T. Itkonen. / Matkailulehti 1.4.1917.

Tunturi-Lapissa.


Lapinmatkani, jonka päämääränä oli etäinen Enontekiön pitäjä, sattui verrattain myöhäiselle vuodenajalle, elo-, syys- ja lokakuulle. Näin oli kaunein suvikausi keskiyön-aurinkoineen jo ohitse, mutta toisaalta ei enää ollut haittaa Pohjolan kesän vitsauksesta, sääskistä. Tieni kävi Ro-vaniemen ja Kittilän kautta Muonioon ja Enontekiolle, enimmäkseen maanteitse hevosella, mutta osaksi myös vesitse ja jalankin; Kittilän ja Muonion välinen ratsutie, jota rattaillakin kuljetaan, on näet sen luontoi-nen, että ajaminen sitä myöten olisi todellista ruumiinrangaistusta.


Asukkaat puuhasivat matkan varrella elonkorjuutöissä ja ne, jotka niistä olivat ehtineet, varustautuivat syyskalan pyyntiin. Tärkein pyyntipaikka näillä tienoin on kaunis Jerisjärvi Muoniossa, jonka lähellä Pallas- ja Keimiötunturin ylväät kerot kohoovat korkeuteen. Pitäjän eri kulmilta keräytyy sinne kalastajia syksyllä saalistamaan muikkua (n.s. silliä). He ovat järven luoteispäähän rakentaneet pitkän rivin pieniä kalamajoja, joiden edessä riippuu miltei loputon jono kuivamassa olevia verkkoja kiinnitettynä omituisiin koukkuvapeisiin.


Ihminen ei kuitenkaan ole ainoa, joka nauttii Jerisjärven antimia, sillä syyskuun alussa kerääntyy sinne tuhansia koskeloita kaiken mailman tunturilammista pannakseen toimeen suurenmoisia kalastusnäytäntöjä suljetuissa saartorenkaissa.

Kenttäranta Jerisjärvellä. Kuva: Jouni Taivainen. / Museovirasto.

Seutu on jylhää erämaata, jonne vain harva asukas on eksynyt huoli-matta siitä, että miltei kaikki tasaiset maat Jerisjärveltä Kittilän Sirkanky-lään asti ovat ruokaisan näköisiä savikoita; kankailla taas saa ihailla hir-siköitä sellaisia, ettei niitä juuri monesti muualla tapaa.


Ihmisiin on luonto painanut jykevän leiman, he ovat yleensä hiljaisia les-tadiolaisia, kovan työn raatajoita. Valtiokirkollisia taitavat olla ainoastaan Rovasen, haukkumanimellä Pöntsön, kylän väki, joka on Kittilän köyhin-tä. Nämä olivat viime syksynä panneet merkille, että heidän ohransa oli säästynyt kokonaan hallalta, kun taas »uskovaisten» vilja vioittui ylt'ym-päri.


Muoniossa saavutaan varsinaiselle asutusalueelle, joka parin vuosisa-dan kuluessa on haaronut ja varttunut pitkin Torniojoen vesistöä. Sitä jat-kuu sitten lyhyemmin tai pitemmin keskeytyksin aina Takalapin tunturi-seudulle asti, josta Pohjanmaan suurinten jokien hetteet heruvat.

Posteljooni Saarela ja Kalle-hevonen ensimmäistä kertaa kun tie valmistu v.1906. matkalla Palojoensuusta Hettaan, Ounasjärven pohjoispuolella, Ingijoen kohdalla. Sitä ennen keväällä vain Silmu-Heikki oli kerran kulkenut. ( Inginjoki on 6-7km Hetan keskustasta Muotkajärveen päin). Kuva Pentti Eskola, 11.06.1906. GTK.

Enontekiön kirkonkylä, Hetta, sijaitsee kauniilla paikalla pitkän kapean Ounasjärven rannalla. Vastapäätä sitä ylenee Ounastunturi puolen peni-kulman päässä lähes 800 metrin korkeuteen, kattaen lakensa usein us-vaan ja pilviin. Kylän vieressä on saari, nimeltä Karjalansaari, jossa enti-nen sotasankari Laurukainen on tarinan mukaan tappanut nälkään suu-ren joukon vainolaisia, juttu, joka on Pohjan perillä sovitettu miltei jokai-seen suurempaan veteen Oulunjärvestä alkaen.


Karjalansaaren kohdalla nousee järven rannasta jyrkkä Jyppyrivaara, jonka laella on ollut muinoin kiviseita. Kun kirkko oli ennen vanhaan eri paikassa, Kilpisjärvelle päin, oli tästä ohikulkevien kirkkomiesten tapana vyöryttää seitakivi vaaran alle, josta se kuitenkin nousi seuraavaksi py-häksi entiselle paikalleen. Mutta Hetan kirkon rakentajat vyöryttivät kiven lopulta järvenpohjaan, eikä se enempää kyennyt sieltä nousemaan.


Ensimäiset lappalaiset asuvat Hetasta 3 pnk. pohjoiseen päin, Näkkälä-järvellä, jonne päätin asettua joksikin aikaa heihin tutustuakseni. Tämän taipaleen varrella loppuu kokonaan mänty, joka vielä Hetassa muodos-taa aika komeita metsikköjä, ja sijalle tulee matalahkoja, koivikon peittä-miä hietaharjuja, vaaroja ja tuntureita, joiden lomissa järvet polveilevat saarevina ja monilahtisina. Maa on enimmäkseen sakean jäkälän pei-tossa ollen erittäin sopivaa poronhoitoon.


Polun varrella on vähänväliä jänkiä, jotka ovat keltaisenaan hilloja eli muuramia. Tarvitsee vain polvistua mättään kupeelle tullakseen marjoilla kyllästetyksi. Samoin on riistaa viljalti; milloin yllättää varvikosta riekko-poikueen, milloin hanhiparven jostakin korterantaisesta lammesta.

Hetan kirkonkylä 1920-luvulla, oik kansakoulun rakennuksia. Kuva: Museovirasto.

Maisema Ullatievalla Hetassa.

Näkkälässä asuu lappalaisperhe, joka omistaa tosin jonkun määrän po-roja, mutta tulee pääasiallisesti karjanhoidolla toimeen. Sekä mies että vaimo ovat alkuaan suomalaista lähtöä, mutta lappalaisten keskuudessa syntyneinä ja kasvaneina osaavat heidän kieltään miltei paremmin kuin suomea ja käyttävät lapinpukua.


Varsinaiset porolappalaiset asustavat pari penikulmaa pohjoisempana Pöyrisjärvellä, aivan lähellä Norjan rajaa. Alkukesän he elävät jotenkin jouten ja kalastelevat, mutta heinäkuun alussa, kun poro alkaa sääskien vaivaamana joukottain nousta tunturiin, lähtevät miehet niitä kokoile-maan ja tuovat löytämänsä "tokat" eroituspaikkaan Jauristunturiin. Syys-kuun alussa on kokoon saatu jo useita tuhansia poroja, jotka siirretään kotain seutuville, jotta vaimoväki saisi niitä päivittäin lypsää.


Nämä lappalaiset ovat yleensä hyvin varakkaita ja muutamilla heistä on laumassaan tuhatkunta eläintä. Miehet ovat syntyään osaksi Enontekiön suomalaisia, jotka ovat mielistyneet poronhoitoon ja valinneet vaimonsa Ruijan puolelta, Kautokeinosta. Heimolleen ominaisen tarmonsa he ovat osanneet sovittaa uusiin oloihinkin ja menestyneet toimissaan usein pa-remminkin kuin todelliset lappalaiset. Pororengit ovat myös yleensä suomalaisia, jotka osan palkastaan saavat poroina ja niin muodoin ajan oloon kasvattavat oman laumansa.


Eritoten nykyiseen aikaan on poronhoito sangen kannattavaa, sillä tuot-teiden hinnat ovat kahdessa vuodessa kaksinkertaistuneet. Kuitenkin on huomattava, että Metsähallitus panee esteitä tämän elinkeinon edistymi-selle. Niinpä on määrätty, että viiden vuoden päästä on Näkkälän palis-kunnan poroluku alennettava 4,000:een, sensijaan, että se nykyään on 160,000:n tienoissa. Samassa suhteessa tulisi Oulun lääniin porojen ko-konaismäärä 160,000 alenemaan n. 100,000:een. Olkoon, .että nämä toimenpiteet ovat tarpeelliset sekä metsän että laitumen säilymiseksi, mutta varmaa on, että ne tulevat herättämään suurta tyytymättömyyttä ainakin porolappalaisissa, joita Enontekiöllä on 22 kotakuntaa.

Näkkälän taloja v. 1934. Kuva: Ravila Paavo. / Museovirasto.

Elli-Marja ja Kaijuna eli Antti Näkkäläjärvi v. 1917.

Näkkälän talon aittoja.

Pöyrisjärveltä siirrymme takaisin Näkkälän taloon tekemään tuttavuutta poroasiain selittäjäni Salomon eli Salkon kanssa. Salkko on isännän ve-lipuoli, jo vanhahko leskimies, oikea laiskurin perikuva, joka suurimman osan ajastaan viettää pitkällään järven rannassa sijaitsevan tupansa sängyssä. Nuorempana hän on ollut uuttera poromies, omistaen 600 päätä, mutta menettänyt ruton vuoksi niistä suurimman osan ja elää nyt laumansa tähteillä, joita paimennuttaa muilla. Salkon isä oli aikoinaan ollut Suomenlapin kuuluisin poronvaras ja anastanut vuosikymmenien kuluessa lähimäisiltään kokonaista 7,000 poroa, siihen aikaan, kun vielä Ruotsin ja Norjan lappalaisilla oli lupa olla talvisydämenä Enontekiöllä.


Mainitaanpa, että tällöin jängänselät olivat toisinaan punaisina verestä, kun Salkko-ukko keväthangella merkitsi ulkolaisten vasikoita itselleen. Kuolinvuoteellaan äijä oli kutsunut papin ripittämään itseään ja kysynyt tältä, voipiko sadan poron varas tulla autuaaksi. "Kyllähän se on kova synti, mutta jos oikein kadut, niin saanet sen anteeksi", vastasi pappi. "Entä jos olisin varastanut 200". "Kyllä sittenkin, jos katumukseksi on vilpitön". Vähitellen ukko Salkko paisutteli rikostaan yhä suuremmaksi, mutta hänen päästyään 5,000:een pappi suuttui ja karjasi: "mene helvet-tiin". Tätä kohtaloa lienee äijä jo etukäteen aavistanut.

Salomon "Salkko" Näkkäläjärven talo, aitat ovat eri porosaamelaisten. Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto.

"Hukka-Salkko" eli Salomo Näkkäläjärvi v. 1923. Kuva: Auer Väinö, kuvaaja. / Museovirasto.

Poika-Salkon tietoja kirjoittelin muistiin 6 viikon ajan. Hän olikin tietorikas mies tavallaan, kehuipa toimittaneensa noitamiehenkin tehtäviä nuorem-pana miesnä. mutta kerran oli sattunut manaamaan esille niin kammot-tavan hengen, ettei hänen luontonsa sitä kestänyt taikuus kävi sittem-min vastenmieliseksi. Kuitenkin sanoi hän entistä mahtia omaavan sen verran, että hänen "verensä hirmustui" aina, kun hän kohtasi henkilön, joka oli vuodattanut ihmisverta.



Salkon kanssa teimme talon töitä Sen verran kuin pieni tupahoitomme vaati, kävimme keräilemässä polttopuita järven rannoilta, vedimme nuot-taa järvessä saadaksemme tukevan iltakeiton, johon perkattiin tav. sa-takunta (!) pienehköä siikaa. Tämä atria nautittiin puoliyön seudussa, jonka jälkeen oli kylläkin tarpeen vaatimaa kallistua tuvan nurkkaan tal-javuoteelle.


Väliin käytiin linnustamassa riekkoja ja kiirunoita, väliin taas jäkälää ko-koomassa pitoporojen talvimuonaksi, tai nostettiin maasta vähäiset pe-runat, jotka pakkanen uhkasi kylmiä maahan. Käytiinpä kerran tervehti-mässä järven rannalla seisovaa isoa kartiomaista kiviseitaakin, joka Sal-kon mielipiteen mukaan vaali alueensa vedenviljaa vielä sittenkin, kun sille oli lakattu uhraamasta. Syyskuun lopussa tuli, harvinaista kyllä näis-säkin oloissa, täysi talvi, joka jääti kalavetemme kiinni. Ruoan puutetta ei meille silti tullut, sillä ohikulkevista porolaumoista saimme tarpeen mu-kaan teurastaa keittolihaa.

Hukka Salkko hakkaa puita Näkkälässä v. 1921. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Tällä välin tuli porokylästä sanoma, että lokakuun ensi päivinä siellä pi-dettäisiin suuri poronerotus kaikkien omistajain kesken ja sitten kylän asukkaat eroaisivat toisistaan talvirataansa kulkemaan. Luonnollisesti halusin olla mukana tässä tärkeässä tilaisuudessa ja aattopäivänä läh-din Salkon kanssa taivaltamaan korkean Jerstitunturin yli määräpaik-kaan ohi erään pienen tunturijärven, jota kesällä kovin kammottiin, kos-ka eräs lappalainen oli siinä selvin silmin nähnyt ison merikäärmeen, jol-laisia uskotaan olevan muutamissa sisäjärvissä. Kyllin isoksi kasvanee-na pyrkii käärme mereen, joka tapahtuu muka siten, että peto putoo jär-vestä lähtevän joenniskan ja sitten tulvaveden mukana murtautuu mene-mään alas koskista ja ahdasta rotkojokea. Nyt kun järvi oli jäässä, ei meillä kuitenkaan ollut peljättävää. Mutta vaara uhkasi toisaalta.


Tunturin laella ollessamme meidät yllätti sakea lumipyry, jonka takia ek-syimme suunnalta. Ilta rupesi jo pimenemään, eikä hyinen ylänkö tarjon-nut mitään suojaa myrskyn raivoa vastaan. Tilanteelle ei tuottanut haus-kuutta sekään, että suden haikea ulvonta kuului tavantakaa korviimme. Pilkkopimeässä tallustimme umpimähkään eteenpäin lumipyörteissä, kun äkkiä kajahti koiran haukku jostakin läheltä. Kohta tulimme järven rannalla olevalle tasanteelle, jota valaisi kotareppänöistä leviävä kodikas tulenloimu. Kepeillä torjuimme n. 30 koiran tervehdyshyökkäyksen ja ryömimme suuriinpaan kotaan.


Asumukset olivat kylässä pakaten täynnä ihmisiä, jotka olivat saapuneet paikalle kaikilta Enontekiön kulmilta ja lappalaiset laskivat leikkiä talo-kasten pitkistä sääristä, jotka veivät kaiken tilan kodasta. Tulijoille annet-tiin kahvit poronmaidon ja juuston kera sekä sen päälle herkullista liha-keittoa ja ydintä. Olipa läsnä joku norjanpuolelainenkin, jolla oli tuliaiset keskitettynä povessa sijaitsevaan pulloon. Keskustelu kävi äänekkääksi koskien luonnollisesti poroasioita, paljonko kukin oli saanut kootuksi ja kenen eläimiä, ja mitä vielä oli poissa. Useita satoja oli kadoksissa ja nii-den johdosta saivat kuulla kunniansa sekä varkaat että varsinkin sudet, joita vastaan suunniteltiin entistä tehoisampia toimenpiteitä.

Salkon Jussa eli Iso-Jussan eli Jussa Näkkäläjärven kesän leirin Raaskaltiossa Lähellä Norja rajaa. . Penjaamin Anni oikealla ja Iiskon vaimo Maarita.. Pekka Sammallahti: "Iisko muisteli, että Penjaami oli sillon renkinä. Ku Sara Oula kuoli niin Penjaami piti huolen Annista." Nils-Henrik Valkeapää: "Penjaami ja Ovlin Ánne avioituivat 1954-1955 ja Iiskon Anni kuoli 40-luvun lopulla. (Iiskon kertoman mukaan)"

Pöyrisjärvellä Iso-Jussa eli Jussa Näkkäläjärvi perheineen v. 1916. lapset vasemmalta lukien Antti, Inga, Anni ja komsiosssa Maarit. vaimo Maarita os.Sara.

Kun pyssyt, myrkyt ja raudat oli tuomittu vähäarvoisiksi, ehdotti Salkko lopulta, että paliskunnat tilaisivat yhteisesti automobiilin, jolla keväistä teräshankea myöten ajettaisiin hukkia takaa maanäärestä toiseen ja hä-vitettäisiin ne sukupuuttoon. Toinen taas piti lentokonetta sopivampana ja tämä tuuma saavutti kaikkien kannatuksen. Joku viritti miesjoukossa joikauksen kohdistaen siinä susiin erittäin herjaavia sanoja; vähitellen sävy kuitenkin lauhtui, kun laulun aiheeksi tulivat porot ja ihmiset. Jälki-mäisiä koskevat esitykset olivat sisällykseltään leikillisiä ja pilkkaaviakin, eikä laulajaa pidättänyt sekään, että niiden objekti saattoi olla läsnä kuuntelemassa. Ivalaulun osakseen saanut ei tästä liioin pahastunut, vaan maksoi samalla mitalla takaisin.


Lappalaisilla onkin joikuja miltei kaikista tuntemistaan lähimäisistä, jokai-selle heistä on sovitettu oma nuottinsa, joten jo sävelestä voi päättää, kenestä on kysymys. Erittäin naurettava on sentähden vaikutus, kun jos-takin vastenmielisestä henkilöstä laulettaessa käytetään säveltä, joka on oikeastaan pirulle omistettu, tai jostakin neidosta nuottia, jolla muuten hänen armastelijaansa kunnioitetaan. Taiteellisen puolen huippukohtana oli n.s. "puukkojoiku", jonka Salkko lopuksi esitti vaikuttavalla mimiikalla ja lapinpuukkoa uhkaavasti heiluttaen. Sen sisältö oli seuraava:


"Täss' on poika,

joka aikoo
veitseen tarttua.
Puukko kirkas
välkkyy, hohtaa,
kieppuu, pyörii.
Väisty sitä,
taikka isken,
mie en pelkää
lempoakaan."


Bravuurikappaleestaan Salkko sai ansaittuja suosionosoituksia. Yön tul-len tasaantui mieliala ja vähitellen paneuduttiin levolle, mutta unesta ei tullut mitään pitkiin aikoihin, sillä kymmenet kylän ja vierasten koirat yltyi-vät tappelemaan keskenään kotain ympärillä. Lopulta täytyi väen nousta ylös ja miehissä pieksää hurtat, kunnes ne asettuivat.

Perunannostoa Näkkälässä v. 1917.

Aamulla varhain lähdettiin erotuspaikkaan, jossa monituhantinen lauma oli koottuna tilavaan pyöreään risuaitaukseen, n.s. kaarteeseen. Tämän toisessa päässä oli kaksi pienempää karsinaa, jonne isosta tarhasta po-rot vietiin yksitellen. Miehet ja naiset kiersivät laumassa suopungit kä-dessä ja nähdessään oman merkkinsä, singahuttivat silmukan yli edes-takaisin liikkuvan sarvimetsän maaliinsa ja erehtyvät harvoin. Hyvä heit-täjä voi jopa 13 syllän päästä tähdätä kaulaan, sarviin tai vaikkapa va-sempaan takajalkaan ja osuu useimmiten.


Ihmeellinen on myös hänen taitonsa erottaa korvan merkit tavattoman matkan, esim. 100 metrin päästä, s.o. etäisyydeltä, jolta tavallinen ihmi-nen ei vielä oikein näe korvaakaan; hän luettelee tähän tapaan: "vasen poikki, pykälä alla, pistelys päällä, altavita ja tynkihalkein" ja oikealla: "linnunvarvas ja kuopero". Toinen laskee leikkiä: "oikeasta otettu, va-sempaan lisätty".—Suopungit risteilevät ilmassa vinhuen yhä taajem-paan, huudot kaikuvat tarhassa, porot rynnistelevät edestakaisin hurjas-sa sekasorrossa ja hikinen höyry leijailee lauman yllä.


Vastarinnasta huolimatta joutuvat porot toinen toisensa perästä karsinoi-hin joista ne kuljetetaan pikku tokissa omistajainsa asuinpaikoille. Moni-tuntisen työn jälkeen on porot saatu erotelluiksi, jolloin vieraat lähtevät saaliilleen pois ja jälelle jäävät vain kylän omat asukkaat, jotka nekin seuraavana,päivänä hajaantuvat talviselle vaellukselleen.


Klo 4 iltapuoleen on kodat purettu, säiliöt tyhjennetty ja tavarat sijoitettu ahkioihin. Täysikasvuiset perheenjäsenet saavat kukin 3-8 poroa käsit-tävän "raitonsa". joista muutamien ahkioissa ovat kotapuut, toisissa vaa-tetarpeet, kolmansissa talousastiat, ruoat j.n.e. Yleistä hyvää tuulta he-rättää vanha muori, joka ahkionsa perässä kuljettaa viittä nuoraan sidot-tua koiraa, etteivät nämä häiritseisi porolaumaa, joka viedään kulkueen seurassa uuteen olinpaikkaan.


Lunta on jo satanut siksi paljon, että haitatta voi ajaa tunturilla. Täältä korkeudesta avautuu laaja näköala joka ilmaansuuntaan, pohjoisessa miltei merituntureille, luoteessa Halditshokkaan, etelässä Kittilän Pallas-tunturiin ja idässä Inarin ylängöille. Porolauma, "elo" kulkee lumivyöryn tavoin milloin ympärillä, milloin edessä tai takana. Tavantakaa se pysäh-tyy, jolloin koiraat, "hirvaat" ryhtyvät ottelemaan ja kalistavat sarviaan vastakkain, niin että tunturit raikuvat; on näet poroilla nyt kulumassa kii-vain kisakausi.


Välistä erkanee joitakin poroja päälaumasta ja ikäänkuin salavihkaa läh-tee laukkaamaan eri suunnille, mutta samalla paimenet usuttavat pari nopsajalkaista koiraa pakeni jäin perään, jotka pian katsovat parhaaksi luopua vehkeilystään. Sattuupa niinkin, että kaukana lumilakeudella kek-sitään liikkuva täplä, joka kiikarilla todetaan vielä vapaudessa kulkevaksi poroparveksi. Paikalla lähtee yksi miehistä hiipimään kivien suojassa niitä vastaan ja jos mahdollista, tuomaan "valtaeloon".


Illansuussa saavutaan sovittuunleiripaikkaan, pikku tunturijärven rannal-le, jossa kasvaa miehenkorkuista koivikkoa ja pulppuaa kirkasvetinen "kuohukaltio". Kolkolta näyttää maisema, aurinko on laskenut vaskenvä-risen taivaanrannan alle, tähdet alkavat välkkyä, ilta hämärtyy, suden ul-vonta kuuluu kaukaa ja jaloissa narskuu pakkaslumi. Mutta vajaassa tunnissa on ahkiot purettu, kota pystytetty, lumi tallattu maaperään, pääl-le levitettyrisuja ja asetettu iso kahvipannu leimuavalle nuotiolle. Kohta on lämmintä siinä määrin, että ryhdytään kylvettämään nuorinta per-heenjäsentä, puolivuotiasta Aslakkia.


Kattilassa kuumennetaan pesuvesi, johon poika upotetaan kaulaa myö-ten. Höyry nousee miehenalun punakasta ihosta, kun hänet sen jälkeen kuivataan tulen paahteessa, kapaloidaan ja lopuksi asetetaan pehmeäl-le valkosammal-alustalle nahkaiseen kehtoon eli komsioon. — Yhtä ja toista puuhaa riittää varsinkin naisväelle illan mittaan, sillä on vielä ate-rioitava ja saatettava uusi koti kaikinpuolin entiseen kuntoon. Keskiyöllä lähtee kaksi paimenta ajamaan porolaumaa laitumelle ja heidän alaku-loinen joikauksensa kaikuu vielä tuntikauden kuluessa ympäristön selkä-mailta.


Hiljaisuus vallitsee nukkuvassa kodassa, jonka liedeltä on hiillos jo sam-munut. Järvellä alempana pamahtelee silloin tällöin, kuu pakkanen hal-koo jäätä, ja jos avaa silmänsä, näkyvät reppänästä satumaiset revontu-let, jotka monivärisinä kaarina, suihkuina ja poimuina peittävät taivas-laen hulmuunsa.

Iisko Näkkälän kota Enontekiön Pöyrisjärvellä. Vanha mies on Tuomas Näkkälä, nuoret ovat Iiskon tytär Saara ja vävy. Kuva Pentti Eskola, 1906. GTK.

Pöyrisjärvellä v.1918; Henkilöt vasemmalta oikealle: Iiskon-Jussan Antti eli Antti Ip. Näkkäläjärvi, Piera Proksin tyttäret Inka ja Elli, Maarita Näkkäläjärvi (os. Sara, s. 1882 Koutokeinossa, Näkkälän-Jussan vaimo), hänen oikealla puolella hänen tyttärensä Anni Iisakintytär Eira avioliitosta Isak Olsen Eiran kanssa ja Inga Näkkäläjärvi. Kuva: Museovirasto.

Aamulla herättäessä on tulenteko ensimäisenä toimena. Kun kohmettu-neet jäsenet on sulateltu ja nautittu kahvit, ollaan taas valmiit päivän töi-hin. Isäntä menee hakkaamaan halkoja, emäntä neuloo karvakenkiä ja lapset sitovat poronsarvia jonoksi, vetävät sitä ja ovat matkustavinaan markkinoille. Puolenpäivän aikaan ajavat paimenet lauman kodalle, jos-sa se laskeutuu levolle neljäksi viideksi tunniksi. Mutta hirvaat juoksen-televat ympäri ja tappelevat keskenään niin rajusti, että toisinaan luulee kodan luhistuvan alas.


Naiset ottavat visaiset lypsinkauhansa ja miehet lähtevät mukaan heittä-mään kiinni naarasporoja eli vaatimia. Kun näitä on useita satoja, kuluu monta tuntia, ennen kuin toimitus on suoritettu, eikä sittenkään ehditä lypsää kuin osa poroista. Kokoon saatu maito, jota on vain muutamia lit-roja, syystä että vaadin antaa maitoa kovin vähän (parhaassa tapauk-sessa kahvikupillisen), siivilöidään jäkälän läpi ja kaadetaan puhdistet-tuihin poron "kuninkaankypäreihin" sekä nostetaan piimimään ja kuiva-maan kodan savupuulle tai jäädytetään isompaan astiaan talven tarpeik-si. Kesempänä on maidosta tehty etupäässä juustoa, joka on hieman karvasta, mutta erittäin voimakasta.


Lypsyn aikana on isännän tarkka silmä havainnut muutamia poroja ka-donneiksi, josta syystä hän varustautuu lähtemään pienelle kiertoretkelle ympäristöön tuodakseen karkulaiset takaisin.


Vaihtelua tähän jokapäiväiseen aherrukseen tuottaa poron teurastus, jonka lappalainen voi täydellisesti suorittaa jopa 10 minuutissa. Harjaan-tumiseen onkin tilaisuutta, sillä isossa perheessä kuluu miltei poro vii-kossa keittolihana. Tuskin on talja saatu nyljetyksi ja rintakehä rungosta avatuksi, kun maksa jo leikataan irti ja viedään liedelle vartaassa pais-tettavaksi. Lihoista otetaan ensimäiseen keittoon paras osa, selkä, ja se-kaan pannaan myös makkaroita. Tunnin parin päästä on keitos valmis ja syödään eräänlaisen rituaalin mukaan; on näet tarkoin määrätty, mitkä nikamat kuuluvat isännälle ja emännälle, mikä makkara nylkijälle j.n.e. Samoin on laitaydinluiden, n.s. konttien, joista suuremmat kuuluvat ar-vokkaammalle väelle, pienemmät alempiarvoisille ja lapsille.



Eräitä taikojakin tehdään syödessä; niinpä poron otsaluuhun piirretään puukolla risti, ettei paholainen voisi lukea siitä, onko se sattumalta va-rastettu silmäluu rikotaan, jottei se olisi kuin "korpin ronkkima". Edelleen halaistaan ontot sääriluut pitkin pituuttaan, ettei "pirulle jäisi pitkää sil-mää" j.n.e. Kun sittenkeskiyöllä on atrialta kerjetty, piiput sytytetyt ja ojentauduttu vuoteille, viriää mielikuvitus toimintaan ja monet oudot ta-rinat saa kuulla Lapin kansan menneisyydestä, uskomuksista ja tavois-ta.


Tällaista on tunturilaisén elämä pääpiirteissään, yksinkertaista, joskus puutteenalaistakin, mutta tervettä ja vapaata. Hän on kuin osa jylhää jakovaa luontoa, jonka keskellä hän elää ja ahertaa pikku puuhissaan, vetäytyen piilosoppeensa kun luonnonvoimat raivoavat tuntureilla ja as-tuen esiin, kun ympäristö jälleen seestyy ja hymyilee.