HS:n Viikkoliitteelle kirjoittanut ja valokuvannut UUMO.

Suomenmaata myötäpäivään.


Kesäinen lauantaiyö Saarijärvellä. Maantien poskessa teltta ja auto. Ky-län nuorisoa palaa iltamasta, pysähtyy, ihmettelee ja haastaa;
- Kattos tota!
- Siellä taitaa olla vilmimiehiä.
- Kaadetaas koko höskä!

Teltassa olijat kuuntelevat hieman unisina tätä ystävällisiä keskustelua. Nukahtavat kuitenkin ja aamulla toteavat, että kaatamatta oli ”höskä” jäänyt, koska kaikki on kuten olla pitääkin. Noustaan, oikoillaan, keite-tään retkikeittimellä teetä ja kalistellaan aluminiumisia ruokailuvälineitä ruumiin ja mielen virkistykseksi. Sitten lyödään kamppeet joita on vähän, mutta kevyitä ja käytännöllisiä kasaan ja jatketaan matkaa.

Sillä sitä nimittäin matkaa on jäljellä vielä paljon. On lähdetty kiertämään Suomenmaata myötäpäivään mustalaisten tavalla. Ajetaan sen kuin viit-sitään ja leiriydytään eli oikeammin kämpätään sinne, mihin milloinkin illan tullen satutaan.

Ja monenlaisiin ”hotellipaikkoihin” sitä joudutaankin. Joskus keksitään niin kaunis niemen nokka, että ihan mieltä vihlaisee. Välistä taas tök-sähdetään juopposeuran naapuriksi, kuten kerran Juuassa.

Siellä hurautettiin auto tieltä pitkälle harvahkoon metsikköön ja arvailtiin, että all right, tähän sopii päänuppi kallistaa keskiyön hetkeksi. Mutta sa-massa havaittiin, että parinkymmenen metrin päässä istui mättäillä kah-deksan miestä päät niin täynnä remsseetä mieltä, että ihan kihinä kuu-lui. Eivät olleet huomanneet tuloamme, emmekä me touhuissamme hei-tä. Kului muutamia jännittäviä minuutteja, kunnes eräs miekkosista jo-kelteli:
- He-hei, pojat, mennääs kattomaan Kirpalan lit-haa.

Lähtivät. Kiitos Kirpalan litan!

Mutta mitäpä urheilumatkailu oli siilman yllätyksiä? Niitä tarjoilee välistä itse luontokin. Rovaniemen tuolla puolen, Raudanjoen äyräällä, me ker-ran vilunväreitä tuntien kietouduimme huopiin nukkuaksemme. Ilma oli kolea, vaikka aurinko paistoi se ei laskenut koko yönä. Ja alkaessaan siinä 2-3:n tienoissa kivuta korkeammalle se rupesi paahtamaankin, ja me heräsimme ylen kuumissamme. Hm, illalla hytistelimme teltassa, aamulla heräsimme saunassa.

Tämä opettaa m.m. sen, ettei tuollaisella matkalla saa olla ylettömästi pukimia. Vähän, mutta käytännöllisiä. Sekä naisilla että miehillä golfhou-sut, urheilupaidat, tuulitakit ja varalta villapaidat ja villahousut. Ja ma-kuuhuovat. Ne riittävät, sillä onhan aina katto pään päällä, oli sitten au-tossa tai teltassa.

Teltta - se saattaa joskus tuntua ihan kodilta. Juhannusaattona majoi-tuimme Sodankylän läheisen Porttikosken partaalle, viettääksemme keskikesän juhlaa oikein ”luonnon kauniissa helmassa”. Ja alku olikin oivallinen. Mutta sitten tuli kaatosade. Sitä jatkui aattoillan, juhannuspäivän ja vielä sittenkin. Horisontti oli kolkko, sääsket tuppasivat väen väkisin ihan silmiin ja maa alkoi uhota märkyyttä. Mutta teltassa oli kotoista keittimen suhistessa, korttien läiskyessä ja jännitysromaaneja luettaessa.

Joskus tuntuu, ettei telttaa viitsi edes pystyttää. Muudanna hautovan lämpimänä yönä pysähdyimme Lappeenrannasta länteen 5-6 kilometrin päähän pieneen mäen kupeeseen. Kietouduimme huopiin ja nukuimme muutaman tunnin selkeän taivaan alla. Aamulla heräsimme harakan ma-keaan nauruun.

Kun saavuimme seuraavaan kylään, rupesimme juttusille erään mum-mon kanssa. Tuli siinä puhe tästä yönvietostakin, jolloin eukko löi käm-menensä yhteen ja siunasi;
- Herran pieksut, tehän makasitte Käärmemäessä!

Ja mäki kuulemma oli nimensä arvoinen.

Yöpaikan löytäminen onkin tärkeäasia. Ulkomailla on maanteiden var-silla merkittyjä kämppäysalueita, Suomessa ei. Tottunut matkailija kyllä löytää tällaiset paikat helposti, koska Suomessa on paljon järviä ja tuhka tiheässä muutenkin kauniita paikkoja. Mutta kokemattomat tuskailevat monet kerrat, pyrkien m.m. majoittumaan kauas pois ihmisten ilmoilta. Mutta miksi pelätä asukkaita? Jos näkee sopivan paikan, pitää mennä lähimmästä talosta kysymään, saako siihen majoittua. Ja asia on selvä.

Sotkamossa me kämppäsimme iltamyöhällä metsään ja menimme noin kilometrin päässä sijaitsevaan taloon tiedustelemaan maitoa. Talossa jo nukuttiin, mutta nuori isäntä nousi ylös ja kyseli tuiki tarkasti, keitä olim-me ja mistä tulimme ja mitä hommasimme ja niin edespäin. Kun sitten esitimme maitopyynnön, sanoi mies:
- Se on halkaistu jo. Ja veti oven kiinni.

Mutta aamulla varhain tuli mies polkupyörällä meitä katsomaan. Sitten tuli eräs akka, jonka piti ihan tarkata kattilassa kiehuvaa keittoakin ja kysellä esi-isäimme isät ja serkkujen voinnit j.n.e. loppumattomiin. Sen jälkeen töllisteli pieni paimenpoika hommiamme tunnin verran. Maantiel-lä ajaa lahnusti kolme miestä hevosillaan. He huomasivat telttamme, pysähdyttivät, sitaisivat suitset puuhun, tulivat luo, katselivat, kyselivät ja lopuksi tokaisivat
- Onko teillä viinaa?

Silloin me jätimme sen paikan. No, tapaahan sitä uteliaisuutta muualla-kin. Ylivetelissä pistäydyimme erääseen kyläkahvilaan. Hörppiessämme kahvia kurkkasi muudan mummo ovelta ja uteli;
- Amerikastako vieraat ovat?
- Ei olla, Helsingistä vain.
- Jaaha! Mun täytyi ihan tulla kysymään, kun ette ole paikkakuntalaisia.

Minkä jälkeen vanhus tirkisteli puolisentuntia naistemme golfhousuja yhtä uteliaasti kuin Lintulan naisluostarin nunnatkin.

- Se olis viitonen hengeltä.

Ihan kuin olisimme lääkärin luona käyneet!

Sodankylän postikonttorin portaat.

Leiri pannaan kuntoon.

Herra on herra korvessakin.

Raunioiden romantiikkaa, Annantehdas nykyisillään.

Oy. Lapin Kullan eräs kaivosaukko; monien toiveiden hauta.

Asukkaiden kanssa jutteleminen on hyödyllistä. Tulee tuntemaan paik-kakunnallisia oloja ja muuta sellaista. Ja myös pieniä kummallisuuksia. Imatralla painuimme erään talon isännän kanssa saunaan. Isäntä miet-tihe;
- Ei tämä sauna ja löyly mitään erikoista ole, mutta sauna ja löyly ja ra-parperi se on jotakin!

Koettakaahan, hyvät lukijat, imeä raikasta raparperia saunan löylyssä. Huomaatte, ettei isäntä ollut ollenkaan väärässä.

Terijoella tapasimme akan, joka kahlasi polvia myöten meressä, pussi selässä ja silmä kovana meren pohjaa kohti.
- Mitä tuo tuollainen?
- Etsin kivihiiltä, selitti akka

Niin, että nyt tiedätte, mistä niitä löytää.

Ajaessa, noin ikään suoraan tuulilasin takaa tähyten, tekee tietysti mo-nenmoisia havaintoja, yhdistelmiä ja johtopäätöksiä. Saapuessaan Tor-nionjokilaaksoon autoilija havaitsee, että siellä on kaikki perin puhdasta, jopa niin, että jok`ikinen lehmäkin on vitivalkoinen. Ja tavallisesti muualla saa vettä ilmaiseksi, mutta noilla main se maksaa 25 penniä lasillinen. Nimittäin juhannuksena Aavasaksalla, jonka huipulle sitä vedetään tyn-nyrissä hevosella ja reellä.

Mukavat hetkauksen tuntee mielessään, kun näkee Laanilan erämaassa tien poskessa taulun, johon valkoisella värillä punaisellé pohjalle on maalattu: Lapin Kulta Oy. Ja vähän matkanpäässä on toinen samanmoi-nen; Oy. Ivalojoki Ab. Kun sitten kävelee metsään pientä tietä myöten, tapaa joukon rappeutuneita kaivosaukkoja, tikkaita, soraläjiä ja muuta sellaista, joka selvästi kertoo, että ”on Suomi köyhä, siksi jää, jos kultaa kaipaa ken”.

Sääsketkin tanssivat alakuloisina raunioiden yllä...

Mutta autoilija tuijottaa tietysti enimmäkseen tietä. Ja näkee sitä jos jon-kinmoista. Milloin naurattaa, milloin itkettää. Ärräpääkin pääse helposti kun esimerkiksi joutuu ajamaan Ivalosta Inariin tietä, joka juuri on aurat-tu siten, että keskelle on muodostunut korkea hiekkavalli. Autonakselit laahavat vallia ja kivenmuhkurat koettelevat öljykammion ja vaihdelaa-tikon kestävyyttä...
- Mitäs te teette?
- No kah, korjaamme tietä.

Tämä keskustelu tapahtui Puolangalla. Tien korjaajat haravoivat kovalla kiireellä tien sivustoilta nyrkin ja pääkallon kokoisia kiviä takaisin tielle! Tuolle ei osannut juuri muuta kuin hymyillä, mutta Kuusamon-Taival-kosken välillä täytyi ihan nauraa. Siellä oli tie aikaisemmin kulkenut luo-tisuoraan. Mutta sittemmin oli jokaisen mäennyppylän kohdalle tehty äkkimutka; kierretty mäki.

Taisi olla hevosmiesten hommia..

Tienviitat ovat matkailijain ainaisen noitumisen kohteena. Niissä kun on
kaikenlaisia muita nimiä, mutt`ei niitä, joita pitäisi. Jos esim. ajaa Piek-sämäeltä etelään, on viitoissa Savonlahti, joka on Mikkelin esikaupunki. Miks`ei viitoissa ole Mikkeli ? J.n.e. Kartatkin saattavat joskus olla rat-kihumoristisia tovereita. Meillä on eräs äsken ilmestynyt kartta, jossa on m.m. merkitty tie Muoniosta Kittilään. Ajoimme jo Kolariin asti, aikeissa matkata tuota tietä Kittilän puolelle. Kolarissa saimme kuulla, että pää-seehän sitä jalkapatikassa.

Hepsis, käänny takaisin!

Matkailija iskee hyvin usein kotkankatseen satoisiin poloisiin, jotka pelillä tai toisella myös jauhavat tien tomua. Erinäiset linja- ja kuoma-autoilijat tuntuvat yhä edelleen luulevan, että maantie kuuluu yksinomaan heille.

Välistä näkee maanteillä eriskummallisia näkyjä. Kaikenlaisia. Alavetelin ja Kokkolan välillä puhkutti vaivaloisesti ikivanha foordi - rauha sen to-mulle! - jonka takapuolessa oli savukeaskin kansi ja siihen lyijykynällä töherretty; Pruv 15.

Kuinkahan esivalta olisi tätä vanhusta kohdellut esimerkiksi Helsingin Aleksanterinkadulla ?

Niin, esivalta. Tuntuu vähän omituiselta, kun Vuotsossa pitää kaivaa esille rajaseutupassi, jatkaa sitten Petsamoon, astua laivaan, näyttää taas passi ja matkata Norjaan Kirkkoniemeen, jossa ei kysytä minkään-moista lappua. Vaikka tulee ulkomailta.

Eräänlaista avuliasta esivaltaa edustavat matkailijani silmissä myös lauttamiehet. He ovat kaikki suuria filosofeja, jotka näkevät elämän vir-taavan sekä alitsensa että ohitsensa. Näkevät iloa ja murhetta, kuten tässä tuonaan Punkaharjun lauttamies; ennen lauttaa astuu autosta neljä henkilöä pois, kaksi ajaa lautalle - ja sen yli 24 metrin syvyyteen. Toinen ilmautuu pinnalle, ohjaaja - taitamaton - jää.

Eräänä yönä saavumme Pessalompolon lossille Aavasaksan-Rovanie-men tiellä. Lauttamiehen mökin ovi on auki. Parrakas ukko vetelee har-taita kuorsauksia. Häntä ravistetaan olkapäästä.
- Anteeksi nyt, että häiritsemme ...
- Ei mitään! Ei Jumala ihmistä nukkuvaksisi luonut, tokaisee ukko ja ryhtyy ketterästi toimeensa.

Kuuluisalla Kitisen lossilla poltelee kapulaa nuori mies, aikamoinen suk-kelasuu. Hän saa meiltä kysymyksen jonka kai kaikki Petsamon-kävijät tekevät, nimittäin:
- Näkeekö Petsamossa karhuja?
- Laumoittain, tulee vakaa vastaus.

Hm, nauru pidentää ikää, ja matkailija tarvitsee hilpeyttä, sillä matkan-teko synkällä mielellä on vihoviimeistä. Ei edes rahan meno saa ajatusta ankeuttaa - pitää ottaa edeltäpäin selvä, paljonko se lysti maksaa. Ja mitä se sitten maksaa? kysynet, hyvä lukija.

No, se riippuu siitä, kuinka kukin matkailee. Kevyellä, taloudellisella autolla tulee kilometri maksamaan 55-60 penniä, jolla hinnalla siis neljä henkilöä varusteineen retkeilee. Teltassa asuen nousevat ruoka- y.m. menot 15-20 markkaan henkilöä kohti päivässä, kun ruoka keitetään osittain itse ja syödään ravintolassa aina silloin kuin sellainen keidas eteen sattuu. Se, joka haluaa matkailla halvalla, ei saa pistää nenäänsä hotelleihin. Ne maksavat matkailussa suhteellisesti eniten.

Mutta eivätpä matkailijaa murheet puina kaan, kun lähtee liikkeelle hie-noisessa seikkailu- ja urheilumielessä. Maailmassa on paljon mukavaa, joka naurattaa ja huvittaa. Vaikkapa vain toiset matkailijat.

Kolttakönkään kalliolla istui eräs norjalainen pitkä onki kädessä ja devo-ni kuohussa. Istui ja nähtävästi ikävystyi, koska kaivoi taskustaan kon-jakkipullon, ryppäsi pullon suusta, ryyppäsi ja ryyppäsi, kunnes heittää moiskautti tyhjän putelin virtaan. Ja istui taas. Mutta nyt rattoisasti lau-lellen.

”Juho Vesaisella” laivalla, joka ennen välitti liikennettä Liinahamarin ja Kirkkoniemen välillä ja joka nyt, luojan kiitos, on siirtynyt unholaan kes-kusteli huonosti suomea taitava unkarilainen tiedemies erään suomalai-sen neitosen kanssa.

Mies; Miksi te opiskelette?
Nainen; Pilvenpiirtäjäksi.
Mies; Mit-häh?
Pilapiirtäjäksi?
Nainen: Heh, no, ammatti sekin!

Neitonen opiskeli arkkitehdiksi