Kisakenttä 1933.

Terveisiä Haltialta.


Kisakentän rajoitetut sivut eivät salli seikkaperäistä kuvausta pitkästä retkeilystämme, jonka päämääränä oli Haltia, Suomen korkein tunturi (1,324 m).

Matkan ulkonaiset puitteet lyhyesti olivat seuraavat. Junalla Narvikiin, josta satumaisen ihana, 8 tuntia kestävä automatka pohjoista kohti, Lyn-genvuonon pohjukkaan, Kvesmenesiin. Täältä 4 vuorokautta kestävä jalkamatka ohi korkeiden tunturien, kristallivetisten tunturijärvien rantoja kiertäen, poikki kohisevien purojen ja jokien. Tällä matkalla tutustuimme lappalaisten kouluun, jossa opettajana oli Ruotsin suomalainen, Laila Jääskeläinen, poikkesimme ruotsalaisessa Lapin kylässä porolappalai-sia puhuttelemassa ja heidän elämäänsä katsomassa. - Kolmen valta-kunnan pyykillä, joka on kaikkien Länsi-Lappiin retkeilevien päämäärä, annettiin K- K:lle retkeilymerkki, sillä sinne saavuttua sai hän 15:nen retkensä aloitettuaan jo keväällä retkeilyt.

Siilastuvalla lepäilimme ja nautimme 5 päivää, tehden päivän matkan kasvullisuudestaan kuululle Mallalle. Mutta sen kasvullisuus ei meitä ky-ennyt hämmästyttämään, sillä kaikkia siellä olevia kasveja olimme näh-neet jo Norjan tuntureilla.

Haltian matkaa varten olivat matkavalmistukset tavallista erikoisemmat. Siilastuvan isäntä Viik kävi ostamassa meille poron jo viime kesäisellä retkellä tapaamaltamme Juhani Valkeapäältä. Työntörattaitamme emme näet uskaltaneet ottaa peläten maaston vaikeutta. Lisäksi täytyi evästä-kin varata suhteellisen runsaasti, joten taakkojen kantamista ei voinut ajatella. Valkeapää möi niin lauhkean ja "kiltin" poron, että me tottumat-tomatkin olisimme tulleet sen kanssa toimeen. "Oppaaksi" saimme kui-tenkin 66-vuotiaan Piera Roksin, joka hoiteli poron, mutta oli näillä tan-huvilla yhtä ensikertalainen kuin mekin. Meidän täytyi kokonaan turvau-tua karttaan ja kompassiin.

Miten riemukasta olikaan kulkea, kun olimme edellisestä matkaväsymyk-sestä Siilastuvalla täysin virkistyneet. Ensimmäisenä päivänä "katkesi" n. 35 km. Maasto ei ollut vaikeata. Monta kertaa ihastelimme oivallisia kenttiä pesäpalloa varten. Nousut olivat loivia ja niin viettelevän vetäviä, että innoissamme etenimme kerran liiaksi, joutuen lopuksi niin jyrkkään ja vaikeaan alastuloon, että se kesti hyvin toista tuntia, vaikka matka ei liene ollut kilometriä pitempi. Ihminen selviytyi siinä jotenkuten, mutta meillähän oli poro raskaine taakkoineen ja sille täytyi hakea kulkupaik-kaa. Silloin kuljimme niin jyrkkää lumirinnettä, että joka askel oli lujasti lyötävä hankeen. Ei uskaltanut yrittää edes istuallaan liukumista, vaikka mieli teki, sillä silloin olisi syöksynyt sen alla olevaan teräväsärmäiseen kivikkoon.

Kolmen yöpymisen jälkeen saavuimme puolen päivän aikaan porolappa-laisen Aslak Juuson luo Pihtsusjärvelle. Tarkoituksemme oli vielä sama-na päivänä jatkaa Haltialle päin, mutta Aslakin luona oli niin rattoisaa, et-tei matkasta tullut mitään. Ja niin pystytimme telttamme Aslakin kodan viereen.

Lyngenvuono, Kvesmenes.

Lappalaisen Aslak Juuson kanssa tutkitaan karttaa.

Aslak on miellyttävä tuttavuus. Hän on renkipojasta kohonnut varak-kaaksi porojen omistajaksi. Hän on valistunut ja sydämeltään sivistynyt. Ei hän hyväksy lappalaisten keskuudessa yleistä barbaarimaista tapaa, tappaa vieraan maan porot, jotka ovat ylittäneet rajan. Meidänkin siellä ollessamme sattui juuri, että Kautokeinosta tuli lappalainen hakemaan norjalaisten poroja, jotka olivat sekaantuneet Aslakin eloon. N. pari sataa poroa eroitettiin ja vietiin pois. - Aslak on nyt Haltian seudun valtias. Ai-kaisemmin hänkin oli kesäisin Siilastuvan tienoilla, mutta rakastaen enemmän yksinäisyyttä siirtyi vielä pohjoisemmaksi.

Aslakin kodalla viivyimme 3 päivää todeten, miten rasittava työ on poro-lappalaisilla ja heidän viisailla koirillaan. Aslakin vieraanvaraisuutta nau-timme saaden häneltä tuoretta kalaa ja poronpaistia. Aslak on muuten ainoa lappalainen, joka myös kalastelee.

Pihtsusjärveltä on n. 10-15 km Haltialle. Yhä edelleen olivat tunturinrin-teet ruohoisia ja sammaleisia. Puuta emme olleet nähneet enään pitkiin aikoihin, ainoastaan maata pitkin luikertavaa vaivaiskoivua, jota revittiin polttopuuksi. Lähestyessämme Haltiaa loppui vaivaiskoivukin, mutta juuri Haltian juurella oli vielä ohutta varpumaista kasvia, joka helposti lehahti ilmiliekkiin ja paloi nopeasti, niin että sitä täytyi kiskoa suuret määrät saadakseen kahvin kiehumaan.

Haltia ei sanottavasti korkeutensa puolesta kohoa muiden lähi tunturei-den yläpuolelle, sillä vieressä olevat lähentelevät sen korkeutta. Sen sijaan on Haltian yleisväri punertava, kun muut ovat vihertäviä ja har-mahtavia. Juurella virtaavan joen yli oli vielä paksu ja pitkä lumisilta. Sille jätimme kahvipannun alkaessamme nousta punaista kivikkorinnettä ylöspäin. Haltia on pelkkää kiveä. Kivitys on väliin kuin sepelijyrä olisi kulkenut alueen yli, väliin kuin mukulakivillä laskettua katua, sitten taas pientä ja suurta kiviröykkiötä ja lopuksi yliä ylempänä valtavia kivilohka-reita, joiden välissä koetettiin päästä eteenpäin. Siellä täällä oli vielä laa-joja lumikenttiä. Mikä lie ohjannut matkaamme, mutta me tulimme niin odottamatta ja aivan suoraan rajapyykille, että se oli n. 10 m. päässä meistä, kun sen huomasimme.

Erämaassa kuolleen poron kalloa katsellaan.

Meillä oli tulijaisia Haltialle. Veimme sinne peltirasiassa vahakantisen vi-hon "vieraskirjaksi", toivossa, että meidän jälkeen jatkuisi retkeily tänne-kin. Saamiemme tietojen mukaan, olimme ensimmäiset varsinaiset ret-keilijät Haltialle ainakin Suomen puolelta. Kartoittajia ja tutkijoita on siellä kyllä käynyt. Paraillaankin siellä juurella oleskeli Åbo Akademiin retki-kunta maanlaadun tutkimista varten.

Haltia, päämäärä oli nyt saavutettu, eikä matka ollut ollut vaikea. Tätä maastoa voi suositella melkein kenen tahansa kuljettavaksi. Rasituksia-han ei matkalta kokonaan puutu. Mutta nehän ovat matkan mehua, kun ne ovat voitetut ja kun niitä jälkeenpäin muistelee. Mieltä tyydytti ennen kaikkea se, että nyt tietää osaavansa kulkea tuntureilla, kunhan vain on hyvä kartta ja kompassi. Seuraavalla kerralla emme tarvitse opasta ja osaammepa hoitaa ja valjastaa pprommekin.

Haltialta alkoi tietysti paluumatka, jonka suuntasimme Aslakin luota Po-rojärvelle. Sinne olimme tilanneet Mannelan veljekset meitä vastaan. He, kuten mekin, saapuivat määräpäivälleen paikalle. Sitten alkoi 6 päi-vää kestänyt vaiherikas koskienlasku. Tälläkin reitillä olimme ensimmäi-set retkeilijät. Mannelat olivat myös ensi kertaa näin pohjoisessa. Heille oli tuttua Lötäseno aina Rommaenoon asti. Oli turvallista istua näiden tottuneiden koskeulaskijain ohjaamassa veneessä, vaikka väliin keskellä valkeita pärskeitä juututtiin pohjaan niin, että molemmat miehet saivat nousta kiskomaan venettä irti; vettä näet oli vähän kuivan alkukesän johdosta.

Komeita putouksia oli matkan varrella useita. Alkumatka oli peninkulmit-tain pelkkää koskea, mutta se täytyi laskea alas vain sauvomalla tuhan-sia kiviä väistellen ja hakien uomaa niiden välistä.

Nuotiot, erikoisesti komeasti roihuavat iltanuotiomme olivat meille mielui-sia. Ja yöpymispaikat, miten ihania ne olivatkaan!

Toivomme on, että Länsi-Lappimme tunturit kiinnittäisivät enemmän ret-keilijöiden huomiota. Ainutlaatuisia elämyksiä on nähdä porolappalaisten työtä ja elämää. Siilastuvalla kysyttiin, koska tulemme jälleen. Siihen tuumimme, että nyt koetamme tuoda toisiakin naisretkeilijöitä tänne. Ja suuri tulevaisuuden toive on, voida järjestää halukkaille Lapin kävijöille retki Länsi-Lappiin.

Kaarina Kari, Inkeri Arajärvi. Anna Lehtonen.