Teksti ja kuvat: E. W. Suomalainen. / Suomen kuvalehti 1.2.1912.
Torisvuoman lappalaisia tervehtimässä.

Sydänkesän maisema Torisenolta (-joelta) Torisvuoman talon yläpuolella. Kaukana laajan tundran takana näkyy korkea Tsaimotunturi. (Kuvattu Juhannuksena.)

Kaltopään turvekota Torisvuomassa Torisenon rannalla.
Oli oikein hauska katsella Fiia-emäntää siinä kahvin touhussa. Kasvoil-taan oli hän sangen miellyttävä, poskipäät tuskin ulkonevat, hyvä, sileä iho, silmät ruskeat, eloisat. Ja hymyillessään näkyi huulien välistä häi-käisevän valkoinen hammasrivi. Fiia olekaan puhdasverinen lappalai-nen, ulkomuotonsakin jo ilmaisee hänessä olevan ”jotakin parempaa-kin”.

Jouni, Fiia ja Johannes Kaltopää lähdössä koskia soutamaan.

Porolappalainen Piera Kaltopää Torisvuomasta.

Fiia Kaltopää kotansa edustalla.
Maataan tuntureineen, lumineen, poroineen ja luulenpa - susineenkin eivät he vaihtaisi mihinkään kolkkaan koko maailmassa. Kielestäänkin lappalainen on ylpeä; keskustellessamme käytimme kaikki yhdessä suo-mea, mutta kun he vain jotakin toisilleen sanoivat, niin heti muuttui puhe lapiksi! Kaikki lappalaiset osaavat myöskin suomea enemmän tahi vä-hemmän täydellisesti; lapset kuitenkin ainoastaan lappia. Piera kertoi käyneensä Helsingissäkin!

Fiia Kaltopää perheineen turvekodassaan. Nukkuva lapsi "komssissa", jota Fiia tuudittaa.

Kaltopään kota sisältä: Fiia lapsineen, anoppineen.
Kaltopäillä on näin kesäisin toinenkin asunto, ”rapean" peninkulman päässä, tunturin, komean Tsaimon rinteessä oleva kota. Käväsin siellä pikimmältään tekemässä tuttavuutta poikien isän, Pienin kanssa. Hauk-kuva koiralauma tervehti tulijaa.
-Tsoh Tsjalme, tsoh Kairi, Säplikä, tsoh! kuului isännän varoittava ääni ja samalla pisti karvainen pää esiin kodan ovesta.
- Buoris, buoris, se oli lappalaisen tervehdys.
Isältään ovat veljekset nähtävästi perineet kokonsa; vaikka jo vanha, oli ukon varsi yhäkin suora, pää pysty. — Maailman kaikki kuulumiset on taas kerrottava. Teurastetun poron keittoa tarjottiin, vieraalle annettiin makupala, kieli!
- Syö, vieras, syö! kehoitteli Pieni.
Syötyä painauduttiin kodan lattialle levitetyille raanuille pitkäkseen. Ke-hoittelin Pieniä ”joikaamaan". Ei luvannut joikata ilmaiseksi, ryyppy pitäi-si ensin saada! Koetin selittää, että Lapissa on kieltolaki, enkä ole tahto-nut lakia rikkoa.
- No, jos tuon ”kikkertin" (kiikarin) antanet, niin joikaan niin kauan kuin ääntä on kurkussa! Mutta liian kallis se on sinun antaa, mutta pyydä Pie-raa, kyllä se joikaa ilmankin.
Piera joikasikin sitten, joikasi ilman kaulan kastamatta. Joikasi Halden (Halditjokko) lappalaisten pyhän tunturin joiun, joikasi hukkaa, vinosil-mää, joka ”yhdessä iltapuhteessa ”nulkastaa" (juoksee) yhdeksän vuo-man (jokilaakson) poikki", niinkuin joiun epäselvällä lapinkielellä lauletut sanat kuuluivat.
Aika oli jo pitkälle kulunut, täytyi lähteä eteenpäin uusia vaikeuksia voit-tamaan. — Hyvästijättö oli oikein liikuttava. Kiiteltiin siinä käynnistä, toi-set ystävyydestä.
- Terveisiä, terveisiä!
- Kelle?
- Kaikille siellä etelässä.
Vene työnnetään vesille, miehet astuvat paikoilleen ja niin alkaa sauvo-minen taas. Kauvan vielä seisoivat lappalais-ystävämme rannalla, Fiia huiskuttaen liinaansa, Jouni ja Piera viitaten kädellään yhä loittonevan veneen jälkeen. Luulenpa, että he olivat tulleet jonkunverran lähemmäk-si meitä ”lantalaisia", samoin kuin mekin olimme heissä huomanneet monta hyvää piirrettä, saaneet heiltä, yksinkertaisilta lappalaisilta odotta-mattoman paljon ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta osaksemme.
Tämän kirjoitettuani minusta tuntuu siltä, kuin ensi kerran sanoisin ”ete-lälle" Fiian ja muiden terveiset. Ja lisäksi tuntuu minusta, ikäänkuin olisi-vat he tahtoneet lisätä: ”mekin olemme ihmisiä, vaikka elämmekin omaa elämäämme täällä tunturien takana, ”sivistyksen" tänne ylettymättä"