Uusi-Suomi 1937.


Mustan vaaran rinnettä ponnisteli ylös suksimies. Hän sauvoi vain toi-sella kädellään, toisella hän piteli kiinni resuista takkiaan, jonka povella inahteli kylmästä värisevä koiran pentu. Tunturissa puhalteli jäätävä viima. Siellä missä lumen pinta ei ollut kovettunut siljoksi, tuuli tuprahut-teli lunta ilmaan, vieden sitä pyörteissään alas kuruihin.
- Älähän, Tarkka, nyt kovin hätäile,mies hellästi puhutteli pentua, - sillä kohta jo pääsemme lämpimään pirttiin...

Kevään tie oli käynyt tunturinkin yli. Järvi oli vapautunut jäistä ja sen ran-takoivut aukoivat silmujaan. Nestori, ainoa asukas suuren tunturijärven rannalla, seisoskeli mökkirähjänsä edessä, katsellen saapuneen kevään vaikutusta lähimmässä ympäristössään. Hänen erämaan muovailemille kasvoilleen levisi tyytyväisyyden ilme. Puoliääneen hän virkahti:
- Saapa nähdä milloin saapunee ensimmäinen turisti . ..

Tarkka pyöriskeli isäntänsä jaloissa.Se oli huomannut kengän sivussa irtiratkenneen paikan, jota se koetti kiskoa hampaillaan, isäntänsä sitä pois häädellessä. Pian kuitenkin kumpaisenkin huomio kiintyi toisaalle, sillä mökille johtavalta polulta kuului veräjäpuun kolahdus. Nestorin luodessa katseensa sinne päin hän näki veräjällä kaksi nuorta miestä, jotka Nestorin huomattuaan huusivat:
- Hyvää päivää! Ja reippain askelin lähestyessään toinen heistä kysy-västi virkahti:
- Te kai olette tämän järven asukas, Pallasjärven Nestori, sen arvaan. Terveisiä Helsingistä.
- Kiitoksia, kuului Nestorin nöyrä vastaus. - Minähän se olen tämän talon isäntä, hän leikkisästi virkahti, kädellään osoittaen taempana olevaa mökkirähjää.- Tervetuloa Pallasjärvelle. Herrat ovatkin ensimmäiset tä-män kesän turistit.
- No, sepä hauskaa ...

- Soh, Tarkka! Mitä sinä siellä räkytät, Nestori toruskeli koiraansa, joka vieraita pelästyen oli livahtanut mökin nurkan taakse ja nyt siellä hauk-kua räkytti kuin parempikin talon vartija.
- Seh, tulehan tänne, puheli toinen matkailijoista, kaivellen selästään heittämänsä repun sisältöä. Hän sai käteensä makkarapalan. Ystäväl-linen ääni ja makkaran tuoksu voittivat pennun pelokkuuden. Tosin va-rovaisena, mutta silti sekin omalla tavallaan mielistelevänä se lähestyi makkarapalasta tarjolla pitävää kättä. Isäntänsä koetti rohkaista sitä, puhellen:
- Älähän, Tarkka, nyt joutavia pelkää. Nämä herrathan ovat turisteja, meidän vieraitamme.

Makkarapala oli tehnyt toivotun vaikutuksensa: Tarkan luottamus oli voi-tettu, ystävyys matkailijoihin oli solmittu. Ja tämän ensimmäisen koke-muksensa perusteella se sittemmin suhtautui kaikkiin matkailijoihin. Varmaankin monet matkailijat ovat sikäläisiin muistoihinsa sisällyttäneet muiston myöskin Tarkasta, joka aina oli ensimmäisenä matkailijaa vas-taanottamassa, iloisena haukahdellen, kuin tervetulleeksi toivottaen, ja jos matkailija puolestaan osoitti mieltymystään Tarkan seuraan, oli Tark-ka luotettava ja uskollinen opas myöskin matkoilla tuntureille. Luonnol-lisesti se niillä matkoilla sai osansa matkailijain eväistä. Muutenn sen ateriat jäivät sangen niukoiksi. Mökin oven ulkopuolelle, missä se taval-lisimmin makaili, isäntänsä heitti sille kalanruotoja tai kuivan leipäpalan, silloin kun sitä sattui hänellä itselläänkin olemaan. Erämaa opettaa kiel-täymyksiin.

Pallastalon "päärakennus", entinen riihi, josta ovi meni suoraan ulos tu-vasta. Tulta sai pitää ympäri vuorokauden. - Joko siellä etelässä on kau-an ollut kesä? kysyi minulta siinä Pallastalon entisessä riihirakennukses-sa vaimonsa ja poikansa kanssa asuva Nestori Maununen, jo vanhan-puoleinen mies (ei Lapista, vaan Keski-Suomesta kotoisin).

Freedrik-ukko ja Nestori Maununen emäntineen v. 1934. Nestori Maunu-nen, Pallastalon ja sen metsien pitkäaikainen vartija, oli huolissaan tu-levaisuudestaan. Hänenkin asuntonsa, Pallastalon vanhariihi, kuului noi-hin hävitettäviksi määrättyihin rakennuksiin ja Nestori olikin jo saanut lähtökäskyn. Emme löytäneet Suomen laista mitään pykälää, joka olisi huojentanut Nestorin taakkaa.

Uusi aika oli saapunut Pallasjärvelle. Sen tieltä oli kaiken vanhan täyty-nyt väistyä. Sen sai tuntea myöskin Tarkka. Rantamalle, jossa ennen oli saanut juosta mielinmäärin oli rakennettu vartijan asunto. Sitä vain lä-hestyessäänkin Tarkka usein kuuli äkeän naisäänen sanovan

- Tuo koira olisi ammuttava. Minä vihaan sitä.

Ne sanat kuultuaanTarkka juosta lupitti, mieli alakuloisena mökille, jonka seinämälle paneutui makuulle, raskaasti huokaisten kuin ajatellen: mikä-hän tässä lopuksi?...

Nestori oli häädetty. Isäntäänsä seuraten Tarkkakin oli muuttanut uusille asumasioille. Siellä oli kaikki niin outoa. Sen tähden Tarkan valtasikin voittamaton ikävä entisille paikoille, joihin liittyi niin paljon muistoja sille rakkaista elämyksistä. Varsinkin öisin se ikävä painoi Tarkan mieltä. Usein se puhkesi valittavaksi ulvonnaksi. Tarkasta tuntui, että sitä oli mahdotonta kauemmin kestää. Ja niinpä se eräänä yönä lähtikin, ikä-vänsä pakottamana, kohti tunturien takaisia muistojensa maita. Revon-tulet loimusivat taivaalla ja pakkanen paukahteli tie varrella oudassa tör-röttävissä kuivissa näreissä ja keloissa. Mitä lähemmäksi Tarkka lähes-tyi, sitä kiihkeämmäksi kävi sen kaipaus. Se juoksi kuin henkensä edes-tä.

Lopulta jo vastasivat sille tutut seudut. Pallasoudan rinnettä alas juos-tessaan se luuli vielä näkevänsä sille niin tutut mökin piirteet, vaikka tie-sihän se, että mökki oli jo kesällä purettu heti sen jälkeen kun nimismies oli käynyt lukemassa häätötuomion. Mökin sijalle saavuttuaan Tarkka ulvahti surullisesti. Oli kuin rintaan patoutunut ikävä olisi vavahduttanut tunturien yötä, sillä läheinen kuusikko huokasi, ehkäpä lähitapahtumat jo aavistaen. Murheellisena Tarkka etsi sen paikan, missä sen makuukuop-pura ennen oli mökin seinämällä ollut ja väsymyksen sekä mielentilansa lamaannuttamana kaivautui lumeen. Tuokion tähtie ntuiketta tarkastel-tuaan se nukahti siihen. Uni, joka joskus saattaa muodostua vastakoh-daksi todellisuudelle, loihti Tarkan sielunelämässä esiin sille onnellisia elämyksiä ...

Keskikesän aurinko paistaa helotti Pallaskeron yläpuolella. Kuin muisto-jen virttä laulaen loiskuivat rantaan järven laineet. Kuuluipa veräjäpuun-kin kolahdus. Tarkka heristi korviaan: ehkäpä matkailija on tulossa...

Pamaus, ja Tarkka heräsi säikähtyneenä viiltävään kipuun. Se näki lä-hellään seisovan miehen, joka piteli kädessään vielä savuavaa pyssyä. Kauhusta pois suunniltaan Tarkka syöksyi lähellä olevaan metsään. Se tunsi kyljessään kirvelevää kipua. Se pysähtyi erään kuusen juurelle, alkaen nuolla kirvelevää kylkeään, josta se huomasi vuotavan verta.

Aamun valjetessa vartija oli huomannut Tarkan makuupaikassaan. Hän oli noutanut pyssynsä ja ampunut sitä karkeilla suoloilla.

Haavaansa hätäisenä nuollen Tarkka koetti selvitellä tilannetta. Sen si-sintä raateli tuska, johon vastakkaisina yhtyivät matkalle pakottanut ikä-vä ja nyt tapahtunut väkivallan työ. Mutta kaiken yli sen sisimmässä huusi tunne: minkä tähden? . .
- Nyt sinun kuitenkin on se koira tapettava! kantautui vihainen, Tarkalle entuudestaan tuttu naisääni vartijan asunnolta.

Kuului suksen suhahtelua ja Tarkka huomasi miehen lähestyvän. Hänel-lä oli jälleen pyssynsä. Äsken kuulemansa sanat ja miehen ilmaantumi-sen yhdistäen Tarkka käsitti tilanteen. Se livahti pakosalle, mutta samas-sa jo kuului pamauskin ja sitä välittömästi seuraten kuulan parkaisu Tar-kan vieritse. Kiireessä mies oli ampunut ohi. Tarkka oikaisi suoraan tiel-le, jota se oli tullutkin, juosten sitten tietä pilkin pakosalle, koko olemuk-sensa vapistessa järkytyksestä. Sen sydän takoi, toistaen kysymystä: minkä lähden?

Kuu oli kohonnut Pallastunturin laelle,Sen vastapäätä Mustan vaaran rinteellä värjötti surunsa ja sydämettömän ihmisen murjoma koira, jonka haikea valitus kantautui erämaan yöhön.