Lauri Rautanen. / Aamulehti 1933.

Tenon lautturien matkassa


Alkumatka Angelista Levajoelle.


Antti Morottajan eli Ranta-Antin kestikievariin Inarin kirkolla oli eräänä kesäkuun alkupäivänä kerääntynyt joukko insinöörejä ja muita munsöö-rejä, joilla kaikilla oli millä niitäkin asiaa Inanjoen ja Tenojoen varteen läntisellä rajalla. Koska minkään valtakunnan ajoneuvolla kuljettavaa tietä ei vielä toistaiseksi ole mainittuun rajaseutuun, eikä taida meidän iässämme tullakaan, oli matka talsittava apostolinkyydillä, välillä vene-pellä sopivasti hyväksikäyttäen.

No, mitäs muuta, reput selkään vaan joka mies, eväitä pariksi viikoksi ja muut tarpeelliset kamppeet, niin että parhailla oli kai runsaat 20 kiloakin harteillaan, kun lähes kymmenmiehisenä "tokkana" alettiin painua Inarin kirkolta länttä kohden. Parisen kilometriä oli vielä oikein maantie allam-me, välillä Juutuanjoen lossi, mutta sitten poikettiin jo metsään, tosin melko vahvalle polulle, joka puhelin "niljaa" noudattaen vie kulkijan vai-vatta Riutulan kuululle koululle Muddusjärven rannalla, noin peninkul-man verran kirkolta.

Sattui olemaan lauantai-ilta ja koulun johtajattaren, Hämeen oriveteläis-tenkin hyvän tutun neiti Auerin ystävällisessä hoivassa saimme nauttia ihanat saunat ja muut runsaat vieraanvarat sekä ylelliset yösijat oikein lakanain välissä, niin että aamulla oltiin sangen reipasta poikaa ja taas lähdössä reppuinemme. Koulun väki meille kyllä koetti ennustaa, että toinen on näkönne, kunhan olette perillä Angelissa. jalkapatikkamme päämäärässä Inanjoella, linnuntietä kai viitisen peninkulmaa Riululasta.

Talon puolesta meidät vielä veneillä saatettiin läheisen Keptujoen yli ja siitä sitten alettiin talsia ensimmäinen peninkulma Tirroon Vaskojoen rannalla. Aurinkokin paahtoi vallan liian lämpimästi näin Lapin alkuke-säksi, yhdellä ja toisella hankasi saapas jalkaa ja paljon oli vastusta muustakin tämmöiseen reissuun tottumattomalla. Sääsken aika ei sen-tään vielä onneksemme ollut, se tulee vasta juhannuksena, silloin kuin etelän turistitkin. Tirroon vain tulliin, vaikka paidat märkänä, ja siitä sou-deltiin yksitoikkoista Vaskojokea ylöspäin, välillä koski- ja nivapaikoissa sauvoen tai rannalta venettä vetäen aina Laksinivan alle, mistä taas al-koi jalkapatikka, päämääränä Uutelan talo Pyhäjärven rannalla.

Uutela on komia talo Lapin taloiksi, kaksikerroksinen ja punaiseksi maa-lattu valkeine ikkunalautoineen. Talon väki oli unten helmoissa, mutta armotta heräteltiin emäntäväki kahvia ja muuta semmoista reisupojille keittelemään. Ystävällinen emäntä, Inga-Elli Länsman, omaa sukuaan Gultorm Utsjoelta, onkin aikoinaan käynyt oikein Suomessa kansanopis-ton, niin että kyllä häneltä taloustoimet luistavat.

Isäntä Länsman on tunturilapin suurinta poromiessukua, ensimmäinen esi-isä on aikoinaan Norjasta tullut nimismieheksi Suomen puolelle, siitä sukunimi. Samoja Läänsmaneja olivat aikoinaan kuuluisat Tsalkko-Niilat ja Tsalkko-Pierat, jotka omistivat ja paimentelevat 12.000 jopa 15.000 poronkin laumoja. Vaurasta väkeä nämäkin Länsmanit, vaikkei poroto-kassa enää olekaan kuin tuhantisen päätä, mutta nykyään asutaan muuten komeasti hirsitaloissa ja viljellään maatakin. Hyvät yösijat oli meillä Uutelankin yläkerroksessa ja suurusta syötyämme alettiin taas painua taipaleelle, jota kuuleman mukaan oli jälellä puolikolmalla peninkulmaa sen päivän osalle. Hikinen päivä tuli siitäkin, mutta perilläpä vain illalla oltiin reppuinemme. Uutelasta jonkun matkaa marssittuamme vilahti joen rantaviidakosla outo otus, joka paremmin tarkasteltaessa havaittiin kaksijalkaiseksi ja lähemmin tutustuttua itävaltalaiseksi nikkarismieheksi, joka kovasti viittoili ja huitoili meille joen takaa aikaansaadakseen lähemmän kanssakäymisen, jota hän puolestaan parhaansa mukaan pani alulle sekaisin saksan, norjan, venäjän ja vähin lapinkin murteilla. Miekkonen oli joltakin vuosia sitten lähtenyt Wienistä paremmille työansioille suureen Neuvosto-Venäjän valtakuntaan, mutta hänelle oli käynyt juuri samoin kuin meikäläisillekin yli loikkareille; vankilaan ja pakkotöihin Jäämeren Solovetskiin, missä oli sitten saanut virua kaksi vuotta. Kerran oli mies jo hirtettykin, melkein, mutta päässyt sanojensa mukaan "silmukasta karkuun", onnistunut sitten jollain tavoin keinottelemaan itsensä Norjan rannikolle ja päätynyt satoja kilometrejä vaellettuaan jokivarsien opastamana tänne Inarin Pyhäjärven rantamille, missä toistaiseksi ruokapalkalla rakenteli uutta tupaa Kitti-Ulalle. On silläkin nikkarilla hiukan kerrottavana kokemuksia matkanvarrelta, kunhan joskus pääsee iloiseen kotikaupunkiinsa, voipa laulella vaikka hyvin tunnettua " Erämaata"...vanhemmilla päivillään.

Uutelan emäntä Inga Elli Länsman o.s. Guttorm ja tyvär Maarit Inarin Pyhäjärveltä v. 1935.

Lappalaisemäntä Inarijoen Könkääl-lä. Pikkumies "kiedgamessa, kätky-essään.

Lanttaa "poonjataan". Taustalla Torvaspahta.

Vuoroin verratonta tasaisia jäkäläkangasta,vuoroin hyllyvää suota tai hankalaa kivikkoa jo enemmän kuin "nokko" talsittuamme, joka puolen tunnin päästä leväten ja reput selästä päästellen, parit kahvitkin jo välillä keitettyämme ja tämän tästä kädellä ammentaen puroista ja silmäkkeistä virvoittavaa vettä palavaiseen suuhumme saavutimme vihdoin illan tullen Angelin kylän Inanjoen rannalla. Inarijoki muuten ei ole missään yhteydessä Inarijärven kanssa, onpahan vain Inarin pitäjän ja Norjan rajajoki. Eipä taida kenkään tietää, mistä lie Angelin kyläkunta saanut tuon enkelimäisen nimensä, mutta uupuneena ja janoisena marssiessa, lähes parinkymmenen kilon reppu selässä, ainakin tämän pojan mielessä jo paljas nimikin toi mieleen taivaan porstuat. No, eihän se kylä nyt sitten ihan taivas ollut, mutta eipä mitään vikaakaan. Kylässä on neljä viisi lappalaistaloa ja Lantossa nätti Eeva-tyttö, jolla - vahinko kylläkin - kuului jo olevan sulhanen valmiina.

Angeliin jäikin sitten retkueemme pääjoukko, maamittarit apulaisineen, jakamaan maita ja mantuja angelilaisille, mutta pari miestä meitä jatkoi seuraavana päivänä matkaansa Vallen Matin veneellä Inanjokea alas. Tonolaisen vene - footna - on kapea, noin 80-90 sm, mutta hirmunpitkä, jopa 7-8 m ja se muistuttaavähän vanhaa viikinkialusta korkeina keuloi-neen ja perineen, koreisiin lapinväreihin maalattuna. Se on erinomaisen kevyt soutaa ja mikä vielä tärkeämpää, helppo sauvoa virtaa ylöspäin kulettaessa. Vallen Matti oli ostanut footnansa Norjan puolelta ja maksa-nut siitä toistasataa kruunua. Sillä sitten laskea huristettiin hyvää kyytiä parhaan tulvan ollen melkoiset Guorras- ja Guorkkukosket, soudeltiin pari peninkulmaa Könkään niskalle, missä parhaillaan oltiin laskemassa sekä Suomen, että Norjan miesten tukkilauttoja. Köngäs on ilkeä ja mut-kainen koski, hajalle siinä meni väkisinkin muutama lautta rantakalioihin iskiessään, vaikka parinkymmenen miehen voimalla koeteltiin niitä vas-tarannoilta käsin suopunkinuorien avulla varjella.

Uulas-Uulan-Uula Inarinjoensuusta, Niittyvuopio sukujaan, vanha ja ko-kenut lauttamies, joka kymmenet keväät on laskenut Tenoa lauttoineen Jäämerelle, tarjosi meille lautallaan kyydin vaikka Tanaan, Tenojoensuu-hun, asti. Ilolla suostutin mekin tähän harvinaiseen menopeliin, eikä kyydissä ole moitteen sijaa. Parempaa tilaisuutta tutustua ympäröivään mahtavaan luontoon ei matkamies voi toivoa. Veneessä istuen olisi var-maankin ihastuksissaan väännellyt niskansa nurin, mutta Uulan lautalla oli tilaa asua ja elää kuinka päin kulloinkin huvitti, pystyssä tai pitkänään, kulku oli tasaista ja huoletonta, turpeille rakennettu kotiliesi aina valmiina käristykseen ja kahvinkeittoon, matkalla mieluinen juttu ja lappalaiselle elämisen ehto. Kahvia keitti Uulakin toverinsa Andaras Helanderin kans-sa tämän tästä ja hyvää kahvia, ei mitään sumppia. Hyppysellinen vain suoloja sekaan.

Outakosken maisemia.

Ikiluminen Rastegaisa Tenolta,½ penik. päästä nähtynä

Uulas-Uulalla kumppaneineen oli kolme lauttaa peräkkäin yhteensidot-tuina, siten kuulemma on paras ohjata koskipaikkoja laskettaessa. Näin kevättulvan aikana voi taitava lautturi laskea äsken mainitusta Inarijoen Könkäästä alkaen kalkki kosket Jäämereen asti. Mutta lautta onkin sitten sidottava lujasti, jos mieli tulla ehjänä ja hengissä perille. Keulassa ja pe-rässä on ohjausta varten valtavat hirsiairot, viitisen syltä pitkät, joilla suvantopaikoissa autetaan kulkuakin soutamalla. Uulan lautoissa oli ehkä satakunta tukkipuuta, lisäksi pienempiä jällipuita turskankuivuutelineiksi rannikolle sekä parisen tilattua lipputankoa. Matkaa Inarijoen latvoilla, mistä puut on tuotava, kertyy Jäämereen ehdittäessä runsaat kolmesataa kilometriä ja matkantekoon menee hyvällä säälläkin viikon päivät, niin että arvaa sen, että puu onkin sitten Jäämeren rannassa tyyristä. Aiempana jokivarressa ei havupuuhun saa kirveellä koskea, mikäli sitä juuri kasvaakaan. Kuusipuuta esim. ei löydy Inarin Ivaloa pohjoisempana.

Ensimmäisenä päivänä lasketettiin vielä verraten vähävetistä Inanjokea hiljakseen Inanjoensuuhun, missä isompi Kaarasjoki Norjan puolelta yh-tyy siihen kahtena haarana.Yhtyneinä kutsutaan näitä jokia Tenoksi ja kyytikin paranee tästä alkaen huomattavasti. Inarijoen rannat ovat vielä verrattain harvaan asutut. Suomen puolellakin tuskinmuuta kuin Utsjoen ja Inarin piirien metsänvartijain asunnul, ja joitakin autioita kämppiä. Norja npuolella huomaa vilkkaampaa uutisasutusta, siellä kuulemma rakennetaankin valtion runsaanpuoleisella avustuksella. Kaarasjoen suuta lähestyttäessä on asutusta jo tiheämmässä, Niittyvuopio, Karigas-niemi ja Inarijoensuun kylä. jossa useita hyvinvoipia taloja, m.m. lauttu-rimme Uulas-Uulan ja hänen veljiensä vauraat talot aikamoisine heinä-niittyineen tunturin kupeessa. Laultamiehemme talossa saimmekin mai-niot yösijat ja hyvät illalliset oikein perunoitten kera, mikä tähän vuoden aikaan on siellä kai harvinaisuus. Muuton koko Tenon matkallamme yöpyessämme monessakin kohden emme tavanneet yhtään ainoata ylimääräistä "hyyryläistä" vuoteissa tai yleensä muuallakaan, ilahduttava ylläty? kylläkin, mikä todistaa hyvää tenolaiisten puhtaudenharrastusta.

Inarijoensuusta. on vain parin penkulman matka Kaarasjoen isoon kir-konkylään ja kauppapaikkaan, minne norjalaiset ovat rakentaneet tänä vuonna hyvän autotien rauniolta. Suomen puolella on tietä tekeillä vasta kolmisen peninkulmaa Inarin kirkolta pohjoiseen. Kaamasen postitaloon saakka. Inarinjoen ja, varsinkin Tenon varren asukkaat. utsjokelaiset, ovatkin paljon enemmän kanssakäymisessä Norjan kanssa, kauppaa tehdään Kaarasjoellaja Porsangerissa, Alattiossa j.n.e.

Jos olivat Tenon rannat tähänkin asti olleet komeat nähdä varsinkin täm-möisen Hämeen savimaanplatiskaan tottuneen silmään, niin vasta tästä alkaen Tenon rannat yhtäjaksoisina lumihuippuisina tuntureineen kerras-saan mykistyttävät katsojan. Tunturia ja pahtaa toinen toisensa jälkeen vaikka minkä nimistä Ailigasta, Soltsaria, Torvaspahtaa, ja leveä, vuolas Teno kiidättää yhä nopeammin lauttaamme. Maisemat vaihtuvat aina parahiksi, kyllästymisestä ei puhetta, silmä ei ennätä edes tarpeekseen-kaan ahmia. Komeimmat kaikista Suomen puolisista tuntureista ovat pyhät Ailigaat, kolme luvultaan, ensimmainen Inarijoen suussa, toinen Nuvvus-Ailigas ja viimeinen Utsjoensuussa, sen yhtyessä Tenoon. Ylväi-nä ne nousevat suoraan virran reunasta, yli puolen kilometrin korkeu-teen kohottavat lakensa ja harvoin sieltä lumi kokonaan sulaaa aringon-kaan puolella. Siellä ovat ennen asuneet lappalaisten jumalat ja asuvat kai vieläkin, ristinkirkoista huolimatta.

Rannoilla molemmin puolin alkaa näkyä yhä enemmän taloja, enimmäk-seen lappalaisten kesätaloja, joihin muutetaan kesäksi lohta pyytämään ja korjaamaan heinä pieniltä niittytilkuilta. Joka-ainoa niityksi kelpaava alue jokirannassa tunturien juurella onkin tarkkaan viljelty ja aidattu. Te-non korkeat ja karut rantatörmät eivät kyllä ole juuri aiotut ihmisten, eipä edes lappalaistenkaan asuinsijoiksi, mutta yhtäkaikki sinne tänne mutka-paikkoihin ja rantavaarojen vierille joki on luonut matalia tasaisiakin mai-ta ja monen monet peninkulman ja parin kolmenkin pituiset tunturijoet ja purot ovat tasoitelleet pieniä suistomaita asuntokentiksi, joihin vähään tyytyvä ja vähästä toimeentuleva lappalainen on ottanut vakinaisen asuinsijansa. Ja mikäs on ollessa:edessä komea kohiseva koski tai vuo-las virtapaikka, mainio lohiapaja, vieressä kirkasvetinen tunturipuro, ym-pärillä tunturikoivikkoa ja takana taivaita tavoittelova tunturi, jossa asuu omat jumalat ja jonka laelta näkee koko tunturien valtakunnan.

No niin. eipäs runoilla, kun ei kumminkaan taideta, vaan lasketellaan edelleen, kun on kerran hyvä kyyti. Sivuutetaan Oulakosken laajahko asutus kansakouluineen ja.kirkkotupineen. Tässä muuten muistaakseni näimme ensimmäisen maalatun rakennuksen jokimatkallamme. Mainita kannattaa tämäkin, sillä siihen kyllä oudoksetaan kiintyy naapurinkin huomio, jos sattuu joskus tekemään saman matkan. Norjan puolellakin näemme kohta jo vallan kummaa: pienoinen Valjoen kirkko, komealla korkealla törmällään sekä ympärillä muutama talonen. Olen vallan unoh-tanut mainita, että Kaarasjoelta saakka kulkee kulttuuri Norjan puolella melkein käden ulottuvissa koko matkan, puhelinpylväät seuraavat uskol-lisesti jokirantaa ja niissä useita lankoja.

Vesisaareen, Ruijan eli Fiunmarkenin pääkylään ja maaherran residens-siin ne viittovat tietä. Jää jälkeemme Lukkarpaikka ja Talvados, Uts-joen ensimmäisen ristinkirkon tarunmukainen asemapaikka ja jo kau-kaa parin peninkulman päästä olemme ihailleet ylhäistä Ailigasta, jonka jylhiä lumenpeittämiä huippuja iltaaurin kokultaa. Sen rinteessä näkyy jo peninkulman päähän kaksi tummaa rinnakkaista juovaa ja lautturimme kertoivat, että joku entinen voimallinen ja peloton lapinäijä Stuorra-.louni muistaakseni, oli siitä sivakoillaan laskettanut Ailigaan harjalta alas Te-nolle asti, niin että suksenjäljet vielä tänäkin päivänä näkyvät. Huiman mäen keskivaiheilla oli äijää kuitenkin vähän heitättänyt, niin että taka-liston musta jälki näkyy latujen välissä.

Aamuauringon kullatessa tuntureilten huippuja laskimme maihin Norjan puoliseen Levajoen kauniiseen ja siistiin majataloon, fjellstueen, missä aamupäivään asti lepäilimme. Olipa majatalon päiväkirjassa monen Te-non matkaajan nimi merkittynä kolmenkymmenen vuoden ajalta ja monella säällä kertoivat siinä matkamiehet kulkeneensa, tuulessa jos tuiskussakin. Teno onkin kaiken liikenteen valtaväylä kesin ja talvin

Löytyipä sieltä kuin ihmeeksi parin tamperelaisenkin nimi, joitakin vuosia sitten merkittynä. Olivatkohan käyneet tällä tietä kuulua Rastegaisaa katsomassa. Levajoen suun kohdalla aukeaa näköala tälle Tenon suu-rimmalle ylpeydelle ja nähtävyydelle. Puolentoista peninkulman pääs-sä joelta kohoaa sen ikiluminen laki Norjan puolella ylhäisenä, toista ki-lometriä korkeana. Eivätkä sen naapurigaisatkaan jää korkeudessa pal-joakaan häpeään. Rastegaisaa on koko ruijanlapin suku jo ammoisista ajoista asti palvellut voimallisena jumalanaan - seitana - joka antaa po-ro-onnen. Se on kaikista Ruijan gaisoista pyhin. Ken jaksaa sen huipuille kiivetä, näkee yhdellä kertaa yhdeksän laajan vallapitäjän maat: Inarin ja Utsjoen, Koutokeinon ja Kaarasjoen, Porsangerin ja Laxefjordin, Tanan, Pulmangin ja Uuniemen ja pohjoisessa läikkyy, rannaton Jäämeri. Kolmisen kuukautta pastaa sen laelle kesällä aurinkokin, yötä päivää kertakaan välillä laskematta.