaksi aviotonta lasta, ja aikaisemmin tilanne oli vieläkin parempi. Näihin hairahduksiin lienevät tavallisesti syypäitä muut kuin Utsjoen omat miehet.

Evakkomatka etelään muodostui kohtalokkaaksi monelle kokemattomal-le Lapin tytölle, ja Utsjoen jouduttua muutenkin entistä enemmän teke-misiin etelän miesten kanssa ovat myös etelän huonot tavat alkaneet kulkeutua sinne pohjan perille.

Utsjokelaiset ovat myös hyvin siistejä, vaikkei järjestys huoneissa ole yh-tä hyvä kuin esimerkiksi Petsamon Maattivuonon kalasta ja lappalaisilla, jotka siinä suhteessa kelpasivat esimerkiksi keille hyvänsä. Se, että kaikki utsjokelaiset asumukset eivät sisältä viihdytä suomalaisen silmää, johtuu paitsi köyhyydestä myöskin siitä, että taloissa asumisella ei ole vuosisataisia perinteitä, kuten muualla Suomessa. Siellä ollaan siis eräissä suhteissa kehitysasteella, mikä muualla on sivuutettu jo satoja vuosia sitten.

Kenesjärvi, Erkki Mikkola ja postinkantaja v. 1927. Kuva: Suominen Eero. / Museovirasto. / finna.fi

Elinkeinoista tärkein on poronhoito. Ennen sotia oli utsjokelaisilla poroja ja niiden vasoja yli 12.000, mutta sotien aikana on luku tietenkin pienen-tynyt. Utsjokelaisetkaan eivät enää muuta asuinpaikkaansa lauman vaelluksen mukaan. Tällaista alkuperäistä paimentolaiselämää viettävät maassamme vain muutamat Enontekiön lappalaiset. Kaikki muut lappa-laiset ja poronhoitoa harjoittavat suomalaiset asuvat kiinteissä hirsita-loissa.

Poroja kylläkin paimennetaan, mutta siinä työssä ovat vain miehet, jot-ka tietenkin joutuvat tuntureilla ja saloilla elämään tilapäisissä asumuk-sissa. Toinen pääelinkeino on kalastus, joka on pääasiassa lohen pyy-tämistä.

Kalastus tuottaa hyvin, sillä Teno on koko Pohjois-Euroopan parhaita lohijokia. Pyynnissä käytetään pato laitteita, mutta lohta myöskin pyy-detään herrojen tapaan perholla ja uistimella, mikä taito on opittu urhei-lukalastajilta.

Sivuelinkeinoista on metsästys vanhimpia. Erikoisesti pyydetään riekko-ja, joita viedään vuosittain suuret määrät Norjaan. Parhaina pyyntiväli-neinä ovat ansat.

Maanviljelys ja karjanhoito alkavat myöskin saada jalansijaa Utsjoella. Perunaa viljellään jo niin paljon, että useimmat perheet tulevat omalla perunalla toimeen läpi vuoden (tosin lappalaiset käyttävät vähemmän perunaa kuin suomalaiset).

Rehukauraa ja timoteitä viljellään myöskin jonkin verran, vaikka rehut vielä saadaankin pääasiassa luonnonniityiltä ja raivatuilta heinäkentiltä. Nauristakin viljellään, samoin erilaisia keittiökasveja, kuten porkkanaa ja punajuurta. Kotiteollisuutta harjoitetaan pääasiassa omiksi tarpeiksi. Sen tuotteet menisivät kyllä muuallakin kaupaksi, sillä niin naiset kuin mie-hetkin ovat hyvin käteviä.

Naisten töistä mainittakoon kauniit kudonnaiset ja nahkatyöt, miehet taa-sen ovat taitavia puutöiden tekijöitä. Utsjokelaiset pitävät kunniassa lap-palaisuuttaan Lapin kieli on kotikielenä ja lapin puvut ovat vielä yleises-sä käytössä. Kesällä tosin naiset jo mieluummin pukeutuvat vilpoiseen etelän pukuun, ja miehet silloin tavallisesti esiintyvät samassa asussa kuin muutkin Suomen miehet.

Utsjoen kirkkotuvat. Kuva: Hämäläinen Antti. Museovirasto. / finna.fi

Kirkkotuvat v. 1939. Kuva: Jokinen Eino. / Museovirasto. / finna.fi

Talvipukuna lapin puku sensijaan on hyvin pitänyt puoliaan, mikä tieten-kin johtuu siitä, että se on hyvin lämmin ja käyttökelpoinen niissä olois-sa. Mitä toivottavinta olisi, että myöskin lapin kesäpuku tulisi jälleen val-tapuvuksi.


Ehkä sitä voitaisiin kehittää sellaiseksi, että se pystyisi kilpailemaan ete-län pukujen kanssa, esimerkiksi tekemällä se ohuemmista ja vaaleam-mista kankaista kuin (aikaisemmin. Tämä lapin puvun ja yleensäkin lap-palaisuuden säilyttäminen on tärkeätä monestakin syystä.

Ensinnäkin olisi hyvä, jos se vähäinen Lapin vanhimman kansan sirpale, mikä vielä on jäljellä, voisi elää ja vahvistaakin. Edustaahan se näiden seutujen ensimmäisiä asukkaita, ja sellaisena sillä on kiistämätön oikeus jatkuvasti pitää niitä hallussaan.

Tuollainen ikivanhaa Lapin kulttuuria edustava väestö olisi sitäpaitsi kie-li- ja kansatieteen kannalta erittäin arvokas, ja sillä olisi oma taloudelli-nenkin merkityksensä silloin, kun matkaili]aliikenne voidaan suunnata tälle kulmalle.

Niin kotimaiset kuin ulkolaisetkin matkailijat haluavat tutustua alkuperäi-seen Lappiin ja sen kansaan, ja siksi on välttämätöntä, että edes jossain Lapin kolkassa on aitoja lappalaisia, jotka pukeutuvat, asuvat ja elävät kuin esi-isänsä ja puhuvat lapin kieltä.

Lapin kieli, joka luetaan suomensukuisiin kieliin kuuluvaksi, on syntynsä puolesta erikoisen mielenkiintoinen. Lappalaiset eivät rodullisesti ole suomensukuisia, mutta he ovat pari vuosituhatta sitten omaksuneet jon-kin silloisen suomalaisugrilaisen kielimuodon.

Se on muualta hävinnyt, eikä se Lapissakaan ole säilynyt puhtaana, sillä siihen on sekaantunut huomattava määrä alkuperäisen lapin kielen sa-noja. Näin on syntynyt kieli, jota nykyajan suomalaisen on mahdoton il-man muuta ymmärtää. Kielen tulevaisuuden kannalta on erittäin valitet-tavaa se, että siinä on monia murteita, jotka huomattavasti eroavat toi-sistaaan, jopa siinä määrin, että esimerkiksi utsjokelaisten ja Inarin ka-lastajaiappalaisten on vaikea ymmärtää toisiaan. Tästä johtuu, että yh-teisen kirjakielen luominen tuottaa suuria vaikeuksia.

Utsjoen pappila ja kirkko 1920-luvulla. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto. / finna.fi

Nykyinen Suomessa käytetty Lapin kirjakieli on luotu kaiketi Inarin murt-een pohjalla, koska se utsjokelaisista tuntuu oudolta. Pienenä näytteenä tästä kielestä otettakoon pari säkeistöä virrestä, joka näin joulun tienois-sa on hyvin ajankohtainen. ”Enkeli taivaan” kuuluu lapiksi näin:

Engel tat almist celkii na:
”Tin vaibmu manne suorgana?
Man stuorra Hu almutam,
mi puokkaidi led poattam.
Heärramek Kristus teike tai
tigjiidi riegadam led kai!
Son kavdnu David kavpugist,
kost manna veälla seimi sist!”

Saatuamme jonkinlaisen yleiskuvan Utsjoesta ja sen asukkaista voimme lopuksi tehdä pienen retken sinne tutustuaksemme luontoon. Kierrämme tietenkin reitin, jota matkailijat ovat jo jonkin verran käyttäneet ja josta ai-kanaan varmasti tulee hyvin suosittu.

Ajamme autolla Inarin kirkolta Kaamasen kautta Kangasniemeen, siellä siirrymme veneeseen ja laskemme Inaria ja sitten Tenoa pitkin Utsjoen kirkonkylään, mistä menemme polkua pitkin jalan Syysjärvelle. Jos sat-tuu olemaan hyvä onni, pääsemme siellä autoon ja sillä Kaamasen kau-tta Inarin kirkolle. Jos onni ei meitä suosi, joudumme patikoimaan vielä lähes peninkulman Kaamaseen, missä varmasti saa kyydin, vaikka sitä ehkä joutuukin odottelemaan.

Lähdettyämme Inarin kirkolta liikkeelle joudumme aluksi näkemään ta-vallista Lapin metsämaisemaa, joskin se lukuisten kirkasvetisten järvien ja jylhien kallioiden vuoksi on näillä main erikoisen vaihtelevaa ja kaunis-ta. Sivuutettuamme Kaamasen rupeavat maisemat muuttumaan. Penin-kulman päässä siitä alkaa mäntymetsä harveta, ja pian näemme vain yksinäisiä mäntyjä siellä täällä.

Kirkonkylän kansakoulu ja oppilasasuntola.

Tässä autiomaastossa ylitämme Utsjoen pitäjän rajan. Kaamasmukan tienoilla, jonne Kaamasesta on neljä peninkulmaa, viimeisetkin männyt häviävät, ja ainoiksi puiksi jäävät kitukasvuiset koivut. Maisemilla on jo aito tunturlmaaston luonne, ja niille antavat oman erikoislaatuisen sä-vynsä kaukana siintävät tunturit ja avarat jängät.

Näköalat ovat väljiä, mutta erikoisen kauniiksi ja valhteleviksl ei niitä voi sanoa, sillä tunturit ovat etäällä ja vesistöjä on vähän näkyvissä. Pääs-tyämme puolen peninkulman päähän Inarinjoestä näemme jälleen joitain yksinäisiä mäntyjä, ja jokilaaksossa tapaamme jo mäntymetsääkin.

Puut ovat kylläkin matalla ja tanakoita, mutta joka tapauksessa pääsem-me jälleen metsään. Karigasniemassä voimme astua jokivaneeseen, mutta saatamme sen tehdä myöskin muutamaa kilometriä alempana Rovasuvannossa, jonne Kangasniemestä haarautuu maantie.

Veneet ovat. pitkiä, kapeita ja matalia, ja niissä on voimakas perämoot-tori. Koskipaikoissa se kohotetaan ylös ja matkaa jatketaan soutaen. Koskea laskettaessakin on näet soudettava, sillä venettä ei voitaisi oh-jaita, jos sillä ei olisi nopeampi vauhti kuin vedellä.

Teno on mahtava joki, leveä ja vuolas., ja sen laakso on korkeiden har-jujen ja tunturien reunustama. Korkeat törmät ja harjut estävät alkumat-kalla tunturlmaaston näkymisen. Ei edes Karigasniemen lähistöllä oleva 623 m. korkea Ylä-Ailigas näy joelle, vaikka sille on matkaa vain seitse-misen kilometriä.

Kun on päästy likimain puoliväliin taivalta, sivuutetaan aivan jokivarressa oleva jylhä Keski-Ailigas (520 m.), ja siitä lähtien on joen kummallakin si-vulla siellä täällä harjujen joukossa paljaslakisia tuntureita.

Norjanpuoleiset tunturit ovat yleensä korkeampia kuin suomenpuoleiset, ja niden joukossa on sellaisia, joiden huippujen kuruissa keskikesälläkin näkee lunta. Erittäin uljas näky on kahden vaaran välistä näkyvä, 1064 m. korkea Rastigaisa, jonne joelta on peninkulma.

Postipolkua kirkon tienoilla. Kilometripylväänä kasvava koivu.

Näihin saakka on joki ollut leveätä, 300'—500 metriä ja eräin paikoin enemmänkin, ja vesi on vitrtaillut rauhallisesti, lukuunottamatta paria Outakosken kylän tienoilla olevaa pientä nivantapaista koskea

Mutta kun Keski-Ailigas on sivuutettu, käy laakso ja myöskin joki ka-peammaksi, ja kun on kuljettu vielä peninkulman verran tätä jylhäksi muuttunutta laaksoa, saavutaan Yläkönkäälle, joka on puolenpeninkul-maa pitkä ja jossa pudotus on 13 metriä. Köngäs muodostuu kolmesta koskesta eli ”kappaleesta,” niinkuin niitä nimitetään ja niiden välissä
on suvannot.

Näistäkin koskista lasketaan veneellä, mutta vähän veden aikana mat-kustajat saavat kulkea jalan koskien kohdat, ja perämies laskee vain soutumiehen kanssa. Jos on raskas tavaralasti, voidaan se kuljettaa kahdessa erässä.

Komeahan tämäkin köngäs on, mutta se on sittenkin vain tavallinen kos-ki sellaisen silmissä, joka on nähnyt Sallan Jäniskönkään ja Paatsjoen Koltta- ja Jäniskönkään. Ne olivat jylhiä putouksia, joihin ei ollut veneellä asiaa. Tenossa on Suomen kohdalla vielä toinenkin köngäs, Alaköngäs, kirkonkylän ja Nuorgamin välillä. Se on pahempi, sillä siinä on kilometrin matkalla 25 metrin pudotus, ja sen keskiosat ovat niin vaikeakulkuiset, että veneet kuljetetaan niiden ohi maanteitse.

Postimies Paavali Nuorgam.

Päästyämme kymmenpeniinkulmaisen jokitaipaleen päähän laskemme maihin Utsjoen suulla, jolle Ala-Ailigas (357 m.) muodostaa juhlallisen taustan. Jokivarressa olemme nähneet siellä täällä pienen kylän ja nii-den välimailla, kilometrien päässä toisistaan, jenkin yksinäistalon, jotka matalina ja vaatimattomina kyyhöttävät jylhien tunturien ja harjujen juu-rella.

Utsjoen suuhun ehdittyämme olemme saapuneet Utsjoen pääkylään, jota sanotaan kirkonkyläksi, vaikka kirkko onkin kuuden kilometrin pääs-sä, jylhän kauniin Mantojärven törmällä. Siellä sen naapureina on vain pappila ja kirkkotupa, joissa asutaan kirkkopyhien aikana, mutta jotka muulloin ovat tyhjinä.

Nykyään on kuitenkin eräässä niistä asumassa muuan vanha sotakarhu. Muut kirkonkylän talot ovat jokien yhtymäkohdassa. Mitään yhtenäistä kyläkuvaa ei siellä kuitenkaan synny, sillä talot ovat kaukana toisistaaan pensasmaisen koivikon keskellä. On kuin kylää rakennettaessa olisi jo-ko vaistomaisesti tai tietoisesti vältetty yhteensulautumista.

Niinpä nimismiehen virkatalosta on lähes kilometri sairasmajalle ja siitä miltei saman verran kansakoululle. Nimismiehen talon ja sairasmajan välillä on sentään neljä pientä lappalaisten taloa, mutta kansakoulu on omassa yksinäisyydessään.

Kirkonkylä ei voi millään tavoin komeudellaan vaikuttaa matkamieheen, mutta sillä on paljoo sellaista viehkeyttä, mitä puuttuu etelän suurilta ky-liltä. Koivikon keskellä kulkevat polut miellyttävät etelän pölyisiin, maan-teihin, kyllästynyttä, ja tuntuu vapauttavalta liikkua kirkonkylässä, missä ei ole tonttipulaa. Kylän paikka on myöskin erikoislaatuisen kaunis, sillä sehän on kahden kirkasvetisen ja vuolaan joen välisessä niemekkeessä ja komean tunturin juurella. Harvalla kylällä koko, maassamme on niin lumoavaa näköalapaikkaa kuin Utsjoen kirkonkylällä!

Kun on soutanut Utsjoen yli ja lähtenyt kapuamaan tunturille, niin voi jo sen rinteillä ihailla molempia jokia ja matalaan koivikkoon kätkeytynyttä kylää. Tuuliselta laelta taasen avautuu valtavia näkymiä ympäristön tunturimaastoon. Tunturien laet ovat alastomia ja harmaita, mutta niiden
rinteitä peittävät koivupensaikot, jotka tekevät ne viehättävän pehmeä-piirteisiksi.

Jos sattuu olemaan aurinkoinen päivä, jois tämän mahtavan maiseman yllä kohoaa Lapin kirkas taivas, niin on saanut nähdä jotain niin kaunis-ta, että sen muisto säilyy kauan mielessä.

Ihailtuamme aikamme erikoislaatuista kirkonkylää heitämme repun sel-kään ja lähdemme tallaamaan pitkin postipolkua Syyjärvelle. Matkaa on 80 km, joten on syytä varata muonaa matkaan. Taipaleen varressa on kylläkin muutamia lappalaistaloja, joista voi saada yhtä ja toista suuhun-sa, mutta oma apu on sittenkin paras ja varmin.

Yöpymisen suhteen ei sensijaan tarvitse mitenkään varustautua, sillä matkan varrella on kaikkiaan viisi autiotupaa, joissa voi olla yötä, Kenes-järven tupa on 28 kilometrin päässä kirkonkylästä, Petsikon tupa 27 kilometrin, palovartijan tupa 29 kilometrin ja Perntäkummun tupa 34 kilometrin päässä Kenesjärveltä.

Ensimmäisen yön voi viettää Kenesjärven uudessa ja erittäin hyvässä tuvassa, seuraavan jossakin viimeksi mainituista. Niistä palovartijan tupa Petsikon laella on siisti ja sievä, muista tuvista ei voi sanoa kumpaa-kaan. Siivottomuus on tietenkin kulkijain omaa syytä, mutta jotain vikaa on näiden tupien hoidossakin, sillä niillä ei ole puita varattuna.

Siitä on ollut seurauksena, että Petsikon tuvan tallirakennuksen ovat kulkijat viluissaan pilkkoneet polttopuikseen, ja jäljistä päätellen on he-vosia sen jälkeen pidetty herroille varatussa perätuvasisa eli ”terävässä päässä”.

Viides tupa on Mierasjärven rannassa 18 kilometrin päässä Kenesjärvel-tä. Se on kuitenkin niin paljon polusta syrjässä, että jalankulkijat sinne harvoin poikkeavat. Polku seurailee Utsjoen vartta pitäjän rajalle saak-ka.

Utsjoki on siitä erikoinen, että se muodostuu monesta peräkkäisestä järvestä, joita kosket, nivat, salmet ja lyhyet joenpätkät yhdistävät. Jär-vet ovat pitkiä, kapeita ja jyrkkärantaisia. Tyypillisin niistä on joen latvoil-la oleva Mierasjärvi, joka on 8 kilometriä pitkä, mutta keskimäärin vain 300 m. leveä.

Matkan varrella avautuu kulkijan ihailtavaksi monta jylhänkaunista näky-mää. Aivan erikoisen mieleenpainuvia ovat Kenesjärven tienoot. Sinne tultaessa on kyllä kilometrejä pitkä nousu Kenespahtaalle, mutta sen päälle ehdittyä unohtuvat nousun vaivat.

Pahtaalta näkee pitkälti harjujen saartamaan jokilaaksoon, jonka yllä le-pää koskemattoman erämaan rauha. Kun pahtaalta laskeudutaan pol-kua pitikin Kenesjärven autiotuvalle, tullaan paikalle, missä kesäisenä yönä saattaa vallita satumainen tunnelma.

Yöusva peittää järven, laskeva aurinko kultaa järventakaiset pilvet ja Puksalskaidin laella harvat männyt piirtyvät iltataivasta vasten. Ainoana äänenä on Väyläkosken kohina. Kun kaiken tämän kauneuden ja rau-han keskellä seisoo yksin ja tietää ihmisten ja maailman menoineen olevan jossain kaukana, niin valtaa, kulkijan harras ja aito erämaatun-nelma.

Utsjoen postipolustakln on jotain sanottava, sillä se on monessakin suhteessa hyvin erikoislaatuinen. Se on aivan viime vuosiin saakka ollut ainoa Utsjoelle johtava ”tie”, ja siitä johtuu, että sitä on valtion toimesta hiukan laiteltu tien tapaiseksi. Sen varteen on pystytetty kilometripylväät, jotka monesti ovat piiloutuneet pensaikkoon ja sieltä tervehtivät kulkijaa kuin vanhat hyvät tutut.

Potkua on myös tasoiteltu ja purojen poikki on rakennettu hyvät sillat. Suurelta osalta polku onkin jo siinä kunnossa, että sitä voi ajaa pyörällä, mutta toisin paikoin se on vielä liian kivistä tai pehmeätä. Erittäin vaikea paikka pyörämiehelle on Kenesjärven tienoilla, kun pitää nousta pahtaal-le ja laskeutua siltä.

Samoin on Mierasjärven kohdalla nelisen kilometriä pyörämiehelle vai-keata taivalta. Kaikesta huolimatta pyörästä voi olla paljon apua, sillä pahimpien paikkojen ohi pääsee veneellä. Jos ei kuitenkaan ole min-nekään kiirettä, niin suuremman nautinnon saa jalkaisin kulkemalla.

Silloin eivät jää Kenespahtaan uljaat näköalat näkemättä, eikä koskaan tarvitse harmitella polun kehnoutta. Postipolusta puhuttaessa on vielä lopuksi esiteltävä sen ahkerimmat kulkijat, Utsjoen postimiehet, joilta vaaditaan sisua ja kuntoa aivan erikoisessa määrässä.

Postianiehiä on kaksi, Uula Paadar ja Paavali Nuorgam, ja kumpikin tai-valtaa kerran viikossa edestakaisin Utsjoen kirkonkylän—Kaamasen
välin. Kesällä he kulkevat pyörällä, talvella porolla, kellrikkoaikana jalan. Postia on kesällä kuljetettava 25 kg, talvella 80 kg ja kelirikon aikana 17 kg.

Kauniina kesäisinä aikoina matkan teko on verraten helppoa, mutta kun joutuu kelirlkkoaikana kahlaamaan lumisohjussa parinkymmenen kilon reppu selässä lähes 200 km viikossa ja talvella niin pyryllä kun pakka-sellakin tekemään tuon saman taipaleen, niin miestä siinä kysytään.

Yöpyminen pimeissä ja kylmissä autiotuvissa on silloin myös kaikkea muuta kuin nautintoa. Näille yhteiskunnan palvelijoille on annettava vilpi-tön tunnustus siitä, että he näinkin vaikeissa olosuhteissa pystyvät pitä-mään Utsjoen yhteydessä muun maan kanssa.

Petsikolle ehdittyämme olemme saapuneet Inarin rajalle. Näillä tienoilla taivalkin muuttuu verraten yksitoikkoiseksi: Petsikolle on kilometreittäin loivaa nousua ja sen jälkeen samanlaista laskua, ja polku on kyllästyttä-vän suora ja yksitoikkoinen. Petsikon näköalatkaan eivät erikoisemmin tehoa sellaiseen, joka jo on käynyt jollakin Ailigastunturilla ja nähnyt tän-ne ylämaihin tullessaan Kaunispään valtavat näköalat.

Kerman päältä kuorlikin se, joka Kenesjärven tuvalta käy retkeilemässä lähiympäristössä ja sen jälkeen palaa takaisin. Siilon hän on nähnyt tämän taipaleen kauneimmat maisemat ja eräät niistä vielä kahteenkin kertaan.