Terveisiä Jorvakasta osa 51.


Seuraavalla viikolla saapui sitten vierailulle Kavalatunturin toisella puo-lella sijaitsevasta pikkukylästä ”Ennustaja Aukku”, sekä usein nähty vie-ras Kynnäksen Armas. Aukku oli pieni, mutta tukeva mies. Hänellä oli kauhtuneen norjalaisvillapaitansa päällä vaaleanharmaa kulunut puku-ta-ki, jalassa mustat sarkahousut, sekä kumisaappaat. Hänen harmaa otsatukkansa oli jo kavunnut päälaelle ja hänen silmäluomiaan reunis-tivat todella tuuheat kulmakarvat.



- Tuo Aukku son ennustaja ja parantaja kans. Son niin mahottoman hyvä siinä hommassa, ette sen vasthanotola lappaa ihmisiä etelästä asti, esit-teli Armas väärtiään.

- No Aukku, ennustappas meillekin, pyysi Jyri.


Vieras liikkui hermostuneesti tuolillaan, suupielet vetäytyivät omituisesti, ikään kuin irvistykseen, ja syvältä hänen rinnastaan hiipii esiin huokaus, omituisen kumiseva, mutta hiljainen, hänen toppuuttellessa:

- En mie nyt jouva...., häätys vielä käyvä monessa paikassa.



Naureskellen Armas täytti piippuaan, ja kuin kiusallaan jatkoi:

- Tuo Aukku son parantaja kans. Son vishin joku maahinen.

- Älä sie Armas juuri kehtaa, miekö maahinen? Mie solen vain tämmö-nen ennustaja-ukko, vähätteli hieman närkästynyt Aukku.

- Uskovatko ne ihmiset oikeasti, mitä sinä niille ennustat, muka? Jyri ky-seli, epäilevä hymynkare suupielissään.

- Mitä sie oikhein houraat? Tietenki net uskovat, miksi ei uskois? kysyi närkästynyt ennustaja ja hörpättyään kulauksen kahvia, kertoi olevansa työmatkalla Inariin:

- Häätyy kattoa, jos vaikka löytyis uusia asiakkaita sieltä Inarista, ko siel-lä päin käypi niitä tyristeja paljo enämpi kö täälä.

- Hyvinkö ne turistit maksaa ennustuksistasi? uteli Jyri hymyssä suin ja Aukkua piipullaan osoitellen.

- Son siitä kiinni, kuinka hyvän ennustuksen tekkee. Mitä kovempaa ra-hantuloa ennustan heile, niin sitä ilosemmin kilisee kassa meilä, vastasi Aukku, silmää ovelasti iskien.


Armas riensi kysymään väliin:

- Siekö Aukku asustit ennen sielä Hetassa, niin kävästikkö sie koskhan siinä vanhassa kirkossa?

- Kävästin tietenki, joskus.



- Siekö Junkku olet kohta kuulema menossa sinne rippikoulhun, miepä muistelen sulle minkälaista soli kirkossa silloin, ko mie olin vielä nuori-mies, sanoi Armas, virnuillen.


Armas innostui kertomaan, kuinka ollessaan kävelyllä kylän keskustas-sa, huomasi valot kirkossa, josta kuului kovaa mökää. Niinpä hän oli päättänyt uteliaisuuttaan käydä katsomassa millainen meno siellä oli. Kävellessään kirkon rappusia ylös, vastaa oli tullut hartaana veisaava vanha muori mustissa maata laahaavissa vaatteissaan ja itse tehtyä pahkasta kävelykeppiä maahan kopistellen. Armas oli jäänyt hetkeksi huvittuneena seuraamaan, kuinka muori oli kävellessään veisannut omitusta virttään:



Mie korpin raato raihnainen,

Mie kurja synnin pahka

Mie synnin imen itteeni

Kuin ihran imee nahka.

Mie olen rakki raivosuu,

Oi Herra, heitä armon luu.

Purista piskin niskhaa

Ja taivhaan ilhoon viskhaa”.


Muori jatkoit matkaansa, hetken hiljaa kävellä laahustaen kohti kylän keskustaa, mutta pian aloitti sama veisuu uudestaa, keppiään maahan kopistellen.


Kirkkoon tullessaan, Armas oli huomannut sen olevan lähes täynnä, vaikka sisällä oli lähes yhtä kylmää kuin ulkonakin. Ihmiset istuivatkin peskit tai turkkit yllään, hattut syvällä päässään sekä kintaat käsissään.


Kirkkosalin edessä kirkkoherra nuokkui puoliunessa tuolillaan ja hänelle normaalisti kuuluvaa tehtävää toimitti laestadiolaissaarnaaja, joka lau-mansa edessä paasasi, käsiään punoen, ikään kuin verkkoa kutoisi. Al-kuun tämä saarnaaja puhui hiljaisella äänellä ja hyvin rauhallisesti, mut-ta sitten äänen voimakkuus yks kaks nousi, kunnes suorastaan huusi näille syntisille penikoilleen helvetin kadotusta. Kunnes jälleen puhe vai-meni ja hän lupaili katuville armon, jos he todella katuisivat syntejään.


Pääasiassa vanhemmat naiset olivat vaipuneet hurmokseen, hyppien toistensa kaulaan, hokien:

- Anna antheeksi!!! Anna antheeksi!! Jiesuksen nimessä ja veressä!


Tästä innostuneena, alkoi saarnaajan mesota entistäkin kovempaa ja hänen kätensä heiluivat kuin nuottan tekijällä, koskapa niin laajat ja no-peat olivat hänen kätensä liikkeet. Ja sitten yht'äkkiä, ylhäältä pudota mätkähti aivan kertojan eteen joku peskimies, joka keräili tovin aikaa ta-varoitaan, kunnes nousi pystyyn, jääden tuijottamaan kysyvästi n. neljä vuotiasta poikaa, joka oli seurannut uteliaana ylhäältä ilmestynyttä pes-kimiestä. Sitten tuo ihmettelevä poika oli kysynyt:

- Olekko sie nyt se Jiesus Nasaretilainen?

-Täh?.... Miekö!.... Mitä sie poka oikhein houraat?


Mutta poika ei antanut periksi, vaan edelleen tivasi:



- No, ookko sie nyt se Jiesus, jonka piti lasketua taivhasta, niinkö tuo äi-jä tuola eessä äsken huusi? Vai mistä sie oikhein siihen putosit?

- No tuolta ylhäältähän mie putosin!

- Haas sie sitte olet se Nasaretin Jiesus?


Peskimies oli hermostuksissaan tiuskaisut pojalle:

- Olekko sie ihan pörrö, rienaat vielä meijän Jiesus Ristusta. Ekkö sie pöljäpoika älyä, miehän putosin tuolta urkuparvelta! Pöljä!

- No miksi sie sitte hyppäsit sieltä alas?.. Oishan tuolla ollut rappusekki.

- No, ko mie menin hurmokseen!



Armas katseli hetken ympärilleen ja purskahtaa sitten nauramaan ja kääntyi katsomaan Junkkua.




- Älä vain sie Junkku mene hurmokseen, voit pian aikaa puota sieltä ur-kuparvelta, neuvoi kertoja, nauraa hekottaen.

- Häätyypä muistaa, lupasi Junkku.



Pitäjän seurakunta oli saanut uuden rovastin, lyhyen, laihan, tumma-hiuksisen miehen. Junkku oli ollut aikeissa mennä hänelle kertomaan Hannun ”urotöistä”. Perui aikaansa, kun sai kuulla Pottulasta tulleilta postimiehiltä, kuinka tämä rovasti oli yrittänyt päästä köyrimään Pottulan sairaalassa edellisenä päivänä synnyttänyttä vaimoaan. Ja kuinka sai-raanhoitajat olivat onneksi ehtineet estämään, papille kuulema Jumalan antamaa miehistä tehtävää ja kuinka lääkäri oli antanut, tälle Jumalan lähettämälle, ei millilitraakaan säästävälle siemenlingolle, porttikiellon sairaalaan.




Viikkoa myöhemmin Junkku oli lähdössä naapurikylän kansakoulun ti-loissa pidettävälle rippileirille ja odotteli postiautoa, seisoen kassi kädes-sään postitoimiston edessä. Pihalla oli yleensä tuohon aikaan paljon väkeä, niin nytkin. Toiset odottelivat postitoimiston avautumista, toiset postiautoa, jotkut vain seisoivat pihalla muuten vaan, seurustellen kes-kenään.


Nyt kaikkien huomio siirtyi kahteen vinkuvaan koiraan, jotka postitoimis-ton rappusten edessä pyörivät peräpäät vastakkain. Uroskoiran pitkä, punoittava ja paksu mulkku naaraskoiraan parittelun jälkeen kiinni jää-neenä.

- Nalkissa net vain on, totesi Syväsalmen Jaakko ja sai aikaan naurun remahduksen.


Koirien pyöriminen ja vinkuminen jatkui jatkui, kunnes lennätin ja puhe-linpiirin asentaja Eero kyllästyi, haki talon nurkalta lapion ja sen varrella lyödä mäjäytti koirien väliin. Naaraskoiraan jäi paikalleen nuoleskele-maan jalkojensa väliään. Mutta uros lähti kuin ohjus siilosta, ujeltaen lu-jaa mennessään, juosten vimmatusti loivaa mäkeä ylös, mahansa alus jalkoja täynnä, häviten muutamassa sekunnissa näkyvistä. Vain koiran etääntyvä ujellus kuului vielä tovin, kunnes häipyi kuulumattomiin.


Oksennus kurkussaan, Junkku kääntyi katsomaan kysyvästi naarurin Jaakkoa, joka selvästi näkyi tuohtuneen julmuri Eeron raakalaimaisesta teosta. Jaakko levitteli kuitenkin vain avuttomana käsiään ja nosteli har-teitaan. Junkku katseli jo hetken maassa lojuvaa lapiota ja hänellä kävi mielessä käydä hujauttamassa sillä Eeroa takaraivoon. Kääntyi kuiten-kin selin ja itkua pidätellen katseli koululle päin. Ei Junkku ehtinyt kau-aakaan katsella, kun jo huomasi, että hänen pikkusiskonsa oli juosten tulossa hänen luokseen, heilutellen kättään.


Maikku ehtikin paikalle juuri ja juuri ennen posiauton tuloa ja kertoi pitä-vänsä veljelleen rippitiitiäiset:


- Rippis tii tii, mitäkhän pappi sulta vaatii tii, katkismuksen kappalheita, virsikirjan viipalheita!