T. Mäki. / Poromies 1939.

Susi.



Tänä talvena puhutaan poromiesten keskuudessa varmaankin lumetto-masta talvesta ja sen jälkeen enimmän sudesta. Yhdymme seuraavassa tähän keskusteluun sudesta ja koetamme selvittää siitä yhtä ja toista ar- vellen, että aina on lukijain joukossa sellaisiakin, jotka haluavat tietää muutakin kuin aivan välttämättömän kulloinkin puheenaolevasta aihees-ta.

Susi kuuluu koiransukusiin eläimiin, jota sukua taas on kaikkialla maa-pallolla, Australiassa tosin ihmisen sinne viemänä. Meidän sutemme se-kä muut canis-sukuun kuuluvat pedot ovat valloittaneet koko pohjoisen pallonpuoliskon. Eri susirotujen ja -lajien huomattavimmat eroavaisuudet ovat koossa ja värissä. Meikäläinen pörorosvo on useimmiten kahta la-jia: Lapissa tavattu, Pohjois-Venäjältä kulkeutunut susi, jolla on ruos-teenkeltaista käpälissä ja vielä selvempänä tämä väri korvien takana ja sekä joskus kuonossakin, niskassa ja toinen etelä- Suomesta aikoinaan tapettu ja vieläkin Laatokan pohjoispuolella usein vieraileva hukka, jolla on yllämainituissa paikoissa vain muun ruumiin väriä vaaleampi väri val-litsevana.


Meidän hukkamme kuuluu samaan rotuun, mutta sen lisäksi on Euro-passa kaksi muuta rotua, jotka asustavat Pyreneitten niemimaalla. Nä-mä ovat paljon ruskeampia ja Espanjan länsiosissa elävä rotu vielä huo-mattavasti pienempi. Venäjällä on eri lajeja: arosusi ja metsäsusi. Poh-jois-Siperiassa on susi hyvin vaalea, mutta ei tule kokonaan valkoiseksi. Arktisessa Pohjois-Amerikassa ja Grönlannissa tavataan valkoinen susi, joka on, sivumennen mainittuna, viekkaimpia nelijalkaisia ja niin ollen harvinainen saalis metsästäjällä. Pohjois-Amerikan eteläosissa elää "timberwolf", metsäsusi, joka hyvin, paljon muistuttaa meidän suttamme, sekä aroilla kojotti eli preeriasusi. Japanissa, Kiinassa ja Tiibetissä on oma susirotunsa kussakin. Mustiakin susia on tavattu silloin tällöin, mut-ta mustaa rotua ei ole olemassa.

Lapin urossusi on n. 130-145 sm pitkä, naaras vähän yli metrin, ja jat-kona on 35-45 sm:n pituinen häntä, joten bruttomittaa karttuu rotevalle urossudelle noin 2 metriä. Hartiakorkeus on 70-75 sm (isokokoinen ajo-koira on n. 60-65 sm korkea). Ruumiin etupää on huomattavasti van-kempi kuin takapää ja korkeus lanteelta pienempi kuin säältä. Silmät ovat vinossa, joten koko ilme vaikuttaa ihmisestä sekä kierolta, ilkeältä että röyhkeältä. Silmäterä on pyöreä eikä, kuten ketulla, soikea. Korvat ovat pienehköt ja pyöreäpäiset. Suhteellisen lyhyttä häntäänsä susi rii-puttaa melkein suorana - on siis itse pahan lähin naapuri: vihtahousu. Poskilihakset ovat erinomaisen kehittyneet ja raateluhampaat ovat n. 27 mm mittaiset (suurimmilla koiraroduilla joskus 22 mm).Yleisväri on sama kuin hailahtavan paimenkoiran, schäferin, mutta koiran nahkasta erottaa sudennahkan siitä, että jälkimmäisessä on aina erittäin tuuhea pohjakar-va. Pienillä pennuilla on turkki tumman harmaanruskea, harmaankeltai-nen pohjavilla, pään yläosassa ruskeankeltaista, kuono ja leuka mustat. Nuorella sudella on runsaasti mustia päistärkarvoja ja etujalkojen etu-puoli musta.

Useista Europan maista on susi hävitetty kokonaan. Niinpä tiedetään, että viimeinen susi tapettiin Englannissa jo n. 1500, Skotlannissa 1743, Irlannissa 1710, Tanskassa 1772. Ranskassa susia on vielä metsäseu-duilla kuten Vogeseilla, samoin Italiassa ja Itä-Saksassa sekä kaikkialla entisen Itävalta-Unkarin alueella. Koko Espanjassa ja Itä-Europassa, Venäjä siihen luettuna, on vielä susia. Susi on kaikkialla siksi viisas ja varovainen, että se ankarasta vainosta huolimatta kykenee säilyttämään henkensä taajaan asutuissa Keski-Europan maissakin. Espanjassa ja Ranskassa se asustaa viljapelloissakin ja on etelän aina kasvavilla pel-loilla varmassa turvassa melkein ympäri vuoden.

Mielenkiintoista on se, että sudet ovat täällä pohjoisessa esiintyneet selvästi jaksottain. Ruotsista mainitsee m.m. kuuluisa luonnontutkija Linné, että "susi on julmin petoeläimemme, joka ennen v. 1720 tuskin oli meillä tunnettu". Sitten ne lisääntyivät nopeasti ja levisivät kautta maan hävitäkseen 1800-luvun vaihteessa. Vuoden 1840 tienoo oli taas susiai-kaa, 1870 oli susia vähän. Vuosisadan vaihde oli Ruotsissa susien lois-toaikaa ja vasta n. 1915 alkoivat sudet hävitä. Samanlaista vaihtelua on havaittu Norjassa. Collett`in mukaan 1500-luvulla oli susia paljon,1600-luvulla vähän. 1700-luvulla ne taas lisääntyivät niin, että sen aikuiset muistiinpanot kertovat susien v. 1718 tulleen ensi kerran yli Filefjeld-tun-turin".

Suomesta ei käytettävissämme ole näin vanhoja tietoja, mutta varmaan-kin täällä on ollut samanlaisia susirikkaita aikoja. Ainakin viimeinen huo- mattava susiaika, vuosisadan vaihde, sattui pohjoismaihin yhtäaikaises-ti. 1880-luvulla sudet meillä Suomessakin lisääntyivät nopeasti ja siir-tyivät aivan asutuskeskuksien läheisyyteen. Paksulumisina pakkastalvi-na ne liikkuivat teillä ja olivat usein ihmisten näkösällä, söivät koiria ja veivätpä ne useampia lapsiakin, m.m. Liedon pitäjässä lähellä Turkua. Tällöin pidettiin (1880) samantapainen kokous kuin Ivalossa marras- kuun 20 p:nä tänä vuonna ja ehkä sen toimenpiteistä silloinen keisaril-linen hallitus lähetti Varsinais-Suomeen Venäjältä ammattisudenpyytäjiä "lukasheja" ja kuulut Karjalan metsänkävijät ja runolaulajat Vornaset. Vornaset eivät saaneet susia, mutta neljättäkymmentä ilvestä he tappoi-vat sinä talvena. Lukashien avustamana saatiin Hämeenläänissä useampia susia, muutamia aivan Hämeenlinnan läheisyydestä.

Mitkä ovat ne syyt, jotka saavat aikaan tällaisia vaihteluita? Ruotsalai-nen professori Lönnberg, joka on näitä vaihteluita tutkinut, on tullut sii-hen tulokseen, että strykniinillä on siinä huomattava osuus ja samoin muulla pyynnillä, siis ihmisen toimenpiteillä. Sitäpaitsi ovat huomattavina susien hävittäjinä ilmenneet ajoittaiset kulkutaudit niiden keskuudessa, varsinkin penikkatauti. Penikkatautiepidemia ehkä tappoi Suomestakin sudet silloin, kun niitä viimeksi runsaammin esiintyi. Itsestään kuolleita susia ei ole löytynyt, ei ainakaan niin, että raatoja olisi voitu tutkia ja var-mistautua penikkataudista. Villit eläimet ovat mestareita kuoleman lä-hestyessä kätkeytymään. Ilmeiltä kuitenkin on, että penikkatauti vapaas-sa luonnossa tekee tehtävänsä yhtä varmasti kuin eläintarhoissa, missä sudet ovat arkoja tälle taudille ja joissa se esiintyykin erittäin ankarana.

Sudella on erinomaiset aistit. Haju ja kuulo ovat äärimmäisen hyvät ja näkökin on mainio. Useilla imettäväisillä näkö on verraten heikko; ketulla esim. on sen tarkasti havaitsema alue rajoitettu, minkä huomaa selvästi ajossa tai ketun ollessa lippusiimassa: se ei havaitse tuulen alla seiso-vaa miestä, jos tämä liikuttaa päätään tai käsiään ylempänä, mutta jos liikauttaa jalkojaan, niin kuono maassa juokseva kettu havaitsee helposti pienenkin liikkeen. Suden näköhorisontti on korkealla ja kaukana. Pitää sillä ihmisten vainoamalla eläimellä olla tavallista paremmat varoittajat, joka elää vieläkin taajaan asutuissa osissa Europaa! Joskus kuitenkin sattuu, että runsas ateria raukaisee hukkaa yhdessä lämmittävän keväi-sen auringon kanssa niin, että pyytömies pääsee hiipimään ampuma-matkalle tuulen alta auringon kilon paistaessa tunturin laelle, niissä hu-kat ovat ruokalevolla. Milloin susi näyttää itsensä ihmiselle, ei se tapah-du aistien kehnouden takia, vaan useimmiten saaliin ajossa tai nälän tehdessä tämän muutenkin tarvittaessa röyhkeän eläimen tavallista roh-keammaksi.

Turvallisen asuntopaikan susi valitsee itselleen: Keski-Europan maissa viljapellot, Rumaniassa vetiset laajat suot ja meillä tunturit. Tuntureilla hukka makailee paikalla, mistä tätä maailmaa näkyy päivän sinertävään rajaan asti. Hämyn tullessa lähtee hukka saalistamaan ja siellä, missä tilanne on suotuisa, rukahtaa se porokarjaan, valitsee uhrin, jota se ur-heilijana ajaa vaikka läpi tuhantisen tokan. Useamman hukan pyytäessä on heidän niestaporonsa merkitty: kaikki ajavat samaa, muutamat sivuil-la siksi kunnes joku tarraa uhrin kinttuun, se oikaisee kaulansa, muuta-ma vihainen loikka ja toinen susi iskee leukaleukkunsa poron valtasuo-niin. Hetken kuluttua on poro syöty, lihat nielty suurina kappaleina. On sattunut, että paimen on nähnyt susien tulon, mutta viisi hukkaa on syö-nyt suihinsa täysikasvuisen vaatimen sillä aikaa, kun kiroileva Lapin mies on hiihtänyt 500 metriä! Susi on kulkuri: vain silloin, kun pennut ovat pieniä eivätkä kykene seuraamaan emänsä loputonta juoksua, pysyy kukka määrätyllä alueella, joka kuitenkin on komea huikonen joka suuntaan pesäpaikasta.

Suden ruokalista on rajaton. Lönnberg väittää sen välipaloina pistelevän poskiinsa hiiriä ja sopuleita, riekon se nappaa kiepistä ja erikoinen ma-kupala sudelle on jänis - ja sika! Jälkimmäinen lienee vain harvemmin sen saatavissa. Poro on vakinainen, helppo ruoka. Tokkaan päästyään saattaa susi surmata eläimiä huvikseen ja sillä on tapana joukkomurhan jälkeen ulvoa joko iloiten runsaasta saaliista tai kutsuen tovereitaan ate-rialle. Koira on suden mieluinen saalis, samoin kanat ja lampaat sekä vasikat. Jos useat sudet ovat yhdessä metsästämässä, eivät ne pelkää käydä käsiksi lehmiin ja härkiin. Metsäneläimistä hirvi on usein hyvä mutta vaarallinen suden riista. Laumassa hukat käyvät hirvisonninkin kimppuun, vaikka siinä rytäkässä saattaa jollekin hyökkääjälle käydä kehnostikin, sillä hirven koparalla ei tarvitse tervehtiä kuin Uroshirvi ky-kenee lyömään kerran. 2,5-tuumaiseen jäähän reiän, jos se on janois-saan! Jos kettu ei löydä kyllin nopeasti suojapaikkaa, kelpaa senkin kui-vettunut ruho sudelle. Onpa havaittu, että kettu on paennut Etelä-Ruot-sissa kokonaisen vuorokauden hukkaa, mutta lopulta on Mikko-parka tullut syödyksi.

Susikokous Ivalossa 20. 11. 1938.

Kaamasen-Utsjoen linjan posti-mies joka on nähnyt paljon suden-jälkiä.

Juho Poikajärvi susiprofeettana Inarissa.

Hukan ja poronjäljet vierekkäin Inarin yössä taskulampun valossa kuvattuna. Jäljet päättyvät tuoreel-le haaskalle.

Suden jälkijotos Lonkulammin haaskalla 12.4.1997. Kuva: U. Pekka Kinnunen. / Metsämuseo.

Poro suden repimänä. Kurkun on peto avannut ja kielen evääkseen ottanut. Korpit ovat jo hakanneet osuuttaan jäätyneestä ruhosta.

Venäjällä on todettu susilauman syöneen karvoineen päivineen täysi-kasvuisen karhun; rohkeutta kysyvä työ sekin, sillä Poromiehen lukijat jos kutkaan tietävät ja jotkut ovat tainneet tunteakin, että karhun käpälän isku on voiman oikealta puolelta ja että karhu on vaarallinen vastustaja, vaikka se onkin takamustensa ansiosta avuttoman tapainen sekä kiuk-kuisen koiran että varmaankin suden kanssa. Loppujen lopuksi susi syö sairaan tai haavoittuneen toverinsa. Otettakoon tähän höystöksi Seitse-män veljeksen surkea pakomatka ja pelastus Kiljavannummella, missä veljekset onnistuivat karkoittamaan kiusaajansa loitommas ja haavoitta-maan yhden niistä. Totuudentuntuinen, väkevä kuvaus jatkuu:

"Pianpa seisahtui susien pako, he palasivat takaisin, vilkaisten kiivaasti kohti öistä matkuetta jälleen. Kohisi ympärituoksuva lumi ja tömisi Kilja-van lakea nummi, koska he joukossa kirmasivat päin. Tulisella vauhdilla he ehtivät tuon veressään matelevan kumppaninsa luoksi, syöksähtivät hänen ohitsensa, mutta kääntyivät pian ympäri, koska veren viehättävä haju heidän sieraimiinsa lemahti. Ympäri he kiekkasivat: hännät heilahti, lumi tuiskahti ja tulta iski yössä himon ja kimman silmä. Silloin hirveästi irvistäen karkasivat he joukossa haavoitetun veljensä päälle; ja nousi nummella meteli ja ähellys hirmuinen, olisipa luullut korkeuden pielien kukistuvan. Tanner tärisi ja lumi muuttui hirmuiseksi pöpöräksi, koska entiset ystävät tempoilivat kappaleiksi korven poikaa, jonka veren Tuo-maan ja Laurin tarkat luodit olivat iskeneet juoksemaan. Mutta äänettö-myys vallitsi taasen öisellä nummella. Kuului ainoastaan hiljaista äyhki-nää, ja paukahtelivat luut, koska pedot naamat veressä ja välähtelevillä silmillä, riuhtoen aterioitsivat uhriansa."

Suden kiima alkaa joskus jo tammikuussa, useimmiten se on kuitenkin maaliskuussa ja huhtikuussa. Uroksia on tavallisesti enemmän eikä avioliittomarkkinoista selvitäkään tavallisesti ilman ankaraa tappelua. Täytettyään aviolliset velvollisuutensa koirassusi alkaa hoidella terveyt-tään, se jää samoille tienoille kuin naaraskin, mutt`ei ota osaa perhe-huoliin. Kiima-aikana suhde on hyvin kiinteä. Viime vuonna esim. söi kiimainen naarassusi Utsjoella Sammeli Aikion myrkyt ja uros oli uskolli-sesti seuraillut kramppeja saavaa naarasta sekä makasi vielä raadon vieressä kaikoten vasta pyytömiestä. Susi kantaa 9-10 viikkoa. Pentuja on tavallisimmin 5-9, joskus 10-12. Pennut ovat 11 päivää sokeita. Pesä on useimmiten tunturien louhikoissa. Pesälleen susi palaa tavallisesti samaa jälkeä; sinne syntyy polku. Pennut ovat pesän läheisyydessä pit-kät ajat ja parhaita pesän ilmiantajia on sinne laahatun saaliin jättämä jälki. Pennut eivät myöskään emän poissa ollessa osaa pitää suutaan kiinni, vaan haukkuvat kisaillessaan. Ruuanjätteiden ja ulostusten lemu on melkoinen.

Susi risteytyy myöskin koiran kanssa. Ristisiitos saattaa hedelmöittyä sekä koiralla että sudella. Suomessakin on tapauksia, että susi on seu-rustellut koiran kanssa. Inarissa kuljetti muuan hukka koiraa mukanaan, houkutteli toisia koiria matkaansa ja söi ne suihinsa. Syöttikoiraa se kohteli "todellisella rakkaudella". Toinen hukka kävi säännöllisesti hake-massa eräästä talosta narttukoiran ja vei yöksi sen kisailemaan kans-saan. Tätä se teki monet yöt, kunnes eräänä kuutamoisena yönä Kaa-peri Mujo Paksusta maasta lopetti haulikolla lemmensairaan hukan yö-juoksut.

Harvat ovat nähneet elävän suden. Jälkiä näkyy sitä runsaammin. Kos-ka Posion episodit tekevät aika hallaa tämän vuoden sudenpyyntitou-hulle, lienee paikallaan selostaa suden jälkiä. Ne muistuttavat suuren koiran jälkiä siinä määrin, että vuosikymmen sitten väittivät monet asian-tuntijat Honkijoella (T.1.) olleen suden, vaikka lopuksi tämä susi ammut-tiin reen alta ja osoittautui se kookkaaksi schäfer-koiraksi. Sudenjälki on pitkulaisempi kuin koiran, leveys on 2/3 pituudesta (koiralla 5/7). Tyypil- linen eroavaisuus on siinä, että sudella molemmat keskimmäiset kynnet ovat aivan lähekkäin ja niiden jälki näkyy maassa ja lumessa. Koiralla on asianlaita päinvastoin.

Suden jäljessä erottuu päkiäinen selvemmin kuin koiran jäljessä. Susi asettaa käydessään takajalkansa etujalan eteen samalta puolelta. Käve-lee siis ruumis jonkin verran vinossa menosuuntaan. Nulkassa sudenjäl-ki on ketun "helminauhan" tapaista, jälki ei ehkä ole juuri niin suorassa, mutta tarkkaan osuvat takatassut etumaisten jälkiin. Vaikka hukkia olisi useita, näyttää jälki ensi näkemältä yhden tekemältä, niin tarkkaan astuu raidon jokikinen yksilö etumaisen jälkiin. Vaatiikin hyvin tottuneen silmän suden juoksujäljestä määräämään niiden lukumäärän; risukoissa ja jos-kus aukealla tokka kuitenkin hajaantuu ja silloin voi arvioida paremmin petojen lukumäärän.

Kirjoittajalle on käynyt niin, että lappalainen opas kysyi sudenjäljillä: "Montako?" Rehellisesti sanoen arvelin yhden "kumpen" tehneen koris-teensa keväiselle hangelle, mutta varmuuden vuoksi sanoin neljä. Jon-kin matkaa hiihdettyämme oli tokka tunturikurussa hajaantunut ja susia olikin ollut 9 - ellei vieläkin ollut käynyt niin, että jotkut astuivat samoihin jälkiin. Harvemmin susi astuu vinot parijäljet, syvässä lumessa ei kos-kaan. Lyhyessä laukassa susi jättää jokaisen jalkansa jäljen erikseen. Jälkiryhmässä on etumaisena takajalan jälki, jonkin matkaa sen takana ovat rinnakkain samanpuoleisen etujalan jälki ja vastakkaisen takajalan jälki, näiden takana toisen etujalan jälki. Jatkuvassa laukassa vaihtaa hukka jalkavuoroa. Pakolaukassa ovat takajalan jäljet edessä rinnakkain ja niiden takana etujalan jäljet joko peräkkäin tai rinnakkain.

Kovimmassa vauhdissa, jolloin loikka on useita metrejä, on jälkiryhmä puolisuunnikkaassa. Sutta ajettaessa on muistettava, että nulkkaa, jol-loin jälki on helminauhaa, hukka juoksee kuukauden melkoista vauhtia, joten kovalla maalla ei sitä kiinniottomielessä kannata ajaa. Pehmeässä, paksussa lumessa on hyvänpuoleisen hiihtomiehen vauhti niin suuri, et-tä suden on paetakseen alettava laukka, jolloin se uppoaa mahaansa myöten. Jos silloin on miehellä voimia 3-4 tunnin kovaan vauhtiin, on keskinkertainen susi lopuksi kuitti ja usein, leikkokelillä, jo paljon no-peamminkin. Kun susi uppoaa laukassaankin vain 25-30 senttiä, voi se vielä ajattaa itseään päiväkausia, siksi hyvä menijä se on, ja jotkut yksi-löt osoittavat vallan uskomatonta kestävyyttä. Paliskuntien ajomiesten on otettava ajo, jos sitä tarvitaan, toden kannalta. Onnistunut hiihto on urheilulliselta kannalta katsottuna kultamitalin arvoinen!

Lopuksi vielä vähän sudenpyyntitavoista.

Seuraava ei ole tarkoitettu neuvoksi kenellekään, vaan tavalliseksi se-lostukseksi.

Pyyntihommissa ei Peräpohjolan metsämiestä tarvitse neuvoa, tämä mainittuna siinä hurskaassa toivossa, että Etelä-Suomen pyytömiesten toistuvat ohjeet loppuisivat, sillä ne alkavat tuntua rasitukselta silloin, kun ulkonaiset olosuhteet tekevät näiden neuvojen noudattajista sellai-sen, josta sanotaan, että hän on jäänyt jaossa jotakin vaille.

Silloin kun ei tunnettu myrkkyjä, pidettiin tehokkaimpana susien luku-määrän rajoittajana pesien etsintää ja pentujen tappamista. Olaus Mag-nus mainitsee jo 1500-luvulla julkaistussa historiassaan tästä koetellusta keinosta. Ruotsissa (luultavasti myös Suomessa) on käytetty opetettuja koiria apuna. Pohjois-Amerikassa on vielä tänä päivänä erikoinen virka-kunta, jonka tehtävänä on m.m. pesien etsintä. Suomessakin on ennem-min ollut tämä hävittämistapa yleinen.Joskus se on johtanut siihenkin -olen kuullut kerrottavan tätä eräästä Vanajan suutarista - että susia on suojeltu ja joka kevät sitten nostettu pennuista tapparaha. Viime kesänä onnistuttiin Utsjoella löytämään kaksi sudenpesää ja valtio tulee, ellei susia nyt saada hävitetyksi, jatkamaan tätä partiotoimintaa.

Ennen vanhaan oli virkamies, jahtivouti, joka järjesti suuria sudenajoja, joihin osallistui pitäjien kynnelle kykenevä väki. Oikein suoritettuna ja silloin, kun on tarpeeksi väkeä, olikin tämä metsästystapa tuloksekkain. Samansuuntaista tapaa lienee keväämmällä koetettava Lapissa. Su-denkuoppa oli vähemmän tuottava pyydys, vaikka senkin sika- tai lam-massyöttiä hukka joskus himoitsi niin, että putosi kuoppaan. Matkimalla keväällä suden kutsua ampuivat "lukashit" susia. Samassa tarkoitukses-sa kiljutettiin sianporsasta ja haaskoilla oltiin vahdissa. Susiryssät, lu-kashit. toivat tullessaan lippusiimakeinon. Makuulla oleva susi kierrettiin ja punaisilla ja keltaisilla lipuilla varustettu siima vedettiin kierrosjälkien kohdalle niin, että n. 20-30 sm:n mittaiset, kirjavat kangassuikaleet kos-kivat päistään lumeen. Tätä tupakalle ja ihmiselle haisevaa pelotinta väistävät melkein kaikki maassa kulkevat metsäneläimet, vieläpä hirvet-kin. Susi pelkää sitä niin, että kirgiisit ajavat siimoista sudet verkkoihin tai susitarhaan. Suomessakin ovat monet sudet menettäneet henkensä siiman sisään ja Ruotsissa ampui m.m. maanmittari J. H. Kotthoff 27 sutta lippusiimakeinoa käyttäen. Pohjois-Suomessa, missä aina on ollut paljon hyviä hiihtäjiä, on käytetty paljon suden ajamista väsyksiin. Asia lieneekin niin, että kun vaan hukka lumella eksyy outaan, niin huonot sille tulee oltavat. Ajon aikana susi mielellään tulee teille, kiekeröön ja tuntureille, joihin voidaan järjestää passimiehiä ja se palaa rannioihinsa, joihin voi asettaa rautoja. Rautoihin suden yleensä sanotaan menevän huonommin kuin ketun.

Parhaita pyyntikeinoja on ollut myrkyttäminen. Eniten käytetään voima-kasta hermomyrkkyä, salpietarihappoista strykniiniä. Siitä, miten myrkky on syötettävä, ei kirjoittajalla ole varmaa tietoa. Toivottavasti tulee toiste tilaisuus tämän talven kokemusten perusteella selvittää myrkyn käyttöä tarkemmin. Pääasia on, että susi saadaan syömään kuivaa myrkkyä.

Amerikassa on susia ammuttu preerioilla lentokoneesta. Kun liikuin kirk-kaina huhtikuun päivinä Luomushjärven seuduilla ja suden hangelle jät-tämä helminauha paistoi kilometrien päähän, tuli mieleeni, eikö meilläkin puuttomalla tunturilla, josta sudet ajettaessa heti hakevat turvaa, voitaisi käyttää samaa keinoa: lentokone ja ajomiehet. Tämä ehdotus on saanut arvovaltaista tukea, vaikka onhan niitäkin, jotka nauravat tälle "lapselli-suudelle". Iloiset epäilijät hymyilevät koko susitouhulle. Poromiehet ja kairankiertäjät ottavat kuitenkin asian vakavasti, sillä tänä vuonna hukan hampaan jälki sekä näkyy että tuntuu. Tänä vuonna yhä useammat poromiehet toivovat lentokonetta ja kevättä odotellessa yhtyvät erään viime keväisen ystäväni, poromiehen, uhkaavaan manaukseen:

- kumppe, bergalak!