K. M. Wallenius. / Suomen Kuvalehti 1935.
Tsiuttajoelle poroja pykältämään
Inarinjärven ja Paatsjoen välisellä kairalla on Nammujärvi, penikulmaa laaja ja yksinäinen.
Pakkasillan häiveetön kuu silasi sen rantojen lumen painamat hongat sekä saarten lapinomaiset, oudosti kiehtovat koivikot. Sama kuu paljasti silmälle rannalla kyyhöttelevien pirttien vaiheelta sekaisin kortetta pures-kelevia poroja, saneja, ahkioita, rähiseviä porokoiria. Sillä poromiehiä oli kokoontunut Nammujärven Saarakkaan lähteäkseen TSIUTTAJOELLE POROJA PYKÄLTÄMÄÄN.
Siksi Saarakan pirtissä oli liikettä: poromiehet kuorivat päältään peskejä, kintaita, koipisukkia sekä muuta kylmän ja erämaan varaa, toiset jo avai-livat laukkujaan, ja Lapin naiset siirtyilivät avotakan vaiheella Nammujär-ven maustaan kuulua kapulasiikaa pienien. Vain Saarakka, vanha lappa-lainen, poromies, siian juomustaja, imeskeli tyynesti piippuaan näkevin silmin vieraiden puuhailua seuraillen. Ja vähitellen viriävää puhetta siellä alkoi olla, miesten sulaessa pirtin ja ruoan lämpymästä.
Puhuttiin porojen löytymisestä ja poronmerkeistä, puhuttiin Vätsärin py-källyksestä ja susien töistä.
Ja illemmalla, kun porontaljat oli levitetty lattialle ja miehet vetäytymässä
pitkäkseen, naisten vielä kallokkaita ommellessa, puhuttiin jo muutakin: puhuttiin vaiheita, joissa ihmiselle tapahtui jotakin ja missä miehet teki-vät miesten töitä, puhuttiin uskottavia ja uskomattomia.
Puhuttiinpa Saarakan Pekastakin, ukon pojasta, joka takavuosina poi-kasena ollessaan vietiin poropaimenesta koko tokkineen Venäjälle, säk-kiin pistettynä. Samoin kuin siitä, miten sitten kävi, kun Saarakan Pekka myöhemmin, aikamiehenä, kohtasi Nautsin pirtissä säkkiin pistäjänsä, joka lopuksi pihasta selvittyään vasta puolentoista penikulmaa juostuaan ensikertaa taakseen katsoi.
Lämpimässä pirtissä vähitellen tuli hiiltyi ja puhe vaimeni. Ulkona oli py-sähtynyt kuutamo ja henkeä salpaava pakkanen.
Kun aamupimeällä lasketettiin rantatöyryltä jäälle, oli niin sakea lumipy-ry, ettei härkiä sanin eteen nähnyt. Mutta miehet tunsivat veressään erä-maan suunnat, härät olivat vuonkaat, ja päivä vasta aavisteli, kun jo rii-suimme ajokkaat Hiiriniemessä, Ison Inarin rannalla. Eikä siltikään yh-tään sania tai miestä ollut rikki ajettu.
Nautsin Jokela, sanimies, sotavääpeli, poroisäntä, kalamies ja metsästä-jä, kaikin puolin erämaan aitoa tekoa, pyörähti ympäri:
- No missä on ahkiomiehet?
- Sinne häipyivät sakiaan jo järvellä. - Siinä se on taas ahkion kehumi-nen. Kun poro potkii paljosti lunta ahkiomiehen silmille, luulee lujaakin pääsevänsä.
Jakolan Aapin, Hiiriniemen rotevan isännän kanssa porojen kaivaessa kahvistellaan, riipaistaan siikakeitto päälle ja pyöritellään alustavasti La-pin asiat. Ajaa siihen Kauppa-Matti ja Inka, ajaa useita poromiehiä mat-kalla Tsiuttajoelle hekin, mutta kaikki he lähtevät kiertämään Isoa Inaria, josta laulussa sanotaan, ettei sillä ole pohjaa, mutta ei sillä ole paljon rantojakaan, ainakaan tällaisessa lumimyrskyssä. Eikä kukaan ole vielä tänä talvena suoraan ajanut, ja moni ei aja koskaan.
- Millaiseksi arvelet jään?
- Kestää se vaikka junan. Liekö vain tuuli säästänyt riittävästi lunta, jotta härän kopara sapsaa.
- Pian se nähdään.
Tsiuttajoen aidattu porotokka hengähtää huuruten, lappalaiset kyyrötte-leväl syrjemmässä huoatakseen hekin. Oikealta lähestyy tokkaa ensim-mäinen suopungin heittäjä.
Poromiehet katselevat merkkejä aidassa ennen heittämisen alka-mista. Ammattitaito ei yksin riitä tuhansien erilaisten poromerkkien tuntemiseen tuhatpäisessä lau-massa henkensä edestä laukko-van poron karvaisesta ja huurtei-sesta korvasta. Siihen tarvitaan synnynnäistä vaistoa, sukupolvien veriperintöä, ja niin onkin hyviä merkintuntijoita harvoja.
Noustaan siitä. Lapset tuovat ulkoa, pirtin oviseinältä peskit. Lukka hei-lahdutetaan peskin päälle ja suopunki päällimmäiseksi. Poropiiat ovat jo valjastaneet härät. Joku sitoo varalta ajohihnan pään suopunkiin, ettei kaatuneena jäisi poroistaan. Niin miehet hypähtävät saneihinsa, poroke-pit heilahtavat, ja lumisuihkuna pudotetaan rantatörmää Isolle Inarille. Suunta sattuu olemaan niin,että tuuli juuri peittää vasemman posken, oi-kean jäädessä suojaan. Valjakot verhoutuvat pimeään ja tuiskuun.
Ajetaan lujaa, pysytellään kaiken varalta koossa. Luisto on hyvä, lunta juuri sen verran, että jää toisin paikoin hohkaa sinisenä, sillä tunturien puhuri ei jätä silmänkantamattomalle peililasille paljoa vitiä. On pimeää kuin säkissä. Joskus häämöttää joku toisista ajajista näkösälle. Ajetaan kovaa. Tiedän härkieni varmasti jaksavan, vasta tokasta tuodut ensi matkan härät: pertovina - ajohärkänä - Iso Kunteus, rivissä Pyssy-här-kä- pyssyllä vaihdettu - sekä Koria-sarvi. On hauskaa ajaa ja antaa aja-tustensa kierrellä kiirehtimättä teitä, joita vieraan jalka ei ole polkenut rikki.
Kuulen huudon takaani pimeästä, edestäni lumesta en mitään näe. Kiirehdän kepillä oikeaa rivihärkää, tolvautan valjakon hurjaan laukkaan. Kohta hämärtyy vasemmalta tumma läikkä, laukotan vierelle: Jokela. Huudan, sanikepit lennähtävät hangelle vasemmalle härkien viereen. Valjakot pysähtyvät yhteen kasaan. Odottelemme
Pian ovat kaikki koossa, viisi ajajaa. Aapi on vain halunnut sytyttää piip-punsa. Laskeudumme lappalaisten tapaan jäälle polvillemme puoliym-pyrään, jolloin laajat peskit muodostavat ainoan suojan tuulessa tällai-sessa ilmassa. Piiputellaan. Puhetta ei tässä myrskyssä juuri kuule, eikä ole asiaakaan. Ja sitten ajetaan taas.
Kaikki on samana valkoisena myllerryksenä, taivas, jää, porot, miehet. On jotakin jylhää, rauhoittavan yksinäistä tässä hurjassa ajossa, ja myös vauhdin hurmaa: oman vauhdin ja tuulen vauhdin. Ja alla vongahtelee Iso Inari pakkasen kourissa.
Tulee mieleen vanhan Ponkun joiku:
- Vanhan Ponkun suuret härjät
- nulkkaavat Ison Inarin jäätä.
- Vanhan Ponkun vuonkaat härjät,
- nulkkaavat vuonkaat härjät
- nulkkaavat vonkuvaa Kasarin selkää kuutamossa.
- Ja vanhan Ponkun härjät
- ovat suuret kuin pilvet.
Sotatoverini, Patsjoen paliskunnan poroisäntä Jokela saneineen.
Nämä poromerkit luetaan : Ylin kuva:. Oikea kampakorva, päällä kaksi pykälää; vasen päältä hanka, alla pykälä. Alin kuva:. Oikea alla hanka, päällä pykälä; vasen linnunvarvas.
Kun seuraavan kerran annamme härkien huokaista, siintävät tuiskun joukosta jo Inarin länsirannan saaret. Illalla, valvonta-aikaan sanit pyö-rähtävät Partakon kesäpaikan kenttään. Ajaakseen toisena aamuna, sel-jenneessä talvipäivässä viimeiset puolitoista penikulmaa pykällysaidalle. Missä havumetsävyöhyke tunkee haarautumansa Utsjoen ja Inarin jär-ven kairalla pohjoisimmas, on TSIUTTAJOEN POROAITA,
Lapin kaikkein suurimpia pykällyspaikkoja, jossa vuosittain vietetään Inarin ja Utsjoen merkillisimpiä lappalaismarkkinoita: monia tuhansia po-roja, monia satoja lappalaisia, Ruijan lihanostajia, kuhinaa, kauppaa, kihlausta.
Pari kolmekin viikkoa saattaa tällainen pykällys kestää, ja tästä johtuen tämä aita eroaa useimmista muista siinä, että sen laiteelle on kasvanut kiinteitä asumuksia pykällysaikaa varten. On välittömästi rengasaidan ja Tsiuttajoen uoman välissä "kaupunki", jossa on suorassa rivissä, kahta puolta "katua" avarat honkakämpät, on Kangasheikin kämppä ja Norja-laiskämppä, on Voimarin kämppä ja Apteekkarin kämppä ja Kunnarin - Reisivuonon rikkaan kauppiaan - sekä vielä Ingan Antin ja Lehtolan kämpät. Ja Tsiuttajoen takaisella törmällä on utsjokisten turvekammit. Mutta niinkuin kaupungilla ainakin, on tälläkin esikaupunkinsa, "perän-sä", on "Jyryn perä", esikaupunkirientoineen. - Hiihti nytkin tänne, Lapin turvallisimpaan sydämeen kaksi korttisutkia Virtaniemen savotasta asti, hiihtivät pitkän ja raskaan matkan rikastuakseen. Niin pelasivat kaksi yötä ja päivää. Mutta haalea oli poikien katse, kun sattumalta ne Jakolan talvipaikassa paluumatkalla tapasin, eivätkä pystyneet kahvikuppia mak-samaan. Olivat tavanneet parempansa.
On pakkasilta ja kuun aika.
Hirsikämppien ja turvekotien ympärillä on ahkioita, saneja, loijakoita, riip-puu oksissa lihoja, taljoja, kielinippuja ja runkojen välistä häämöttelee tummia laikkoja sieltä, missä poroja on päivän mittaan teurastettu. Koira-laumat rakentavat tuttavuutta, ja puvultaan sekä sielunsakin rakenteelta värikkäät lappalaiset vaeltavat hongikon pimentoihin, pareittain ja ryh-missä, rakkausasioissa ja kauppa-asioissa. "Kadulla" on tosiaan liikettä kuin kaupungissa. Sillä koossa on 6,000 poroa ja 300 lappalaista.
Kämpän jäisen ikkunan valojuovaan on Paudijärven vanha Jouni perus-tanut oman kauppaliikkeen. Hän on kyhännyt luoteesta laavun, ja sen kätköistä hän myyskentelee kapulasiikaa, ahkiomääriä: laaja hänen jär-vensä onkin ja kalainen. Jouni on erakko, joka kodallaan Paudijärvellä elättää nuorassa kahdeksaa punakettua. Kirkonkirjoissa tämän vanhan lappalaisen nimi on Högman, ja kerrotaan hänen isoisänsä isän olleen Utsjoen nimismiehen ja tämän isän Utsjoen kirkkoherran sinä ihanteel-lisena aikana, jolloin posti kulki etelästä Utsjoelle vain kaksi kertaa vuo- dessa. Niin että kun kirkkoherra lähti Ouluun vaalisaarnaamaan ja kuoli sinne, ei papin rouva, rovasti Garvoliuksen tytär Tukholmasta, saanut tästä tietoa ennen kuin seuraavassa postissa puoli vuotta myöhemmin. Ja tämän postin mukana tulikin jo uusi kirkkoherra, entisen papin kilpaili-ja lemmen asioissa, sekä hänen mukanaan jo varmuudeksi Sodankylän pappi, joten vihkimys voitiin toimittaa heti, Sodankylän papilla kun oli kiire postin mukana takaisin seurakuntaansa. Tällaista lähtöä supistaan vanhan Paudijärven Jounin olevan, tyypillisen lappalaisen.
Siirryn työläästi näkemästäni irtaantuen siihen pirttiin, jonka valojuovas-sa Jouni asuu, sillä tämän kämpän perähyllylle minä olen saanut asettaa taljani sekä rakentaa sinne itselleni viikoksi asunnon. Jokainen kämppä harjoittaa ravintola ja kahvilaliikettä - poronlihakeitto aaamulla, siikakeit-toa illalla -, mutta tässä kämpässä se on suurin, niin kuin hotelliliikekin, sillä öisin nukkuu lattialla 30 lappalaista, miehiä ja naisia, taljojaallaan ja peskejä päällään, täyttäen jokaisen neliötuuman.
Kuuntelen hyllyltäni. Lattia makailee jo taljoillaan. Pitkä rivi kahvipannuja porisee avotakassa ja leuoissa korisevat piiput. Miehet puhuvat, naiset ovat ääneti. Keskustellaan, miten saataneen aamulla porot aitaan. Parin penikulman päässä on tokka, ja ruma pilvipankki etelän taivaalla sekä pakkasruskat.
- Kyllä siellä on sellaiset hakijat, että lähtee tokka.
- Jos vain eivät ole hukat hajoittaneet?
- Sepä siinä.
- Palton muori ajoi tänne illan suussa ja kertoi hukkien toissa yönä ulvo-neenTSuolispäässä.
- Mutta onpa tokkapaimenena sellainen muori, joka hukat häätää.
Näin miehet taljoiltaan, sekaisin suomea, tunturilappia ja inarinlappia. -Avotakan ääressä, ovipieliloukossa kyyhöttää kymmenen lapinnaista tervaksien loisteessa, edessään pitkä rivi kahvipannuja, vakavina, enin-tään joskus kuiskaamalla puhuen.
Seinän takana, naapurikämpässä, kuuluu joku joikuvan korkealla äänel-lä.
Vähitellen puhe laantuu, viimeisetkin kallistuvat pitkäkseen, ja tuli takas-sa käypi tummumaan.
Herään, kun ovi temmataan ja huurunjoukossa työntyy pirttiin mies:
-Kaikki siuloihin, tokka vedetään aitaan.
Hiiriniemen nuori isäntä on sitkeä poromies, vaikka vasta kymmenvuo-tias. Nytkin nouti yksin porot tunturilta, joutui jängän laiteessa tappeluun suuren härän kanssa, oli milloin alla milloin päällä. Mutta ei hellittänyt, vaan toi porot pihapaaluun, väkivoimalla. Täksi talveksi oli koulunkäynti keskeytettävä, kun tarvittiin kotona porohommiin. Ja nyt Tsiuttajoelta hän jatkoi äitinsä kanssa kahden Suomen pohjoisimman kärjen tuntureihin riekon pyyntiin. Sellaisista pojista kasvaa miehiä.
Tshiuttajoen poroerotus v. 1934. Kuva: Boyd, L. / Museovirasto.
Tshiuttajoen poroerotus v. 1934. Kuva: Donohoe. / Museovirasto.
Tshiuttajoen poroerotus v. 1934. Kuva: Donohoe. / Museovirasto.
On aamupimeä. Riennetään ulos, miehet ja naiset, aidan jatkoksi sul-kemaan ihmisketjulla aitaan laukkovan tokan paluutietä. Edessä ajaa ahkiomies talutusporoineen, ja jäljessä ainoana harmajana merenä, sar-viläikkeenä tuhantinen porolauma, syrjä- ja takaosiltaan nalkuttavien ja edestakaisin törmäilevien porokoirien koossa pitämänä ja ajamana. En-sin siuloihin, sitten seisotusaitaan ja lopuksi rengasaitaan.
Tällä välin päivä on ehtinyt täydeksi. Aurinko näkyy tänä talvena ensim-mäistä kertaa luoden Lapin kansaan riemukkaan tunnelman, mikä näkyy miesten liikkeistä ja naisten silmän välkkeestä. On kovanlainen pakka-nen, varmaan yli 30, ja aidankehässä laukkaavista 2,000 porosta nou-see sakeana hengityksen huuru. Porot laukkaavat, vain joskus nulkkaan siirtyen, mutta suopungin singahtaessa taas hätäisesti tolvaten, silmät suurina, sieraimet levällään. Ja aina vastapäivään, koskaan tästä sään-nöstä poikkeamatta.
Porojen erottaminen alkaa. Ensin kierrellään hiljalleen katselemassa po-ronmerkkejä,sitten ryhdytään heittämään. Aidassa työskentelee sata-kunnan heittäjää, vetäjiä sitäkin enemmän, sekä lisäksi naisia pitkin aita-viertä katselijoina. Pieni poronomistaja heittää ja vetää itse poronsa, suurilla saattaa olla useitakin heittäjiä ja jokaista kohti 3-4 vetäjää. Kun heittäjä keksii ohi laukkaavasta laumasta hakemassaan merkissä olevan poron, singahtaa suopunki tarttuen sarveen, kaulaan tai jalkaan, siitä riippuen, mihin milloinkin oli tarkoitettu, poro ryöpsähtää vauhdistaan ympäri hypäten jälleen pian liikkeelle ja kiskoen heittäjää nuoran nenäs-sä perässään. Mies pidättelee, painaa nuoran maahan, etteivät toiset porot siihen jalkojaan taita, ja heti siinä onkin vetäjä, suopunki poroineen siirtyy hänelle, heittäjä saa vapaan suopungin tilalle, ja sihauttaa sen taas lähimmän tuntemansa poron sarveen tai koparaan.
Vetäjä taas tempoo itsensä suopunkia pitkin poroon käsiksi, teppuroi sen kanssa, kunnes saa otteen sarvista, väännäyttää poron selälleen, istuu päälle, solmii jalat yhteen sekä vetää poron nahkapohjalla "kont-turiin". Riuska siinä käy vilinä, ja hiki virtaa kylmästä riippumatta, sillä miesten työtä on porotouhu: kun on lyhyen talvipäivän kuluessa 800 metrin läpimittaisessa aidassa henkensä edestä laukko vasta puolivillis-tä laumasta heitettävä suopungilla kiinni tuhat poroa sekä kuljetettava ne pois. Siinä tarvitaan taitavia nuoramiehiä, ja niitä on Lapissa. Niinpä Or-posen Pikku Paulus heitti tänä talvena Moitakurun aidassa yksinään päivän kuluessa lähes 500 poroa.
Ja porot tietenkin uupuvat juostessaan varsinkin kun kentäksi poljetusta aidasta ei saa lunta. Kuola valuu suusta ja kyljet polkevat kuin palkeet. Sen vuoksi pienikokoinen, viistohartiainen poroisäntä, Aaprami, jonka laajahelmainen peski on sivusta katsoen kuin kolmio, huutaa kimeällä äänellään kerran tunnissa:
- Seisottakaa, seisottakaa.
Ja vastahakoisesti, vähitellen suopunkimiehet irtaantuvat laumasta aita-vierelle lumeen istumaan, piiputtelemaan ja poroista juttelemaan, nuo-rempien ja malttamattomampien heitellessä suopungillaan aitaan nojai-levia tyttäriä. On siinä touhua, peuravasoja merkitään, hirvaita purraan, kauppaa käydään.
Ja kun aina kahden päivän kuluttua kerrallaan aitaan viedyt 2,000 poroa on erotettu,- koska lain mukaan poroja ei saa pitää aidassa kahta päivää kauemmin syöttämättä, - silloin palkisen pohja: isännättömät porot sekä ne, joiden merkki on tuntematon, huutokaupataan, jollainen tilaisuus tie-tenkin on tällaisen poronpyällyksen merkkitapauksia, jona kaikki ovat mukana, jossa nauretaan ja paiskitaan kompia.
Illalla, hikisen päivän jälkeen, kierretään taas kämpästä kämppään, tar-jotaan kahvia ja jutellaan: hirvaista ja härjistä, vaatimista ja vasoista, peurakorvista, vuorsoista, pailakoista ja kunteuksista, välillä vähin kiistel-lään merkeistä ja singotaan epäileviä vihjauksia, ja taas unohdetaan, nauretaan, pilaillaan, tarjotaan. Äijät tekevät kauppaa Norjan poronosta-jien kanssa, nuoret miehet vetävät illan suussa tokkiaan kiekeröihin, usein penikulmien päähän, kaivamaan jäkälää, ämmit kuiskuttelevat keskenään ja tytöt vilkuilevat ujoina ympäri.
Uula Vuolab, ahkerin heittäjä Tsiuttajoen aidalla, tavoittaa suopungilla poroa. - Kyljellä koristeltu tupakkalaukku, vyössä leuku.
Muddusjärven palkisen vakinainen poropaimen ja paras poromies. Högmanin muori. Tokan mukana tuli hiihtäen tähän, suopunki olalla, mu-kanaan porokoiransa. Paimensi yk-sin 8000 poron tokkaa tunturissa, jossa ei ole tulipuuta, talven yössä siellä hiihtää koirineen tokan ympäri, sitä koossa pitäen ja hukkia häädel-len. Eikä Högmanin muori tee tätä puutteen vuoksi, vaan veren pakos-ta, vanhan aidon tunturilappalaisve-ren pakotuksesta tunturiin. Se on komeaa. - Vertaa, kuvan katsoja, porokoiran valveutunutta katsetta omaan siniveriseen sylipiskiisi.
Tänä iltana virtaa väkeä eniten Kangasheikin kämppään, sillä siellä on porokokous.
Pirtti on ahtaen täynnä. Ainoan pöydän ääressä istuu nykyinen poroisän-tä, Aaprami, kokouksen puheenjohtaja, värikkäässä lapinlakissaan kat-sellen pienillä ympyriäisillä silmillään kokousrahvasta, otsatukassa val-koinen riekonhöyhen. Vieressä on paliskunnan sihteeri Leevi Lehtola kir-kolta, joka kirjoittaa. Ainoalla makuulavitsalla istuu nimismies ja poliisi, vapaata jalansijaa ei koko pirtissä ole. Kaikki kurkottuvat toistensa ylitse pöytää kohti. Kaikkialla on väriä ja muotoa, sinistä, punaista, keltaista ja vähän vihreää verkaa, hammastusta, tupsua, nahkakoristetta.
Käsitellään kysymystä poroisännän vaalista. Puheenvuoroja ei pyydetä eikä anneta. Tilivapautta ei ole myönnetty vuosiin. Kun Aaprami, nykyi-nen isäntä, on saanut tunnustusta, ryhdytään toimeen. Kokouksen meno käy tähän tapaan:
Ääni joukosta:
- No kuka pannaan poroisännäksi?
- Aslakka on komea poika.
- Ei panna poikasia.
- Parempiakin on linnassa käytetty.
- Sama se on, mitä puhuvat hampaattomat Inarin rannan akat. - Syysjärven Jouni.
Isäntä:
- Ei ole Jounista siihen. - Ei ole vastaan väittelemistä.
Kunnan Antti:
- Sanonpa nyt sellaisen ehdotuksen, jotta ihmettelette: Karppisen Humu.
Naurua.
Antti: - Kyllä se on vain sellainen mies, että jos Humu astuu tähän kämp-pään, niin vapisette kaikki. Ettekä tiedä, mihin menette. Rajaa vasten asuu. Koko talven on ollut tunturissa ja nytkin on.
- Poromies on pantava poroisännäksi eikä hevosmies.
- Yrjö Sarre.
- Se on hukkunut viime syksynä.
-Niiles.
- Ei se rupia.
- Kenelle se on taas kelo huokaissut, ettei se rupia?
Näin sinkosi sana lappalaisjoukossa vapaasti, leikin välkähdellessä sil-mästä ja kieleltä.
Ryhdyttiin äänestämään. Poroisäntä luki kirjasta kimeästi, montako po-roa ja siis ääntä kullakin oli, ja tämä ilmoitti, ketä isännäksi tahtoo. Ja ylivoimaisin äänin tuli Nuutti Valle valituksi Muddusjärven paliskunnan poroisännäksi tällä kertaa.Yö on pitkällä porokokouksen päättyessä.
Erottamaton tokka on tunturissa kaukana vuoroaan odotellen, paimen-ten kyyhötellessä tuoreista koivunvarvuista rakennetun säästeliään nuo-tion ympärillä. Aitaan vedetyt porot lepäävät seisotusaidassa edellisen päivän järkytyksistä tuoretta lunta janoonsa haeskellen. Erotetut osittain vielä kontturissa, osaksi jo kaukana kiekerössä kaivamassa, tullakseen aikanaan vedetyiksi omistajansa palkimamaille. Näin porot.
Porokoirat vaeltelevat leirialueella ruokaa tai tuttaviaan haeskellen, tois-ten vartioidessa salaperäisinä isäntiensä omaisuutta, ahkioita, valjaita, lihoja.
Ja Lapin kansa nukkuu kämpissään päivän touhinasta, mikä tyytyväi-senä porojensa löytymisestä, mikä rauhattomana —: niin kuin elämän sääntö on.
Tuntemattomien porojen huutokauppa paliskunnan "kontturin" suulla v. 1956. Kuva: Näkkäläjärvi, Oula. / Museovirasto.