Lauri Rautanen. / Aamulehti 1933.

Tenon lautturien matkassa Leva-joelta Vesisaareen.



Kyydin yhä parantuessa laskettelimme Levajoelta ohi Osman, Kaavan, Gorlshamin ja monen muun mainittavan, mutta jo nimeltä unohtuneen paikan Utsjoen suuhun ja siitä vielä parisen kilometriä ohikin Karnnjarga-nimiseen haroinaan, jossa äveriäs lapinsukuinen Hans Laiti - kauppias jo ehkä viidennessä polvessa elää, viljelee ja vaikuttaa, Laiti on Utsjoen ainoa kauppias, haaraliikkeet Nuorgamissa, Suomen pohjoisimmassa kylässä Norjan puolisen Pulmankin rajalla. Laiti onkin sellainen äijä, että on komiat maalatut ja vuoratut kahdenkertaiset asuinrakennukset Tenon rannalla ja uulta parastaikaa rakennettiin, tiilitehdas hevoskiertoneen oli käynnissä ja vieressä kävi moottorivoimalla plankkusaha. Oli se vähän outoa katsottavaa, kun lapinmiehet neljäntuulenlakki päässä löivät tiiltä, että kura roiskui. Rannassa oli kaksi perämoottorivenettä, joista toisella nuori-kauppias kyyditsi meidät Utsjoen Mantokoskea katsomaan ja samalla kirkonkylää, joka on noin viiden kilometrin päässä Utsjoensuusta Maddajäyrin rannalla. Maddajäyr lepäsi vielä talvisissa jäissään, oli muutenkin sen näköinen, että pani epäilemään ovatko jäät edes edelliseltä talvelta vaiko jo joltain varhaisilta jääkauden ajoilta. Kaunis valkea kivikirkko sieltä kumminkin näkyi järven jäitten takaa, mutta minkäänlaista eloa tai savua ei. Pappila on kyllä kirkon alla rannassa, mutta kirkko-herra kuului olevan Saksassa. Muuta taloa ei sitten olekaan. Eivätkä utsjokelaiset kuulemma kirkossa käykään kuin suurena jouluna ja juhannuksena.

Karnjargasta lähdettäessä alkoi sitten matkamme jännittävin taipale. Te-no käy yhä vuolaammaksi, lautta kiitää jo vinhaa kyytiä, niin että on täysi työ sen ohjaamisessa, lasketaan useita koskia ja uusia parempia on kuulemma tulossa. Sivuutetaan isohko Veätshagnjargan kylä Suomen puolella ja eräässä suvantopaikassa saadaan isolla työllä lautta kiinni rantaan. Se on tarpeen, koska edessä olevan Tenon suurimman kosken Alakönkään eli Isonkoskenl askemista varten on lauttamme siteitä vah-vistettava ja muutenkin valmistauduttava sitomalla, kaikki irtonaiset kamppeet lujasti kiinni ja koetettava suojella eväitä ja matkakamppeita pahasti kastumasta. Korkeamman sauvinkasan päälle ladotaan kaikki tavarat, reput ja vaatteet, peitetään ne huolellisesti sadetakeilla ja köyt-etään visusti kiinni lautan pohjiin. Eipä unohdeta tärkeintä, kahvipannuja kaan, nekin sidotaan sangoistaan.

Lautta työnnetään taas irti rannasta,soudetaan ulommas ja vuolas virta alkaa imeä puoleensa, pian kuuluu jo kosken kohua. Teno vetää meitä yhä väkevämmin ja kohta jo viiletetään huimassa koskessa. Silmä kova-na siinä ollaan kaikin airoissa noudattaen Uula-lautturin komennuksia, muutamia voimakkaita kiskaisuja milloin oikeaan, milloin vsempaan. Sei-son perässä Uulan rinnalla toisessa airossa, Andaras Helander on keu-lamiehenä. Inssi - naapurini vain on vapaana kameroineen ottaakseen uljaan kuvan koskenlaskustamme.

- No, hyvinhän se meni, sanon minä vähän kuin väheksyen, kun koskes-ta päästään.

- Perästä kuuluu», sanoo Uula.

Koski olikin ollut vasta Yläköngäs ja pientä sen rinnalla mitä tuleman piti. Saatiin siis vielä vähän hengähdysaikaa. Hyvää kyytiä painuttiin nytkin muutama kilometri ja sillä aikaa Uula sitoi lujasti köydet sekä itseään et-tä minua varten lautan poikkirankaan.

- Ota tuosta kiinni, oli yksinkertainen käsky.

Lautta Alakönkään niskassa.

Utsjoen kirkotuvat v. 1925. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Suomen talo Tenojoella v. 1920. Kuva: Lagercrantz, Eliel. / Museovi-rasto.

Nyt siis vasta alettiin lähestyä Alaköngästä, josta jo ylempänä olimme kuulleet kaameita juttuja. Niinpä Laitin nuori-Hans kertoi, ettei ole kos-kea ikinään veneellä kunnialla laskenut kukaan muu kuin Salamoni Laakso Enontekiöstä, mutta hän olikin Pohjolan kuulu ja vartavasten tul-lut näyttämään utsjokilaisille mallia. Olipa vielä kosken alla kysellyt, että koskas se Alaköngäs sitten oikein tulee. Mutta hänen soutumiehensä, joku etelänpoika, oli ollut leikistä lakattua - niin pökerryksissä, ettei ollut muistanut nimeään. Perää voi jutuissa ollakin, en mene outona takuu-seen. Mutta heikosti ainakin oli vähällä käydä Oulun kuulun koskenlas-kija-poliisimestarin, paikkakunnan entisen nimismiehen, kun hän muuta-ma viikko meidän jälkeemme tulvan lakattua yritti veneellä neljin miehin laskea samaisen Alakönkään. Jo kosken niskalla oli heittänyt veneen vesikivelle nurin: tavarat koskeen, ja miehet vain kuin ihmeenkautta pe-
lastuivat samalle kivelle seisten vyötäisiä myöten vedessä. Siinä sitten olivat toisistaan visusti kiinni pidellen pysytelleet, kunnes sattumalta Nor-jan puoleisella rannalla olleet lohenpyytäjät olivat avunhuudot kuultuaan ehtineet hätään ja yksitellen onkineet pojat pahasta pintehestä. Sinne olivat koskeen painuneet mukana olleen jo ennen mainitun maanmitta-rimatkatoverimmekin asiapaperit, kuukauden työn tulokset ynnä muuta hyvää toistakymmenentuhannen arvosta ja siellä pysyvät. Hyvä kun säi-lyi henki.

No niin, tässä taisikin tulla pidettyä niin pitkät esikuvaukset, ettei siitä koskenlaskustamme enää tarvitse paljoa pakista. Hyvin se kävi, kaksi kilometriä mentiin niin, että rannat vain silmissä vilahtelivat. Uulan va-raamaan köyteen oli hanakasti tartuttava, muuten olisi kyllä koski pyyh-käissyt, kun siinä yritettiin mukamas vielä vähän airoillakin ohjata. Eihän siinä koskenpauhulta mitään kuullut, vaikka Uula yritti karjua:

- Poonja Taatsha favla!, tai:

- Toonja Suobma lavia! tai:

- Tifta monna! eli suomemmin:

- Käännä Norjan, Suomen väylään, anna mennä!

Lapinkieltäkin oli nähkääs jo vähin opittu.

Alakönkään olimme voittaneet ja ylpeitä poikia oltiin, vaikka märkiä. Lautturimme kyllä laski kai jo kolmannenkymmenennen kerran lauttoi-neen, mutta helpotuksesta kai hänkin huokasi, kun kosken alle päästiin ja alettiin suvannossa keräillä perässä uiskentelevia tukkeja, jotka kaikista varomisista huolimatta olivat päässeet koskessa irtautumaan. Ja sitten keitettiin taas kahvit, jotka katsoimme täysin ansainneemme. Kohta sitten tultiin tyynempiä vesiä lipuen Suomen pohjoisimpaan kärkeen Nuorgamin kylän Rajatalon kohdalle. Pieni lapintalo tavallista mallia seisoo siinä maamme pohjoisena vartiona ja siinäpä kulkee jo Norjan raja itäänkin päin.

Rajatalon piha-aidassa. pieni poikanen seisoi pihalla ja huutelimme hä-nelle: hyvää päivää, mutta eipä tuntunut ymmärtävän ennenkuin lau-suimme saman toivotuksen tutummalla kielellä:

- Buorra päivi!

Vihainen sonnimullikka pihamaalla myrisi meille voimallisesti seuraten kulkuamme rantaäyrästään pitkin aina valtakunnan raja-aitaan saakka. Vahinko, että oli filmit tuhlattu Alakönkään tuloksettomaan kuvaamiseen, sillä tämä sonnimulli, Suomen pohjoisin ja sisukas etuvartija Ultima Thulessa olisi ollut kyllä hyvän fimin arvoinen.


Jätettiin hyvästi Suomelle ja tuossa tunkiossa oltiinkin jo Norjan puolei-sessa Pulmangin (Polmak) kirkonkylässä, missä lautturimme poikkesivat tekemään puukauppoja. Me matkamiehet menimme nimismiehen luo näyttämään passejamme. Pulmankin nimismies Kolström on hauska ja ystävällinen herra, puhui suomea kuin poika, koska vanhemmat ovat al-kuisin tulleet Norjaan jostain Tornion puolesta, eikä poikakaan aio unoh-taa äidinkieltään. Hyvät kahvit tarjottiin ja muuta ynnä juteltiin Suomen ja Norjan kuulumiset. Tulipa siinä puheeksi vedenpitävät saappaatkin, joita vailla nimismies kertoi olevansa. Olihan meillä heti neuvo anneltavana:
"Martin vedenpitävät", jollaiset olivat mallina jalassamme. Annoimme Mikkolan Martin tehtaan osoitteen nimismiehelle ja toivottavasti valles-mannin jalka pysyy kuivana tästälähin.

Rajala Tenojoen rannalla aivan Norjan rajan läheisyydessä (Suomen pohjoisin talo). Kuva: J. J. Sederholm, 1898. GTK.

Tenojoki, etualalla Rajala. Kuva: Väinö Tanner, kesäkuu 1907. GTK.

Levajoen norjalainen majatalo v. 1923. Kuva: Haataja, T. I. / Museovi-rasto.

Näkymä Vesisaareen mereltä v. 1924. Kuva: Ahola Juhani. / Museovi-rasto.

Pulmangista jatkettiin matkaa Skipaguorra-nimiseen maalipaikkaan, jos-sa sanoimme hyvästit hyville kyytimiehillemme, jotka vielä laskettelivat lautallaan muutaman penikulman matkan Tanaan. Jäämeren rantaan. Me taas lähdimme vaeltamaan Varanginvuonon pohjoisrantaa pitkin Vesisaareen, päästäksemme sieltä Norjan "hurttiruutilla", vuorolaivalla, Kirkkoniemeen ja sitä tietä kotisuomeen.

Varanginvuonon seutu on kuulemma aikoinaan ollut rikollisten karkoitus-paikkana, vastaten siis meidän "Siperiaa". Ankaraa on elämän var-maankin täytynyt karkoitetuille olla noilla autioilla Jäämerenrannoilla. missä ainoa elämisen mahdollisuus oli kolkko ja oikukas meri antimi-neen. Vuonon rantojen nykyisen norjalaisen asujamiston pitäisi enim-mäkseen olla näitten karkoitettujen jälkeläisiä. Niinpä esim. Vesisaaren suomalaisetkin kertoivat heidän kaupunkinsa "herrasväen" olevan suu-rimmaksi osaksi juuri mainitunlaista norjalaista juurta.

Vesisaaren kaupunki, joka muuten tänä kesänä täytti iältään ensimmäi-set sata vuottansa; ja oli sitä varten erikoisesti maalattu ja siistitty juhla-asuun, on suomalaiselle sangen mielenkiintoinen katseltava, sillä kaksi kolmannesta kaupungin paristatuhannesta asukkaasta on supisuoma-laista kalastajaväkeä, enimmäkseen 1860-luvulla n.s. suurten nälkä-vuosien aikana ja aikaisemminkin nälkää pakoon lähteneitten pohjois-pohjalaisten jälkeläisiä, jotka sitkeästi ovat säilyttäneet kielensä ja kan-sallisuutensa kaikista vieraannuttamis yrityksistä huolimatta.

Onpa kaupungissa vielä elossa muutamia vanhoja ukkoja, jotka muista-vat pikkupoikasina aikuisten mukana tulleensa Suomesta tuon ankaran, monien satojen kilometrien pituisen matkan yli talvisten tunturien. Eräitä heistä tapasimme ja puhuttelimmekin, kuten 84-vuotiaan sokean Heikki Pietilän Kemin Taivalkoskelta, Ristimellan, Palon y.m., jotka kertoilivat meille muistoja menneiltä ajoilta. Ankaraa ja kovaa oli miesten elämä yleensä ollut, sillä leikillä ei Jäämeren kalastaja juuri elä. mutta kun par-haansa yrittää, niin toimeen sentään tullaan. Vesisaaren suomalaiset tuntuivat muuten olevan syvästi uskonnolista ja vakavaa väkeä, kuten yleensäkin Pohjan perukoilla. Sattui siellä ollessamme olemaan juuri pyhäpäivä ja olisimme mielellämme käyneet katsomassa Vesisaaren kaunista kirkkoa, mutta miehet kertoivat pappinsa. kirkkoherra Tveterin, joka taitaa hyvin suomenkieltäkin, lähteneen Suomen Tampereelle pitä-mään esitelmää ylioppilaille. Mainittu herra lienee ollutkin täällä ylioppi-laitten kristillisessä kongressissa tänä kesänä.

Erotessa toivotimme rauhallista elämäniltaa Pietilän vaarille ja menes-tystä muille lukuisille kylänmiehille, jotka innokkaina olivat kerääntyneet ympärillemme kuulemaan tietoja vanhasta kotimaastaan ja he puoles-taan pyysivät tuomaan hyvät terveisensä emämaahan, jota yhä kaipaa-vat.