Saimi Lindroth. / Sairaanhoitaja lehti 1938.


Ajattelin, ehkä teille etelämmässä oleville, jotka elelette siellä "leudom-man luonnon" lapsina, on virkistävää saada tietoja täältä tuntureitten ta-kaa Suomen pohjoisimmasta kunnasta Utsjoelta. Täällä on valtion sai-rasmaja ja nykyisin on kunnassa kaksi terveydenhoitajatarta.

Kun keväällä v. 1936 lähdin terveydenhuolto-opistosta Helsingistä, oli mieleni vähän ankea ja aivojeni kaikkein salaisimmassa sopukassa rat-kaisin ongelmaa, miten saan niitä hyviä "ideoita" kunnollisesti istutetuksi ja kasvamaan Lapin karussa maaperässä. Kun sitten loput 100km ajelin poron ahkiossa, maaliskuun hohtavilla hangilla, kevätauringon tuhlaile-vassa loistossa, niin ahkion tasaisessa keinunnassa mietin yhä ongel-maani ja olin niin hajamielinen, että sai se poroveitikka minut jyrkänlai-sessa mäessä ahkiosta tipahtamaan ja ihan tunturien juurella matalana kyyhöttävän tunturikoivun kylkeen.

Ja sehän se ratkaisi ongelmani, ainakin teoreettisesti. Äläs huoli "etelän ryökkinä", se koivu sanoi, ei täällä Lapissa vauhdilla mitään tehdä. Ei, tee niinkuin minä painu matalaksi, olosuhteitten mukaiseksi, tee vähän kerrallaan, mutta jatkuvasti, sitkeästi. Olosuhteet ovat minunkin kasvuni viivästyttäneet, kapeat ovat vuosilustoni, enkä milloinkaan niin korkeaksi kasva kuin rinnemaitten komeat valkovarsikoivut. Mutta juuri näin, mata-lana ollen, kykenen paremmin uhmaamaan tuntureitten rajuja tuulispäi-tä, säilymään pakkaselta ja kuolemalta. Enkö joka kevät loista hempeäs-sä vaaleanvihreässä puvussani ja peitä kesäiseksi tuntureitten karut rinteet!

Painu matalaksi, olosuhteitten mukaiseksi soi vielä korvissani, kun poro mennä pyyhälsi loppumäen, niin että hanki ympärillä pölisi. Reippaasti vain poroseni, on sitä Lapissa vauhtiakin joskus. Ensin oli päästävä "vääitiksi" (ystäväksi) Lapin asukkaitten kanssa. Sinuja olimme jo ennes-tään. (Utsjokilainen sinuttelee presidenttiäkin). Talosta taloon tutustumis-käynneille, tulin vain katsomaan miten jaksat! Ovatko kaikki terveinä?Lukemistakin taloon jätettiin. Niin se alkoi ja alullaan on vieläkin.

Hajanaista tahtoo työ olla, hajallaan ovat Lapin talotkin siroteltu sinne tänne kuin toisiaan pakoon pitkin Tenon Suomen puoleista rantaa ja Ut-sjoki vesistön varsille. Päiviä menee kulkiessa ja joskus tuntuu, kun työ olisikin siinä kulkemisessa. Pitkiä ovat kilometrit Tenojoella, kuka ne lienee mitannutkaan. Kokonaan erilaiset olosuhteet kuin siellä eteläm-mässä, omalaatuiset lapintavat ja kansan luonne panevat monasti miet-timään, mikä tänne sopii, mikä ei. Ja paljosta täytyy "tinkiä", kulkea tun-nustellen kuin heikolla jäällä.

Katri Marja Lukkari äitinsä Birit Lukkarin sylissä v. 1937.

Viiden, kuuden talon kyläryhmissä on koetettu järjestää jonkinlaisia ope-tustilaisuuksia, lyhyitä lastenhoitokursseja ym. Mutta kovin ovat paikoin ujoja Lapin naiset, eivät rohkene tulla, miehet sensijaan tulisivat naisten-kin puolesta. Mutta onhan aina joku punamyssyinen emäntäkin saatu mukaan ja nuoret tytöt ovat jo rohkeampia, ovat kouluissa oppineet suomea ja kielivaikeuskin on voitettu (kotien kielenä on nimittäin lappi).

Onhan sitä nousu- ja laskukausia täällä, niinkuin muuallakin. "Kaikki tun-tuu tänään menevän hullusti, työ tuntuu ihan turhalta", ajattelee suksil-laan liukuva terveydenhoitaja palatessaan kotikäynniltään. Ei ole se Kaarin hoitanut maitorupipojuansa niinkuin olisi pitänyt, vaikka on kah-desti käyty näyttämässä oikein kylvetys kädestäpitäen ja yhtenä aamuna on terveys-sisar kelkalla vetänyt sinne majalta tarpeeksi suuren kylpy-ammeen lainaksi. Ei ole Kaarin uskonut pesujen voimaan. Poika oli niin hoitamaton ja iho pahannäköinen, näkee sen Kaarinin naamastakin, että ei olet ehnyt, niinkuin on koetettu neuvoa. Päiväkin on niin raskas ja su-muinen, tuolta tuntureitten takaa tulee lumipyry. Kun ei ole vielä aurin-koakaan näkynyt tammikuun puolivälissä.

Terveys-sisar tuntee itsensä niin pieneksi ja avuttomaksi pisteeksi täällä Lapin suuren ja säälimättömän luonnon kourissa. Kun tuo Tenon viima-kin on niin kova, että ihan tuntuu menevän luihin asti ja vastatuuli.

Samalta kotikäynniltä tuleva terveydenhoitaja helmikuussa laskettelee aamutuimaan mäenrinnettä mieli keveänä, suksikin niin luistaa. On se Kaarin nyt lopultakin ottanut asian oikealla tavalla. Pojun iho oli melkein hyvä, näki, että on yritetty hoitaa.

Ailigastunturin takaa nousee aurinko, ilmassa on aavistus kevättä, aa-mupakkasesta huolimatta. Ja tunturikoivun silmut näyttävät niin salape-räisiltä, niissä on elämä kätkössä. Eipäs, eipäs vain voita pakkanen. Terveys-sisarta ihan naurattaa. On niin keveä olo. Ehkäpä siitä työstäkin on joskus vähän tulosta,vaikka se onkin kätkössä kuin elämä tunturi-koivun silmussa helmikuun aamupakkasella. Kannattaa, kannattaa vaa-lia tätä Lapin kansan jäännöstä täällä tuntureitten takana.

Magga Laiti Kostejärvellä - Koadniljávres, taustalla Uts'koski.

On niin aurinkoista majalla ja niin hiljaista kuin olisi sunnuntai. Tervey-denhoitaja on ilmoittanut rippikoulutytöille aloittavansa illalla kotisairas-hoitokurssin majalla. Kummasti saa tuo aurinko hehkumaan nuo kylmät, luoksepääsemättömät tuntureitten huiput. On niin soma tuntu. Tervey-denhoitaja istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja valmistelee illallista kurssin alkua tytöille. Tuntuu kerrassa mukavalta, kun saa tytötkin niin helposti kokoon tuolta kirkolta. Miten nuo Norjan puolen tunturirivistön huiput hohtavatkaan monin värivivahtein jo maaliskuussa, entäs sitten huhti-kuussa.

Kas, pihalle pysähtyi kaksi poroa. On vain yksi ajaja, toinen ahkio tyhjä-nä, tulee hakija. Sehän on Aslak-Uula. Neljäntuulenlakki heilahtaa, As-lak-Uulan leveä naama on neuvottomassa hymyssä.

- Buris, buris(terve, terve).

- No, mitä kuuluu?

- No, eipähän kun rauha, on vaan se Katri sairastunut, etkö lähtisi katso-maan.

Terveys-sisar laskee yhdessä aivonsa osastossa, ennättääkö illaksi ta-kaisin klo 6, ei ennätä, toisessa harmittelee hiukan, kun täytyy peruuttaa se iltainen kurssi. Ääneen sanoo Aslak-Uulalle,

- et huomannut tulla jo aamulla, olihan se tyttö jo silloinkin sairas.

Aslak-Uulan neuvoton naama vetäytyy vielä avuttomampaan hymyyn, - no, en hoksinut.

- Eipähän tässä auta, ohimennessäni kirkolta sanon tytöille, että tulevat huomen illalla jos järjestyy.

Ja pienessä hetkessä muuttuu sinipukuinen sisar lapinpukuiseksi, heinä-kengät, poronnahkasukat, punaisella veralla somistettu poronnahkainen peski ja vieläpä poron vasan nahasta tehty lakkikin, jonka päälaella hei-lahtelevat verkatupsut kuin pienet tiu'ut

Lähdetään.

Aslak-Uula on nuori hurjapää ja ajaa kovasti. Tuntuu vielä vähän mieli-pahaa terveyssisaren peskin povessa, kun pitikin sattua tämä lähtö nyt, olisi ollut niin soma alkaa niitten tyttöjen kurssi tänä iltana.


Kas, kun Ailigastunturin rinne on kaunis auringon valossa. Ahkio keinah-telee niin somasti, tulee hyvän olon tunne. Pieni harmin tunnekin alkaa haihtua. Onhan suuri asia, kun saa voimiensa mukaan auttaa ihmisiä täällä erämaassa,heidän sairauksissaan ja vaikeuksissaan. Miten lienee pahoin se Katri sairas! — No, soma olisi ollut tänä iltana tyttöjen kurssin alkaminen majalla. — Mutta soma on näinkin ja terveydenhoitaja nykä-see äkkiä hihnasta poroa, niin että se lähtee täyteen laukkaan. Aslak-Uulasta näkyykin vain enää pieni piste.

Lapin terveisin