T. Pohjankanervo. / Auto 1939.

Tieolot Lapin perukoilla menneinä aikoina.



Kun lantalaiset ennen vanhaan pyrkivät Jäämeren rannikolle kalasta-maan, niin ei heillä Lapin perukoilla ollut mitään tietoa teistä. Niitä kun ei siellä ollut olemassakaan. Kuljettiin vain halki pitkien "kairojen", mistä kukin parhaiten polkunsa löysi. Porokyydillä taivallettiin yli aavojen tuntu-reiden, ja se maksoi 25-30 penniä penikulmalta. Niin ettei se kyytikään vallan kallista ollut. Toiset lykkivät sivakoilla satoihin kilometreihin nouse-via erämaataipaleita ja taistelivat Lapin paukkuvia pakkasia vastaan.

Matkojen päätepisteisiin johtavat kulkureitit eivät siis olleet sangen hou-kuttelevia. Ne olivat vain luonnon tekemiä jokia, vesistöjä ja aikojen ku-luessa tallattuja polkuja, joista sittemmin onkin monet valtatiet saaneet alkunsa. Niinpä vuosisadan vaihteessa hallitukselle osotetussa lausun-nossa sanotaan Lapinteistä, että "vanhoista ajoista saakka ovat Lapin asukkaat kesän aikana kulkuteinään käyttäneet mitä luonto on sellaisiksi valmistanut. Vielä nytkin tehdään samaten ei ainoastaan Utsjoen, Inarin ja Enontekiön kunnissa, joissa ei vielä ensinkään ole olemassa maan-teitä, vaan myös suureksi osaksi Muonion, Kittilän ja Sodankylän kun-nissa."

Veneillä kuljettaessa oli veneessä tavallisesti kaksi miestä, toinen keu-lassa - etukokassa - ja toinen perässä, molemmilla oli sauvoimet mu-kana. Myötävirtaa ja heikkoa vastavirtaa soudettiin airoilla. Kovassa vas-tavirrassa kuljettiin sauvomalla pitkin rantoja, joissa oli helpompi lykkiä joen pohjasta sauvoimilla venettä eteenpäin kuin keskiväylällä jossa vir-ta on voimakkaampi. Olosuhteista riippuen saattoi tuollaisen matkan nopeus olla siinä 30-70 kilometriä päivittäin myötävirrassa ja vastavirtaa kuljettaissa noin 20-50 kilometriä.

Koskisia paikkoja sivuutettaissa kevennettiin veneen kuormaa, joka kul-jetetiiin maata pitkin ja monin paikoin oli pakko vetää venekin maitse kosken sivuitse. Tätä varten oli esim. Utsjoella Tenojoessa Ylä- ja Ala-könkään koskien sivulle yleisillä varoilla rakennettu yhteensä noin viiden kilometrin pituiset tiepätkät, jotka tulivat silloisissa oloissa maksamaan vähän yli kuusitoistatuhatta markkaa. Samoin Muonionjoessa Patikan kosken viereen on tehty tie. Toisin paikoin pyrittiin koskea perkaamalla parantamaan kulkumahdollisuuksia. - Porrasteitä ei liene vallan paljon entisinä aikoina porrastettu. Vasta 1800-luvun puolivälistä lähtien on niihinkin myönnetty varoja, niin että niitä sittemmin olikin melko laajalti Lapissa lukuunottamatta Enontekiön seutuja.
Porrastaminen, jota tavallisemmin käytettiin vesiperäisillä mailla, toim-itettiin siten, että asetettiin vierekkäin pari kolme veistettyä hirttä ns. vis-kapuiden päälle. Näin päätöksyttäin jatkettua "siltaa" pitkin saatoi mat-kaaja apostolin kyydillä jatkaa matkaansa kuivemmille poluille. Itse asiassa ei tällaisen "radan" kunnossapitäminen ollut taloudellisesti hal-paa. Ensiksikin sen rakentaminen tuli melko kalliiksi ja se kesti verrattain lyhyen ajan, jolloin puut lahosivat ja porrastie kävi kelvottomaksi. Sen vuoksi sen käytöstä alettiinkin luopua ja varustaa tiet molemminpuolisilla ojilla, joten tien pohja pysyisi kuivana.

Samalla on ruvettu käyttämään tien pohjustamiseen poikkipuolin asetel-tuja puita, mikä osoittaa jo kehityksen suuntaa paremman tien kaipaa-miseen. Samoin on jokien ja purojen yli rakennettu tällaisten teitten edellyttämiä siltoja, niin että järvet ja isommat joet enää katkaisivat tiet, jota jatkaakseen on siis turvauduttava veneeseen. Paitsi talviteiden mer-kitsemiseen käytettiin varhaisemmilla ajoilla Lapissa myöskin kesäisellä polulla viittoja, jotka osoittivat tien suuntaa ja estivät kulkijan eksymästä oikealta reitiltä.

Porrasteitten kunnossapito velvollisuus kuului kunnille samoinkuin talvi-teiden viitoittaminenkin. Tärkeimmät porrastiet kulkivat siellä ennen van-haan Tenojoen rannalta Utsjoelta Inarin kautta Kittilän kirkolle ns. posti-tie, josta maamatkaa oli noin parisataa kilometriä ja 112 kilometriä vesi-reittiä. Toinen oli Tshuolisjärven pohjoispäästä Pakanajoen metsänvarti-jan torpan kautta Näätämöön (Neidenfjord) Norjan puolelle johtava tie. Se rakennettiin parempaan kuntoon valtion varoilla 1890, samoin kuin Tshuolistaipaleen yli veneitten vetämistä varten 45 metrin pituinen rulla-siltakin. 1895 porrastettiin Inarin rannalta Kaamasen taloon n. kolme penikulmaa pitkä tie. Ja Törmäsen talosta Inarin Kyrön kylästä pääsee Sompioon kuuden penikulman pituista porrastietä, mitä varten valtion varoista 1898 annettin neljättätuhatta markkaa. Kultalasta menee tie Kitisen varrella olevaan Rovasen taloon Sodankylään. Tämä polku rai-vattiin 1870 valtion kustannuksin kullanhuuhtojia silmällä pitäen.

Muonion kirkolta Sirkan kylän kautta Kittilän kirkolle johtava postitie oli alkuaan valtion varojen turvin porrastettu, mutta kun se hoidon puuttees-sa metsistyi, raivattiin se uudelleen ratsutieksi. Sen kunnostamista var-ten on annettu yleisiä varoja 1890-luvun alussa yhteensä yli viisitoista tuhatta markkaa. Lisäksi oli Enontekiön ja Muonion kirkkojen välillä kuu-den penikulman pituinen polkutie.

Verrattain myöhäsyntyisiä ovat sikäläiset maantiet, jotka, kuten hyvin ar-vaa, ovat yksinomaa yleisillä varoilla valmistettuja. Rovaniemesta, joka siihen saakka oli maantien pohjoisin päätepiste, rakennettiin maantie Kittilään 1878-1887, siis kymmenen vuoden aikana. Sen pituus on puo-liseitsemättä penikulmaa. Sitten on maantie tehty Kolarista Muonion kirkolle, jota matkaa on kuusi penikulmaa. Melko varhainen oli yritys ra-kentaa maantie Rovaniemeltä Sodankylän kirkolle. Se erkanee Rova-niemeltä Kemijärvelle menevästä maantiestä ja on lähes seitsemän penikulmaa pitkä. Rakentamiseen ryhdyttiin jo viime vuosisadan puoli-vähssä, mutta myönnettyjen varojen uupuessa kesken ei maantie val-mistunut ennenkuin uusia varoja saatiin 1890-luvulla. Eikä se valmis-tuttuaankaan ollut kauan kunnossa, sillä asianomaiset kunnat, joiden alueella k.o. maantie on, eivät suostuneet sen kunnossapitoon, joten se vuosikausia sai olla korjaamatta. Vielä on mainittava Kittilästä Könkään-taloon Ounasjoelle vievä maantie, joka on 23 kilometriä pitkä ja valmistui vasta vuosisatamme alussa.

Suunnitteilla oli vuosisadan vaihteessa melko useita maanteitä, joita var-ten oli jo myönnetty varojakin. Näistä mainittakoon Norjan rajalle suunni-teltu Tshuolisjärven tie, jonka reitiksi oli ajateltu paikkoja Tshuolisjärven majatalosta Pakanajoen rannalla olevaan metsänvartijan torppaan Jan-kilaan, josta edelleen Näätämöjoen varrella sijaitsevan kolttalappalaisten kirkon läheisyydessä olevaan Vartiaisen taloon. Siitä sitten venekyydillä Reisivuonon (Bugofjord) perään, josta on säännöllinen höyrylaivaliiken-ne kauppapaikoille. Tämä maantie suunnitelma merkitsi jo kansainvälis-tä liikenneyhteyttä, sillä osa tästä maantiestä tuli jatkumaan Norjan puo-lelle, josta inarilaiset olivat jo varhaisina aikoina tuoneet kaikki elintar-peensa, jauhot ja muut tarvikkeensa. Sinne he olivat myöskin vieneet, mitä vietäväksi riitti: poronlihat, nahat, voit, linnut ja marjat, niin että tämä maantie olisi jo taloudellisestikin ollut aikoja sitten sangen tarpeellinen.

Posteljooni matkalla Palojoensuusta Hettaan ensimmäistä kertaa kun tie valmistu v.1906. Ounasjärven pohjoispuolella, Ingijoen kohdalla. ( Ingin-joki sijaitsee n. 6-7km Hetan keskustasta Muotkajärveen päin). Saarela ja Kalle hevonen Enontekiön maantiellä, jota sitä ennen keväällä vain Silmu-Heikki oli kerran kulkenut. Kuva: Pentti Eskola, 11.06.1906. GTK.

Postikaravaani Virtaniemen - Naut-sin juuri valmistuneella tiellä. Kuva: Suomen Kuvalehti 1922.

Virtaniemestä Nautsiin (30 km) kul-jetetaan Petsamon posti rakenteilla olevaa Petsamon maantietä toistai-seksi hevosilla. Maantie on 3 km vielä aivan louhikkoa, josta ainoas-taan metsä on pois raivattu. Kuva: Bruno Mustue/Suomen Kuvalehti 1922.

Postiautoa kuljetetaan lautalla yli Ivalojoen. Autot ovat varustettu myöskin matkailijaliikennettä var-ten. Kuva: Suomen Kuvalehti 1922.

Puhelinpylväs ja Suomen pohjoi-simmat kärrypelit maan pohjoisim-malla maantiepätkällä Utsjoen Nuorgamissa. Kuva: Posti 1939.

Tämän kulkureitin puutteellisuuksista saamme aika hyvän käsityksen, kun luemme palasen erään matkailijan kertomuksesta, miehen, joka viimevuosisadan 70-luvulla retkeili Jäämeren rannikolla vallan sikäläisiä oloja tutkiakseen. Hän sanoo kertomuksessaan m.m. tästä k.o. tiestä: "Lähtökohtana on Näätämö (hän kirjoittaa Näytämö), johon mereltä päin ympäri vuotta pääsee höyrylaivalla ja veneellä. Siitä on jalkaisin astutta-va kuusi penikulmaa tunturi-ja metsämaata Suolisjärven pohjoispäähän, jolla välillä löytyy vain yksi metsävahdin torppa Pakanajoella. Polun suh-teen ei ole muuta työtä tehty kuin että jossakussa kohti petäjä on kaa-dettu puron poikki, vaan kun maa ei ole soista, ei kulku ole erittäin vai-keaa. Ajotie olisi tässä kuitenkin välttämättömän tarpeellinen, että inari-laiset voisivat kesän aikana hevosella vedättää jauhonsa ja muut tarve-kalunsa merenrannalta. Nyt ne ovat kannettavat, joka maksaa liian pal-jon. Suolisjärven rannalle olisi joku suoja eli kernaimmin oikea talo saa-tava, että palaavat lantalaiset tässä pääsisivät katon alle ja myös voisi-vat saada ruokaa, sillä usein heidän tässä täytyy odottaa pari kolme viik-koa venettä. Asujaa tässä ei ole ketään ja venettä saadaan vain siten, että ivalojokelaiset sattuvat tulemaan lantalaisia täältä noutamaan, jos-kus on vene sentään jätetty rannalle."

Muuten 1889 sikäläiset kyytivelvolliset suostuivat viranomaisen myötä-mielisyydellä, ettei Inarin ja Utsjoen kunnissa, joissa ei ollut edes kärry-teitä, pidettäisi mitään kestikievareita, vaan liikennettä hoidettaisiin tal-visaikaan porokyydillä, jolla talollinen ja porolappalainen kuljettaisi mat-kustavaisia sekä antaisi heille tarvittaissa yösijan. Siinä tarkoituksessa sijoitettiin jo poroja Karvaselän autiotuvalle. Muttei tämä käytännössä osoittautunutkaan sopivaksi, jonka vuoksi 1894 asetettiin näillekin seu-duille majataloja.

Ohimennen mainittakoon, että eräs Ruijan kauppias teki 1870 Suomen viranomaisille anomuksen, jossa hän pyysi lupaa laivaliikenteen järjes-tämiseksi Inarinjärvelle. Tätä varten hänen olisi pitänyt saada halkoja laivankoneiden käyttämiseen ja oikeus suojavajojen rakentamiseen. Se-naatti myönsi kylläkin oikeuden laivaliikenteen pitämiseen k.o. järvellä, mutta epäsi muut anomuksessa toivotut edut, josta oli seurauksena, että koko yritys raukesi.

Tästä kirjoittaa aikalainen, että "paljon hyvää meni tuuman raukeamisen kautta lantalaisilta hukkaan, sillä heitä kulkee vähintäin tuhat joka kesä täältä kautta Jäämeren rannikolle. Sillä paljasta venehyyryä Inarin järven poikki saa maksaa 60 markkaa! Kahelle saattomiehelle sitäpaitsi saman määrän. Eikä siellä liikkuminen muutenkaan ole - noilla kahdeksankin penikulman asumattomilla erämaataipaleilla - vaivatonta. Monta epätoi-von näytelmää Lapin tunturit epäilemättä ovat nähneet, monta tuskan huutoa kuulleet, joista ei maailma ole tullut tietämään mitään."

Sikäläinen luonto on houkutellut matkustajia sinne sekä läheltä että kau-kaa - ennenkin, kun kulkumahdollisuudet olivat sangen epämääräiset -ja nykyisin sitäkin enemmän, kun ansaittua huomiota on kiinnitetty noiden epäkohtien poistamisen, paikallisia teitä on parannettu ja kaukainen Jää-meren rannikkoon yhdistetty valtatiellä eteläisimmänkin matkailjan aloit-tamaan reittiin.