T.I. Itkonen. / Joukahainen 1.1.1913.

Talviretki koltanlapissa.


Kolme vuorokautta oli koillistuuli kiidättänyt tupruavaa lunta pitkin Inari-järven rannattomia jääkenttiä, kun ilma vihdoin alkoi siksi seestyä, että saatoin ajatella poromatkaa yli selän Venäjän rajalle päin. Oppaan kera olin pian taivalta tekemässä, mikä ei suinkaan ollut helpointa, kun tiestä ei näkynyt merkkiäkään, ja ajokasten niin ollen täytyi puoleksi hyppimäl-lä ponnistella eteenpäin syvässä hangessa.


Parin päivän ajon jälkeen häämöttivät edessämme valkokeroiset raja-tunturit Kondosadsh ja Sorsapää hiljaisen erämaan keskellä, jonka rau-haa ei vähinkään ääni häirinnyt. Kohta olimmekin Koltanmaassa ja lähin tehtävämme oli löytää järvi- ja vesireitti, jota myöten talvitien piti käydä 10 peninkulman päässä olevaan lappalaisten talviseen olinpaikkaan, Suoniskylään, Luton lisäjoen Akkun suulle.

Mutta tässäpä syntyi pulma, kun tiestä näin pyryn jäljeltä ei ollut ensin-kään taikaa. Onneksi kohtasimme saloa harhaillessamme pari koltta-laista poropaimenta satapäisine laumoineen; he ottivat meidät vierasva-raisesti vastaan tarjoten makeata keittoa, poronkieltä, ydintä ja lientä, ja lupasivat lähteä saattamaan minua edelleen.

Kun oli paimenten hirsitulilla jyrkän vaaran liepeellä vietetty yö, jota pa-riin toviin häiritsi sutten »kuutamolaulu» ympäristön ylängöiltä, sain kyy-ditsijäkseni toisen porojen kaitsijoista, vanhan ketterän muorin, ja niin lähdettiin painumaan itää kohti. Eukko sanoi hyvin tietävänsä paikat, mistä järville laskeuduttiin ja mistä kannakset katkaistiin.

Poropaimenia.

Suonikylän vanha talvikylä 1913. Kuva: Itkonen Toivo Immanuel. Museovirasto.

Muutaman tunnin ajettuamme saavuimme eräälle »kevätpaikalle» 1. -asunnolle, joka sijaitsi tiensuunnan varrella. Suuri oli kummastuksemme, kun tupaa lähestyessämme paikalta kuului vilkasta elämää, ihmisten huutoja, koirain haukuntaa, tiukujen kilinää. Pianpa selvisi asianlaita, ke-vätpaikkaan oli juuri saapunut muuttava perhe Suoniskylästä ryhtyäk-seen kevät- ja kesävarustuksiin, sillä huhtikuu oli loppupuolellaan.


Pihalla oli hajallaan satakunta poroa ja kuutisenkymmentä ahkiota, joi-den ääressä hääri miehiä, naisia ja lapsia tavaroita purkaen. Joudettiin-pa silti vieraistakin huolehtimaan. Tuossa tuokiossa höyrysi samovaari lieden edessä ja piirissä matalan pöydän ääressä kerrottiin ja udeltiin kuulumisia molemminpuolin.

Juttujen lopputulos oli se, että isäntä itse päätti vielä samana iltana läh-teä kyyditsemään minua eteenpäin. Ajokkaita valittiin 8 kappaletta sel-laisia, joita ei vielä ollut koko talvena valjaissa käytetty, pystykaulaisia pitkä koipisia peurakoita, jollaisia vain Venäjänlapissa löytyy. Näitä val-jastettiin kokonaista kolme yhden ahkion eteen, ajaja sai kolmen metrin pituisen ajosauvan käteensä, ja päivän ihastuessa alkoi valmista kova-pohjaista tienuraa myöten meno, jonka veroista en ennen ollut saanut kokea.

Viima kävi korvuksilla, tierat lennähtelivät vasten kasvoja eikä köykäinen ajopeli tuntunut maata koskettavankaan. Kerran vain vauhti hidastui senjohdosta, että Algazjärven jäälle tultua aloimme lähestyä toisella rannalla kohoavaa jyrkkää vuorenseinää, joka on Venäjänlapissa suu-ressa pyhyyden maineessa. Sen sivutse piti mennä hiljaisuutta noudat-taen aivan käyttelemällä ja olla liioin vilkumatta syrjälle.

Ohi päästyä noustiin noin parinsadan metrin päässä ahkiosta seisoalle kunnioituksen vuoksi ja oikeastaan olisi tämän ohella ollut ryypättävä viinaa, mutta sitä ei ollut matkassamme. Kyytimies kertoi tosissaan, että kerran, kun eräs matkamies päästätti kirouksen jyrkänteen kohdalla, vi-hastui sen haltia ja pidätti miehen kulun, niin että hän koko päivän sai teutaroida poroineen yhdessä kohden.

Myöskin saattoi vuori loukkaajalleen kostoksi nostaa julman lumipyryn. Sen sisällä kuului piilevän aarre, kolme mustaa kettua. Muuten kerrot-tiin, että tällä vuorella on kaksi samankaltaista sisarta, toinen n.s. Kulta-akka Inarijärveen pistävässä Tshuolisvuonossa, jonka rannalla on aar-nivalkeiden huomattu palavan, ja kartiomainen pyhä vaara Imandrajär-vellä (lp. Avvirjaur) lähellä Kantalahtea, jonka sisään on nähty peuralau-man juoksevan. Alkuaan ovatkin nämä vuoret olleet muka kolme sisarta Patsjoella, jotka heidän isoäitinsä eräästä riidasta tulistuneena noitui tä-hän tilaan.

Pysähdyttiin vasta pimeällä puoliyön jälkeen erään tunturin juurelle. Po-rot vietiin syrjään satakunta metriä ja laskettiin irti jäkälää kaivamaan, sil-lä syvän lumen takia ei ollut pelkoa niiden karkaamisesta. Sitten tallattiin hankeen yösijan alustaa, sytytettiin jykevä tervasjuurakko palamaan, la-dottiin hakoja vuoteeksi ja ennen pitkää levättiin suloisen lämpimän hoh-teessa vilua tuntematta, vaikka mahtoi olla 20 asteen huhtikuunpakka-nen.


Metsässä paukahteli vähänväliä, revontulet hulmahtivat taivaslaelle vii-meisiä kertojaan ja etäältä kuului tunturipöllön huhuilu. Havahduin vasta aamulla hiukan ennen auringonnousua. Tuntui puistattavan kylmältä, vaikka olin täysissä poropukimissa; juurakko vain heikosti savusi. Siitä huolimatta kohtalainen kyytimieheni nukkui sikeästi avopäin, olipa illalla riisunut karvapeskinsäkin pois.

Pistin teepannun tulelle ja kuppien kalinasta heräsi hänkin. Kohta olivat porot valjaissa ja eilisiltainen meno alkoi uudelleen. Päivä oli juuri nou-semassa punaten ensin pilvet ja tunturihuipun ja loi viimein valonsa honganlatvoihin sekä soiden lumikentille. Matkaa jatkettiin iltapuoleen joitakin pysähdyksiä lukuunottamatta.

Oltiin päivällishommissa erään pienen metsäjärven rannalla. Opas oli poikennut metsään poroja siirtämään, kun toisesta päästä järveä alkoi kuulua porokellojen kilinää, huutoa ja haukuntaa, ja heti olin selvillä siitä, että saisin nähdä jotakin erikoista. Ei aikaakaan, kun jäälle tulla tuiskahti puolitoistakymmentä poroa käsittävä raito, toinen, kolmas, neljäs ja nii-den jäljestä kokonainen porotokka, jossa oli lähes tuhat eläintä.


Paikalla olin jalkeilla ottakseni valokuvia, kun matkue tuli menemään ohitseni noin parinsadan metrin päässä tietä pitkin. Mutta asia ei käynyt-kään aivan niin helposti, sillä kun ensimäinen raitomies pääsi kohdalleni ja terävällä silmällään huomasi oudon olijan kumman kolmijalkaisen kojeen takana, hyppäsi hän oitis ahkiosta ja tuikealla äänellä huusi:
- Kii lak (kuka olet?»
Vastasin jotakin inariksi, mutta se ei äijää tyydyttänyt; hän huusi nyt kol-mella kielellä:
- Kii lak, KTO TaM'b, vieläpä suomeksikin: kuka olet?

Kun minusta kuitenkin selityksen antaminen tuntui kovin voimia koske-valta niin pitkältä välimatkalta, kehoitin häntä tulemaan luokseni, mikä tapahtuikin. Oppaani kerkesi myös tällävälin paikalle ja niinpä asia sel-visi kaikkien tyydytykseksi. Joukkue oli toinen perhekunta, joka oli kimp-suineen kampsuineen muuttamassa kevätpaikkaansa. Menimme kaikin jäälle muun väen luokse katselemaan ja kylläpä siellä olikin nähtävää.

Poroja juoksenteli yhtenä vilinänä ympäri pikku järveä tannertaen lumen kaikkialta miehenkantavaksi; pari koiraa esti niitä pakenemasta talvitietä
pitkin. Ahkiot olivat täynnä taloustarpeita, vaatteita, taljoja ja ruokatava-roita. Pikkulapset oli kaksittain kaaristettu lammasvällyjen alle niin, että vain päät olivat näkyvissä.

Eräässä ahkiossa istui vaimo rintalapsineen, joka oli keulaan sidotussa nahkakehdossa, kompsiossa, selkä poroon päin ja peitetyin kasvoin, et-tei viima tuntuisi. Kolmeen ahkioon oli lampaat sijoitettu samoin peitet-tyinä kaulaa myöten, kolme kuhunkin ja ne pureskelivat ahnaasti tär-keintä talvirehuansa, kuusenhakoja. Olipa sijansa saanut musta kissa-kin, joka istua värjötti erään ahkion keulassa isossa kattilassa ja naukui surkeasti.

Muuttava perhe.

Kiurel Moshnikov levähtää Suonikylän talvitien varrella 1913. Kuva: Itko-nen Toivo Immanuel. Museovirasto.

Poikaset kävivät nahkapohjaisillä suksilla hiihtäen puita rannalta ja jäälle tehdyn nuotion ääressä keitettiin lihaa ja teetä, ja ateria nautittiin miehis-sä. Ennenkuin oli matkueesta selvitty, kävi niin, että sain sen päämiehen kyyditsijäkseni eteenpäin ja entinen sai palata takaisin seuranaan muu joukko. Otettiin suopungit esiin ja edestakaisin kirmailevasta laumasta silmustettiin paraat juhdat kyytiä varten. Sitten lähdettiin.

Oikea poromies lyödä läpsäyttää hihnalla ajokasta juuri ennenkuin astuu ahkioon, niin että poro on kohta täydessä laukassa ja ahkioon täytyy hy-pätä kohona ilmasta ja hiuskarvalleen osua oikeaan paikkaan. Niinpä tässäkin. Kyytimiehelleni se tietysti onnistui kuin itsestään, mutta minä pahaksi onneksi lennähdin perälaudan päälle ja siitä selälleni tielle ja nyt seurasi n.s. nahkapulkalla-ajo, jolloin mies laahautuu peskineen päivi-neen laukkaavan poron perässä pysyen matkassa oikean käden ympäri kiedotusta hihnasta. Kun taas jaloilleen suoriutuu, on vasta koko joukon varovampi toimenpiteissään.

Suoniskylään oli enää puolentoista peninkulman taival ja vähän väliä tuli vastaan muuttavia perheitä. Näiden kanssa ei kuitenkaan ryhdytty enää sen pitempiin puheisiin kuin että opas ilmoitti, millainen »gospodin» täs-sä oli matkustamassa, ja niin saavuttiin hyvissä ajoin talvikylään, jossa vielä oli noin puolet asukkaista jäljellä, useimmat heistäkin lähtöhommis-sa.


Kylä oli erittäin tiheästi rakennettu ja käsitti kolmekymmentä pikku tupaa aittoja lukuunottamatta. Tapana kuului olevan, että vierasten saapuessa ne, jotka tulon huomaavat, syöksyvät tulijoita vastaan ja joka ensiksi eh-tii luo, saa kunnian pitää vieraita tuvassaan. Siten meitäkin vastaan hyökkäsi parvi miehiä ja poikia, joista näin ilman pitempää valintaa saim-me kestitsijämme.

Isäntäväen pyynnöstä huolimatta emme kuitenkaan voineet jäädä sillä kertaa yöksi kylään huonon porolaitumen vuoksi, vaan lähdimme pi-meänpäissä matkalle peninkulman päässä olevaan Nuortijärven talvi-paikkaan. Sinne johti leveä po-rovaltatie, jota myöten kuului ajettavan viisivaljaltollakin.

Opas oli sitonut ahkionsa taakse rinnan kaksi pidätysporoa niin lyhyeen hihnaan, että kuonot olivat melkein maassa kiinni, ja laukatessaan tässä epämukavassa asennossa porot sotkeutuivat jaloistaan, kunnes toinen kaatui raahautuen pitkän matkan selällään, ennenkuin ajaja huomasi tapahtuman. Poro oli kuitenkin saanut sellaisen vamman, että se täytyi jättää siihen.


Ajettuamme peninkulman verran käännähytti kyytimies äkkiä ajokkaan-sa metsään umpiselle ja mitään virkkamatta suuntasi kulun lähellä ole-valle jyrkälle mäennyppylälle. Porot huppuroivat syvässä pehmeässä lu-messa aina sarvia myöten ja koettivat pyrkiä eteenpäin hyppimällä jänis-ten tavoin; ahkiot täyttyivät lumella, kyytimies pieksi härkiä sauvallaan, niin että hongikko kajahteli, ja matkan määrä saavutettiin mitä suurim-malla vaivalla.

Täällä kunnaan päällä opas sanoi olevan viljalti jäkälää, jonkavuoksi po-rot sidottiin kaivamaan ja itse paneuduttiin tulta tekemättä vähäksi aikaa nukkumaan. Parin tunnin kuluttua heräsin siihen, että lumihiutaleita pu-toili kasvoille ja epämieluinen kylmäntunne oli kaikissa jäsenissä. Oli pilkkopimeä, niin että vaivoin löysin nukkuvan oppaan.

Kun porot oli hänen avullaan saatu valjaihin, laskeuduttiin töyräältä alas ja ajo alkoi uudestaan. Ei oltu kaus keretty, kun edestäpäin vilkahti sil-miin kodikas tulenloimu puiden välitse. Paikalle saavuttuamme huoma-simme tienvieressä vanhan pitkäpartaisen ukon, joka oli sytyttänyt pys-tyssä olevan hongan tyveltä palamaan ja havuilla istuen sulatti seipään-kärkeen pistettyä isoa lumikimpaletta pannuunsa teevedeksi. Näin nimit-täin vesi tulee makeampaa kuin jos lumella suorastaan täyttäisi keittoas-tian.

Ympärillä seisoskeli siellä täällä poroja varjojen tapaisina, toiset miltei näkymättömissä jäkälää kaivamassa, toiset pystypäinä tulokkaita tähyä-mässä. Kohta olivat omatkin ajokkaamme niiden joukossa ja matkamie-het itse kävivät vanhan vierasvaraisuuden lain mukaan nauttimaan nuo-tionpitäjän kestitystä, teetä ja kivikovia vesirinkilöitä.


Ukko oli palaamassa kaupunkimatkalta Kuolasta, Jäämeren partaalta, ja oli sentähden verraten hyvissä eväissä. Kun kaikki kuulumiset oli tiedus-teltu, kaivoi hän silmää iskien taskumatin poveltaan ja kotvan kuluttua rupesivat äijät kulauttelemaan poskeensa aika naukkuja. Vedin ahkioni tulen ääreen kallistaen sitä hieman kyljelleen ja painauduin siihen nuk-kumaan.

Heräsin pari kertaa; suuria »akanpalloja» sateli harvakseen ja yhä olivat ukkelit valveilla, viinakarpalot partahaivenissa, juttelivat ja rallattivat. Epäselvästi johtui mieleen palava honka; ajattelin, että kaatuukohan tuo yön kestäessä päällemme. Pystyssä se oli sentään kaikeksi onneksi vie-lä aamulla, mutta sensijaan äijät olivat uupuneina lopultakin kepertyneet hakovuoteelle ja lepäsivät siinä kaulakkain, toisella kädessään tyhjä pul-lo, toisella vesirinkilän puolisko.

Mutta lähteminen tuli työksi hauskastakin lepopaikasta. Ajettiin sakeas-sa kuusikossa, kun äkkiä pysähdyttiin ja edestäpäin kuului reippaasti:
- ptruu hevonen.

Enpä ollut silmiäni ja korviani uskoa, mutta edessäni seisoi ilmielävä suomalainen, elähtänyt mies. Kuulin, että hän eleli täällä kolttien kes-kuudessa uutisasukkaana. Hän oli nimeltään Pekka Hulkko ja oli kolme-kymmentä vuotta takaperin siirtynyt Nurmeksesta Kuolajärvelle ja sieltä perheineen tänne Luton heinäville rantamille. Hyvästi sanoi tulevansa toimeen; niittyä oli niin paljon kuin halusi ja auttajoiksi kykeni viisi poi-kaa, osa jo täysikäisiä. Näistä pari oli samalla poromiehiä sekä osasi lappia sujuvasti. Venäjäksi ei sitävastoin yhdenkään kieli taipunut harjoi-tuksen puutteessa.

Kuulin vanhukselta vielä, että noin viisi peninkulmaa kaakkoonpäin hä-nen kodistaan oli Nuortijärven takana kokonainen neljä taloa käsittävä suomalaiskylä, jonka perustajat, sukunimeltään Ketomella, olivat joitakin vuosikymmeniä sitten saapuneet Venäjän puolelle Kittilästä ja elivät maanviljelyksellä sekä karjanhoidolla. Kovin oli Hulkkoäijä iloinen tava-tessaan maanmiehen ja varasi talossaan käymään paluumatkalla.


Hänestä erottua lähdettiin painaltamaan hyvää vauhtia myötälettä alas ja laskeuduttiin suuren Nuortijärven jäälle. Sen saaretonta ulappaaa ra-joittivat matalat kuusikkorannat, mutta etelässä kohosi ilmoille valkoisten pilvien lailla mahtava Tuodashtunturisto, jonka takana mainitun kyläkun-nan sanottiin olevan. Järvitaivalta oli ajettavana kolme peninkulmaa. Puolet matkasta kuljettua poikettiin erääseen niemeen poroja syöttä-mään.

Täällä meidät saavutti oudonnäköinen matkue. Se oli n.s. jamtshik-kyyti,
jolla venäläiset säätyhenkilöt matkustavat. Etumaisena ajaa kyytimies istuen korkealla syrjääniläismallisessa vinokaplaisessa sanireessä ja vihellyksin sekä kepiniskuin ohjailee neljää eteenvaljastettua poroa. Sa-nin perään on hihnasta kiinnitetty kaksi ajokasta, jotka vetävät kyydittä-vää isossa pari metriä pitkässä katetussa »pulkassa». Sen sisällä voi ajaa erinomaisen mukavasti lepäävässä asennossa. Lopuksi seuraa 1-2 poroa vetäen tavarasania.

Matkustaja oli eräs venäläinen pikkukoulun opettajatar, joka toimittuaan koko talven Suoniskylässä tarkoitusta varten rakennetussa koulutuvassa oli nyt palaamassa Kuolaan. Koulutoimen, sotapalveluksen, kirkon ja kaupunkimatkojen kautta ovatkin kolttalaiset, varsinkin miespuolinen nuoriso, oppineet koko hyvin käyttämään venäjänkieltä, mutta nykyvuo-sina on, omituista kyllä, suomenkin taito alkanut voittaa alaa heidän kes-kuudessaan sen johdosta, että inarilaiset kauppiaat pitävät heitä raito-miehinään, s.o. tuottavat tavaroita Norjasta.

Yhtenä kulkueena lähdettiin nyt liikkeelle ja saavuttiin Nuortijärven poh-joispäähän, Ristikenttään, joka on Eteläkoltanmaan keskus. Siinä on nim. venäläinen kirkko, pappi ja jonkinlainen metsänhoitaja. Viimemai-nittu, entisen papin poika, »paahp-Ontrei», oli naimisissa lappalaisnai-sen kanssa ja hänen kodissaan saimme joukolla nauttia kestitystä.


Jos venäläisiä virkamiehiä yleensä moititaan kopeiksi ja tunnottomiksi kansaa kohtaan, niin ainakin tämä oli täydellinen poikkeus; kohteliaam-paa ja kansanomaisempaa miestä ei voi tavata. Hänen toimessaan on kylläkin vaikeutensa, sillä Venäjän kruunu ei ole lappalaisille antanut mitään metsää ja Nuortijärven metsänhoitajan asiana on tuolla laajalla alueella luovuttaa asukkaille tarvittavat metsäntuotteet. Toiselta puolen on Venäjän lappalaisten vero aivan mitätön; he maksavat ainoastaan jonkun ruplan henkirahaa, senkin vain miespuoliset. Tästä huolimatta il-menee heidän keskuudessaan jonkinlaista tyytymättömyyttä oloihin, mi-ten oikeutettua, en käy päättelemään.

Oli sunnuntai ja kirkonmenot parhaillaan, mutta väkeä oli niihin saapunut vain moniaita henkiä, vaikka ½ peninkulman päässä oli väkirikas Nuorti-järven talvikylä. Itse Ristikentässä asuu, paitsi virkamiehiä, ainoastaan pari kolme lappalaisperhettä.

Iltapäivällä katkaistiin viimeinen taival ja oltiin lapinkylässä, joka sijaitsi mahdollisimman tiheänä tuparykelmänä pikku lammen ja matalahkon vaaran välisellä tasanteella. Omituisuutena voi mainita, että kylän ken-tällä eli siljolla oli puolikymmentä suurta kuohukaltiota, jotka pysyvät su-lina läpi talven ja virtaavat lammikkoon aivan pirttien välitse. Asunnot olivat alkuaan olleet kaikki yhdessä rivissä, aittarakennukset toisessa, mutta aikojen kuluessa oli hökkeleitä kyhätty sinne tänne muuallekin,
missä vain löytyi vähänkin tilaa.

Jotkut olivat rakentaneet peräpirtinkin entiseen kiinni ja siihen leivinuu-nin sekä varakkaimmat eteisen tapaistakin pystyttäneet. Oman leimansa antoivat kylälle lukuisat takkuvillaiset lampaat, jotka olivat polkeneet kaikkialta lumen tantereksi japureskelivat pihoille viskattuja kuusenhavu-ja, mutta samalla tekivät ympäristönsä kovin siivottomaksi.

Talvipaikkaan alkavat koltat siirtyä ensi kelillä loka- ja marraskuun vaih-teessa. Tällöin otetaan mukaan enin osä elintarpeista ja vaatetavarat, useimmat tuovat porotokkansakin tullessaan kaiten niitä pitkin talvea 2—3 peninkulman päässä kylästä. Ainoastaan ajoporoja pidetään lähem-pänä asuntoja ja kootaan niitä varten aittaan hieman jäkäliä. Kun maat talvikylän ympärillä on tarkoin syötetty, siirretään se kokonaan toiseen paikkaan, eikumminkaan juuri useammin kuin kerran 50:ssä vuodessa. Sopivana paikkana pidetään järven tai joen rantaa.

Nuortijärven kylään, »siidaan», tultuamme, menimme kortteeriin oppaani langon luo, missä saimme vapaan hoidon, kuten aina matkamiehet. Oli juuri alkanut pääsiäispaasto, jolloin kolttien ravintona ovat suolakala, lei-pä ja tee. Minulle sentään keitettiin auliisti poronlihaa, jopa hirvenkin, sillä näitä oli saatu kaikkialla pyydystetyiksi. Näin matkan perille päästyä oli ryhtyminen varsinaiseen toimeen, keräämään kansatieteellisiä esi-neitä kaikilta aloilta.

Tupia ja aittoja Nuortijärvellä.

Oppaan kanssa lähdin kulkemaan tuvasta tupaan, joita oli nelisenkym-mentä, ja ostin minkä mitäkin: sarviesineitä, pettuaseita, astioita, tuohi-teoksia, pukutarpeita, laukkuja, värttinöitä, pauloja, valjaiden osia y. m. Kaikkialta sai jotakin, vaikka kaupanteko oli kylläkin työlästä, sillä hinnan määrääminen pienimmästäkin kapineesta oli hyvin aikaaviepää. Jos sitä kysyi, sai säännöllisesti vastaukseksi: »

- im tiede>> (en tiedä), joka merkitsee: anna mitä tahdot, mutta vähään en aio tyytyä.

Tinkimätön kauppa ei koltan mielestä ole asia eikä mikään.

Pari päivää kului näissä toimissa; niiden ohessa oli hyvä tilaisuus pereh-tyä asukasten elämään. Olot olivat yleensä hyvin alkuperäiset, saattaa-pa sanoa, että täällä vallitsi vielä monessa suhteessa »kalevalainen» ai-kakausi. Hauska oli nähdä esim. kuinka villaista raanua kudottiin katosta riippuvissa suorakaiteen muotoisissa kehyspuissa; mitään kaidetta ei käytetty, vaan kuteet painettiin sormin kiinni valmistuneeseen osaan.


Naiset olivat ahkerassa touhussa, laittoivat ruokaa, kehräsivät ja neuloi-vat, mutta miesväki lojui melkein jouten; joku vain silloin tällöin pistäytyi porometsässä tai rantteella ahkiota taikka venettä veistämässä. Enim-mäkseen he kuluttivat aikaansa hauskassa seurustelussa viinapullon ääressä, jota tosiaan ei näkynyt puuttuvan yhdestäkään talosta.

Sanotaan, että niin pian kun iloliemi kylästä loppuu, lähetetään mies rai-dolla hakemaan uutta 6-7 peninkulman päästä Kuolasta. Ihmetellä täy-tyy, mistä lappalaisilla riittää tähän varoja, koskei heillä talvisin ole mi-tään työtä, paitsi joskus tukinvetoa. Seikka saa selityksensä ainakin osaksi siitä, että heidän hallussaan on n. s. Tuulomakönkään lohenpyyn-tipaikka 5 km. päässä talvikylästä.

Kävin vartavasten katsomassa tätä koskea, joka talvellakin on erinomai-sen komea; kesäisin sen putous kuuluu olevan suurenmoinen. Könkään alla on lohipato ja sivuväylästä sanotaan nostettavan lohia rautakoukuil-la yötä päivää nousuaikana, kun ne pyrkivät kalliopohjalla kovaa virtaa ylöspäin. Jos Nuortijärven vanhemmalla väellä oli omat harrastuksensa, käytti nuorisokin aikansa omalla tavallaan, nim. leikkeihin.

Lammen jäälle kokoontuivat pojat ja tytöt iltapäivällä ja rupesivat pallo-sille tai «väkisille», mikä viimemainittu tapahtui siten, että kaksi suopun-kia sidottiin yhteen ja niistä muodostettiin piiri; toiset asettuivat sen sisä-, toiset ulkopuolelle jakoettivat vetää toisiansa omalle puolelleen. Mestari näissä hommissa oli etenkin oppaani nuorempi veli, joka kylässä olles-samme saapui sinne Kuolasta jatoi mukanaan suuren määrän kesätar-peita, jauhoja, sokeria ja tietysti paljon viinaa.

Lähtömme kylästä tapahtui kolmannen päivän iltana. Paljon humaltunei-ta kyläläisiä lähti ahkioissamme istuen saattamaan vähän matkan pää-hän. Sitten noustiin tielle seisomaan, tyhjennettiin muutamia pulloja mo-lemminpuoliseksi terveydeksi ja hartaimmat »pasviljaksi» (pyhäveli) esit-täytyneet taisivat syleilläkin lähtijöitä. Senjaikeen läpsäys hihnasta ajok-kaille ja asiaankuuluva ilmahyppy ahkioon ja vierasvaraisen Nuortijärven kylän tulet katosivat metsän peittoon.


Matkaamme oli yhtynyt pari muuta kaupungista palaavaa suoniskylä-läistä ja jamtshik, joten mieliala oli seurueessa aika hilpeä, hihkunaa ja joikausta kuului pitkin matkaa. Mutta lyhyeen oli hauskuus loppuva, sillä Nuortijärven jäälle tultuamme huomasimme, että pari kolme päivää kes-täneen helteen aikana oli kaikki lumi sulanut, niin että vettä ja suppoa oli paikoin puoli metriä vahvalta.

Nytpä alkoi sellainen matka, jota ei hevin unohda. Ensin koetettiin ajaa seisten, mutta ikäväksi kävi sekin kolmen peninkulman taipalella; sitä-paitsi yön pimeys valmisti päihtyneille miehille monta kommellusta. Kun siis oli muutamia kertoja pitkänään pulikoitu sohjussa, istuttiin urheasti veden täyttämään ahkioon ja joku ehdotti, että likomärät hihnat käärittäi-siin porojen kaulan ympäri ja ohjattaisiin »samojeetarin» (syrjäänin) ta-paan pelkällä sauvalla.

Niin tehtiinkin ja joitakuita virstoja sujui kaikki hyvin, mutta yhtäkkiä sai-vat porot päähänsä kääntyä syrjään ja loikkivat selälle, jotta vaahto ko-hisi ahkioiden keulassa. Poron on määrä pysähtyä, kun ajosauva heite-tään sen sivulle, mutta nämä villikot eivät tempusta olleet tietääkseen-kään. Nyt ryhtyivät koltat tekemään oikeita akrobaattiliikkeitä päästäk-seen hihnaan käsiksi, mutta useimmille se päättyi niin, että joutuivat ajamaan »nahkapulkalla» kylmässä vedessä vatsallaan. Lopulta etu-mainen sai härkänsä pysähtymään sekä kääntymään oikealle suunalle ja muut pyörsivät siivosti perään.

Alkoi jo öinen pimeys hälvetä, kun läpimärkinä, viheliäisinä nousimme järveltä rantakuusikkoon. Heti hakattiin paksu honka ja mitattiin siitä kaksi pölkkyä, pituudeltaan niin monta kirvesvartta kuin oli miestäkin, asetettiin nämä päälletysten, väliin tuli, ja niin oli rakovalkea valmis.


Nytpä ruvettiin parantelemaan matkan vaurioita. Tulen toiselle puolen kasattiin havuille ja seivästen neniin kastuneet tavarat, liiat vaatteet, jau-hosäkit, sokerikartiot j.n.e., toiselle puolen asettuivat ihmiset. Kostea höyry alkoi lämmön vaikutuksesta kohota ilmaan kummallakin taholla. Ainoat, mitä märkyys ei ollut vahingoittanut, olivat lukuisat viinapullot, joista otettiin esiin suuri, viiden litran vetoinen "tshetvertti".

Seurasi vilkas kulausten otto jatkuen parin tunnin ajan. Saatuani vaat-teet kuiviksi vetäydyin nukkumaan jamtshikin umpinaisen kyytipulkan suloiseen lämpimään. Matkatoverini taas saatuaan perinpohjaiset nau-kut kallistuivat vähitellen havuille hirsitulen paahteeseen. Oli jo kirkas päivä, kun herättiin ja saatiin suopungeilla vangituiksi yöllä irtipäästetyt porot.

Kolttain otettua vahvat kohmelonparantajaiset lähdettiin verkalleen liik-keelle. Huono pehmeä keli ja miesten »rasittunut» mieliala saivat ai-kaan, että päästiin ainoastaan pari peninkulmaa etenemään, ennenkuin ilta joutui ja taas oli yöpyminen metsään. Lauhkeat huhtikuun loppuyöt tekivät sen, että hyvin tarkeni nukkua ulkoilmassa, ja mieli oli erittäin vir-keä herätessä.

Saavuttiin sitten Suoniskylään, jossa tietysti juhlittiin tuttavien kera kau-punkievästen ääressä; tämä aiheutti parin päivän viivytyksen. Nyt oli jäl-jellä ainoastaan seitsemän peninkulman taival Inaria kohti oppaani kotiin Njaannamjärvelle, jossa aikomukseni oli viipyä kaksi viikkoa perehtyäk-seni lappalaisten oloihin ja elämään. Ilmat olivat käyneet kovin keväisik-si, suuria joutsen- ja hanhiparvia lenteli taajaan ylitsemme.

Se oli merkkinä siitä, että viimeistenkin asujanten oli siirryttävä pois tal-vikylästä. Huonon kelin tähden pääsimme perille vasta kolmen päivän perästä. Tuntuipa mieluisalta levähtää pirtissä takkavalkean hohteessa, vaikka ahtaus oli tuntuvana vaivana. Suuresti kiusasi myös savu, jota suitsusi alinomaa sisällekin; kun isännälle huomautin, etteivät Inarin ta-kat savua ensinkään, vaikka ovat samallaisia, sanoi hän ihmetellen:
- A mistäs lämmin tulee, jos savua ei ole?

Pienessä hatarassa pirtissä, joka oli nelisen metriä läpimitaltaan, kihisi toistakymmentä henkeä erilaisissa toimissa. Mutta sopuhan sijaa antaa, varsinkin tuohon aikaan, kun suuri juhla, pääsiäinen oli lähellä. Arvok-kaasti, paastoten valmistautui talonväki sitä vastaanottamaan; tupa pes-tiin, muutettiin puhtaat vaatteet ja aattoiltana sytytettiin tuohukset kuvien eteen, joita sitten hartaasti kumarrettiin.

Aamulla kajahti jokaisen suusta Xpиcтос воскресет ja perheen jäsenet tervehtivät toisiaan. Sen pitemmälle eivät kuitenkaan hartausharjoitukset ulottuneet, sillä nyt tuli viinanjuonti ainoaksi asiaksi. Illalla saapui vierai-siin pari lähistöllä asuvaa perhekuntaa ottamaan iloihin osaa.

Ennen pitkää tulivat liikutetuiksi niin miehet kuin naiset; jopa lapsetkin ottivat osansa. Väki istui suuressa piirissä ja pikari kiersi alinomaa myö-täpäivää saaden täytensä pöydällä olevasta isosta pullosta. Ryyppyjen kaataja ojensi pikarin järjestyksessä itsekullekin ja sen saaja nyökytteli päätään jokaiselle sanoen:
-Tiervva (terve), johon vastattiin: -Juleest tiervvuotan (juo terveydeksi).

Tätä jatkui koko illan ja yön; välillä juotiin vähäisen teetä, puraistiin lei-pää ja kalaa. Mielet olivat tietysti vähitellen käyneet hyvin herkiksi. Ukot syleilivät toisiaan, vuodattivat kyyneliä ja vakuuttivat tavantakaa:
- Voi, voi, kyllä nyt on kallis juhla, jonka jälkeen ottivat kunnon kulauksen virkkaen:
- Xpиcтос воскресет!

Kuta pitemmälle yö kului, sitä enemmän maallinen lörpöttely pääsi val-taan. Juttelussa koltat ovat talvisessa seuraelämässään kehittyneet mestareiksi, joilla ei ole vertaa lappalaisten keskuudessa. Isoäänisesti, toisiaan liioin kuuntelematta he pohtivat pienimmätkin seikat, muistot ja tapahtumat perinpohjaisesti.

Joku jo yrittää virittää joikauksen (levdde) lähimäisestään; hän saa har-taan kuulijakunnan, joka naurulla palkitsee sukkelan esityksen. Koltilla onkin tämäntapaisia lauluja yleensä jokaisesta tuntemastaan henkilöstä ja niissä otetaan puheeksi enimmäkseen hänen heikot puolensa, varsin-kin epäonnistuneet rakkausseikkailut, mutta joskus myös hyvät ominai-suudet, kuten ruumiillinen voima, rikkaus, muhkeat porot.

Löytyy edelleen toisia, eläinkuntaa kuvailevia, myytillisiä, jopa uskonnol-lisiakin. Muiden lappalaisten joikauksista ne eroovat etupäässä siinä, et-tä ovat useinkin eepillisen laajoja, voiden esitettäessä kestää puoli tuntia ja ylikin, ja melkoisen sisältörikkaita. Runomitta ei täytä suuria vaatimuk-sia; se on pituudeltaan jokseenkin epämääräinen, mutta määrätty polen-nollisuus aina tavataan.

Sävel on tavallisesti yksitoikkoinen, joskus joka säkeessä samallainen, mutta yleensä jonkun verran eroova, niin että joikaus jakautuu 2-5 säet-tä käsittäviin osiin, »värssyihin», joissa sama säveljakso toistuu. Sävel liittyy hyvin herkästi sisällykseen, siitä henkii milloin sukkela iva, jota lau-laja vielä elein lisää, jopa vihakin, milloin arvonanto, milloin alakuloisuus
j.n.e.

Toisinaan laulu kiihtyy mahtavaan paatokseen, joka sävelen monotooni-suudesta huolimatta tuntuu vaikuttavalta. Oikein innokkaassa esitykses-sä saa sävel joka hetki yhä uusia vivahduksia, joten se pitkän laulun jo-ka säkeessä on jonkunverran erilainen. Lisäksi voi havaita, että kukin perhe mielellään käyttää säveliä ja rytmejä jotka aina muistuttavat toi-siaan, erosipa sisällys kuinka paljon tahansa.

Tuskin on ensimäinen joikaaja kerennyt lopettaa, kun jo toinen ehättää alkamaan uutta ja kolmas yhtyy. Voipa joku läsnäolijoista kuulla omankin joikunsa, jota hän kyllä ei pane pahakseen, vaan vastaa samalla mitalla. Mieluisen, tutun joikauksen kuullessaan yhtyvät siihen kaikki, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat. Silloin ei tosiaan puutu ääntä tuvassa. Näissä oloissa oli minun helppo kerätä fonograafiin kolttien lauluesityksiä mel-koinen määrä. Näytteeksi suomennan tähän kappaleen eräästä inari-laisia pilkkaavasta laulusta:

Inarin härät (s. o. ajoporot) ne ovat de-la-gul-gul-gul,

kuin raskaat heinäsäkit gul-gul-gul;
kun lumi kynnen yli nousee de-la-gul-gul-gul
niin miehet suksilla hiihtämään gul-gul-gul.
Mutta meidän härkämme de-la-gul-gul-gul,
kun lumi yli polven kohoaa gul-gul-gul,
vasta juosten ja laukaten kulkevat de-la-gul-gul-gul.

Satuja on koltilla paljon, enimmäkseen tosin venäläisperäisiä, mutta löy-tyy sentään omaakin, kuten eläin- ja noitasatuja sekä historiallisia, tsuu-deista kertovia taruja, jotka koskettelevat suomalaisten, m. m. Vesaisen ryöstöretkiä Venäjänlapissa.

Aamulla päivän sarastaessa saivat kemuilijat vihdoin kylläkseen ja ke-pertyivät mikä lavitsavuoteelle, mikä sen alle, mikä lattialle. Oli jo ilta-päivä käsissä, kun ruvettiin nousemaan jalkeille, nim. ne, jotka siihen ensinkään pystyivät. Tämä päivä oli siitä merkillinen, että paasto oli lop-punut ja kaivattua poronlihaa sai siis mielinmäärin nauttia.


Siksipä isäntä haki ajokkaansa läheltä metsästä ja ajoi ½ peninkulman päässä laiduntelevaan porotokkaan, josta palasi mukanaan lihava aja-maton poro. Se pistettiin pihalla ja monen miehen teurastettiin. Tuskin oli talja saatu nyljetyksi, kun samalla leikattiin parhaat selkäkappaleet ja vietiin keittopataan. Sitten jatkettiin paloittelua, lihat, kuut ja jalommat sisuselimet vietiin aitansoppeen, maksa pantiin vartaaseen, paistettiin ja syötiin siltään keittoa odotettaessa.

Talja naulattiin tuvan ulkoseinälle, koipi- ja kallonahat levitettiin kiinnittä-mällä lastusuikaleita sisäpuolelle ja ripustettiin samoin ulkosalle kuiva-maan. Jopa ehti liha tulelta iltamyöhällä ja nyrkinkokoisina kimpaleina asetettiin puukaukaloon, »kaaraan», joka sijoitettiin matalalle pöydän-tapaiselle.

Rasva lusikoitiin erikoiseen kuppiin ja sai niinikään pöydällä sijansa. Täl-le pantiin vielä kivellä tulen ääressä paistettua kakkua ja ripotettiin sinne tänne suolaa. Syötäessä kastettiin lihapala ensin suolaan ja sitten rasva-astiaan ja leipää otettiin silloin tällöin suupala. Vieraat saivat par-haat osat, kielen ja munuaiset.

Kun valtainen kasa oli kaarasta kadonnut, kannettiin pöytäänliemipata ja annettiin käteen mille sarvilusikka, mille venäläistekoinen »kuiri» ja pian oli padan herkullinen sisällys kadonnut parempiin suihin. Kylläpä kelpasi tämän atrian päälle ojentaa raajansa taljavuoteelle.

Aamulla lähtivät vieraat matkaansa ja tavallinen arkielämä alkoi taas. Työtä ei näkynyt väellä olevan liiaksi; päivisin pistäytyi aina pari henkeä porometsässä siirtämässä laumaa verekseen jäkälikköön ja toiset kor-jailivat ahkioita ja muita ajoneuvoja.

Niinpä jäi enimmän aikaa ravinnon nauttimiseen. Teetä keitettiin samo-vaarilla vähintään kuudesti päivässä ja sitä juotiin kokonaista 4-6 lasil-lista kerrallaan. Aamiainen ja päivällinen olivat jonkinlaisia väliatrioita, jolloin nautittiin kalaa, leipää ja esim. poron »konttia (ydintä)», jota kei-tettiin muutama minuutti ja irroitettiin sääriluusta särkemällä tämä isol-la lapinpuukolla.

Pääatria, jolloin syötiin lihaa suuret määrät, oli aina puoliyön tienoissa. Kun alussa oli kulutettu porosta parhaat palat, seurasi lopuksi laihempaa ja huonompaa, jalkalihoja, pää, sydän ja vihdoin oli eräänä ruokaverona vuohiskarvoineen keitettyjä sorkkia, joita saatiin pehmittää vedessä viisi tuntia, ennenkuin hammas pystyi rustoon.

Suonikylän kolttia maistelemassa tuliaisia Kuolan kaupungista 1913. I Henkilöt vasemmalta: Pavel Sverloff, tuntematon, Kiril Sverloff ja Ivtsa Feodoroff. Kuva: T.I. Itkonen. Museovirasto.

Kolttia Njaannamjärvellä.

Hieman häpeillen tarjottiin tämä ruokalaji; jäykissä rypyissä olivat syöjien kasvot ja äänekäs luske kuului leuoista, mutta sankarillisesti sentään kukin suoriutui annoksestaan. Seuraavana päivänä päästiin taas herk-kuihin käsiksi, kun uusi tappoporo tuotiin ja teurastettiin. Pääsiäisen ai-kana oli tapahtunut muutos säätilassa. Pitkällistä suvea, joka oli lumen peräti pehmentänyt, seurasi sarja pakkasia, ja tuloksena oli muutaman yön kuluttua kova hankiainen, jolloin Lapissa paikallisuus ei aseta mi-tään rajoja, vaan mielinmäärin voi liukua pitkin metsiä ja lakeuksia suk-silla tai ahkiolla, kun vaan välttelee vähäisiä pälvipaikkoja.

Nyt alkoi metsämiesten liikuntaaika, metsot näet rupesivat jo kokoontu-maan soitimiinsa. Kolmen neljän miehen joukkueissa valjastettiin illan-suussa kaksivaljakot, pyssyt sidottiin keulaan ja niin lähdettiin soidin-paikkaan. Perille tultua jätettiin porot hiukan ulommas, itse asetuttiin suojaiseen puiden siimekseen, tehtiin tuli ja nukuttiin n. k:lo 3:een aamu-yöllä, jolloin herättiin tavallisesti siihen, että joitakuita metsoja lentää ry-misti aivan päämme päälle ja alkoi siinä hiomisensa.

Parin silmänräpäyksen asia oli viereltään siepata pyssyt ja pudottaa ma-kuulta ensimäiset otukset. «Sitten noustiin ja kukin hajautui suunnalleen hiipivin askelin. Äänettömästi kävi vaaninta kovalla teräshangella peh-meissä karvakengissä. Sieltä täältä kuului salaperäistä ääntä ja silmä sai näkyviin mustia varjoja puunlatvoissa. Petäjältä toiselle kävi kulku, kunnes pamahdus kajahti ja raskas lintu kumahti alas laulupuultaan.

Ei ollut harvinaista tavata 30-40 metsoa jakoppeloa yhdessä neliö- kilo-metriä laajassa soidinpaikassa. .Näin jatkettiin aina k:lo 6:een asti, jol-loin kukin tuli porojen luo saaliineen. Nyt jäätiin jälleen lepäämään päi-väsydämeen saakka ja havahduttua suunnattiin matka vesilintujen sula-paikoille.

Meno oli huimaava pitkin vaaranrinteitä. Tuotti suurta vaikeutta valjakon ohjaaminen puiden ja pensasten lomitse. Myötäleissä poro laukatessa pelkäsi ahkion tulevan kintuilleen, hermostui lopuksi, kunnes vauhdin hurjimmillaan ollessa loikkasi ahkioon miehen syliin tai teki syrjähypyn, jolloin ahkio teki ilmassa kaaren ajajan metsoineen ja aseineen lennäh-täessä monta syltä sivulle. Sulaa lähestyttäessä pysähdyttiin rantavii-dakkoon ja hiipimällä koetettiin päästä veden näkyville. Usein yllätet-tiin tällä tapaa joutsenia ja hanhia. Illaksi siirryttiin verekseen soitimeen ja jatkettiin tätä elämää viikkokausi.

Vihdoin alkoi näkyä selviä enteitä siitä, ettei hankiainen tulisi enää mon-ta päivää kestämään, jonkatähden täytyi ruveta ajattelemaan poislähtöä kolttien keskuudesta. Sattuipa tällöin eräs inarilainen asioilla ajaen poik-keamaan olinpaikkaani ja hänen mukanaan sain tavaroineni mukavan kyydin rajan toiselle puolen. Hauskat muistot jäivät mieleeni koltanhei-mosta ja sen metsäläiselämästä, joka puutteenalaisenakin on monessa suhteessa luonnollista, vapaata ja voimakasta.