Yrjö Kortelainen.

Tavoitteena Taivaskero.


Tunturi-Lapin etuvartijoina kohoavat Ounas-ja Pallastunturit sijaitsevat Lapin halki virtaavan Ounasjoen latvoilla ja kuuluvat siihen Länsi-Lapin vaara- ja tunturijaksoon, joka alkaa kaukaa Tornionjokilaakson tyviltä, Ylitornion ja Aavasaksan tienoilta etelästä.

Pallaksen mahtavan keroryhmän korkein laki, Taivaskero, on ainoa Kä-sivarren ulkopuolinen yli 800 metrin korkeuteen nouseva tunturi. Siitä pohjoiseen sijaitseva Outtakka, Ounastunturin korkein laki, yltää »vain» 723 metriin. Pallas kuten muutkin tunturit on mahtavimman näköinen ta-saiselta maalta sopivan matkan päästä katsottuna. Parhaiten se on ihai-ltavissa tieltä, joka johtaa Särkijärveltä Raattamaan.

Kun on päästy Pallasjärven rantaan, kohoavat Pallas- ja Palkaskeron jyrkät itärinteet tien vasemmalla puolen suorastaan pelottavan lähellä. Raattamaan tultaessa näköala on vielä mahtavampi. Tie ohittaa Raatta-man ja Ylikyrön kylät, jatkuu Ounasjoen vartta Ketomellan kohdalle ja siitä joen yli Peltovuomaan. Läntistä taivaanrantaa reunustaa koko ajan yhtenäinen tunturirivi. Eteläisimpänä näkyvät Pallaksen pystyt kerot, nii-den jälkeen on tunturimuurissa lovi Pahakurun kohdalla, ja pohjoisimpa-na siintävät Ounaksen laakeat huiput.

Nykyisen Pallas-Ounastunturin kansallispuiston arvo retkeilyalueena ha-vaittiin itsenäisyytemme alkuaikoina, kun liikenneyhteydet paranivat ja liikennevälineet kehittyivät taloudellisen hyvinvoinnin kasvaessa. Nimen-omaan saksalaiset harrastivat Lapinretkiä. Kun sitten kansainvälisessä talviurheilussa murtomaahiihto syrjäytti tasamaahiihdon, retkeily- ja hiih-tomiehet keksivät Pallaksen ja Länsi-Lapin muutkin kohteet. Tunturihiih-to tuli muotiin 1930-luvulla, ja innostus siihen kasvoi vuosi vuodelta.

Pallas—Ounastunturin kansallispuiston perustamisvuonna, 1938, val-mistui Pallakselle matkailuhotelli ja vuotta myöhemmin Ounaksen Pyhä-kerolle vaatimaton retkeilymaja. Seurauksena oli, että alueen kevättal-vinen hiihtäjä määrä moninkertaistui. Hiihtäjät jouduttiin kuljettamaan Kutunivasta poroilla Pallaksen hotelliin, koska tien talviaurausta pidettiin silloin mahdottomana. Monet vanhat Pallaksen-kävijät muistelevat yhä tuota porokyytiä retken kohokohtana. Myös Ounaksen majalle menijän täytyi taittaa viimeinen taival porolla, ellei hän halunnut hiihtää Hetasta tunturiin. Ennen kuin Enontekiölle rakennettiin maantie, sieltä kuljettiin kesäisin Kittilään ja Rovaniemelle veneellä pitkin Ounasjokea.

Talvisin matkat tehtiin porolla jokea seurailevaa talvitietä myöten. Tie halkoi vuomia ja jänkiä ja kulki välillä pitkät matkat jäällä. Suunnilleen samoja seutuja kulki merkitty kesäpolku. Se ei ulottunut aivan Hettaan saakka, mutta nousemalla tunturiin pääsi toiselle polulle, joka vei Ou-nasjärven rantaan. Tämä ikivanha tunturipolku on nyt Pallaksen-Hetan retkeilyreittinä; se on merkitty polunvarren kiviin näkömatkan päähän toisistaan maalatuilla valkoisilla kolmioilla.

Tullimies Jussi Syväjärvi työmatkalla 1950-luvulla, taustalla Ounastunturi.

Tyristisafaari Ounikselle 1950-luvulla: Lapin mies on Näkkälästä Iisko Näkkäläjärvi ja ryhmän takaa kuikistelee Reijo Vuontisjärvi. Kuva: Maija Vuontisjärven albumista.

Raattama. Kuva: Kari Autto.

Pallasjärven venevalkama, taustalla vainio jossa "Koklanin-äijä" asusti ja Lommoltunturi. Kuva: Pouttvaara Matti. / Museovirasto.

Pallasjärven rannalla, taustalla "Kotlannin-Äijän" kirkko ym. Kuva: Björk-man, Leo. / Åbo Akademin arkistokokoelmat – Bildsamlingarna. Finna.fi

Kuva: 01.02.1914 Matkailulehti no 1.

Telaketjuilla varustettu pakettiauto Pallas-hotellin pihalla 1938. Kuva: Pietinen Otso. Museovirasto.

Pallastunturin vanha hotelli 1938. Kuva: Museovirasto.

Pallastunturin vanha hotelli 1938. Kuva: Osmo Pietinen. Museovirasto.

Muonioon kuljettiin talvisin jatkosodan vuosiin asti yksinomaan porolla pitkin »tikattua» talvitietä. Viittatie alkoi Yli-Muoniosta ja vei Hettaan Ou-nastunturin länsipuolitse Kentän, Könkäsenjärven ja Puolitaipaleen kaut-ta. Tätä postitietä ajettiin porolla kerran viikossa. Kesällä posti vietiin sel-kärepussa tai takkaporon laukussa samoilla seuduin kulkevaa postipol-kua pitkin Ounasjärven rantaan ja viimein veneellä järven yli sen pohjoi-srannalla sijaitsevaan Hettaan.

Ounasjärvi on toistakymmentä kilometriä pitkä, vuonomainen, enimmäk-seen vajaan kilometrin levyinen järvi, joka on keskikylän kohdalla jopa 40 metriä syvä. Sitä reunustavat varsinkin sen itäpäässä ja keskivaiheil-la korkeahkot hieta- ja moreenitievat. Järven vedet laskevat itäpäästä Perilänkosken kautta matalaan ja mutapohjaiseen Perilänjärveen, josta Ounasjoki alkaa.

Ounasjärven melko vahälukuisista saarista on suurin Karjalansaari, joka sijaitsee lähellä järven itäpäätä. Se on saanut nimensä vienalaisista, joi-den kerrotaan joskus vainoaikoina yöpyneen saaressa oppaaksi pako-tetun Lapin sankarin Laurukaisen neuvosta. Kun vainolaiset olivat vaipu-neet uneen, Laurukainen työnteli veneet tuulen vietäväksi ja meloskeli itse viimeisellä veneellä matkoihinsa. Muisteluksen mukaan vainolaiset lopulta kuolivat nälkään, kun Laurukainen ei houkutuksista ja uhkauksis-ta huolimatta palauttanut veneitä. Myöhemmin ruumiit haudattiin saaren hiekkaan.

Kylän länsipään kohdalla Sammaljoen suun vaiheilla on pieni Ruumis-saari. Ennen maantien valmistumista saarta käytettiin kesähautaus-maana; varsinainen hautausmaa sijaitsi Markkinassa ja viime vuosisa-dalla Palojoensuussa. Kesällä kuolleet saivat levätä saaressa rekikeliin asti. Sitten vainajat siirrettiin viralliseen kalmistoon, johon pappi siunasi heidät.

Hetta oli vielä pieni kylä, kun se 1864 sai kirkonkylän arvon. Vanha Pa-lojoensuun kirkko joutui purettavaksi ja uusi rakennettiin Hettaan. Noihin aikoihin seurakunta sai myös oman kirkkoherransa. Hetan kirkkoherrois- ta mainittakoon 1800-luvun lopun tunnettu lestadiolaisjohtaja Aatu Laiti-nen ja ensimmäisen maailmansodan aikoihin virkaa hoitanut Arvi Jär-ventaus, joka aloitti kirjailijanuransa Enontekiöllä.

Kunnan ensimmäinen kansakoulu perustettiin Hettaan 1888. Maantie Muoniosta Palojoensuun kautta Hettaan valmistui 1907, mutta se ei vil-kastuttanut kylän elämänmenoa paljonkaan. Varsinkin talvisen Hetan ku-vaan kuuluivat olennaisesti lapinihmiset, jotka ajelivat poroillaan kylän halki kulkevalla talvitiellä, majailivat lantalaisväärtiensä taloissa ja asioi-vat kylän ainoassa kaupassa, muoniolaisen Adolf Anttilan puodissa. Juhla-aikoina kuului monen talon pihasta voimallista joikausta ja koirien rähinää.

Hettalaiset elelivät omissa oloissaan 1930-luvulle asti, jolloin tunturihiih- täjät löysivät Ounastunturin ja alkoivat tuoda vilkkautta kylän elämänme- noon aina pääsiäisen tienoilla. Idylli päättyi toisen maailmansodan lo-pussa evakkomatkaan ja kylän hävitykseen. Nyt on kylän ulkonäkö ai-van toinen - talot ovat maalattuja, kaikki on suurempaa ja parempaa kuin ennen sotaa - mutta työttömyys uhkaa asukkaiden toimeentuloa. Hettalaiset panevat toivonsa matkailuun.

Kirkkotievalla seisoo uusi kivikirkko, sen vierellä on vielä uudempi ko-mea kansalaiskoulu ja kunnallinen keskikoulu. Kirkon toisella puolen si-jaitsee vanha hautausmaa, jonka yhteydessä on sankarihauta. Uusi maantie on valmistunut Nunnasesta Puljuun, samoin Peltovuomasta Raattamaan.

Lantalaistyylisen poronhoidon seuraukset ovat olleet Enontekiöllä ja Ou-nastunturilla jo vuosia näkyvissä. Jäkälä on kadonnut laajoilta alueilta. Maataloudesta ollaan luopumassa, koska vihdoinkin uskotaan, ettei se kannata. Lantalaisten aika näyttää olevan päättymässä Enontekiöllä. Kunta jää ehkä lopulta kokonaan lapinihmisille ja heidän poroilleen.

Ja lappalaiset kyllä osaavat tulla siellä toimeen. He kohtelevat luontoa helläkätisesti; he tuntuvat ymmärtävän, ettei arktinen luonto kestä kovia otteita. Tuhansien vuosien kuluessa lapinihminen on oppinut elämään sovussa ympäristönsä kanssa. Hän ei yritä pakottaa luontoa tottele-maan, mihin lantalainen uskoo pystyvänsä.

Puolitaipaleen väkeä 1950-luvulla, Vas. Olli, Iivari, Jenni ja Aila Kangos-järvi. Iivari toimi metsänvartijana. Metsähallituksen toimipisteenä Puoli-taival loppui v.1963.

Puolitaival v.1882. Kuva Sophus Tromholt.

Ounasjoki Riikonkosken yläpuolella, oikealla Akanvalko Ancylus- ja Yol-diarantoineen. Veneessä Hugo Berghell. Kuva: Emil Sarlin, 1900. GTK.

Vasemmalla: Ella Valkeapää os. Ketola (Valkko-Ella) lypsää poroa jota Einari Kumpulainen piettää.Lauri Valkeapää (Valkko-Lassi) piettää toista poroa ja Mikko Hetta (Eno-Mikko) istuu ja piettää poronvasikkaa lypsyn ajan lypsettävän vaamen näkösällä, että antaa lypsyrauhan. Kuva: J.Alb. Sandman 11.7.1896. Vanha postikortti.

Hiihtäjiä Routakurussa 1950-luvulla. Kuva: Vuorinen Ari. Museovirasto.

Uusi aika on lopettanut veneliikenteen. Vielä viime sodan aikana olivat vesitiet tärkeitä seudun asukkaille. Pitkillä jokiveneillä liikuttiin heinän-teossa jokivarsiniityillä, käytiin kalassa kaukanakin ja kuljetettiin hilla-ai-kana marjanelikkoja. Nyt on niittyjen ja jänkien heinänteko jäänyt ja kala-kanta huvennut niin vähiin, ettei pyynti kannata. Hillamies ajaa polku-pyörällä, mopedilla tai autolla jängän reunaan. Kylän rannassa ovat jo- kiveneet vaihtuneet lyhyiksi lantalaismallisiksi järviveneiksi, joiden pe-rässä törröttää moottori.

Vanhat ihmiset muistelevat vielä Ounasjoen hyviä lohisaaliita, jotka lop-puivat kun Kemijoki tukittiin. He muistelevat myös kesäisiä venematkoja, jotka tehtiin Rovaniemelle pitkin koskista ja kivistä väylää. Tervalla, voil-la, taljoilla ja muulla kaupaksi kelpaavalla lastattu vene saattoi meno-matkalla tarttua kiveen, pyörähtää poikittain ja pirstoutua. Paluumatka, jolla vene oli raskaassa jauholastissa, ei ollut leikintekoa sekaan. Kuiva-na hankalampaa oli sauvoa niitä ylös. Muutamia vuosia sitten Ounas-joen yläjuoksun kosket perattiin uittoa varten isolla puskutraktorilla.

Koskenlaskuun on vielä tilaisuus Hetan ja Raattaman välillä. On somaa istua veneen pohjalla, jota vesi pehmeästi velloo, Joskus kivi raapaisee ilkeästi pohjaa ja istujan niskaan roiskahtaa vettä, mutta perämies sei-soo jämeränä takana ja ohjaa melansa liikkeillä veneen vilisevää me-noa.

Kuuluisa perämies eli, kuten täällä sanotaan, »vesimies» oli 1960-luvulla kuollut Simoni Laakso. »Vesimiehen katseen häätyy olla terävä kuin so-lanaskalin kärki», hän sanoi. Hän jopa kielsi valokuvaamasta itseään il-man ennakkovaroitusta: oli varattava katseenteroitusaika. Soutumiehen on luotettava ehdottomasti perämieheen, eikä hän saa kurkkia olkansa yli. Koski pauhaa, vene keinahtelee, rannat vilisevät ohi.

Matkustaja ei voi irrottaa katsettaan edessäpäin törröttävistä kivistä ja valkoisista kuohuista — ja sitten yhtäkkiä ollaan kosken alla ja kohina al-kaa nopeasti vaimentua. Soutumies vaihtaa tempovan soutunsa tasai-seksi nytkytykseksi. Kiihottava vaaran elämys on ohi, ja matkustajalla on taas aikaa katsella rantojen näkymiä. Ei ole tarpeen enää puristaa ve-neen parrasta rystyset valkoisina.

Ennen Ketokoskea ohitetaan vasemmalla rannalla sijaitseva pieni Keto-mellan kylä - kolme taloa, joista kaksi asuttua. Ketokosken ja Kaala-raankosken jäätyä taakse soudetaan ohi Ylikyrön neljän talon, jotka si-jaitsevat oikealla rannalla korkealla hiekkatörmällä. Sitten ollaankin pian Raattamankosken niskalla. Nyt on aika nousta rantaan ja jatkaa matkaa maitse.

Vas. Simoni laakso, asuntolanhoitaja Helvi Sipilä ja Vieno Laakso Ounasjoella Ylikyrön rannassa.

Ylikyrö v. 1932. Kuva: Mikkola Erkki. / Museovirasto.

Juho ja Elli Autton pihapiiri v. 1931 Ketomellassa. Kaikki rakennukset tu-houtui Lapinsodan aikana 1944-45. Ounasjoen takana Nutti-Nikun tupa joen takana kuvan vasemmassa laidassa. Kuva: Erkki Mikkola. / Museo-virasto.

Näkymä Raattaman kylästä Pallastunturia kohti 1932. Kuva: Mikkola Erkki. Museovirasto.

Ounasjärvellä matkalla Ounastunturille, taustalla Hetta. Postikortti.

Revontulet Ounasjoen yllä. Kuva: Kari Autto.

Raattaman eli Kyrön kylä sijaitsee jo Kittilän puolella. Ylikyrön ja Raatta-man ensimmaiset asukkaat, Olli ja Pekka, saapuivat isonvihan aikoihin Ounasväylää myöten Pallaksen juurelle. Olli asettui taloksi nykyisen Yli-kyrön paikalle, ja Pekasta tuli nelisen kilometriä alempana olevan Raat-taman perustaja.

Kyröläiset olivat yritteliäitä ja pontevia, samoin heidän jälkeläisensä mo-nen sukupolven ajan. Heidän tarmonsa muistomerkkeinä ovat useat vanhat talot. Ne ovat ylväännäköisiä monihuoneisia hirsirakennuksia, joiden päässä on iso pirtti ja pirtissä komea kiviuuni. Valitettavasti talo-vanhukset ovat päässeet pahasti rappeutumaan. Raattamaan valmistui maantie Muoniosta päin 50-luvun lopulla. Kylästä on vaikuttava näköala Pallaksen suuntaan. Talvisin näkee vielä joidenkin talojen pihassa ajo-poron koparoimassa jäkälälimppua.

Enontekiön puolella jatkaa pieni Ylikyrön kylä hiljaiseloaan. Nykyaika ei näytä sinne vielä ehtineen; siellä eletään kuin muun maailman unohta-mina. 1800-luvulla kylä oli vuosikymmenien ajan käräjäpaikkana. Esaias Fellman kertoo muistelmissaan eräästä matkastaan Ylikyröön käräjä-saarnan pitoon. Kylän väki muistelee vanhojen kertoneen, että siellä oli ennen piiskauspetäjäkin, mutta puun sijaintipaikkaa ei kukaan enää tie-dä. Mm. kuuluisa lappalainen pororuhtinas lisko Näkkäläjärvi eli Iso lis-ko, joka kuoli 1920-luvun alussa, on aikoinaan kärsinyt raipparangais-tuksen Ylikyrössä.

Vielä viime vuosisadalla Pallas—Ounastunturin kansallispuiston alue oli lappalaisten maata. Tunturissa vaelteli poroineen Maggoja, Nutteja, Suikkeja ja Kemin sukuakin. Heidän ja Ruotsin puolen lappalaisten vä-lillä oli kiistoja, joihin liittyi varkauksia ja tihutöitä. Seurauksena oli, että vuosisadanvaihteen tienoilla lapinihmisten porot loppuivat ja Kyrön pal-kinen jäi tyhjäksi. Lappalaiset joutuivat vetäytymään pohjoiseen, ja sil-loin kyröläiset innostuivat poronhoitoon. Nykyisin Pallaksen tienoolla siis vaeltelevat lantalaisten porot.

1890-luvun alussa näillä main oleskeli merkillinen persoonallisuus, skot-lantilainen MacKay, jota paikkakuntalaiset sanovat Kotlannin äijäksi. Ei ole voitu varmasti ratkaista, oliko äijä hullu vai harvinaisen leikkisä. Lap-piin tultuaan hän osti Pallasjärven rannalta tilan, sen, joka nyt on Met-säntutkimuslaitoksen hallussa ja jossa kansallispuiston vartija asuu.

Tälle kentälle MacKay rakennutti asuntonsa ja ryhtyi myös rakennutta-maan kirkkoa, joutavanpäiväistä röttelöä. Hän teetti monia muitakin töi-tä, jotka kaikki olivat täysin hyödyttömiä; näytti siltä, kuin hän olisi nimen-omaan halunnut haaskata mahdollisimman paljon rahaa.

Muistelusten mukaan hän oli palvellut rakennusinsinöörinä Englannin siirtomaissa ja saanut silloin tarpeekseen totella ylempiään. Pallasjär-vellä hän nautti saadessaan olla oma herransa, rakennuttaa mitä ikinä keksi. Äijän muistellaan hallinneen työmaitaan kolme vuotta; sitten hän sairastui, palasi Englantiin ja joutui myymään tilansa.

Särkijärveltä Pallakselle johtavan tien oikealla puolella Keimiötunturin juurella sijaitsee isohko Jerisjärvi, joka ainakin ennen oli erittäin kalai-nen. Sen rannalla Keimiöniemessä on pitkä rivi Muonion talojen vanhoja kalatupia. Vanhimmat lienevät 1700-luvulta. järven tärkein kalalaji on sii-ka, mutta myös muikkua, jota täälläpäin sanotaan silliksi, pyydetään yhä innokkaasti.

Sopiva sekoitus tervettä järkeä ja kateutta on pelastanut järven tyhjiin pyytämiseltä: talolliset valvoivat, etteivät sivulliset päässeet kalastamaan siellä liikaa. Jerisjärvi oli kuuluisa jo pirkkalaisaikana ja siellä kävi kala-miehiä Karungista ja Ylitorniolta saakka. Nykyisin Keimiöniemi harmaan-tuneine tupineen on suurimman osan vuotta autio ja hiljainen, vain elo-kuun lopulla se herää eloon muutamaksi syys-viikoksi.

Vasemmalla poromies ja kylän rautio eli seppä Tauno Fredrik Juhanin-poika Rova (s.16.3.1906 Enontekiön Hetan kylässä.) ja Jouni Tapiola Ounastunturilla. Kuva: Elokuvasta: Valkoinen peura v.1952. / Erkka Blomberg.

Hiihtäjä ja luminen palovartijan tähystysmaja Ouniksen Pyhäkeron pää-ltä. Se oli "yhteiskunnan omistama" palovartijan tähystysmaja ja siksi sen piti olla huipulla josta näkee koko seutukunnan, kun se jäi pois käytöstä niin paliskunta osti sen ja vei Kaarremarastoon. Maja on siirretty Näkkä-län paliskunnan poromiesten toimesta Kaarremarastoon jossa seisoo edelleen. Kuva: Virtamo Sirkka-Liisa. Museovirasto.

Torassiepin kylä. Paikka on porolappalaisten entistä asuinseutua, ja eräissä taloissa pidetään yhä poroja. Parisenkymmentä kilometriä poh-joisempana on Kerässieppi, pohjoisin Pallaksen seudun länsiosan kylis-tä. Se sijaitsee Enontekiön puolella aivan Muonion rajan pinnassa, Pal-laksen Palokeron korkeudella. Pallas näkyy sinne mahtavana.

Kerässieppi on vanha poronhoitokylä, jossa asui lappalaisia vielä tämän vuosisadan alussa. Muonion ja Hetan välisen vanhan postitien varressa Kerässiepistä luoteeseen on Puolitaipalen metsänvartijan asumus, joka on ollut jo useita vuosia autiona. Kun tien poroliikenne 1930-luvun ke- vättalvina alkoi vilkastua, valtio rakennutti entisen pienen tuvan viereen isomman retkeilymajan, jonka hoitajana toimi metsänvartija, »Taipalen Ales».

Tähän taloon poikkesi jokainen postitien kulkija ja antoi poronsa syödä ja levähtää. Eräänä keväänä sattui Kyrön Pekka oleilemaan Taipalessa, kun joukko housupukuisia naisia ajoi pihaan. Pekka ei tahtonut silmiään uskoa, kun naiset tallustelivat sisälle, ja kysyi lopulta:

- Olhanko tet kaikki naaraita?

Pallaksen ensimmäisen matkailuhotellin, joka rakennettiin kivestä Vati-kuruun vähän ennen talvisotaa, räjäyttivät saksalaiset 1944. Sodan jäl-keen rakennettiin vähän alemmas saman kurun suulle uusi, hirsinen ho-telli. Rakennuksessa on myös pieni luonnontieteellinen museo, jossa on mielenkiintoinen kokoelma seudun lintuja ja imettäväisiä sekä joukko kansatieteellisiä esineitä.

Hetassakin on matkailuhotelli. Sen ikkunoista voi ihailla järven takana kohoavan Ounastunturin Pyhäkeron komeaa siluettia. Laelle on hotel-lista matkaa 8 kilometriä.

Näin olemme tutustuneet Pallaksen ja Ounaksen ympäristöön. Kiivet-käämme nyt tunturiin. Hetasta Ounakselle vievä polku on selvä ja help-pokulkuinen. Tunturi katoaa välillä jonkin harjun taa, ilmestyy taas näky-viin, katoaa - ja yhtäkkiä se kohoaa edessä kuin pelottavan korkea sei-nä. Aivan mäntyrajalla on uusi autiotupa, jonka luota alkaa nousu kohti Pyhäkeron huippua. Ensin on loivahkoa, tunturikoivuja kasvavaa rinnet-tä, ja ylimpien käykkyräisten koivujen yläpuolelta alkaa jyrkin nousu.

Kiipeäjä tuntee itsensä laajalla tunturinrinteellä kärpäsen kokoiseksi. Vä-lillä tullaan tasaisemmalle kohdalle ja Pyhälammen rantaan. Vielä yksi pysty rinne, ja ollaan Pyhäkeron laella, 711 metrin korkeudella meren-pinnasta. Tunturin laki vaikuttaa kummallisen laajalta ja tasaiselta. Kas-villisuus on niukkaa: vain matalaa varpua kaikkialla. Missään ei näy pe-lottavia jyrkänteitä, ja kuitenkin ympäristön maisemat leviävät kaukana alhaalla. Näkymät ovat yksitoikkoisia: loputtomiin ruskeanvihreää havu-metsää, jota kapeat jängät halkovat ja pienet järvet täplittävät. Ihmisen työn jälkiä ei maisemassa näy. Värit vaihtuvat vuodenajasta toiseen.

Kesän totinen väriasteikko vaihtuu syksyn ensi pakkasten jälkeen nope-asti loistavaksi ruskaksi: tunturin pinta saa kauniin ruosteenkarvaisen pohjasävyn, jota elävöittävät karmiininpunaiset riekonmarjakasvustot ja sinooperinpunaiset vaivaiskoivulaikat. Alhaalla koivujen kirkas kelta vaituu vähitellen havupuiden muuttumattomaan harmahtavanvihreään.

Kauempana kaikki värit sulautuvat etäisyyden sineen, johon horisontissa yhtyy taivaan sini. Mutta ensimmäinen syysmyrsky riipii armotta ruskan koko koreuden. Autioitunut maisema on ankean harmaa.

Armahtava lumi peittää sen pian vaippaansa odottamaan uutta kevättä, uutta kesää ja uutta ruskaa. Kuinka pitkä talvi onkaan ja kuinka lyhyt lämmin aika! Kaamoksen alkaessa aika tuntuu pysähtyvän. Kun synkin kaamos on ohi, tuntuu aikakin saavan vauhtia; pian kurkistaa aurinko horisontin takaa, ja äkkiä ollaan kevättalven kirkkauden keskellä. Hanget säihkyvät häikäisevinä, varjot ovat syvän ultramariininsiniset, ja illalla taivas kuultaa sinivihreänä. Usein ilta-aurinko värjää puuttomat paljakat ruusunpunaisiksi.

Ainoa elollinen olento, joka pysyttelee tunturissa keskitalvenkin, on kiiru-na eli lumiriekko. Sitä tavataan yhä Pyhäkerolla ja Outtakalla. Etelässä siintävät Pallaksen jyrkkärinteiset kerot. Niitä kohti johtaa valkoisin kol-mioin merkitty polku. Matka näyttää Pyhäkerolta helpommalta kuin se onkaan; laki on petollisen tasaisen näköistä.

Hiihtäjälle reitti on kevättalvella suorastaan loistava: on sekä loivia että jyrkempiä rinteitä, saa nauttia vauhdista, ja aurinko paahtaa kasvot mus-tiksi liiankin nopeasti. Matkan varrella on 10-12 kilometrin välein kunnol-lisia autiotupia, joissa on hyvä levähtää ja yöpyäkin. Tunturin ilme on milloin lempeä, milloin raaka ja ankara.

Kesälläkin voivat kylmä tuuli ja lumisade yllättää retkeilijän. Usein "murk-ku", tunturipilvi, peittää laen kokonaan; joskus se laskeutuu kuruihin ja tunturin juurelle ja retkeilijä seisoo laella kuin saaressa. Lumiläikkiä saattaa säilyä rinteillä syyskesään saakka, ja toisinaan uusi lumi sataa ennen kuin vanha on ehtinyt sulaa.

Kesällä tunturissa näkee usein poroja, tavallisesti pieninä ryhminä. Ne ovat silloin laihoja, takkuisia ja tappisarvisia. Syksymmällä porot ovat ylväännäköisiä: sarvet ovat kasvaneet täyteen kokoonsa ja poro on ke-lonut ne karvattomiksi, uusi närpeä karva on musta ja kiiltävä, ja nahan alle on kertynyt "pintaa", rasvaa. Mutta kovat ajat lähenevät talvi on tu-lossa, kannoilla räyskyttävä koira on pian joka päiväinen riesa, hirvas kellistetään maahan ja purraan, ja monia poroja odottaa nylkymiehen puukko.

Pallasta kohti samottaessa jää oikealle Rautuvaaran matalahko laki. Vaaran jyrkän länsirinteen juurella päilyy pieni Rautujärvi, jossa elänevät Länsi-Lapin eteläisimmät raudut, pikkunieriät. Kevätkesällä maata peit-tävät laajoina läiskinä kaunis, tummanlilakukkainen kurjenkanerva ja ai-van matala sielikkö, jonka tiheässä loistavat tähtimäiset kukat ovat hen-non vaaleanpunaiset.

Matkalaista saattelee Bitjuusin, kapustarinnan, haikea piiskutus. Ounas-tunturin lounaispuolella sijaitsee sen korkein kero Outtakka. Se on jyrk-kärinteisin Ounaksen keroista, jossain määrin Pallasta muistuttava. Sen etelä- ja kaakkoissivu ovat erittäin louhikkoisia, mutta pohjoiseen ja län-teen viettäviä rinteitä hiihtäjän on suurenmoista lasketella. Outtakan ohi-tettuaan polku laskeutuu Pahaankuruun. Se on pystyjen kalliojyrkäntei-den halkoma kurulabyrintti, jonka pohjalla purot lirisevät ja pienet lam-met päilyvät. Täällä kasvaa kuusiakin.

Kevätkesällä kuuluu alempaa järripeippojen yhtämittainen särisevä kuo-ro. Kurun kummassakin päässä on autiotupa; vanhempi sijaitsee Pallak-sen puolella. Aletaan nousta Pallaksen rinnettä. Lumikurussa voi olla paksuja kinoksia vielä syyskesällä. Siellä näkyy myös ihmisen aikaan-saannos: tunturijonon poikki kulkeva ruma ja maisemaan sopimaton po-roaita, jonka on tarkoitus pitää Kyrön ja Peltovuoman porot erossa toi-sistaan. Pallaksen puolelle päästyään retkeilijä tuntee jaloissaan ja ol-kapäissään, että rinteet ovat käyneet jyrkemmiksi, vaikka polku onkin merkitty helppokulkuisimpiin paikkoihin.

Edessä kohoaa yhä korkeampia lakia. Alhaalla vasemmalla vilahtelee Ounasjoki, Vuontisjärven takaa aivan Röyninkurun alapuolelta pilkottaa Vuontispirtin katto. Lähestytään hiljalleen Taivaskeroa. Polku kohoaa yhä korkeammalle, ohittaa keroja ja ylittää poikittaisia kuruja,nousee nousemistaan. Näköala avartuu molemmilla sivuilla, maisema häipyy kaukaisuudessa siniseen autereeseen. Lopulta ollaan Metsä-Lapin kor-keimmalla tunturilla, Pallaksen Taivaskerolla, 806,8 metrin korkeudella merenpinnasta.

Rinteillä törröttää ikivanhoja keloutuneita kuusia. Etelään viettävän Vati-kurun pohjalla virtaavan puron rannat ovat uskomattoman rehevät; lähes
läpipääsemätön pajuruto hohtaa hopeaan vivahtavana. Ihminen ei ole päässyt turmelemaan alhaalla leviävää maisemaa. Asutut paikat peitty-vät metsän suojaan.

Pilvet vaeltavat yli Taivaskeron laen, ja joskus voi maakotka liidellä ma-jesteettisen laajoin kaarin taivaalla tarkastelemassa avaraa valtakun-taansa.