Jenni Paulaharju. / Suomen Kuvalehti 1932.



Neljä mahtavaa kirjanidosta, yhteensä kolmattatuhatta sivua, jokaisen nidoksen niskassa nimi: "J. Qvigstad, Lappiske eventyrog sagn". Siinä lappihyllymme kaikkein mieluisin ja antavin aarre, ihmeellinen tarujen ja uskomusten, seitojen, haltiain, maahiaisten ja manalaisten maailma, johon suomalaisten kansansatujen Antti Puuhaara, Tuhannen ja yhden yön Aladdin sekä moni muu yleismaailmallinen satuolento on pujahtanut joukkoon, saatuaan ensin sopivat Lapin parseelit ylleen.

Ja kaiken tämän on kokoon pannut, suurimmaksi osaksi itse kerännytkin J. Qvigstad, merkillinen mies, suuri kieli- ja kansatieteilijä, keräilijä ja tutkija. NorjanTromssasta kotoisin. Varsinaiselta ammatiltaan seminaarin johtaja, ja käytyään kerran hoitamassa opetusministerin virkaa saanut siitä valtioneuvoksen arvonimen. Mutta sielultaan ja mieleltään hän on ja on aina ollut keräilijä ja tutkija, vaikkakin on joutunut suorittamaan tätä suurta harrastustyötään vain sivutyönä, raskaan; voimia ja aikaa kulutta-van opettajatoimen ohella. Syntyneenä Jyykeänvuonon lappalais-suo-malaisessa seudussa, norjalaisen lääkärin poikana, hän on jo pienestä pitäen tutustunut saame- ja kveenikansoihin, oppinut heidän kielensä ja saanut sammumattoman halun syventyä heidän tapojensa ja uskomus-tensa merkilliseen maailmaan. Ja niin pitkälle hän onkin sitten päässyt, varsinkin Lapin kielen ja kansantietouden tuntijana ja tutkijana, että hy-vin harva, tuskin kukaan, hänelle siinä vetänee vertoja.

Aina kesän tullen, koulutyön loputtua, hän on lähtenyt etsimään uusia, kaipaamiaan tietoja mitä vaivalloisimpien matkojen takaa, milloin tuntu-rien tuolta puolen tai vuonojen perukoista,milloin arkistojen tomuisilta hyllyiltä.
- Olen aina loman tullen tuntenut muuttolinnun polttavaa kaipausta tutki-musteni työmaille, näin vanhus hymyillen toteaa sisäisen pakkonsa.

Niin, hän on jo vuosiltaan vanhus, tuo lämminsieluinen, innostunut ja innostava tutkija. Ja hän tietää hyvin että 78-vuotiaan miehen työaika on ankarasti rajoitettu. Siksi hänellä onkin nyt niin sanomattoman kiire sekä työpöytänsä ääressä kotona että kesäisillä keräysmatkoillaan. Hänen täytyy suunnitella tarkoin työnsä: ensin tärkeämmät, sitten vähemmän tärkeät. Sydän voi väsähtää milloin vain, ja silloin kaikki jää kesken. Vaikka hyvä on odottaa suurta, hiljaista lepoakin aikanaan tulevaksi.

Tromssan kaupunkia. Näköala Qvigstadin ikkunoista.

Kahvipöydän ääressä. Härmän raanu pöydällä.

Rehtorin kotitalo.

Koltta-ukkoa puhuttelemassa.

Eikä ole ihme, että nämä viime vuodet ovat olleet hänelle kuumeista työnaikaa, sillä vasta vuodesta 1920 hän on saanut, koulutyöstä vapau-tuneena, käyttää aikansa omiin töihinsä. Ja komeaa jälkeä on näinä va-paavuosina syntynyt; kymmenittäin suurempia ja vähäisempiä julkaisuja, jotka liittyneinä hänen aikaisempaan suuriarvoiseen tuotantoonsa muo-dostavat verrattoman tietojen aarteen. Lapin tutkimus näissä on etualal-la, mutta on suomalainenkin saanut osansa, ja usea teos on ilmestynyt Suomalais-ugrilaisen seuran julkaisuna. Jo vuodesta 1885 rehtori Qvigs-tad onkin ollut Suom.-ugr. seuran kirjeenvaihtajajäsen, tullen myöhem-min saman seuran kunniajäseneksi, Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjeenvaihtajaksi ja Kalevalaseuran kunniajäseneksi. Nämä korkea-arvoiset jäsenyydet antavat jo maallikonkin aavistaa, mikä Just Knud Qvigstad on miehiään.

Päästä Tromssaan suuren tutkijan jalkojen juureen saamaan päteviä oh-jeita työlleen ja oikeita suuntia vaellukselleen, tämä on Ruijan rantojen kiertäjän ja sen suomalaisenasutuksen etsijän ensimäinen pyrkimys ja päämäärä. Eikä hänen puheilleen ole vaikea päästä, sillä hänellä on hyvä tahto kaikkia ihmisiä kohtaan. Tiedustelet puhelimessa arkaillen, saisiko rehtoria tulla tapaamaan ja milloin. Vastauksena kuulet iloisen, lämpimän äänen:
- Nyt aivan heti teidän pitää tulla!

Katu nousee rannasta ylös tuntureita kohden. Siellä ylhäällä rinteellä, pienen puutarhan keskellä, on ruskea huvila, ja sen rappusilta on kaik-kein ihanin näköala: jalkojen juuressa vanha kaunis kaupunki, satama laivoineen ja meri ja sitten sinertäviä, lumiläikkäisiä tuntureita joka suun-nalla, toinen toisensa takana ja vieressä.

Soitat ovikelloa, ja lämmin koti avaa sinulle ovensa. Talonemäntä, Mar-git-rouva, o. s. Aagaard, hammerfestilaisen liikemiehen hienosti sivisty-nyt tytär, miehensä työn suuri ymmärtäjä ja tukija, järjestää hiljaisuudes-sa monet jokapäiväiset asiat, jotta mies häiritsemättä voisi antautua työlleen. Ja kun mies on vaikeilla, jopa vaarallisillakin matkoillaan, hän valittamatta, vaikka monesti syvästi huolestuneena, odottaa miestä palaavaksi rakkaaseen kotiin.

Istutaan kahvipöydän ääressä, jonka peittona on härmäläinen tapeetti-raanu, ja suunnitellaan talon kolmelle tyttärelle matkaa Suomeen. Hätä-kös on neitosten sinne lähteä, kun ovat opiskelleet isän johdolla suo-menkieltäkin sen verran, että pitäisi joten kuten toimeen tulla. Ja rehtori itsekin aikoo lähteä syyskuussa Helsinkiin suom.-ugrilaisten kielten tut-kijain kongressiin. On jo kymmeniä vuosia kulunut siitä, kun hän on käynyt Suomessa, ja moni hyvä ystävä siellä on sillä välin mennyt pois elävitten mailta. Mutta on siellä toki vielä Wichmann ja Mikkola Setälä, ja on Kai Donner, hyvän ystävä-vainajan poika. Niin, ja on useita nimeltä aikakauskirjoista ja tieteellisistä julkaisuista tuttuja nuoria tutkijoita joihin kaikkiin on kovin mieluista persoonallisestikin tutustua. Mutta ennen syyskuuta on paljon kesätöitä.

Mennään rehtorin työhuoneeseen. Vain pieni osa hänen suuresta kirjas-tostaan on voitu sijoittaa tähän rauhaisaan soppeen, mutta on siinä silti ihmettelemistä. Suomalaista kirjallisuuttakin on runsaasti Suom. Kirj. Seuran ensimäisistä julkaisuista alkaen. On kaksi kappaletta ensimäistä Kalevalan painostakin. Ja kun toinen näistä sujahdutetaan muistoksi kulkurivierasten reppuun, tuntevat he saaneensa kallisarvoisemman lahjan kuin ehkä koskaan ennen.

Kirjoituspöytä on kukkuroillaan papereita. Valmistettavana on suurteos lappalaisten lääkitsemistavoista. Mutta on ilmennyt aukkoja tiedoissa, ja niihin on lähdettävä täytettä etsimään ensin Ruotsiin, Sorselen-Lappiin, sitten Varengille ja Suomen Petsamoon.

Kun sitten pari kuukautta myöhemmin Jäämeren komea tamppi laskee Vesisaaren satamaan, näkyvät laivan kannella tutut, hiukan kumaraisen miehen ääriviivat. Qvigstad on jo joutunut tänne kesäisen työohjelmansa suorituksessa ja on nytmatkalla kolttain puheille. Sitten seuraa unohtu-maton aurinkoinen päivä Kolttakönkäällä., jolloin Mikael Titoff saa tyh-jentää kaikki lääkeopilliset tietonsa ja taitonsa itseään paljon suuremmal-le tietäjälle. Seuraa vielä iloinen venematka raikkaana kesäaamuna kauniille Salmijärvelle. Ja siellä, kun luullaan, että vanha matkatoveri on vihdoinkin saatu hetkeksi lepäämään, näkyy hän jo lyhyin nopein askelin mennä köpittelevän kukkareunaista rantapolkua kohti kolttain asuntoja. On kiire, päivä kuluu, ja työhön on riennettävä, vaikka sydämessä ehkä hiukan tuntuukin väsymystä.