Teksti ja kuvat: E. W. Suomalainen. / Suomen kuvalehti 1.2.1912.

Torisvuoman lappalaisia tervehtimässä.

Monipäiväinen sauvominen vasten vuolasta virtaa oli väsyttänyt miehet melkein perinpohjin, toivoimme vain pääsevämme lappalaisten luo To-risvuomaan, jossa heillä oli asuntonsa. Tiesimme saavamme siellä hy-vän kohtelun ystävällisten Kaltopääläisten puolelta, tiesimme saavamme lepuuttaa väsyneitä jäseniämme oikein katon alla tahi ainakin lämpimien nahkasten sisällä.

Toivorikkain mielin miehet taas tarttuivat sauvoimiinsa ja niin sitä mentiin vuolasta virtaa yhä ylöspäin. Ja sitten illan tullen, kun Lapin punainen aurinko ei enää kyennyt ollenkaan lämmittämään ja kun usvat alkoivat pitkin joen tyyntä pintaa hiipiä, arvelimme talon olevan lähellä. Mutta ei keulassa sauvovan miehen tarkka silmä mitään huomannut, yhtä sileää oli puuton rantapenger, samanlaista ruskean harmaata koko matkan.

Luulimme jo että lappalaiset olisivat muuttaneet pois muille maille, mutta silloin ilmoitti perämies Juhani, että talo näkyy! Koetin tarkastaa osotet-tuun suuntaan, mutta en mitään nähnyt. Vihdoin huomasin heikon savun nousevan hieman sinertävänä ilmaan ja sen avulla sain selväksi, että talo onkin tuossa aivan kivenheiton päässä!

Parempaa esimerkkiä ”suojelevasta värityksestä" on turha hakea! Joelle päin ei siis koko talosta näkynyt mitään, se ei eronnut ympäristöstään ol-lenkaan, sillä se oli joen törmän turpeista rakennettu. Mutta toisella puo-lella oli aitta ja suuri teline, jolla poronlihoja kuivattiin. Sillä puolen oli ovi-kin, josta sisään päästiin. Tultiin ensin matalaan eteiseen, josta asuin-huone oli vasemmalle ja läävä oikealle; sieltä kuului ”Punikin" tuttu ter-vehdys.

Eteisessä makasi heinillä onnettoman surkeana pentutautinen koira. Jo rannalla oli talon emäntä Fiia ottanut meidät vastaan, hän saatteli mei-dät ovelleen ja sanoi ystävällisellä äänellään:

- käy sisään, vieras!

Astuin matalasta ovesta sisään ja täytyy sanoa, että en tosiaankaan olisi luullut siellä sisällä niin siistiä olevan. Oli tainnut Fiia lakaista lattiansa; kuulin sitten jälestäpäin, että tulomme oli tietty, oli sanoma ties mistä, ehtinyt tännekin ”Helsingin'' herran" tulosta.

Sydänkesän maisema Torisenolta (-joelta) Torisvuoman talon yläpuolella. Kaukana laajan tundran takana näkyy korkea Tsaimotunturi. (Kuvattu Juhannuksena.)

Kaltopään turvekota Torisvuomassa Torisenon rannalla.

Talon isäntä itse ei ollut kotona.

- Se Jouni on siellä porojen kimpussa, ilmotti Fiia miehestään.

Tuvassa oli vain Fiian anoppi, tihrusilmäinen, hyväntahtoinen vanha ak-ka. Lisäksi neljä lasta, yksi poika ja kolme tyttöä. Poika Johannes, isän kaima, oli vasta seitsenvuotias, mutta tanakka poromiehen alku. Nuorin tytöistä, Elisapetti oli vielä rintalapsi, vaikka jo kolmannella! Makasi vielä ”komssissa", jonka nauhoja itse koetti aukoa, pois päästäkseen! Siitä kuuluu olevan vanhemmille suru, kun ei ole kuin yksi työmiehen alku ta-lossa, ”ei näistä naisista ole poromiehiksi”, sanoi Fiia huokaisten.

Oli oikein hauska katsella Fiia-emäntää siinä kahvin touhussa. Kasvoil-taan oli hän sangen miellyttävä, poskipäät tuskin ulkonevat, hyvä, sileä iho, silmät ruskeat, eloisat. Ja hymyillessään näkyi huulien välistä häi-käisevän valkoinen hammasrivi. Fiia olekaan puhdasverinen lappalai-nen, ulkomuotonsakin jo ilmaisee hänessä olevan ”jotakin parempaa-kin”.

Yllään oli hänellä yksinkertainen siniverkainen kesäpeski, vihrein, punai-sin ja keltaisin nauhoin somistettu. Hartioilla oikein silkkihuivi, soijin rin-nalle kiinnitettynä. Päässä tavallinen punainen, pitsireunainen myssy. Hame sinistä verkaa, juuri polvien alapuolelle ulottuva. Jaloissa ”kaa-makset" (heinäkengät) kirjavin pauloin nilkkaan sidottuina. Lapset olivat myöskin vieraiden kunniaksi juhlapuvuissaan, kaikilla huivit hartioilla Varsinkin pikku Elisapetti oli huvittava, täydessä lappalaispuvussaan, myssyineen, peskeineen ja kaamaksineen.

Kahvia siinä juotiin ja keskusteltiin kaiken maailman tärkeimistä tapah-tumista, niinkuin Turkin vallankumouksesta (tämä tapahtui samana vuonna, 1909), valtiopäivistä y.m. Tiedonhaluisilta näyttivät he kaikki, varsinkin Jouni-isäntä, jonka seuraavana päivänä tapasin.

Jouni, Fiia ja Johannes Kaltopää lähdössä koskia soutamaan.

Porolappalainen Piera Kaltopää Torisvuomasta.

Fiia Kaltopää kotansa edustalla.

Yö oli jo kulunut pitkälle, ennen kuin makuulle selviydymme. Telttamme, jonka miehemme joen rannalle pystyttivät, kantoi Fiia kaikista parhaat nahkansa meille lämmikkeeksi. Kelpasi niillä nukkua. Pitkin jokea hää-innoissaan lentelevien allien huutoihin ja läheisestä suosta kuuluvaan viklan viklatukseen nukuin ja jo oli aurinko taas korkealle kohonnut, kun vihdoinkin heräsin.

Jouni oli tullut kotiin veljensä Pieran kanssa. Semmoisia rotevia, karais-tuneita miehiä! Minun pituuteni on 183 cm:iä, eivätkä he juuri lyhyempiä olleet. Näki jo miesten ulkomuodosta, että alituinen kamppailu luonnon karuuden ja susien kanssa oli terästänyt miehiä tavallista enemmän, niin mieleltään kuin ruumiiltaankin. Luonto, se se oli tehnyt heidät sellaisiksi.

Aluksi tuntuivat juroilta, mutta kun puheen päästä kiinni saatiin, niin sujui se sitten hyvästikin. Oli taas kerrottava samat asiat alusta alkaen. Avo-mielisiä he myöskin olivat puolestaan, kertoellen minulle elämänsä vai-heita. Kaikki lappalaiset ovat suuria ”nationalisteja", pitävät, että lappa-lainen on kaikista paras, ”lantalaistakin", s.o. suomalaista parempi!

Maataan tuntureineen, lumineen, poroineen ja luulenpa - susineenkin eivät he vaihtaisi mihinkään kolkkaan koko maailmassa. Kielestäänkin lappalainen on ylpeä; keskustellessamme käytimme kaikki yhdessä suo-mea, mutta kun he vain jotakin toisilleen sanoivat, niin heti muuttui puhe lapiksi! Kaikki lappalaiset osaavat myöskin suomea enemmän tahi vä-hemmän täydellisesti; lapset kuitenkin ainoastaan lappia. Piera kertoi käyneensä Helsingissäkin!

- Väkisin veivät!

Katajanokalla sanoi istuneensa kolme kuukautta, sen tähden että sattui ampumaan muutamia naapurin, Turra- Pekan poroja, jotka tunturin tuuli toi hänen alueelleen.

- Tuomari kutsui tätä poronvarkaudeksi, mutta meistä se on aivan luon-nollista; jos sattuu poroni juoksemaan Turra- Pekan ylettyville, niin hän ne tietysti ampuu ja sillä hyvä!

Näin puheli Piera, muistellen etelässä käyntiään. Seuraavassa hetkessä jo kysyi minulta, enkö tahtoisi mustaa poron ”vasan" (vasikan) peskiä.

- Mistäpä sinä niin paljon nahkoja hommaisit syksyksi? Tuskin on kol-mea mustaa vasaa tokassasi.

-Mutta onhan Turra-Pekalla ehkä useampia ...!

Fiia Kaltopää perheineen turvekodassaan. Nukkuva lapsi "komssissa", jota Fiia tuudittaa.

Kaltopään kota sisältä: Fiia lapsineen, anoppineen.

Kaltopäillä on näin kesäisin toinenkin asunto, ”rapean" peninkulman päässä, tunturin, komean Tsaimon rinteessä oleva kota. Käväsin siellä pikimmältään tekemässä tuttavuutta poikien isän, Pienin kanssa. Hauk-kuva koiralauma tervehti tulijaa.

-Tsoh Tsjalme, tsoh Kairi, Säplikä, tsoh! kuului isännän varoittava ääni ja samalla pisti karvainen pää esiin kodan ovesta.

- Buoris, buoris, se oli lappalaisen tervehdys.

Isältään ovat veljekset nähtävästi perineet kokonsa; vaikka jo vanha, oli ukon varsi yhäkin suora, pää pysty. — Maailman kaikki kuulumiset on taas kerrottava. Teurastetun poron keittoa tarjottiin, vieraalle annettiin makupala, kieli!

- Syö, vieras, syö! kehoitteli Pieni.

Syötyä painauduttiin kodan lattialle levitetyille raanuille pitkäkseen. Ke-hoittelin Pieniä ”joikaamaan". Ei luvannut joikata ilmaiseksi, ryyppy pitäi-si ensin saada! Koetin selittää, että Lapissa on kieltolaki, enkä ole tahto-nut lakia rikkoa.

- No, jos tuon ”kikkertin" (kiikarin) antanet, niin joikaan niin kauan kuin ääntä on kurkussa! Mutta liian kallis se on sinun antaa, mutta pyydä Pie-raa, kyllä se joikaa ilmankin.

Piera joikasikin sitten, joikasi ilman kaulan kastamatta. Joikasi Halden (Halditjokko) lappalaisten pyhän tunturin joiun, joikasi hukkaa, vinosil-mää, joka ”yhdessä iltapuhteessa ”nulkastaa" (juoksee) yhdeksän vuo-man (jokilaakson) poikki", niinkuin joiun epäselvällä lapinkielellä lauletut sanat kuuluivat.

Aika oli jo pitkälle kulunut, täytyi lähteä eteenpäin uusia vaikeuksia voit-tamaan. — Hyvästijättö oli oikein liikuttava. Kiiteltiin siinä käynnistä, toi-set ystävyydestä.

- Terveisiä, terveisiä!

- Kelle?

- Kaikille siellä etelässä.

Vene työnnetään vesille, miehet astuvat paikoilleen ja niin alkaa sauvo-minen taas. Kauvan vielä seisoivat lappalais-ystävämme rannalla, Fiia huiskuttaen liinaansa, Jouni ja Piera viitaten kädellään yhä loittonevan veneen jälkeen. Luulenpa, että he olivat tulleet jonkunverran lähemmäk-si meitä ”lantalaisia", samoin kuin mekin olimme heissä huomanneet monta hyvää piirrettä, saaneet heiltä, yksinkertaisilta lappalaisilta odotta-mattoman paljon ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta osaksemme.

Tämän kirjoitettuani minusta tuntuu siltä, kuin ensi kerran sanoisin ”ete-lälle" Fiian ja muiden terveiset. Ja lisäksi tuntuu minusta, ikäänkuin olisi-vat he tahtoneet lisätä: ”mekin olemme ihmisiä, vaikka elämmekin omaa elämäämme täällä tunturien takana, ”sivistyksen" tänne ylettymättä"