Terveisiä Jorvakasta osa 50.


Vihdoin lumet suli ja päivä piteni, niin saapui kesä. Junkulle tähän kesä mahtui ilo, lohtua, jopa rakkauttakin.



Jyri hankki viimein television, tämän kylän viides. Tämä aiheutti sen, että kyläilyhaluisten määrä yli tuplaantui ja jostain kumman syystä, vierailu-ajat osuivat suurten urheilutapahtumien, sekä Peyton Place tv-sarjan lähetysaikoihin. Edelleen katsottiin Ruotsin tv:n lähetyksiä.



Tavallisesti lähetykset tv:stä alkoivat klo 17:sta, mutta Jyrin nuorimmai-nen, kihara-tukkainen pörröpää Joonas, valloitti parhaan paikan, istu-malla siihen jo puolenpäivän aikoihin, eikä suostunut poistumaan pai-kaltaan edes ruokailun ajaksi, vaan äidin täytyi tuoda ruoka hänelle, se-kä hänen wc-käyntiensä aikana, istua sijaisenaan tällä paikalla. Odotel-lessan lähetyksen alkua, tämä poika istui yksin olohuoneessa, kailottaen jostain kuulemaansa vanhaa omituista virttä:

- Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan, monet.....


Tällä Jyrin perseennuolija pojalla oli paljolti samanlaiset luonteenpiirtei-tä, kuin hänen suurella esikuvallaan Hannulla, mutta toisten lasten on-neksi, hänen kasvoilleen oli jämähtänyt pysyvä vittumainen virnistys, jo-ka karkotti etenkin tytöt kauaksi hänen luotaan. Eräs keskikoulun opet-taja olikin todennut osuvasti hänestä:

- Turha tuon pojan on kouluja käydä, kun ei näy olevan ihan penaalin terävin kynä.



Keväällä Jyri teki päätöksen rakennuttaa omakotitalo. Tonttikin oli han- kittu ja eläkepäivät lähenivät hyvää vauhtia. Hän oli päättänyt, että tänä kesänä sahattaisiin jo ostetuista tukeista tarvittavat laudat ja lankut ja it-se talon rakentaminen alkaisi vuoden kuluttua alkukesästä, kunhan rou-ta ennättäisi sulan. Timpuriksi hän oli saanut varattua, kun muitakaan ei ollut tarjolla, Notkon Artun.


Vielä oli Jyrillä yksi suuri ja mieltä polttava ongelma, mutta hän keksi, pitkän miettimisen jälkeen, ratkaisun. – Koska tulevalla rakennustyö-maalle joka tapauksessa tultaisiin kipeästi tarvitsemaan rakennusapu-miehiä, päätti hän mieluimmin palkata ulkopuolisen, kuin katsella siellä Arttun lisäksi, hänen äpärä poikaansakin. Niinpä Jyri päätti lähettää Junkkun ”vapaaehtoisena” armeijaan. Junkku sai tietää tästä pää-töksestä vasta seuraavana vuonna, ihan kirjallisena ilmoituksena.




Muutakin, jopa hyvää ja kaunista, muutostakin enteilevää, tapahtui tänä kesänä.


Kauniin kesäisenä päivänä Junkkun ja Maikkun saapuessa kylän aino-aan baariin, huomasivat he erääsä pöydässä heidän koulukaverinsa Aunen ja jonkun tummahiuksisen kaunotaren, jota he eivät tunteneet. Maikku osti myyntitiskiltä kokista ja Junkku sittisuutaa ja menivät istu-maan koulukaverinsa pöytään. Aune esitteli serkkunsa Ann-Sofin ja ker-toi hänen olevat äitinsä siskon tytär Ruotsista. Ann-Sofi oli todella kau-nis, mustat pitkät hiukset, suuret ja kauniit silmät ja ihanat huulet kutsu-vina hymyillen. Junkku oli heti myyty.


Pikkuhiljaa pöydän ympärille kerääntyi lisää porukkaa, pari tyttöä ja ky-lässä kesätöissä oleva, Junkun ikäinen poika Rovaniemeltä.

- Lähemäkö porukala uimhaan?? ehdotti tämä rovaniemeläinen.


Levitettyään Maikun kotoaan mukaansa nappaaman viltin rantahietikol-le, ehtivät he ottaa aurinkoa vain hetken, kun jo Junkku hihkaisi:

- Nyt kaikki uimhan! Kukhan kerkiää ensin?!!


Ja heti säntäsivät kaikki uimaan, paitsi Ann-Sofi sekä Junkku, joka kie-rähti Ann-Sofin kylkeen ja pian he olivat ihanan huumaavassa, vain teini-iässä moisen kokemaan pystyvässä suudelmassa, josta havahtui-vat hereille vasta, kun rannalta ei enää kuulunut hälinää, vaan vallitsi syvä hiljaisuus. Kun vihdoin kääntyivät katsomaan, näkivät he kaikkien tuijottavan kysyvästi heitä, paitsi Rovaniemen poika, joka mulkoili Junkkua murhanhimo silmissä kiiluen.


Nämä teinit viettivät seuraavan yön yhdessä kansakoulun, kesäisin tyh-jänä olevassa, asuntolassa. Alku illasta he kuulivat, kuinka koulun pihal-le ajoi auto ja näkivät ikkunasta, verhojen takaa katsellen, kuinka autos-ta nousi nuorimies pihalla seisovan Maikun eteen, kysellen häneltä jo-tain. Ann-Sofi kääntyi Junkun puoleen ja todeten hieman huolestunee-na:

- Veljeni!


He seurasivat, kuinka Maikku, joka tiesi kyllä heidän olinpaikkansa, puis-teli päätään ja viittoilee ulkorakennukselle päin. Ann-Sofin veli kävi tar-kistamassa rakennuksen ja sen ympäristön, kunnes vihdoin luovutti ja hyppäsi, selvästi kiukkuisena, autoonsa ja kaasutteli pois.


Junkku veti verhot kiinni ja kääntyi katsomaan tuota ihanan kaunista tyttöä, joka hymyili niin kauniisti hänelle......


Mutta sitten aamulla Ann-Sofi kertoi, että he ovat lähdössä iltapäivällä pois, takaisin Ruotsiin. Jäähyväiset olivat haikeat ja kyyneliä täynnä.


Tuon tapaamisen jälkeen istui Junkku usein yksin jossain rauhallisessa paikassa ja kuunteli haikeana kasettinauhurista Reijo Taipaleen laula-maa iskelmää: ”Suudelmin suljetut kirjeet”:



Nyt on syys, mutta jälleen

Kun kukkiin puhkeaa maa

Niin silloin tapaamme jälleen

Taas haave todeksi saa”



Kokemus oli Junkulle järisyttävä ja uusi. Hän pystyi sittenkin rakasta-maan ja ikävöimään. Sitä hän ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut. Oli kuin vuosien pato olisi murtunut, kun huomasi, että oli muutakin kuin vi-haa ja ahdistusta tunteva ihminen. Ann-Sofin kaipuu oli sydäntä raasta-vaa, mutta kirjeet toivat hieman lohtua sekä unelmia. Haaveet jälleen näkemisestä, loivat toivoa tähän yksinäiseen sydämmeen.