Peitsi / Pekka Kyytinen: Suomen Kuvalehti no 13, 1949.


Suurpoliittinen susijahti


Kymmenen vuotta sitten taisi Lapissamme olla susia enemmän kuin nyt. Poronomistaja Juhani Magga Enontekiön Peltovuomasta oli niitä kylläkin kohdaltaan parina vuonna onnistunut hävittä-mään kaksi emää ja 14 pentua, muista puhumatta, mutta laumat tuntuivat vain kasvavan. Veris-ten tuhojen lisäksi niistä oli se haitta, että vauhkoontuneet porolaumat hajaantuivat tunturille, jopa painuivat suurin joukoin rajojen taakse

Ensimmäinen Suuri-susijahti Enontekiöllä v.1939: Lentokoneita Ounasjärven jäällä, taustalla vanha pappila ja kirkko. Kuva Tarja Ylitalon os. Riekkisen albumista.

Nyt viimein, maaliskuussa 1949 näytti olevan välttämätöntä panna toimeksi jo aikaisemmin laadittu suunnitelma: susia oli koetettava tuhota sotaväen voimin, lentokoneita, radioita ja muita sellaisia tekniikan väli-neitä hyväksi käyttäen. Tämäkään suunnitelma ei ollut suinkaan uusi. Mitäpä uutta täällä auringon alla! Jo Suomen Kaarti oli aikanaan osallis-tunut miesvoimin susijahtiin, mutta eihän silloin toki ollut lentokoneita ei-kä radioita. Eikä susijahdista Suomen Kaartin aikoihin tullut sellaista "maailmanpoliittista" kohua niin kuin nyt tuli. Senhän muistamme.

Mutta muutenkin tämä susijahti oli täynnä jännitystä ensi päivästä läh-tien. Enimmän hälinän aiheutti tietenkin lantalaiset, etelän miehet, kun taas lappalaiset itse liikehtivät hiljaisesti kuin kissa, pysähtelivät, kuunte-livat, aprikoivat. Silmissään he varmaan näkivät silloin tavallista eläväm-min tuon verivihollisensa, tunturissa viilettävän saaliinhimoisen suden.

Piirros ja teksti: Matti ja Fanni Salmelan vieraskirjasta.

"Susella on susen onni" povasi taikoja tekevä, kaikkia epäilevä vanha lappalainen Eeli Kultima katsellen herkäämättä ulos mykkään tunturiin. Ja Tuomma Palojärvi, vauraan ja toimeliaan poroisännän ainoa ehjä silmä sen sijaan kiilui nyt valppaana ja toivorikkaana siitä huolimatta, että näkyvyys tunturissa kävi yhä lyhyemmäksi ja yhä kiiintenevä tuuli lakaisi jälkiä umpeen kuin lehtevällä luudalla. Eelin ennustus toteutui. Juuri kun jahtikoneisto oli saatu kuntoon, sää tiivistyi yötä päivää kestäväksi myrskyksi.

Salvasjärveltä Välitalon Franssin mökki. Kuva: Suomen Kuvalehti no 13, 1949.

Lappalaiset selittävät yhä uudestaan, että nyt täytyy vain odottaa; susi-kaan ei liiku, taikka jos se lähtee liikkeelle, on sitä mahdotonta seurata. Syntyi asemasota kaikkine haittoineen ja rasituksineen. Pian loppuivat juttujen ohella miehiltä Hokmannin tipat ja vähät viinat, ja niin saatiin tyy-tyä vain kahviin, jota Lapin miehetkin osasivat keittää ilmiömäisen no-peasti. Maittavaakin se oli,kun sensijaan kuivatetusta poronmaidosta vuoltuun "kahvikermaan" piti tottua.

Mutta olipahan etelän miehillä niinä päivinä ja öinä verraton tilaisuus tu-tustua lappalaisten elämään. Tämänkin kirjoittajan kohdalla syntyi ys-tävyyssuhteita, jotka ovat tuottaneet iloa vuodesta toiseen. Lapinmies on uupumaton ja ystävällinen seuran pitäjä, kun taas hänen vaimonsa sill'-aikaa häärää äärettömästi talousaskareissa. Hoppua ei kyllä ole. Pahak-si onneksi alkoi parempaa säätä odoteltaessa tunturista olevien muona loppua ja pulassa olisi oltukin, elleivät lentokoneet olisi heitelleet pyy-nöstä täydennystä.

Laskeutumaan ne eivät näille main paksun lumen takia päässeet, vaikka sileää olisi kyllä riittänyt. Kuten tunnettua, päättyi tämä paljon kohua he-rättänyt susijahti varsin vähin tuloksin juuri tuon jatkuvan huonon sään takia. Kaksi sutta saatiin lentokoneesta käsin ammutuksi. Sen sijaan ko-kemukset olivat varmaan paljon arvokkaammat ja menettelytavat ovat nyt tiedossa.

"Tekniikan ihmeitä Lapissa. Tuoma Palojärvi odottaa kiihkeästi tietoa susilauman jäljille pääsystä." Erkunan Tuomma ja hänen vaimonsa Elli eli Ima/Imbi sekä lapset Oik Anni ja Inga. (Enon tai sedän vaimoa kutsutaan imaksi. ibmi saameksi) Kuva: Pekka Kyytinen. finna.fi

Lappalaistenkiitollisuudesta sain vakuuttavan käsityksen jo täällä samal-la matkalla ja sen tunnon innoittamana leivottiin sitten kesken susijahdin Suomen ensimmäinen kunnia-poroisäntä. Olen ylpeä, että jouduin jollain tavalla tähän asiaan osalliseksi.

Tapahtui niin, että joitakin päiviä ja öitä yhdessä oltuamme tuli osakseni sellainen luottamus, että pieni, arvovaltainen lappalaisryhmä halusi neu-votella kanssani tärkeästä asiasta. Jo vain se minun puolestani kävi, ja asian luonteen mukaisesti kaikki tapahtui siten neljän seinän sisällä, ei-kä siinä ollut sivullisia kuulioita. Niukoin ja tottumattomin sanakääntein nuo tunturin asukkaat sitten vähitellen saivat sanotuksi sen mitä he ha-lusivat sanoa:

-Tuo kenraali Oinonen on hyvä mies ja se on tehnyt heille paljon hyvää silloin, kun täällä Lapissa oli sota ja porot menivät tuhansien laumoina rajan yli Norjan puolelle, eikä palauttamisesta näyttänyt olevan helposti toiveita. Maaherrallekin oli asiasta puhuttu, mutta niissä oloissa ei se-kään ollut tuottanut apua. Kenraaliin rakentui viimeinen toivo.

Kenraali ottikin asian omakseen ja esiintyi siinä heti alkuunsa tomerasti.

-Nyt on sota - oli sota saksalaisia vastaan parhaillaan käynnissä -, ja mi-nun korkeimpana sotilasviranomaisena on velvollisuuteni tarvittaessa tehdä sellaistakin mikä rauhan aikana ehkä kuuluu maaherralle. Minä hoidan tämän asian.

Tähän malliin oli kenraali puhunut lähetystölle, kertoi lappalaisia vilkas-kielisempi entinen "lantalainen" poroisäntä Uuno Kumpulainen, lappa-laisten luottamusmies ja veroherra. Kenraali olikin sitten viipymättä ryh-tynyt toimiin ja kutsunut luokseen niitä eräitä Norjan lappalaisia, joiden sormien epäiltiin syyhyneen vieraaseen tavaraan. Näille kenraali arvel-laan puhuneen suoria sanoja ja antaneen lopuksi määräajan mihin men-nessä rajan yli menneet tai viedyt porot on palautettava, muuten alkaa tunturilla tuulla.

Oli miten oli, tästä neuvottelusta kerrotaan olleen sellainen seuraus, että pari tuhatta Suomen lappalaisten poroja tuli määräaikaan mennessä ra-jan yli Suomen puolelle ja myöhemmin vielä jonkin verran lisää. Kenraali oli vieläkin lappalaisten mielestä hyvä mies ja kun hänkin oli tullut nyt tä-män susijahdin aikaan veren vedosta näille main, katsottiin sopivan het-ken tulleen siihen, mikä aikaisemmin oli jäänyt tekemättä.

Oikein sopivaa keinoa vain ei löydetty. Mutta sitten se putkahti mieleeni. Kun sinä vierelläni istui poroisäntä Uuno Kumpulainen, tulin ajatelleeksi, eikö kenraali voisi olla kunniaporoisäntä. Mielestäni hyvä ajatus sai kui-tenkin aluksi varsin viileän ja epäilevän vastaanoton siitä yksinkertaises-ta syystä, että paliskuntien säännöt eivät tunteneet sellaista titteliä kuin kunniaporoisäntä.

Lappalaiset ovat vieraisiin nähden helposti aluksi sulkeutuneita ja varo-vaisia.Elämä lienee heidät opettanut tähän asenteeseen. Mutta kun hei-dän luottamuksensa saavuttaa, huomaa, että he ovat erittäin hieno-tunteisia ja avuliaita. Sain sen kokemuksen, että lappalainen ei pyydä etelän mieheltä mitään muuta kuin hiljaisin, sanattomin toivomuksin sen, että he saisivat elää rauhassa ja että heidän elämänmuotojansa ei lou-kattaisi.

Vieläpä he näyttävät suostuvan siihenkin, että heiltä kuvainnollisessa mielessä ikään kuin aina viedään jotakin. Se on ehkä tuota yhä uudel-leen omiin oloihinsa vetäytyneen heimon asennetta: rauha ja sovinto mahdollisimman pitkälle. Mustasukkaisuuden kiihoittama lappalainen joskus menettää hillittömästi malttinsa, ja silloin hänen kätensä on no-pea.

Tässä nimitettiin maailman ensimmäinen kunniaporoisäntä, kenraali V. J. Oinonen. Hänestä oikealla poroisäntä Uuno Kumpulainen ja talousneuvos Yrjö Alaruikka ja vasemmalla Juhan Palojärvi.

Sisämaa-Laatokka no 38, 17.02.1949

Enontekiön suunniteltua susijahtia nimittää Vapaa Sana poliittiseksi puuhailuksi.

LEHTI ANTAA NÄIN OMAN PANOKSENSA ”POHJOLAN SOTAAN.”

Pohjolan poroisäntien suunnittelema suuri susijahti, johon osallistuisi lentokoneitakin, on herättänyt suurta mielenkiintoa ei ainoastaan met-sästäjien, vaan myös sanomalehdistön keskuudessa Amerikkaa myö-ten. Kommuunistiemme taholta ei kuitenkaan haluta ymmärtää mielen-kiintoa suden metsästystä kohtaan, vaan hankkeen takana ovat he näkevät selviä poliittisia puuhia.

”Vapaa Sana” vetää keskiviikkona suurena hälytysuutisena Enontekiön susijahdin ”kylmän sodan piiriin”. Lehti väittää, että anglosaksit ovat kiin-nostuneet jahdista ja esittää kysymyksen; onko käsillä uusi tunnettua saksalaista Lapin vakoilijaa Vitalis Pantenburgaa(* muistuttava tapaus.

Vapaa Sana on näkevinään jotain epäilyttävää siinä, että Norjan puolella Ruijassa sen tietojen mukaan myös valmistellaan susijahtia. Toisin sa-noen vihjaillaan, että angloamerikkalaiset olisivat susijahdin varjolla tu-lossa valokuvaamaan Lapin autioita ja lumisia maisemia, joitakin tule-vaisuuden sota toimia varten.

Muuan helsinkiläinen iltapäivälahti kirjoittaa tapauksesta otsikolla: ”Ei ole uskottavaa, että Vapaa Sana itsekkään vakavissaan uskoo siihen, mitä se väittää, mutta se ei ole estänyt lehteä antamasta omaa panostaan Pohjolan kylmään sotaan, joka ajatus sitä ilmeisesti lämmittää.


*) Vitalis Peter Joseph Pantenburg (3. kesäkuuta 1901 Wittlich, Rhein-land-Pfalz, Saksa – jälkeen 1976) oli saksalainen diplomi-insinööri, ta-lousmaantieteilijä, toimittaja, kirjailija, kääntäjä ja valokuvaaja. Hän oli naimisissa kirjailija ja valokuvaaja Lieselotte Kattwinkelin kanssa. Pan-tenburg teki useita matkoja Norjaan, Pohjois-Ruotsiin ja Suomen Lappiin sekä Petsamoon ja harjoitti samalla myös tiedustelua Saksan hyväksi.

Saksan armeijan tiedustelupalvelun Abwehrin päällikkö amiraali Wilhelm Canaris määräsi 1930-luvun lopulla Pantenburgin johtamaan Pohjois-Skandinaviaan kohdistuvaa tiedustelua. Näissä tehtävissä Pantenburg teki 1930-luvun lopulla yhteensä kuusi matkaa tälle alueelle. Pantenburg teki muun muassa matkan Norjaan sekä Pohjois-Ruotsiin kuvatakseen ja kartoittaakseen linnoituslaitteita Bodenin ja Narvikin ympäristössä.


Teksti: https://fi.wikipedia.org/wiki/Vitalis_Pantenburg