Terveisiä Jorvakasta osa 42.


Puolikuntoinen oli myös Jyri, kun elokuun alkupuolella hillat kypsyvät hy-vää vauhtia ja paikallisiin iski jokavuotinen ”hillakiima”. Ihmiset kulkivat yötä päivää pitkin maita ja mantuja, etsien koskemattomia hillasoita, ke-rätäkseen tätä himoittua marjaa. Vain turisti tai vasta paikkakunnalle muuttanut teki sen virheen, että kyseli mistä päin löytäisi hilloja.


Kaikesta huolimatta, hillojen perään hinkui myös Jyri ja määräsi mu-kaansa Maikku, Manu ja Junkku. Rannassa odotettiin sitten vielä hetki Taavettia ja Topia, joiden oli puhe lähteä myös mukaan. Pian näkyikin loivaa rinnettä alas reip-paasti kävelevät isä ja poika, joten nyt oltiin viimein valmiit matkaan.


Taavetti poikansa kanssa lähti perämootori pöristen edellä ja Jyrin po-rukka seurasi perässä, ylittäen järven kapealla jokiveneellä, mihin oli lastattu mukaan myös Jurin juuri hankkima moottoripyörä. Kun saavut-tiin rantaa, jonka takana kohosi jyrkästi nouseva Lahnavaara. Kun moot-toripyörä saatiin ähellettyä veneestä, Jyri polkaisi sen käyntiin, niin mat-ka kohti 10. km. päässä odottavaa suota ja sen kypsänä hehkuvia aar-teita alkoi.


Jyri ajaa köröttäessä edellä, muu retkikunta kävellä tallusti, ämpäreitä sekä muita kamppeita kantaen, perässä. Sää oli onneksi syksyisenläm-min ja hyttysetkin olivat jostain kumman syystä tehneet lentolakon. Pol-ku oli tosi hyvä kävellä, olihan se jo vuosikymmeniä toiminut postitienä naapurikylä Pottulaan. Tätä polkua pitkin oli myös Taavetin isoisä aikoi-naan kuljettanut vuosikausia postia kylien välillä. Talvella poroilla,


tuulessa ja tuiskussa, sekä paukkupakkasessa, kesäisin jalkapatikassa. Taustal-la häämöttivät tunturikerot, siellä täällä kasvavien lyhyiden pui-den takaa. Polun varrella näkyi kelottuneita honkia ja lahonneita puun-runkoja. Maa oli valkean jäkälän peitossa lähes kauttaaltaan. Poroja ei näkynyt, ne elelivät vielä tunturien tuulissa.


Taavetti seurasi kiinnostuneen näköisenä, kun tämän kylän tuorein mot-oristi ajaa huristi moottoripyörällään, huojuen puolelta toiselle ja välillä jaloillaan maasta tukea hakien. Taavetti, putsaten kädessään olevia te-kohampaitaan, sössöttäen totesi näkemästään:

- Ei taija tuosta Jyristä mithän kuskia tulla, saapi sitten nähjä. Saatana, tuommosen tappovehkeen hommasi, vanha äijä, perkele!



Jyrin pysäyttäessä pyöränsä, levätäkseen hetken, Taavetti löi kiireesti hampaat suuhunsa ja kiiruhti mororistia kehumaan:

- Haas sie olet ennenki ajellu tuommosella? Hyvin sie vain ajelet! Saan-ko mieki vähä reistata tuota peliästi?

- Onko sulla ajokortttia? kysyi Jyri, pyöritellen kaasukahvaa edestakai-sin.

- Ajokortti, mikä son? Kuka piru sitä täälä mettässä vahtais?!

- Täytyyhän sitä ajokortti olla ja vähän kokemusta myös ajamisesta, ei näihin sarviin voi amatöörit tarttua.


Pyörittäen kaasukahvaa muutaman kerran, moottoria näin ränäytellen, Jyri jatkoi matkaansa, pyörän pomppiessa polun poikki menevillä pui- denjuurilla ja kivillä.


Pettynyt Taavetti sadatteli:

-Aijaa saatana siinä! Ja miekö jo luulin, että pääsen reistaamhan. Aijaa köröttellee ja heiluu eeskahthale, saatanan kansankynttilä!


Junkku ja Topi, jotka olivat jo ehtineet Taavetin viereen, katselivat kysy-västi kiukkuista manaajaa, joka kiireesti selitti:

- On se vain hyvä kuski tuo Jyri, saatana niin!


Kun perille saavuttiin, tavarat purettiin suon lähellä seisovaan vanhaan, mutta vielä hyväkuntoiseen heinälatoon. Hilloja suo hohti keltaisenaan, raakileita ei juuri näkynyt, eikä yli-kypsiäkään, joten oli meneillään paras keruuaika.


Oli jo iltamyöhä, kun palattiin majapaikkaan ja ryhdytiin virittelemään tul-ta keskellä latoa olevalle nuotiosijalle. Iltapalan aikaan paikalle saapui Röykkiön Uunon aikamiespoika, joka oli ollut samoilla asioilla läheisellä suolla. Mukanaan hän toi Junkun ikäisen, Ruotsissa asuvan siskonsa tyttären. Tällä kaunottarella oli vaaleat pitkät hiukset, suuret ja kauniit silmät, juuri kehittyvät pienet rinnan kutsuvasti koholla. Niinpä Junkku ja Topi iskivät heti teinipojan kiimaiset silmänsä tyttöön.


Väsyneiden hillastajien asettuessa levolle, molemmat pyrkivät asettu-maan makuulle tuon kaunottaren viereen. Valitettavasti toisella puolen tyttöä makasi jo hänen setänsä, joten se puoli oli pysyvästi varattu. Syn-tyi myöhään yöhön kestänyt taistelu ainoasta vapaasta paikasta ”onnen-maahan”. Vuoron-perään toinen näistä hirvaista nousi ylös keksityllä te-kosyyllä ja hetken kuluttua änkesi koko painollaan tytön ja sillä hetkellä vieruspaikkaa pitävän väliin.


Tämä taistelu olisi varmaankin jatkunut aamunkoittoon, ellei Jyri olisi komentanut:

- Nukkumaan siitä vähä-älynen!


Näin Junkun oli tyytyminen tässä epäreilussa kisassa kakkossijaan. Pian kuitenkin raskaana saapunut väsymys vei häneltä suurimman vitu-tuksen mennessään. Aamulla, aamiaisen jälkeen, vielä kerätiin puuttu-vat hillat ja kun ämpärit vihdoin olivat täpötäynnä, alkoi paluumatka.


Jyri polkaisi pyöränsä käyntiin, mutta jo muutaman sata metriä ajettuaan hän pysähtyi ja nousi vaivanloisesti ähkien satulasta, valittaen, että hä-nen paikkansa ovat keräämisestä niin kipeät, ettei hän kykene ajamaan. Junkku katsoi tilaisuutensa tulleen ja innosta hytkyen oli kerrankin val-mis tarjoamaan Jyrille apuaan ja ilmoitti:

- Mie voi aijaa sen kotio!

- Sinä vähä-älynen särjet kaiken! tuhati Jyri, tuttu halveksiva ilme kas-voillaan ja ojensi pyöränsä Topille, tuolle kilpailevalle hirvaalle, joka edel-lisenä yönä oli, Jyrin avustuksella, voittanut kilpaset tuon, niin kauniin tytön vieruspaikasta, lisäten:

- Aja sinä Topi, sinä et ainakaa särje tätä pyörää, niin kuin tuo vähä-älynen.


Juuri tätä, viimeksi mainittua veristä loukkausta, Junkku ei unohtanut koskaan. Siihen loppui myös hänen lupaavasti alkanut hillastajanura. Tuon jälkeen hän kävi vain kerran hillassa, mutta muistot tästä reissusta vei mielenkiinnon ja hillatkaan eivät tuon jälkeen hänelle enää maistu-neet.



Paluumatkalla Junkku koki oudon vapauden ja toivon -tunteen, kun Jyri, käynnistä-essään perämoottoria seisten, horjahti ja pudota mätkähti laidan yli järveen. Maikku ja Manu huusivat kauhuissaan suoraa huutoa,


Junkku puolestaan ehti jo miettiä, saisiko hän itse tuo prutkun vedettyä käyntiin. Mutta tuo vapauden tunne sukelsi syvälle järven syvyyksiin, samalla kun Jyri pulahti pinnalle, lähtien uimaan rantaa kohti. Tätä ei Junkku kuitenkaan enää jäänyt suremaan, vaan haaveillen katseli kes-kellä järveä etääntyvässä veneessä istuvaa kaunista tyttöä ja huokasi ääneen:

- Tulleekhan tuo koskhan takasi?


Haaveilu loppui tylysti, kun rannalta kuului tuttu komentava ääni:

- Souda vähä-älynen se vene tänne rantaa!!!


Veneen ehdittyä rantaa, hyppäsivät toiset lapset veneestä ja juoksivat isänsä luokse, kysellen hänen vointiaan. Junkku sen sijaan katseli vielä hieman näkyvää etääntyvää unelmaansa.


Rannalla Manu vollotti hädissään:

- Isä..., isä..., sie meinasit hukkua!

- Isä, siehän olet ihan likomärkä! parkui Maikku.

- Eihän se nyt ollut kuin pikku sukellus, hyvää se vain teki, yritti Jyri rau-hoitella, hampaat kalisten ja kiukkuaan niellen.


Taavetti puolestaan yritti veneessään pidätelle nauruaan ja käänsikin kasvonsa järvelle päin, mutta ei kuitenkaan malttanut olla kysymättä:

- Siekö käväsit upissa, sie se vain saatoit nähhä kalojaki?


Jyri ei ollut kuulevinaan, vaan nousi veneeseensä, ravisteli hetken mär-kiä vaatteitaan ja istui perätuhdolle väsyneen näköisenä. Hetken hiljaa istuttuaan, isännät vetivät perämoottorinsa käyntiin ja niin lähdettiin prut-kut pöristen ajamaan. Yhdessä, rintarinnan saavutiin viimein kotiran-taan. Hyvästejä, kiitoksista puhumattakaan, isännät eivät toisilleen suo-neet. Nyt Jyri halusikin itse ajaa pyöränsä kotipihalle, kipeästä jalastaan huolimatta.


Hillastajien ilmestyessä kotipihalle, seisoi naapurin Jaakko rappusillaan ja ihmetteli Jyrin läpimärkiä vaatteita:

- Satoko sielä poikkijärvelä juuri nuin pirusti?


Mulkaistuaan vihaisesti naapuriaan, Jyri sanaakaan sanomatta marssi sisälle kotiinsa, mutta Junkku valisti naapurin isäntää:

- Se piti meile tullesa uimakoulua.


Jaakko jäi seisomaan paikalleen ja katsoi poikaa kummissaan, ikään kuin miettien, mitä tuo poika oikein höpisee, kunnes huomasi tämän ilmeen, naurahti, kääntyi ja lähti kävelemään autotallille päin.


Junkku juoksi sisälle, kävi äkkiä syömässä äitinsä laittamaa ruokaa ja lähti pihalle hyppäämään seivästä, josta oli tullut hänen uusi suosikki-harrastus, Pentti Nikulan menestyksen myötä.



Seuraavalla viikolla, kun Junkku karkasi Jyrin johtamalta hillan keruu-reissulta, katseli hän korkean vaaran päältä alhaalla näkyvää laajaa jänkkää ja siellä ämpäri kädessä möyriviä marjanpoimijoita, jotka näkyi-vät kuin muurahaiset kekonsa pinnalla, huutaa kailotti hän heille:

- Pitäkää vitun hillanne!!! Pitäkää vitun hillanne!!!

Tuhansia valokuvia Lapista, mielenkiintoisia juttuja, videoita ym. Tutustu: https://www.hetan-jussa.com/