Terveisiä Jorvakasta osa 49.


Loppu keväällä järjestettiin koululla myyjäiset, jossa myytiin oppilainen tekemiä käsitöitä ja saadulla tuotolla maksettiin osa luokkaretken kuluis-ta. Tämä retkeä suuntautui aina Helsinkiin asti. Suurin osa oppilaista pääsi nyt ensi kertaa eläessään Etelä-Suomeen. Matka tehtiin bussissa istuen, mutta kukaan ei valittanut, vaan nämä Lapin lapset katselivat uteliaina ikkunasta avautuvaa ihmeellistä, mutta heille täysin tuntema-tonta suurta maailmaa.



Helsingissä sitten majoituttiin kesällä tyhjillään olevan koulun muuta maan luokkahuoneeseen. Käytiin paikallisen oppaan kanssa kierros kaupungilla, tutustuttiin Korkeasaaren ja Suomenlinnan nähtävyyksiin ja mikä parasta. riemuittiin Linnanmäen laitteissa.


Topin ja Junkun tullessa iltasella majapaikkansa pihalle, tapasivat he siellä kaksi nuorta myyntimiestä, jotka markkinapellen innolla mainosti-vat kauppaavansa viinaa sekä vittua. Toinen näistä kaupparatsuista viittasi kädellään koulun portilla seisoviin, noin 14 vuotiaisiin tyttöihin, kysyen:

- Kiinnostaisko kundeja laittaa lihaa piiloon?


Sutenöörit antoivat myös, näille Lapin böndeille, käyttöohjeet:

- Jos meinaatte kundit knullata, niin muistakaa käyttää spärdäriä, noista buffeista voitte saada tibikset. Meiltä voitte ostaa myös noit spärdyjä!


Landepaukut katselivat ihmeissään näitä innokkaita myyntimiehiä, ym-märtämättä juurikaan mitään, mitä he yrittävät heille sanoa, vilkaisivat ihmetellen vain toisiaan ja miettien, mitä ihmeen kieltä nuo myyjät oikein heille puhuvat.


Vihdoin Topi tuumasi:

- Jos met otama vain tämän viinapullo, vai mitä Junkku?



- Joo, pullo riittää, vastasi Junkku ja seurasi miettien portilla seisovia tyttöjä, eikä voinut uskoa todeksi, että nuo, häntäkin nuoremman tytöt olivat kaupan.



Aikaa jäi Junkulle piipahtaa myös tätiään tervehtimässä. Paikalle saapui myös tädin nuorempi poika Esko ja hänen huomattavasti itseään van-hempi vaimo. Eskolla näytti nyt olevan paha kuontalo tekninen vaje, vaikka Junkun muisti nähneensä valokuvissa serkullaan tuuhean kiha-raiset vaaleat hiukset.


Vierasta kohtaan Esko käyttäytyi kuin Hannu serkkunsa, ylemmyyttä huokuvaa virnuiluaan myöten, mutta toisin kuin serkkunsa, Esko oli hy-vin pidättyväinen, istui vain tuolillaan, kuunnellen serkkunsa ja äitinsä välistä keskustelua, välillä silmiään pyöritellen ja halveksivasti huokail-len. Äitinsä patistelun jälkeen, osallistui keskusteluun sen verran, että kertoi perustaneensa yrityksen nimeltä ”Romppeet ja Roju Oy”, joka osti ja myi vanhoja käytettyjä tavaroita. Alkuun päästyään, Esko kyseli, tuttu virne kasvoillaan, aikooko Junkku pyrkiä yliopistoon ja mille linjalle opiskelemaan, mutta vaikeni, kun serkkunsa vastasi kohteliaasti:


- Solet sitte näemä löytänyt tämän perän suurimman pärrän?


Tätä täti oli kyllä hieman ihmetellyt ja oli kysyikin, eikö se pakettiauto oli-si riittäisi, mitä sitä aikuinen mies enää haikailee moottoripyörien perään, kun on jo vaimo ja kaikkea. Tämän ”Jäte-Joonaan”, kuten täti poikaansa niin hauskasi kutsui, lähdettyä, täti kertoi, kuinka hänen vanhin poikansa Jorma oli ikäänkuin lahjoittatut Eskolle entisen tyttöystävänsä vaimoksi, vain vähän käytettynä, kuten täti niin ylpeästi kertoi.


Junkun tiedustellessa, oliko tädistä tullut jo mummi, hän hauskasti nau-rahti, mutta sitten, surullisin silmin, ojensi toisen kätensä ja heilutellen ranteensa kohdalta veltosti roikkuvaa kättään, lähes kuiskaten sanoi:

- Molemmat.


Vaikka tätin huumori olikin niin tutun kotoista, ei se Junkkua usein nau-rattanut. Ei hänen tarvinnut istuttuaan kuin muutaman tovin, kun jo huo-masi, kohteliaista puheista huolimatta, isäntäväen katseissa samaa piilotettua, mutta selvästi havaittavaa sääliä ja halveksuntaa, kuin koto-naankin. Niinpä hän keksimänsä tekosyyn varjolla pakeni mahdollisim-man nopeasti pois näiden ystävällisyyttä teeskentelevien katseiden alta.


Matkalla Helsingistä Turkuun, Junkku katseli unisena linja-auton ikku-nasta ohit-se vilisevää maisemaa ja jostain hänelle tuli ykskaks mieleen, kuinka muutamia vuosia sitten, nuo Helsingin sukulaiset vierailivat Jorvakassa:



"Tuo ”Jäte-Joonaskin” puhui meille jorvakkalaisille lähes käsittämätöntä Stadin slangia ja ylväänä esiteli hienoja vaatteitaan ja vinoili meidän maalaisuudelle. Hänen nähdessä mopedin mennä päristelevän kylä-raitilla, naureskeli meidän landepaukkujen kulkuneuvoja ja kehui hänen kaverin veljellä olevan Stadin hienoin ja suurin ”pärrä”.


Silloin minä iskin silmää Topille ja kerroin serkulleni, että tämän Topin vaarillapa onkin Suomen hienoin pärrä. Eihän tuo serkku sitä uskonut, vaan nauraa räkättäen osoiteli meitä sormellaan ja naurunsa lomasta kakoen sai sanottua:


- Tiesittekö te heinähatut, ennen mun tuloa edes, mikä Pärrä on? Eihän teillä täällä junttilassa ole kuin noita mopoja!


Veimme hänet Topin vaarin luokse katsomaan Suomen mahtavinta ja hienointa pärrää. Kerroimme pihallaan seisovalle vaarille, mitä serk-kumme, suurena pärröjen ihailijana haluaisi nähdä. Topin Osmo vaari, vanhana kokeneena koiruuksien tekijänä, oli heti juonessa mukana. Osmo, ovelasti viiksiensä takaa hymyillen, sanoi serkulleni:

- Tämmöstä, näin kaunista ja hienoa pärrää et sie etelän poka olekhan koskhan ennen nähny.


Mutta serkkuni edelleen väitti:

- Onhan meillä nyt Stadissa sentään enemmän ja hienompia pärriä, kun teillä tällä landella.


Ehdoksi, että hän esittelisi vieraalle tätä Suomen kauneinta pärrää, Os-mo laittoi, että vieraan tuli laittaa aluksi liinan silmiensä eteen. Side sil-millä serkkupoika sitten talutettiin navettaan, missä yhdessä nurkassa sijaitsevassa likaisessa ja haisevassa läävässä makasi pahasti ryvetty-nyt, valtavan suuri emakko kyljellään.


Osmo meni emakon viereen ja nosti sen toista takajalkaa ylös ja käski vierasta ottamaan siteen pois silmiltään. Hesan serkku katsoi mykisty-neenä, silmät tapillaan hämmästyksestä, nähdessään emakon valtavan ison ja likaisen pärrän, jota Osmo ylpeänä esiteli:


- Mitä se etelän poka nyt sannoo? Ei taija teilä siellä Hesasa olla näin hiiniä häpy pärrää mishän??


Stadin serkkuni juoksi kakoen ulos navetasta ja oksensi heti ulos pääs-tyään.


Ämmi kertoi myöhemmin istuneensa ulkona penkillä, kun kuuli jotain outoa ääntä navetan suunnalta. Tullessaan tarkastamaa oli ihmeekseen nähnyt, kuinka hänelle vieras nuorimies kyyryssä oksentaa hänen na-vettansa edustalla. Kertoi tienneensä heti, että Osmohan se taas on ollut koiruuksineen asialla.


Kotimatkalla pärräesittelystä tuohtunut serkkuni tuhahti minulle vihaa puhkuen, jotain omituista kieltä puhuen, jota hän ei, pyynnöstäni huo-limatta, suostunut suomentamaan:

- Tekis mieli stikkaa sua daijuun!!


Koti ovellani tuon serkun käytös muuttui kummasti ja hän suorastaan aneli, etten kertoisi tuosta näyttelymatkastamme muille. Serkkuni mö-kötti minulle muutaman hetken, kunnes vähitellen leppyi.


Kun tädin mies, ”pärräserkku” ja Jyri olivat lähdössä viikoksi kalaan. Lähtöä edeltävänä, sopivasti pilvisenä, iltana otimme Topin kanssa tämän pärristä kiinnostuneen serkkuni mukaamme kalastusreissulle järven takana sijaitsevalle pienelle purolle, josta sai tunnetusti hyvin tammukkaa.


Opastimme tälle hesalaiselle, kuinka tammukkaa matoon-gella tulisi ka-lastaa. Seurasimme Topin kanssa, kuinka ohjeemme oli menneet perille ja näimme, kuinka serkkuni oikeaoppisesti hiipii hiljaa joen partaalle, laskien varovasti matokoukun veteen ja kuinka saman tien iski tammuk-ka kiinni.


Mutta sitten seurasi varsinainen näytelmä. Sillä tästä saaliistaan serkku-ni riemastui niin, että loikkasi matalaan puroon, hyppien siellä riemusta ja kovalla äänellä kailotti:

- Vittu, mä mihkää mee, mä jään metskaa fisui tänne!!!


Katselimme ihmeissämme tuota omituista suomea puhuvaa riehujaa ja puistellen päitämme, istahdimme rannalle odottelemaan ja naureske-lemaan. Noin tunnin kalasteltuaan ja välillä kovaäänisesti kiroten, serk-kuni vihdoin tuli kyselemään meiltä, minne ihmeeseen kalat ovat kadon-neet. Naureskellen kerroimme hänelle, että kalat odottavat tällä hetkellä ainakin parin kilometrin päässä, josko tulisi joku toinen, hieman hiljai-sempi kalastajaa pyydyksineen. Niinpä ehdotimmekin hänelle, että olisi varmaan parasta lähteä kotimatkalle, tuon, ”ennätyksiä hipovan” kalas-aaliin kanssa. Serkku ei kuitenkaan ollut halukas vielä luovuttamaan, mutta onneksi Topi otti puheeksi, että serkkuni pitämä mökä on voinut hyvinkin houkutella Kavalatunturista susia paikalle.

- Mitä me tehdään, jos ne sudet paukkaa tänne, eihän niitä pääse pa-koon juoksemallakaan? kyseli pelästynyt serkku.


- Ei niin. Riittää, ette met olema nopeampia ko sie.


Matkalla kotiin, serkkuni istui veneen keskituhdolla vaiti, nolona punot-taen, kun kerroimme aikaisemmista kalasaalistamme kyseiseltä joelta, ehkä vähän ”Lapin lisää” lisäten. Minä kehuin hänelle, Topin todistaessa, suurimman saamani tammukan painaneen vähän vaille neljä kiloa, vaik-ka ne kasvavat parhaimmillaan vain n. kymmenen senttimetrin pituisiksi. Mutta sitähän tuo serkkupoikani ei tiennyt.


Meillä oli Topin kanssa hauskaa, kun siinä veneessä istuessamme, serk-kuni näytti tosi viluiselta ja kun ihmettelin, miksi hän ei ottanut tikkuri läh-teissään mukaansa, luuli varmaankin, että vieläkin vittuilen hänelle, kos-kapa tiuskaten käski meidän itse hommata tikkarimme.


Kun kotiin päästyämme, kävelimme suoraan olohuoneeseen, missä aikuiset olivat iltakahvilla, en millään malttanut olla hiljaa, vaan ilmoitin:

- Ei tuo serkku lähe huomena minhen! Se aiko jäähä tänne onkimhan tammukoita, vai mitä serkku??

- Valehtelet! isänsä kylkeen liimautunut nuorin Joonas poika vastasi, tapansa mukaan hannumaisen vittumaisesti virnistellen.


Jyri myhäili tyytyväisenä kuopuksensa vastaukseen, mutta serkkuni ei vastannut mitään, käveli vain nolona, kysyvästi katselevien, vanhem-piensa viereen sohvalle istumaan.”



Linja-autossa Junkku pyrskähti itsekseen nauramaan, toisten matkalais-ten katsoessa kysyvästi jo nukahtanutta kanssamatkustajaa.



Paluumatkalla koukatiin Turun kautta ja sieltä tultiin rannikkoa myötäillen Ouluun, josta jatkettiin Jorvakkaan.


Kotiin palattuaan Junkku ja Topi sopivat, että he tekisivät ”pilkkiretken” ja nauttisivat ostamansa viinan siellä, piilossa uteliaiden katseilta. Niinpä he hiihtivät noin viiden kilometrin päässä olevalle pilkkipaikalle ja perille päästyään miettivät, mennäänkö ensin kalaan vai nauttisivatko ensin terästettyä kahvia. Jälkimmäinen vaihtoehto voitti ja saatuaan nuotion palamaan, alkoi pullon tyhjennys. Yksi pullollinen viinaa riittikin saatta-maan molemmat juhlijat siihen kuntoon, että painittuaan keskenään ko-valla hangella, saaden itsensä veri-naarmuille, sammuivat lumelle. Kun he vihdoin heräsivät hirmuiseen kohmeloon ja viluun, pakkasta kun oli n. 15 astetta.



Niinpä he keräsivät kiireesti tavaransa kasaan ja paluumatka alkoi. Ko-tiin saavuttuaan, vieläkin tärisi vilusta, Junkku oikaisi suoraan makuhuo-neeseen ja hyppäsi sänkyyn, lämpöisen vällyn alle toipumaan. Äiti kävi kerran kyselemässä maistuisiko lihakeitto, mutta hän esitti nukkuvaa. Nukuttuaan muutaman tunnin, olo hieman helpottui ja äidin tekemä ruokakin jo maistui.