Työn äärestä 1937.

Tuntureita valloittamassa oli Yhty-neiltä 20 neitosta.


Kuin salama kirkkaalta taivaalta yllätti keskellä kevät-talvea Yhtyneitten neitosia se ihmeellinen ja ainutlaatuinen tiedoitus Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön kunnioitettujen hallitussetien päätöksestä, että nyt lähete-tään tyttöjä vallan Lappiin. Eihän tätä tällaista ole koskaan missään teh-taassa tapahtunut mutta meriväki on erikseen ja niinpä on Yhtyneittenkin väki ei sellaista muualla kuin meillä! Se ei ollut mitään vain Lappiin lähte-mistä, siellä myös oltiin, nautittiin ja opittiin. Määränpäässä tuolla ihan Suomen "Käsivarren" kainalossa Pallastunturilla oli Suomen Naisten Lii-kuntakasvatusliiton V tunturihiihtokurssit ja ne oli varattu meidän tytöil-lemme. Näillä ensimmäisillä kursseilla 20-29 huhtikuuta 1937 oli Valkea-koskelta 10, Jämsänkoskelta 4, Myllykoskelta 3 ja Simpeleeltä 3 onnel-lista osanottajaa.

Suomessa tunturit ovat olleet piilossa viime vuosiin saakka ja tunturi-hiihtoharrastus on vasta alkuasteella. Vasta tänä vuonna on tämä ihana urheilumuoto vähän laajemmalti tullut tunnetuksi. Ikävä kuitenkin vain harvoilla on tilaisuus Lappiin päästä pitkä ja kallis on matka. Kun esim. Myllykoskelta matkustetaan on ensiksi junamatkaa Kaulirantaan 1022 kilometriä, Kaulirannasta linja-autolla 200 km Muonioon ja sieltä 30 km porokyydillä, jolloin sitten vihdoin ollaan perillä Pallastunturin juurella.

Mutta nyt ovat meidän tyttömme olleet tuntureilla eikä ole huolta ensin-kään rahojen riittämisestä ollut kaikesta huolehtii yhtiö ja vielä paljon enemmän, palkkapussissa oli tyttöjemme kotiin tultua saman verran kuin jos olisivat koneitten, arkkien tahi numeroiden parissa uurastaneet, ja vielä päästään kesälomallekin, kun se aika tulee.

Vaikka luullakseni kaikki ovat lukeneet "retken sielun" kirjoituksia Uudes-sa Suomessa nimimerkillä "Lyyli", tahtoo lehtemme "Lyyliä" nyt enää vaivaamatta ottaa ne sellaisinaan todistamaan seikkaperäisemmin yllä kerrottua.

1.Pallastunturi, SNLL:n maja, 22. 4. 37.

Sunnuntaina, huhtikuun 18. pnä valkeni vihdoin se kauan kaivattu päivä, jolloin me, Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n kaksikymmentä onnellista tytärtä saimme lähteä tuntureita kohti. Tavarat oli asianmukaisesti kääritty rullalle, villapaidat, termospullo, sukat ym. välttämättömät matkatavarat sullottu reppuun, ja sitten Valkeakosken kymmenen edustajaa autoasemalle, minne saattajia oli kerääntynyt aivan satamäärin. Eväitä tulvi joka puolelta, suklaata, karamellia, appelsiinä ja matkalukemista. Meitä valokuvattiin sekä edestä että takaa, ihailtiin uusia, valkoisia hiihtomyssyjämme, vannotettiin lähettämään postikortteja ja toivoteltiin hyvää matkaa. Sitten hyvästit huiskutukset ja matka pohjolaan tuntureita kohti oli alkanut. Innokkaimmat ja rakkaimmat saattajat tulivat aina Tampereen asemalle saakka ja kun heidänkin kädenheilutuksensa oli häipynyt näkyvistä, uskoimme todella-, että unelmastamme oli tulossa tosi.


Radan varrelta poimittiin vielä Myllykosken, Simpeleen ja Jämsänkosken tytöt mukaan, ja asetuttiin omaan makuuvaunuun, jossa kaiutettiin reipas laulu toisensa jälkeen. Syntyipä jo ihan ikioma "värssykin", jota täysin rinnoin kaiuteltiin:
Tyttöjä täss' on montaIloista, huoletonta.
Tunturi matkan määrä on.
Simpele, Myllykoski,
Jämsän- ja Valkeekoski,
Joukkomme tämä huoleton.
Valkea tunturi mieless' häämöittää
Ystävät rakkaat etelään ne jää ...
Juna se jyskää, pauhaa.
Riemusta tahdon laulaa:
Tunturi matkan määrä on!

Pallastunturille. Kuva: Suomen matkat 1937.

Onnellisesti perillä!

Jo junamatka oli meille elämys sinänsä, sillä olivathan useimmat meistä aivan ensimmäistä kertaa makuuvaunussa saatikka sitten matkalla niin kauas pohjoiseen, kuin vain junalla pääseekin.


Emme mitenkään malttaneet pysytellä makulla "herätykseen asti - jo Oulussa olimme valmiit aamukahville. Kartasta seurattiin ahkerasti mat-kan kulkua, ja tutkittiin ohivilahtelevia maisemia: niittyjä ja niittyjä, latoja ja latoja ja sitten taas joki ja joen yli käyvä silta.

Erikoisen juhallisen mielialan vallitessa avattiin Paperituote Oy:n jonka tyttöjä on matkassa kuusi kappaletta matkaevääksi lahjoittama sinisestä aaltopahvista erikoisesti meitä varten valmistettu uutuuseserikois-pak-kaus, ja voi sitä riemun kiljahdusta, kun havaittiin sen sisältävän tikku-karamelleja!

Torniossa junan muutto, niinkuin kaikilla muillakin matkustavilla ja Tor-nion asemalla maailman ihastuttavin poliisi. Älkää suuttuko kaikkien kos-kien ja Simpeleen poliisit, olette tekin ihastuttavia!

Se poliisi oli välttämättä ikuistettava kameralla.

Tornion jälkeen loppuu ihmisiltä kaikki kiire. Junallakin on aika odotella asemilla, kunnes kaikki matkustajat ovat saaneet kahvinsa juotua. Kau-pungissa konduktööri joi kahvia meidän kanssamme kaikessa rauhassa: - Ei mitään kiirettä, neitoset, sanoi hän. - Jos ei viidessä minuutissa keri-tä juoda kuppiamme tyhjäksi, seisotaan kuusi minuuttia.

Kaulinrannassa oli SNLL:n edellinen tunturihiihtokurssi paluumatkalla, ruskeina ja reippaina. Mutta kovasti hekin peloittivat meitä, niinkuin mo-net toisetkin:
- Kesä siellä ylhäälläkin jo rupeaa olemaan. Ei siellä enää suksia tarvita.

Olivatpa he tehneet peloituslaulunkin meille, jossa mm. sanottiin.

Älkää menkö tunturille
Siellä menee henki.
Nyt me teitä varoitamme
Kerran viimeisenki.
Järvet siell' on sulana
Ja suosta paistaa turve.
Hullut porot teidät kaataa.
Siit' on risti, murhe.
Sumuun saatte tuijotella
Majan ikkunasta.
Ruokaa, juomaa nautiskella.
Linjat kärsii vasta!

Mutta me emme antaneet peloituksien säikyttää itseämme. Retkeillään, jollei voida hiihtää. Pääasiahan on, että saamme aurinkoa, sitä oikeaa, kuuluisaa tunturiaurinkoa joka ruskettaa kalpeimmatkin kasvot kauniin kuparin hohtoisiksi.

Rohkeina siis vain Paavo Pietikäisen linja-autoon,joka alkoi lennättää iloista, laulavaista joukkoamme kohti Muoniota. Paavosta tuli pian kaik-kien hyvä ystävä, eikä ollenkaan peloittanut hänen kyydissään, vaikka auto monasti olikin tarttua liejuun kiinni niin tämä ennenaikainen kevät oli rikkonut kelin.

Jo bussin ikkunasta olimme nähneet muutamia poroja.
- Aii, tuolla on poro, kuului silloin aina iloinen huudahdus ja kaikki kään-tyivät kiireesti katsomaan sinnepäin,ettei vain sellainen harvinaisuus jäisi näkemättä. Suuren pettymyksen tuotti vain se, ettei niillä poroilla ollut sarvia. Ne olivat tiputtaneet ne jo pois, oli siksi myöhäinen kevät, selitet-tiin asiantuntevalta taholta. Onneksi sentään yhdellä näkyi olevan toinen sarvi jälellä, niin että ei koko usko poron sarviin sentään mennyt.

Poromies verkkoa kokemassa hiih-toretkeilijöiden seuratessa Pallas-järvellä v. 1938. Kuva: Pietinen Ot-so. / Museovirasto.

Tiistaiaamuna Muoniossa sitten se ihme ja riemu tapahtui, että poro-miehet tulivat meitä poroineen hakemaan jälellä olevalle 50 km:n taipa-leelle. Oli siinä katsomista ja ihmettelemistä! Mutta voi surkeus! Niitä ei ollutkaan kuin 12 ja meitä tyttöjä 20. Kahdeksan oli tyydyttävä hevos-kyytiin, ja päästä vain puolimatkaan, Kutunnivaan, josta oli hiihdettävä 15 km. perille päästäkseen. Mutta vuorottelemalla saivat sentään kaikki ajella porollakin. Reippaasti vaan taas matkaan - sade tihkuu, hevos- ja porokaravaani etenee pehmeässä, märässä, raskaassa lumessa.

Välillä lompoloita ja järviä, joissa hevoset ja porot saavat kahlata vedes-sä yli polvien, ja ahkiossa istujat saavat pelätä sen yhden lihavan ruu-miinosansa kastuvan. Kylmä tuuli puhaltaa järven jäällä, takkia vedetään tiiviimmin ympärille suojaksi mutta hauskaa ja uutta ja ennenkokema-tonta kaikki vaan on.

Kutunnivassa saamme levätä, ja ennen kaikkea porot saavat levätä. Ja täällä myös saamme sanoa hyvästit kilteille hevosmiehille, joista varsin-kin Salmijärven Aarne jätti mielemme ikävään.

- Aarnella oli kauneimmat silmät, mitä koskaan olen nähnyt, huokasi Lii-sakin illalla sängyssä.

Kutunnivasta lähtee sitten kahdeksan parasta hiihtäjää taivaltamaan eteenpäin. Loput tulevat poroilla. Hitaastihan matka sujui, mutta sujui kuitenkin ja oltuamme Muoniosta lähdettyä matkalla yhteensä yhdeksän tuntia saavuimme SNLL:n majalle onnellisina, terveinä, mutta väsyneinä ja nälkäisinä.

Sumu ympäröi joka puolelta majaa, tunturia ei näkynyt ollenkaan, vaikka sen rinteellä olimmekin mutta kaiken sumun keskeltä löytyi sentään kurssienopettaja, Liisa Karjalainen, ystävällisenä ja kahdehdittavan ruskeapintaisena ja vaikka nyt sumu peittikin maiseman, oli hänen iloi-nen hymynsä ja ruskea värinsä parhaana todistuksena siitä, että kyllä täällä aurinkokin sentään joskus paistaa.

Aivan ensimmäiseksi tahtoivat kaikki lähettää takaisin palaavan poro-miehen mukana kiitolliset terveisensä niille, jotka ovat meille tämän ihanuuden antaneet. Varsinainen kurssi alkoi sumuisena aamuna, yhtä sumuisena kuin tulopäiväkin. Ei uskallettu pitemmälle kuin aivan majan viereiselle tunturirinteelle, ettei vain eksyttäisi, sillä eteensä ei nähnyt muuta kuin korkeintaan 100 metriä. Mutta kovasti harjoiteltiin, niitten tu-levien aurinkoisten päivien varalta. Opittiin tekniikan alkeet, aurakään-nökset, kristianit ja telemarkit varmaan pian lasketaan rinnettä aivan Christl Cranzin tyyliin. Ja taas syntyy lauluumme uusi säkeistö:

Nyt ollaan tunturilla,
Vatikurun partahilla.
Poro meidät tänne ylös toi.
Kiskoa sai aikalailla,
Huohotella junan lailla,
Helpolla ei tänne päästä voi.
Sumu peittää huiput tunturin,
Sukset rasvaamme hyvin kuitenkin.
Harjoitellaan tekniikkata,
Tehdään oikein slalom-rata.
Karjalaisen Liisa opettaa.


Ja kyllä sitä opetusta tarvittiinkin, sillä aurinko alkoi heloittaa torstai-il-tapäivällä, jolloin pääsimme ensimmäiselle tunturiretkellemme.

Pallastunturi, SNLL:n maja, 25. 4. -37.

Te siellä etelässä, jotka ette ole nähneet lunta ainakaan kuukauteen te jotka peloittelitte meitä tuntureittenkin lumettomuudella ja sumulla, te kuulkaa! Näin kertoo ainoa tuntureilla oleva hiihtokurssi, Yhtyneet Pape-ritehtaat Oy:n tyttäret: Täällä on lunta aivan riittämiin! Etelärinteillä tosin tummia, sulaneita läiskiä, mutta pohjoisrinteet aivan valkoisina vielä. Ja jos nousette tarpeeksi aikaisin aamulla ihana luistava hankikeli.

Ensimmäisen päivän sumu on hälventynyt aurinko heloittaa täyttä terää.

Lähdemme ensimmäiselle hiihtoretkellemme. Laskeudumme Palkas-kurun pohjaa mutta emme pääse pitkällekään, kun on pysähdyttävä suuremmoisen näyn edessä: Porolauma laitumella! Se tulee ensin aivan kohti. Koetamme olla ihan hiljaa, etteivät porot huomaisi meitä ja peläs-tyisi. Huomaavat kuitenkin, muuttavat suuntaa. Mutta vielä kauan näem-me niiden kulkevan yhtä tunturin rinnettä ylös, toista alas, poromiehet ja koirat paimenina. Ja ensimmäisen, kellokasporoa taluttavan poromiehen joikuminen jää pitkäksi aikaa kaikumaan korviimme.

Nyt alkaa kiipeäminen tunturin huipulle. Kavutaan ylöspäin ja taas ylös-päin. Välillä on pysähdyttävä henkäisemään ja ihailemaan avaraa mai-semaa, joka hymyilee auringonpaisteessa. Sanoin kuvaamatonta! Niin monet, paremmat kynänkäyttäjät ovat tunturimaisemaa, Lapin luontoa ylistäneet. Tyydyn vain toistamaan yhden tällaisen etelän tyttären huokauksen:

- En ole koskaan aavistanut, että näin ihanaa paikkaa voisi olla olemas-sa.

Kun sitten pitkän, loputtomalta tuntuvan kapuamisen jälkeen saamme lasketella alas tunturin rinnettä, tunnemme saaneemme täyden palkan vaivoistamme. Mielemme täyttää liikunnan ja vauhdin hurma. Kun vaan opit olisivat hyvin mielessä ja vartalossa: "Paino-aurakieeerto" hokevat tytöt alastullessaan, että näin hokemalla opit paremmin muistuisivat, ja käännökset tulisivat kaikkien taiteen sääntöjen mukaisiksi. Kyllä sittenkin poikittaiskristianiaa yrittäessään monet joutuvat tahtomattaankin suorit-tamaan "ankkurikristiania" (eli kuperkeikkaa).

Majalle tultua kirjoitellaan kortteja kotiin, kerrotaan tunturielämyksiä sin-ne omaisille ja ollaan raukean tyytyväisiä.

- Elämäni ihanin päivä, huokaa Liisa, ja toiset yhtyvät.

Oma laulu kasvaa jälleen päivän elämyksistä ja sitä kaiutetaan täyttä rintaa:

"Ensimmäinen hiihtoretki

Poisti pilvet viimeisetki,

Rukouksemme jo kuultu on.

Kiivettihin Palkaskeroon,

Liikalihoist' päästiin eroon.

Näköala aukee verraton.

Rinnettä kun alas lasketaan,

Kaikki konstit kyllä tarvitaan.

Nyt on tarpeen oppi, taito:

Paino - aura - kierto aito

Vauhti huima; antaa mennä vaan!

Perjantaiaamu valkenee edellistäkin päivää kirkkaampana. Ei pilven-hattaraakaan taivaalla. Oikea ihanteellinen hiihtoretkipäivä. Termospullot täytetään, voileipiä reppuun - ja sitten mars matkaan kohti Pallastunturin korkeinta keroa, Taivaskeroa (821 m).

Juuri lähtiessä hätäinen puhelu Helsingistä:
"Kuinka tyttöparat saatte siellä aikanne kulumaan. Täällä sataa kuin saa-vista kaataen. Kalossit ja sateenvarjot ahkerassa käytössä" - ja me tääl-lä Jumalan ihanan luonnon keskellä, lumen ja auringon valtakunnassa!

Olipa onni, ettei sentään tätä meidänkin kurssiamme peruutettu, niinkuin kaikki muut tunturihiihtokurssit. Taas kapuamista ja kapuamista. Sitten lopulta Taivaskeron laki, mistä saamme ihailla eilistäkin ihanampaa ja laajempaa maisemaa. Aivan vieressä on Laukeakero, Pyhäkero ja Oro-tuskero. Kaukana häämöittävät valkein Ounastunturit - Enontekiö.

- Lauletaan jotain kaunista Suomelle, ehdottaa Aune ja kohta kaikuu Taivaskeron huipulla "Suomi armas synnyinmaamme" ja monet muut isänmaamme ihanuutta ylistävät laulut, kahdestakymmenestäyhdestä sydämestä.

Valokuvia otetaan kovasti. Valkeakosken tytöt tahtovat päästä yhteen kuvaan Taivaskeron laella, samoin Simpeleen, Jämsänkosken ja Myl-lykosken.

Vielä vähän harjoitusta, käännöksiä: lappalaiskäännös ja kolttakäännös ja sitten taas vauhdin hurma rinnettä alas laskettaessa. Tullaan huimaa vauhtia Orotuskeron ja Taivaskeron väliseen kuruun. Orotuskeron poh-joisrinne on ihana mäenlaskupaikka. Sinne kannattaa kavuta ja laske-tella alas, kukin kykynsäja taitonsa mukaan.

Sitten lepo sulaneella, paljaalla mättäällä. Voi vähentää vaatettakin, jopa ottaa auringonkylpyjä aivan kesäiseen tyyliin.
- Voi, että jo ensi viikolla on lähdettävä huokaa joku.

Ja toiset päättävät yksimielisesti, että lähtöä ei saa ajatella täytyy vain nauttia täysin siemauksin niin kauan kuin saa.

Iltapäivällä otetaan oikeita auringonkylpyjä. Maataan Vatikurun pihjalla ja rusketutaan voimakkaassa huhtikuun auringossa. Illalla palaa tuli majan avotakassa, lepäillään ja kirjoitellaan taas kirjeitä ja kortteja. Ei taida mikään muu kurssi ennen meitä eikä meidän jälkeemmekään niin ahke-rasti ystäviään muistaa.


Ja sitten taas on laulu valmiina, päivän ihanuuden esiin pakoittamana:

Kaunis, armas synnyinmaamme
Ihanuutes nähdä saamme.
Kyynel nousee silmäkulmahan.
Päivä paistaa täyttä terää,
Tytöt siitä voimaa kerää.
Taivaassa vois' luulla oltavan.
Rusketumme kauniiks' jokainen
Kortit kotiin kertoivat jo sen ...
Suloinen on lepohetki
Lihaksissa tuntuu retki.
Iltalaulu tuutii unehen.

Tunturin lumoissa
Lyyli.

Iloisina palasivat tyttäremme kotipaikoilleen. Ruskeapintaisina ja reip-paina, ylhäällä suuren mahtavan luonnon keskellä saamistaan sanoin kuvailemattomista elämyksistään onnellisina tervehtivät lapinkävijät vastaanottajaan.

Parhaat kiitollisuutensa tahtovat he nyt lehtemmekin välityksellä lähettää Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön hallitukselle ja myös erikoisesti maisteri rouva Tellervo Waldenille, joka väsymättä ja kaikkia ymmärtäen oli retken mukana sen tukena, turvana ja ilona.