Paavo Alkio. / Kansan kuvalehti 1934.

Taas Lapissa



Kohta taas aletaan tehdä kesämatkasuunnitelmia.

Kotimainen matkailu on jo parin, kolmen kesän aikana suuntautunut Lappiin. Tämän aiheutti aluksi Jäämerentien valmistuminen ja valtion hy-vien postiautojen halvat taksat, sitten kirjallisuus ja viimeksi ja eniten se, että Lapinmatkailusta on tullut muotiasia. Myöskään sitä paljon puhuttua Lapin salaperäistä tenhoa ei pidä väheksyä. Niinpä tulevanakin kesänä toiset taas matkaavat sinne sen vuoksi, että ovat ennenkin olleet siellä ja toiset siksi, etteivät ole ennen olleet. Ensi käynnin jälkeen jälkimmäiset liittyvät edellisten ryhmään ja heidän viisaat ystävänsä ja tuttavansa jäl-kimmäisten.


Tämä kaikki on erinomaista. Matkailijain rahat jäävät kotimaahan ja suo-malaiselle on monta kertaa paljon antavampaa ja viisastuttavampaa op-pia tuntemaan omaa maataan ja erikoisesti sen juhlallista pohjoisinta osaa kuin ravata "halvoilla" seuramatkoilla ulkomailla. - Tapasin toissa kesänä Petsamossa erään saksalaisen sanomalehtinaisen. Tuntureille lähdöstä puheen ollen hän valitti, ettei ollut osannut varustaa mukaansa kunnollisia ulkoiluun sopivia vaatteita ja jalkineita, kun hänelle joku suo-malainen tuttava oli Helsingissä vakuuttanut, ettei Petsamon matkalla tarvittaisi mitään erikoisvarusteita. -Niin kuin ei tietysti tarvitakaan, sanoi hän, jos kävelee vain autosta hotelliin ja taas hotellista autoon. Ja jatkoi näin:

- Olen jo monta kertaa pariviikkoisella Suomen-matkallani havainnut, kuinka vähän te tunnette omaa maatanne. Melkein jokainen, jonka kans-sa olen voinut sanan vaihtaa, on mielellään kertonut minulle matkoistaan Saksassa, Ranskassa, Ruotsissa jne., mutta hyvin harvat ovat voineet antaa käyttökelpoisia tietoja Suomesta, paitsi ehkä juuri Helsingistä, Ko-lista, Punkaharjusta ja Suursaaresta!


Se oli pieni opetus meille kaikille. Lapista oli kuitenkin nyt puhe. Lappi on aina uusi. Petsamon käyneeltä jää monelta Inari kulkematta, Utsjoki melkein kaikilta, yksi matka menee Nuutisen ylistämän Suomen Sveitsin näkemiseen. Sitten on vielä koko Länsi-Lappi, Enontekiö Ounas-Pallas-alueineen ja Käsivarsi. Länsi-Lappi onkin matkailun kannalta aivan uutta maata. Vasta viime kesänä sen maine alkoi kohota. Siellä kävijät nousi-vat säännöllisesti Tornion-Muonionjokilaakson tietä Hettaan, Enontekiön kirkonkylään, palasivat samaa tietä Muonioon ja sieltä Kittilän poikkitietä Ounasjokilaakson tielle ja niin takaisin Lannanmaahan.

Voi sanoa, että näin on säännöllisesti tapahtunut, koska vain kolme ve-nekuntaa hoksasi Ounasjoen laskun, Ounasjärvestä Raattamaan tai Sirkkaan. Honkalautan, josta Annikki Setälä tässä lehdessä viime ke-sänä hauskasti kertoi, voi vain harva tuolle jokimatkalle enää saada kul-kuneuvokseen, mutta veneitä saa ja laskumiehiä. Ehkäpä Matkailijayh-distys järjestää asian jo tulevaksi kesäksi jotenkin.

Benz-Gaggenau postiauto Hetan (Heetrin majatalon) postin pihalla v. 1929. Vas. pikkutyttö, rouva Julia Hetta, kuljettaja T. Joona, L. Hetta, postiljooni J. Antinjuntti, Esteri. Kuva: Postimuseo. / Museovirasto.

Hetta 1930-luvulla, oik Angelin kauppa.. Kuva Tarja Ylitalon os. Riekkisen albumista.

Jokainen Enontekiöön tullut hankkiutuu ensiksi Ounastunturille. Polku alkaa Ounasjarven rannasta ja sen pituus - no niin, sitä matkaa on sel-lainen rapia penikulma, ei ole kilometripylväitä tuntureilla. Oppaaksi läh-tee esimerkiksi Palojärven Aarne-poika(* - koti on siinä aivan järven ran-nalla, kylän puolella - ja Aarne on pienestä koostaan huolimatta kova poika astelemaan, jalkojaan siinä menossa saa kyllä tosissaan käytellä Aarnea vähän pitempikin mies. - Mutta koko pitkän talven viraston tupa-kansavuisissa ja tomuisissa huoneissa paperikasojen kanssa painiskel-leen virkaorjan, nyt vapaan kesälomalaisen sydämeen laskeutuu suuri rauha siinä astellessa pitkin jäkäläistä, kumisevää kangasta auringon vuoroin paistaessa ja vuoroin lempeän sateen langetessa maahan.

*) Aarne Rova.


Unohtuu kirjoituspöydällä oleva pitkä luettelo tehtävistä, unohtuvat laa-tikkoon odottamaan jääneet asiakirjat, - kaikki maailman pahuus ja kiire ja turhuus. Aarne ei ehkä oikein käsitä - luulee kai jo väsyttävän -kun mi-nä heittäydyn selälleni mustikanvarsien sekaan ja makaan siinä silmät suljettuina hetken, jätän kaikki talven vaivat ja murheet siihen ja synnyn uudestaan. Hyppään pystyyn ja taas lähdemme. Aarne astelee edelläni pieni tuppi heiluen kupeellaan, mutustellen Alfi Angelin kaupasta vasta ostettua hyvää ja kertoillen harvakseen Pöyrisjärven lapinkylästä ja ar-vellen, että kyllä siellä vielä akat joikaavat ja että viime viikolla sinne läh-ti kävelemään viisipenikulmaista matkaa kaksi sellaista neitiä ja että jos veneellä lähtee väylää nousemaan Kilpisjärvelle, niin kyllä siinä vain pi-tää rahaa olla ja että tuossa oikealla, tuon järven rannalla, korkean män-nynlatvassa on sitten se kotkan pesä ja tuolla noin, jos vähän matkaa kahlataan jänkkää polulta syrjään,viime viikkoiset karhunjäljet.

Kahlalan tietysti, ollaanhan Lapissa ja on nähtävä edes karhunjäljet, jos ei satuttaisi näkemään sitä itseään.

- Ei sitä tiiä, sitäkään, sanoo Aarne. — —

Kuivaa maata, märkää maata, hiekkaista kangasta, plitisevää jänkkää, loivaa nousua, jyrkkää nousua - ylös loivaa rinnettä vielä ja olemme Py-häkeron huipulle rakennetun kivitornin juurella. Kylmä viima käy täällä laella, lunta on rotkoissa, tunturipurosta kun äsken tuolla alempana juo-tiin, niin tuntui kuin jääkylmä vesi olisi polttanut kasvoja. Ympärillä rau-hallinen erämaa, silmänkantamattomaan, Suomenmaa, metsää vain, pieniä vesiä jossakin, tuolla kirkko ja Jupukkavaara. Aarne osoittaa luo-teeseen ja sanoo, että tuo lumihuippu tuolla on Haltti. Miksei olisikin Hal-tiotunturi, voi se näkyä. Ilma onkin seljennyt, sadekuurot lakanneet, pil-vien tummat varjot häviävät kirkastuvasta maisemasta ja koillistuuli ka-saa pilviä hyvien muoniolaisten niskaan. Kaksi kotkaa kaartelee tuolla sivummalla liikkumattomin siivin, pieni porolauma nuuhkailee alempana rinteellä.

Ounastunturin Pyhäkerolta taustalla keskellä Pallastunturi v. 1932. Kuva: Mikkola Erkki. / Museovirasto.

Retkeilijä Ounastunturilla 1930-luvulla. Kuva: Pietinen Aarne. / Museovirasto.

Antti Ketola (edessä) ja Arvi Autto suvantoa soutamassa.

Ounasjoen Haarakoskella 1930-luvulla, Käkkälöjoki laskee vasemmalta ja Onnasjoki oikealta, taustalla Ounistunturi.

Illalla oli Vuontisjärven majatalon pihalla ukkoa ja akkaa. Siellä punnittiin ja lajiteltiin emännän hillavarastoja. Viisitoistatuhatta kiloa kuului jo lähte-neen autoilla etelään ja uusia pytyllisiä ja saavillisia ostettiin yhä. Siinä-hän ne olivat varastojaan kauppaamassa ketomellalaisetkin, Ketolan Antti ja Autton Helmi ja Arvi. Kun kävi selville, että he lähtisivät aamulla laskemaan Ounasjokea Ketomellaan ja ettei veneeseen tulisi paljoa las-tia ja että etelästä tullut laiska mies halusi mukaan, niin päätettiin minut ottaa painolastiksi.


Aamulla varhain - tämä on Lapissa aivan toinen käsite kuin täällä ete-lämpänä, esim. kello 10 - lähdettiin. Melassa istuu vakavana Antti, edessä soutaa Arvi, toisessa parissa tarvittaessa Helmi tai minä, mutta muuten etelän mies herrana keskellä venettä säkillä peitettyjen lehdek-sien päällä, tavarain hoitelijana. Ounasjärveä riittää soutaa jokin kilomet-ri, sitten alkaa Hetanjoki imeä venettä Periläkoskeen ja siitä Orhinivan kautta Periläjärveen. Näköalan sulkee etelärantoja noudatteleva Ullahar-ju, pohjoispuolella kaartelee Periläkangas. Muutamien hauskasti huilat-tavien nivojen ja suvantojen jälkeen tullaan Joentekijäiseen, josta vasta varsinainen Ounasjoki luetaan alkavaksi.


Näillä main yhtyvät jokeen sen latvahaarat, Pöyrisjärvestä tuleva Pöy-risjoki ja Käkkälöjoki. Edellistä jokea on muovaillut paitsi luonto, myöskin huomattavassa määrässä ihminenkin, nimittäin Rovan Niku. Siitä lie noin 70-80 vuotta, kun Niku aikoi kerran vähän parantaa huonoa niit-tyänsä ja rupesi siinä tarkoituksessa kaivamaan laskuojaa Kurkkiorovan poikki laskeakseen Vuontisjärvestä niitylle vettä. Niku kuokki renkinsä kanssa kankaan poikki kanavan ja eräänä kevätpäivänä he katkaisivat viimeisen kannaksen. Aluksi aukosta lirisi vain pieni piraus, mutta hetken kuluttua se oli jo puro ja ennen kuin Niku ehti keittää rannalla puuronsa valmiiksi, oli puro muuttunut raivoisaksi koskeksi, joka lohkoi rohkeasti hiekkaista rovaa, repi puut mukaan ja kivet ja lopuksi alkoivat tulla Vuon-tisjärven keväiset jäät. Kova kävi ryske ja rytinä ja se kuului Hettaan asti, jossa ihmiset luulivat viimeisen tuomion tulevan. Mutta se oli vain Rovan Nikun uusijoki, jota niin kovalla jymyllä tehtiin.


Tätä kerrottaessa oli huilattu monet nivat, suvannot ja kosket. Tievat ja kankaat ovat paenneet joelta kauemmaksi ja rannat alkavat olla lehtipui-den ja rikkaan pensaskasvillisuuden peittämät. Erittäin kaunis ja miesten puheitten mukaan kalainenkin Markkasuvanto jäi mieleen. Sitten pian tullaan ensimmäiseen varsinaiseen koskeen, Kuivakoskeen eli Kuivakie-liseen. Kuiva se oli, ja vaikka Antti ja Arvi sauvomalla taitavasti keikaut-telivat venettä kuohujen peittämien kivien välisiä menoteitä, karautimme keskellä koskea kivelle ja saimme nousta koskeen venettä irroittamaan. Se irtosikin helposti kevennyttyään. ja sitten piti olla vikkelästi veneessä jälleen ja matkamiehen oli hyvä mieli siitä, että oli vetänyt jalkaansa saappaat ja jättänyt puolikengät kotiin.


Jonkin suvannon - järämän - ja Haarakosken jäätyä tulee Pola, joka lie koko välillä Raattamaan asti kovin koski. Siinä kuohuu reippaasti, Antti ja Arvi iskevät ja työntävät sauvoimillaan. Vene tekee jyrkkiä mutkia, karahtaa kiveen, mutta liukuu yli. Ryöpyt lyövät yli laitojen ja kastelevat tavaroita. Tämä kaikki on Pohjanmaan rauhallisiin jokiin tottuneelle uutta ja viehättävää. Mutta koski loppuu, sylkäisee veneen Palosuvantoon ja nopeasti jäävät Polan valkoiset kuohut kauas taakse.


Alempana Romppasuvantoon laskee Onnasjoki tuntureilta. Onnasjoessa on ylempänä, järven lähellä simpukoita, joista on joskus löydetty helmiä. Tämän seikan ja mukana olevan Helmin kunniaksi ristittiin nyt Onnas-joen suukoski juhlallisesti Helminkoskeksi. Mekin kävimme simpukoita etsimässä, mutta pikkujoki oli pitkällisten sateiden johdosta tulvillaan ja simpukat patoamatta saavuttamattomissa. Myöhemmin sain sieltä kolme pientä helmeä näytteeksi.

Juho ja Elli Autton pihapiiri v. 1931 Ketomellassa. Kaikki rakennukset tuhoutui Lapinsodan aikana 1944-45. Ounasjoen takana Nutti-Nikun tupa joen takana kuvan vasemmassa laidassa. Kuva: Erkki Mikkola. / Museovirasto.

Ketomellan rantatörmällä, oik. Elli Autto.

Ounas- Pallastunturi Ketomellasta katsottuna. Kuva: Kari Autto.

Ylikyrö 1950-luvulla Ounasjoelta nähtynä.

Ounasjoella Ylikyrön rannassa 1950-luvulla; vas. Simoni Laakso, asuntolanhoitaja Helvi Sipilä ja Vieno Laakso.

Kovin oli jo elokuu sateista näillä seuduin. Sade tuli nytkin sammutta-maan kahvivalkeamme siinä Helminkosken rannalla ja me kiirehdimme jatkamaan matkaa. Parin tunnin laskun jälkeen tultiin Ketosuvantoon, ja pian sitten oltiin jo Ketomellan rannassa. Annikki Setälän kuvaama Elli-emäntä otti vieraat ystävällisesti vastaan; ei niitä kuulu kovin usein vielä tällä reitillä kulkevan. Elli Autto oli kuuluisalla lappalaisten Saksan kiertu-eella muutama vuosi sitten naisista ensimmäinen, paras joikaamaan ja Lapin temppuja tekemään.


Tästä joen rannasta on Ounastunturin lähimmille keroille matkaa vain 4-5 kilometriä. Näin ollen se, joka aikoo Ounasjokea laskemaan, voi He-tassa säästää jalkavaivojaan ja lähteä tunturille vasta täältä. Tässä ne ovat, Ketomellan pihalta katsellessa silmäin edessä Pippokero, Tappuri ja Outtakka. Outtakkalta pitäisi olla parhaat näköalat koko Ounaksella. Paitsi Lapin suurta erämaata tuntureineen, vesineen ja metsineen näky-vät sinne Muonion ja Enontekiön kirkot.


Rankkasateessa painumme taas joelle. Vene hyppelee jo heti kivisessä Ketokoskessa, joka on melkein Polan veroinen ja sanotaan sen katkais-seen monta venettä. Meikäläiselle tämä kaikki on seikkailua, ehkä hiu-kan vaarallista, joka tapauksessa jännittävää. Lapin miehille se on joka-päiväistä, arkista kulkua. Ehkäpä näiden erämaan miesten mielestä au-tossa istuminen on yhtä jännittävää kuin meille koskenlasku, ehkä "hiu-kan vaarallistakin".


Tunnin, parin kuluttua, Saarinivojen ja Kaalamonkosken tienoilla, alkaa näkyä Suastunturin takaa Lumikero, ensimmäinen Pallasjaksoon kuu-luva huippu. Pian niitä nousee toistensa takaa muitakin, Keräskero, Vuontiskero, Saivonkero. Vesilinnut uiskentelevat rauhallisina suvan-noissa, porohärkä ui sarvikruunu korkealla yli joen itärannalle paremmil-le syöntimaille. Soutumiehet mainitsevat hyviä uistelupaikkoja, kertovat, että tuossa itärannalla oleva Saation talo on ainoa asumus jokivarrella Ketomellan ja Ylikyrön välillä.

Ihmeellisiin paikkoihin etelästä tulleen silmillä katsottuna - näitä ihmisiä huvittaa talonsa rakentaa. Peninkulmittain matkaa naapureihin - no, sen nyt vielä ymmärtää, eihän naapureista aina ole iloa, - mutta millä täällä eletään? Ei ole peltoja. Leipä tuodaan kaukaa. Heinämaita on jonkinlai-sia. Sateen takia myöhästynyt heinäntekoon juuri alkamassa - on elo-kuun 10 päivä - ja pitkin jokivartta on yksinkertaisille haasioille koottuna moneen kertaan kastunutta, puolimätää, ruskettunutta heinää, ajoporo-jen talvielanto, joka talvikelillä täältä jokivarresta poroilla siirretään ko-tia. Mutta se näyttää laadultaan sellaiselta, että varmasti niin itä- kuin länsisuomalaiset maatiaisetkin nyrpistäisivät sille turpaansa.


Lassinsuvannon rannalla ovat Lassintalot eli Ylikyrön kylä. Näillä main Ounastunturi heittää hyvästit. Mitä sitten näkyy, on kaikki Pallaksen val-tavia massoja. Pian ollaankin Raattamankosken niskassa, johon jää-dään. Joelta on noin kilometrin kävely kylään, Alakyröön. Kerrotaan, että isokyröläiset Etelä-Pohjanmaalta lähtivät isonvihan aikana sotaa pakoon pohjoiseen, pakenivat aina melkein Ounasjoen latvoille ja jäivät tänne asumaan näille seuduille, jossa Pallastunturin mahtavat maisemat jyl-himpinä näkyivät jokilaaksoon. Näin syntyivät nämä kyröläisten kylät, Alakyrö ja Ylikyrö. Kummalta kai tämä juttu isokyröläisestä kuuluu, että heidän miehensä sotaa pakenivat, mutta mielellään sen todeksi uskoo laihialainen, kun ajattelee niitä monia sydämettömiä juttuja, joita kyröläi-set ovat laihialaisten säästäväisyydestä maailmalle levittäneet.


Täältä Kittilän Kyröstä lähti sitten viime vuosisadan alussa Tuomas Kyrö ja Heikkikö se oli toinen, Ivalojoelle, Hangasojalle ja Laaniojalle kultaa kaivamaan. Kun kultaa alkoi löytyä, hakivat he emäntänsäkin ja toisia kyröläisiä lähti mukaan. Niin synty iInarin Kyrö ja siellä on vielä tänäkin päivänä aivan selviä isokyröläisiä, esimerkiksi sellaisia kuin Välitalon Maria. Laaniojan rannoilla on vielä näiden ensimmäisten kyröläisten kul-lankaivuu kämppien jäännöksiä.

Ilta oli käsissä. Kylässä asustaa Ketomellan isännän veli Freedrik Autto, jonka pirttiin astumme kuivailemaan vaatteitamme ja kahvittelemaan.